Myönnetään. Viime vuosi oli raskas, ehkä yksi raskaimmista koskaan. Vaihtaisin mielelläni muutaman päivän pois, voisin hyvin luopua parista viikostakin. Odotukset tälle alkaneelle vuodelle eivät ole kovin korkealla, sillä pelko on pesiytynyt ihoni alle. Vuosi sitten tähän aikaan en yhtään tiennyt, mitä kaikkea surullista ja sydäntä särkevää tulevat kuukaudet pitäisivät sisällään. En osannut aavistaakaan miten tiukkoihin tilanteisiin joutuisin, enkä sitäkään, miten paljon rohkeutta ja venymistä minulta vaadittaisiin. Onneksi en tiennyt, sillä sen tiedon kanssa en olisi selvinnyt.
Vähintään yhtä paljon kuin jouluna, myös uuden vuoden kynnyksellä on takerruttava toivoon. On ajateltava mieluummin niin päin, että juuri nyt en yhtään tiedä mitä kaikkea ihanaa, upeaa ja kaunista tämä vasta alkanut vuosi tuokaan eteeni. Rukoukseni on, että vuoden päästä voisin katsella taaksepäin edes hitusen levollisempana kuin nyt. Että uskaltaisin ottaa alkaneen vuoden vastaan avoimin mielin, ja iloita pienistä, arkisista asioista. Ehkä kohdalleni ei tänäkään vuonna osu suurta, vuoren kokoista ja kaiken alleen peittävää ihmettä. Siinäkin tapauksessa saan kerätä talteen jokaiseen päivään piilotetun ihmeen, ja koota niistä murusista oman onneni.
Menneenä syksynä kirjoitimme paljon toivosta ja sen merkityksestä mm. täällä ja täällä. Ehkä se on ollut yksi blogimme kantavista teemoista. Ainakin olen varma, että se on yksi minun elämäni kantavista teemoista. Vaikka välillä usko horjuu, luotan kuitenkin lupaukseen toivomisen arvoisesta tulevaisuudesta. Sellaisen on minulle luvannut Hän, jonka ajatukset minua kohtaan ovat hyvät, ja rakkaus loputon.
Hope is being convinced
that you are surrounded and pursued
by the goodness of God
That He works all things
for good in the end
so if it’s not good
it’s not the end
And that there is no story
or tragedy or grief
where He won’t have
the last word
// Anna
kaleidoskooppi.net 