Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.

3 thoughts on “Pakko jakaa tää

  1. Hyviä ajatuksia! Minäkin olen vähän sellainen kaikki tai ei mitään -tyyppi, joka on esim. päätynyt jossain vaiheessa poistamaan ig-tilinsä, koska se oli minulle helpoin tapa rajoittaa käyttöä. Nyt olen tosin ollut siellä taas jo vuoden, vaikka taukoa oli lopulta useampi vuosi. Puolensa ja puolensa molemmissa tilanteissa, ja omaa some-käyttäytymistä on kyllä hyvä välillä pysähtyä miettimään.

    Tykkää

    1. Kaikki tai ei mitään toimii valitettavasti mullakin parhaiten, vaikka olisihan se parempi opetella kohtuukäyttöä. Ehkä kohtuudesta tulee helpompaa, kun on hetkeksi irtautunut kokonaan? Saa nähdä miten käy kun lopetan lakkoni ja palaan taas somemaailmaan. 🙂

      Liked by 1 henkilö

  2. Päivitysilmoitus: Hyvät tavat kunniaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s