Yksinäisyys on kuin musta aukko

Sinä sunnuntaina, kauppakeskuksen täpötäydellä pihalla, pimeässä autossa vedin takin jättimäisen hupun kasvojeni suojakseni. Itkin, eikä yksinäisyys ehkä koskaan ennen ollut roikkunut ylläni niin raskaana – se oli valmis hukuttamaan minut. Olin hädissäni itseni vuoksi, siksikin ettei kukaan toinen ihminen tiennyt hädästäni.

Kaipasin niin kipeästi ihmistä viereeni, kättä käteeni, käsivarsia ympärilleni. Halusin, että joku vetäisi minut pois mustan aukon reunalta. Ensimmäistä kertaa mietin tosissani, kenen ovelle voisin mennä. Kävin läpi kaikki mieleeni tulevat ihmiseni. Sillä on vieraita, sillä on lapset vielä hereillä, sillä on äiti kylässä. Päättelin häiritseväni jokaista, jotka olisivat oveni minulle aukaisseet.

Minusta tuntui, että
ei ollut paikkaa minne mennä,
ei ketään kenen luo kulkea.

29042019

Nyt kun mietin tuota iltaa ja sitä seurannutta viikkoani, en voi olla ajattelematta niitä, joiden yllä yksinäisyys on roikkunut, roikkuu raskaana

päiväkotien pihoilla,
koulujen käytävillä,
kahvihuoneissa,
kavereiden keskellä,
kodeissa,
lähimmissä ihmissuhteissa,
siellä missä mukaanottamisen, hyväksynnän ja rakkauden tulisi viihtyä.

Jotain pitäisi tehdä, että löytäisimme toinen toistemme luo. Ja että kun joku tarvitsisi minua, niin kotini valot loistaisivat kutsuvasti eivätkä yhtään kipeästi. Että tarttuisin epäröimättä käteen mustan aukon reunalla ja veisin vuorostani varovasti valoon.

// Heini

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s