Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s