Kategoria: arki

arki

Kiitos!

julkaissut MeJätä kommentti artikkeliin Kiitos!

Kaleidoskooppi syntyi neljä vuotta sitten, kun siihen saakka lähinnä pöytälaatikoihinsa ja päiväkirjojensa sivuille kirjoittaneet naiset halusivat löytää paikan, jossa tekstejään julkaista. Lähdimme matkaan varovasti: aluksi kirjoitimme vain nimimerkeillä, kunnes alkoi tuntua siltä, että on aika kirjoittaa omalla nimellä.

Vuosien varrella monta asiaa bloggaamisesta tuli opittua kantapään kautta. Kuitenkin kirjoittamisen ilo ja yhteiset suunnitelmat blogin sisällön suhteen ajoivat eteenpäin. Yksi blogimatkan antoisimmista asioista on ehdottomasti ollut vuorovaikutus lukijoidemme kanssa! Vaikka aluksi kirjoitimmekin eniten itsellemme, oli upeaa huomata ajatuksiemme resonoivan myös muiden mielissä. Jokainen kommentti on otettu ilolla vastaan, ja jokainen sydän tekstimme perässä on lämmittänyt mieltä. Kiitos niistä kaikista!

Nyt on kuitenkin tullut aika laittaa piste blogillemme. Ajattelemme, että on viisasta päästää irti silloin kun tuntuu siltä, että on aika siirtyä eteenpäin. Kukaan meistä tuskin lopettaa kirjoittamista, joten nyt olemme jälleen kohdassa, jossa etsimme tälle luovuutemme piirteelle uusia väyliä päästä esiin. Toivomme, että niin käy!

Ja juuri toivo onkin ollut yksi blogimme kantavista teemoista. Se on paitsi yhdistävä tekijä paitsi monissa teksteissämme niin myös meidän kaikkien elämässä. Toivo tulevaisuudesta, toivo paremmasta, toivo jälleennäkemisestä. Tuohon toivoon kätkemme sanamme, sydämemme ja suunnitelmamme. Toivoa myös sinulle!

// Anna, Heini ja Suvi

Tämä blogimme 400. (!) teksti on Kaleidoskoopin viimeinen teksti. Kiitämme kaikkia lukijoita mukanaolosta, on ollut ilo kirjoittaa!

arki

Ensi kesään

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Ensi kesään

Kävelen kosteassa metsässä ruskan vielä viipyillessä maisemassa. Kaikesta huomaa, että syksy on pikkuhiljaa antamassa periksi talvelle, värit eivät ole enää aivan yhtä kirkkaat kuin muutama viikko sitten, ja ilma on raskaampi, syksyn raikkaus on tehnyt tilaa alkavan talven painolle. Tuuli pyörittelee viimeisiä lehtiä alas puiden oksilta, jaloissani leviävä pehmeä matto on punaisen ja keltaisen sijaan muuttunut jo ruskeaksi. Lintuparvet tekevät muutaman ylimääräisen kierroksen ylläni, samalla haikeina huutaen jäähyväisiään. ”Nähdään taas, nähdäänhän?”

Pysähdyn mäen päälle ja annan katseeni levätä edessäni avautuvassa maisemassa. Harmaa taivas tihkuu kevyttä sadetta ja puiden välistä pilkottava vanha asfaltti korostaa sen harmautta entisestään. Tie tekee edessäni avautuvalla mäen nyppylällä mutkan, ja häviää sen toiselle puolelle. Mietin, miten usein on juuri näin: kun aloittaa matkan ei määränpäätä vielä näy.

Astelen hiljalleen eteenpäin, polku laskeutuu alas laaksoon, joka kietoo minutkin pehmeään hämärään. Linnut ovat jo menneet menojaan, mutta jos vielä voisin, jos puhuisin kieltään, vastaisin epäröimättä: ”Ensi kesään!”

//Anna

arki

Lempeä keholle

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Lempeä keholle

Suurimman osan elämästäni olen inhonnut kehoani, tai ainakin jotain kohtaa siinä. Olen aina ajatellut, että kehoni on jollain tavalla liikaa. Liian pehmeä ja pyöreä, liian muodokas ja muhkurainen, liian kookas ja kömpelö. Olen ollut epävarma, kriittinen, ankara ja välinpitämätön oman kehoni suhteen. Olen ajatellut kehostani negatiivisesti ja valitettavan usein myös puhunut siitä kriittiseen sävyyn.

Viimeisen vuoden aikana virinnyt juoksuharrastus on alkanut hiljalleen muuttaa sitä, miten ajattelen kehostani. Toki kehoaan voi oppia arvostamaan muutenkin kuin liikkumisen myötä. Minulle juokseminen on kuitenkin ollut avaintekijä sen ymmärtämisessä, että tärkeämpää kuin miltä kehoni näyttää, on se, mihin se kykenee. Olen myös tajunnut, ettei ulkoinen olemus välttämättä kerro mitään siitä, mihin kaikkeen jonkun keho pystyy. On ollut voimaannuttavaa huomata, että muhkuroineni, mahoineni ja muotoineni pystynkin juoksemaan, liikkumaan, vaeltamaan, hyppimään, kyykkäämään, laskemaan, hiihtämään ja ennen kaikkea nauttimaan niistä hetkistä, joihin kehoni minut kuljettaa.

Nykyään ajattelen kehostani jo lempeämmin. Olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen se on pystynyt ja haluan pitää kehostani huolta niin, että se kykenisi vielä mahdollisimman pitkään mahdollisimman moneen. Haluaisin kuitenkin oppia myös katsomaan kehoani lempeästi ja puhumaan siitä hyväksyvästi. Toivoisin, että vikojen sijaan näkisin vahvuudet. Kädet, jotka yltävät koskettamaan. Silmät, joilla saan nähdä niin paljon hyvää ja kaunista. Suun, joka herkästi leviää hymyyn ja jalat, jotka ovat uskollisesti kantaneet minua jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Haluan kiittää kehostani ja kehoani.

// Suvi

arki

Hyvässä hoidossa

julkaissut Anna1 kommentti artikkeliin Hyvässä hoidossa

Kävimme kuopuksen kanssa puolivuosittaisella lääkärikäynnillä, joka on jo kuuden vuoden ajan aina alkanut jo tutuksi tulleen sairaanhoitajan tapaamisella. Tälläkin kertaa kuluumiset vaihdettiin kiireettä, tuore eskarilainen sai rauhassa kertoa oppimansa uudet asiat ja muut mielen päällä olevat jutut. Tunnelma oli lämmin ja läheinen, ja sairaanhoitajan tapaamisen jälkeen astelimme lääkärin vastaanotolle hymy huulilla. Jo kuuden vuoden ajan tuttu hoitajamme on pitänyt pojastamme, ja koko perheestämme hyvää huolta.

Hoitajan kanssa tuli puheeksi kotikaupunkiimme pian valmistuva uusi sairaala, ja totesin, että tapaammekin varmaan sitten seuraavan kerran siellä. Hoitajan ilme muuttui vähän anteeksipyytävän näköiseksi, ja hän kertoi, että tähän asti käytössä ollut omahoitajasysteemi tulee uudessa sairaalassa muuttumaan. Siellä on keskiössä tehokkuus ja kustannusten minimointi, johon kuuluu se, että hoitajista homman hoitaa se, joka ensimmäisenä ehtii.

Täytyy sanoa, että näin vanhemman näkökulmasta nämä uutiset harmittavat. Tähän asti on ollut niin turvallista, kun lääkärikäynnin yhteydessä on aina vastassa ollut samat, tutut, hymyilevät kasvot. On tuntunut ihanalta, kun hoitaja on ihastellut pienen potilaan kasvua, kysellyt kuulumisia ja muistellut kanssamme menneitä. Sairaalan kliinisessä ja muuten niin vieraalta tuntuvassa maailmassa tuo yksi tuttu henkilö ja lämmin kohtaaminen on merkinnyt todella paljon. Miten monta kertaa tutkimuksia jännittänyt mieli on rauhoittunut tutun hoitajan kanssa jutellessa.

Toivotaan, että tässä vielä sekä vanhempien, että hoitajien palaute otettaisiin huomioon, ja saisimme oman hoitajamme pitää. Erityisesti harmittaa niiden puolesta, jotka ihan pienten lastensa kanssa vasta aloittelevat uraansa pitkäaikaissairaan vanhempina, ja jäävät vaille kokemusta siitä, miten hyvä suhde tuttuun hoitohenkilökuntaan voi vuosien saatossa syntyä. Oma poikani on jo sen verran iso, että pärjäämme kyllä, mutta soisin jatkuvuuden ja ihmisyyden menevän edes joskus tehokkuuden edelle. Niillä kerroilla, kun lääkärikäynti on pelottanut, lapsi ei ole ollut yhteistyöhaluinen, tai mieli on muuten vaan ollut surkea, on ollut kultaakin kalliimpaa saada hetki hengähtää tutussa seurassa, purkaa sydäntään ja jättää huolensa myös jonkun toisen kannettaviksi.  

//Anna

Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.

arki

Kun aika(a) on

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Kun aika(a) on

”Nobody is too busy, it’s just a matter of priorities.”

Muutama vuosi sitten kirjoitin tekstin kiireestä ja ajankäytöstä. Tuossa tekstissä pohdin mm. sitä, kuinka helppoa on vedota ajanpuutteeseen. Tosi asiassa kyse on kuitenkin siitä, ettemme halua käyttää aikaamme johonkin asiaan. Olen itse asiassa alkanut ajatella, että ”ei mulla oo aikaa” on oikeastaan melko mahdoton ajatus. Kaikilla meillä on aikaa, mutta päätämme itse mihin sen käytämme.

Viime aikoina olen taas miettinyt, millaista kieltä käytän puhuessani ajankäytöstä. Miksi vetoan niin usein kiireeseen? Miksi on niin vaikeaa vain sanoa, että en halua, minua ei kiinnosta tai en ole käyttänyt aikaani tähän asiaan? Ihan liian usein totean, että en ole ehtinyt tehdä jotain asiaa, vaikka aikaa olisi ollut yllin kyllin. En ole ehtinyt lukea viestiä, en ole ehtinyt vastata viestiin, en ole ehtinyt siivota… Tilanteita on lukemattomia, mutta kyse ei koskaan ole ajanpuutteesta. Aikaa kyllä on, mutta olen vain valinnut käyttää sen eri asioihin.

Ehkä kiireen taakse on helppo piiloutua, sillä silloin syyn voi vierittää pois omilta harteiltaan.

Kyllä mä olisin sen tehnyt, mutta kun oli niin kiire. Teen sen heti kun ehdin. En oo vaan ehtinyt tehdä sitä!

Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Jos sanon suoraan, etten ole tehnyt jotain asiaa, silloin en voi piiloutua minkään tekosyyn taakse. Haluaisin opetella ottamaan paremmin vastuuta omasta ajankäytöstäni. Olen myös päättänyt, että yritän opetella puhumaan ajastani ja ajankäytöstäni enemmän tietoisina valintoina enkä asiana, johon en voi mitenkään vaikuttaa.

// Suvi

arki

Kiitollisuudesta

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Kiitollisuudesta

Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow. –Unknown-

Mitä jos huomenna aamulla heräät, ja sinulla on elämässäsi jäljellä vain ne asiat, joista muistit tänään kiittää?

On niin helppoa pitää itsestään selvänä kotia, terveyttä, perhettä ja ystäviä. Työpaikan saamisen puolesta tuli aikanaan hermoiltua, mutta nyt kun sinne on jo useamman vuoden ajan joka päivä ajellut, on sekin muuttunut arkiseksi, normaaliksi, eikä se aiheuta mitään suuria kiitollisuuden tunteita.  Mutta ehkä kiitollisuuden ei pitäisikään olla mikään tunneasia.

Olin jo pitkään miettinyt, että jonkinlaisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen voisi olla hyvä idea. Vihdoin tänä syksynä avasin uuden vihkon ensimmäisen sivun, ja kirjoitin sinne tuon yllä olevan lainauksen. Sen jälkeen olen listannut vihkooni ihan tavallisia, arkisia asioita, joista olen kiitollinen, kun vaan muistan pysähtyä niitä huomaamaan. Esimerkiksi tällaisia:

oman peittoni alle lähes joka yö kipittävät pienet, viileät varpaat

aamun hetki, jona ehdin käpertyä vähän liian pieneen sänkyyn silittelemään pientä pörröistä päätä

kotipihan punertuvat pihlajat

puolestani lähtövalmiiksi tankattu auto

hymy, joka ilmestyy kasvoille ihan itsestään

hyvä musiikki

kukat keittiön pöydällä

Kiitollisuus auttaa näkemään kaiken sen mitä minulla jo on sen sijaan, että keskittyisin ainoastaan siihen, mitä vielä puuttuu. Mistä sinä tänään kiität?

//Anna

arki

Luovuudesta

julkaissut SuviJätä kommentti artikkeliin Luovuudesta

Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.

Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.

Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.

Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?

// Suvi

arki

Siveltimen vetoja

julkaissut HeiniJätä kommentti artikkeliin Siveltimen vetoja

Melkein huomaamattani vilkaisin kirkkaaseen peiliin vaaleiden valojen alla. Huomasin kasvoillani uuden uurteen. Se alkoi läheltä nenänvartta ja kulki poskeni päällä kohti ohimoa kuin aalto. En voinut olla ihailematta sen hentoa kaarta, se näytti taiteelta.

Elämä oli maalannut kasvojani. 

Uurre oli asettunut kauniisti jo aiemmin muotoutuneiden lomaan. Vuosien mittaan se vahvistuisi, ottaisi paikkansa vahvemmin, kunnes se olisi mukanani jokaisessa valokuvassa, jokaisessa hymyssä. Sen silittäminen olisi mahdotonta, enkä siitä edes haaveillut.

Haluaisin kantaa kurttuni kauniisti, arvostaen. Haluan muistaa, että jokaisella uurteella, kaikilla rypyilläni on tarina kerrottavanaan. Ilman tarinoitani en olisi minä. Haluan muistaa, että elämä on lahja. Ja mitä enemmän saatuja päiviä, sitä enemmän taiteilijan siveltimen vetoja. Kuin lahjanarujen jälkiä pakettien päällä.

Huomasin, että elämä oli koskettanut myös katsettani. 

// Heini

arki

Lapsuus

julkaissut AnnaJätä kommentti artikkeliin Lapsuus

Kun minä olin lapsi, ostettiin irtokarkkeja kioskilta viidellä markalla. Kirjoitettiin ystäväkirjoihin, vaihdettiin kavereiden kesken tarroja ja hypittiin twistiä. Kun sinä olet lapsi, kännykkä piippaa iltaisin kymmeniä whatsapp -viestejä, on tiedettävä uusimmat tiktoktanssit ja osattava viimeisimmät pelit. Koko maailma on avoin, ja toisaalta pelottavan läsnä.

Kun minä olin lapsi, pienellä kylällämme kaikki tunsivat toisensa, tuntemattomiakin tervehdittiin, eikä kotiovea lukittu vaikka ei kotona oltukaan. Kun sinä olet lapsi, olemme joutuneet jo moneen kertaan käymään läpi sitä, ettei yksin kotona ollessa ovea saa avata, vastaantuleville tuntemattomille jutella, ja ettei varsinkaan kenenkään vieraan matkaan lähteä. Ihmeissäsi kysyt, miksi kukaan vieras sinua edes mukaansa pyytäisi.

edf

En haluaisi opettaa sinulle, ettei toisiin voi luottaa. Ja kuitenkin juuri se on minun tehtäväni. Jotenkin kertoa, että esimerkiksi internetissä kuka tahansa voi esittää ihan mitä vaan, ja ettei joku ehkä olekaan sitä, mitä väittää olevansa, vaan jotain ihan muuta. Jollain lailla selittää, että vaikka suurin osa ihmisistä onkin hyviä, on joukossa kuitenkin niin silmitöntä pahuutta, että varuillaan on oltava. Ja tavalla tai toisella uskoa, että opit luovimaan tämän kaiken keskellä.

Samaan aikaan, kun kylvän epäluulon siemenen mieleesi, toivon sydämestäni, ettet alkaisi pelkäämään. Että jollain ihmeellä oppisit erottamaan totuuden valheesta, oikean väärästä, mustan valkoisesta. Ja että kaikesta huolimatta aina muistaisit ajatella toisista hyvää ja lähtökohtaisesti luottaa toisen sanaan.

//Anna