Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini

Ei pidä tehdä yhtään mitään

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

dav

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi

Arjen pikaruokaa: Quesadillat

Meillä on muutama vakioarkiruoka niihin päiviin, kuun ruuanlaittoon ei ole juurikaan aikaa, eikä siihen jaksa panostaa yhtään ajatusta. Quesadilloja paistellaankin meidän perheessä harva se viikko. Parasta tässä ruuassa on se, että täytteeksi sopii melkein mikä tahansa, mitä jääkaapista löytyy. Lisäksi se maistuu koko perheelle, kun omaa annostaan voi varioida mielensä mukaan erilaisin kastikkein ja maustein. Jokaisessa kotitaloudessa on tietyt jutut, joita jääkaapista ja ruokakaapista löytyy ihan aina, ja meiltä löytyy kaapista aina ainekset quesadilloihin.

Quesadillat

tortillalettuja
juustoraastetta
yhtä tai useampaa vihannesta, käytämme usemmiten paprikaa ja/tai sipulia
kanaa
suolaa
mustapippuria
(halutessasi valmista mausteseosta, esim. fajita)

tarjoiluun: turkkilaista jugurttia, tuoretta korianteria, salsaa, guacamolea, srirachaa yms.

Pilko vihannekset, paista ne kanasuikaleiden kanssa paistinpannulla. Mausta suolalla ja pippurilla. Maustamiseen sopii hyvin myös kaupasta saatavat valmiit fajita-mausteseokset.

Laita iso vehnätortilla kuumalle, kuivalle paistinpannulle. Ripottele tortillan toiselle puolikkaalle paistettuja vihanneksia, kanaa ja reilusti juustoraastetta. Käännä tortillaletun toinen puoli täytteiden päälle. Paista kummaltakin puolelta kauniin ruskeaksi, kunnes juusto sulaa.

Lisää kastikkeita ja korianteria quesadillan päälle makusi mukaan ja nauti.

quesadilla

Kaupan valmiit guacamolet eivät sisällä avocadoa kuin nimeksi, joten ehdottomasti kannattaa nähdä vielä vähän vaivaa ja valmistaa guacamole itse:

2 kypsää avokadoa
1-2 tomaattia
(pieni punasipuli)
chiliä
1-2 limeä
tuoretta korianteria
ripaus suolaa

Halkaise avokadot ja lusikoi hedelmäliha kulhoon ja muussaa haarukalla. Jos käytät sipulia, silppua se ja leikkaa tomaatti pieniksi paloiksi. Sekoita edellä mainitut muussatun avokadon kanssa ja purista joukkoon reilusti limemehua. Lisää vielä tuoretta, silputtua korianteria sekä ripaus suolaa ja chiliä.

//Anna

Vaihtelua arkiruokapöytään

On varmaankin jo käynyt selväksi, että ruoanlaitto on minulle välttämätön paha, jotta saan mahani täyteen. Tai niin on ollut ainakin aiemmin. Äitiysvapaan myötä olen kuitenkin syönyt enemmän kotona kuin töissä käydessäni, ja siitä syystä myös laittanut ruokaa enemmän kuin aiemmin. Hallitsemieni ruokalajien ei-järin-pitkä lista oli nopeasti kokattu läpi (ei bataattikeittoakaan kovin montaa viikkoa jaksa syödä…), joten oli etsittävä uusia luottoreseptejä.

Pidän mausteisista ruoista ja syön mielelläni esimerkiksi thaimaalaista ruokaa. Tämä uusin lempireseptini on kuitenkin saanut inspiraationsa Marokon makumaailmasta. Kyseessä on marokkolainen lihapullapata, jonka reseptin bongasin jostain viime vuonna ilmestyneestä Kodin Kuvalehdestä. Aktiivista valmistusaikaa tämä ruoka vaatii vartin, joten sillä oli hyvät edellytykset päästä suosikkilistalleni. Pataa varten tarvitaan jonkin verran hieman erikoisempia mausteita (löytyy tavallisen ruokakaupan hyllyltä), mutta kerran nuo mausteet ostettuasi kokkaat samoista purkeista monta monituista ateriaa.

26.4

Intohimoisimmat kotikokit tietysti voivat valmistaa lihapullatkin itse, mutta siinä häviää sitten ainakin nopeus. Valmislihapullia käyttämällä kastike on valmis hetkessä. Ja niille joilla on kauhukuvia valmislihapullista, voin kertoa, että eineshyllyltä löytyy nykyään myös erittäin lihapitoisia lihapullia. Olen käyttänyt HK:n Butcher’s meatball -lihapullia, joiden lihapitoisuus taitaa olla lähemmäs 90 %. Mielestäni ei siis maksa vaivaa alkaa itse pyörittelemään pullia.

Tässäpä siis resepti uuteen lempiruokaani, marokkolaiseen lihapullapataan:

1 sipuli
2 rkl oliiviöljyä
2 tl ras el hanout -mausteseosta
2 tl kardemummaa
1 kanelitanko
½ tl chilihiutaleita
1 pss kuivattuja taateleita (alun perin taateleita oli 12 kpl, mutta enempi parempi!)
1 tlk (á 400 g) säilöttyjä kirsikkatomaatteja
2 dl vettä
½ tl suolaa
400 g valmislihapullia
tuoretta minttua koristeluun

Ohje:

Silppua sipuli. Kuullota sipuleita oliiviöljyssä pari minuuttia ja lisää sitten pannulle mausteet sekä lihapullat. Paista lihapullia mausteseoksessa viitisen minuuttia.

Puolita taatelit ja lisää sitten pannulle vesi, tomaatit, taatelit ja suola. Hauduta noin 15 minuuttia. Lopuksi voit koristella kastikkeen tuoreella mintulla. Voit tarjoilla kastikkeen esimerkiksi basmatiriisin kanssa.

// Suvi

Tämä postaus jatkaa viime perjantaina alkanutta sarjaa lempiresepteistämme.

Täydellinen pulla

Pulla on parasta! Rakastan ainakin voisilmäpullia, korvapuusteja, bostonia, Dallas-pullia, rahkapullia ja laskiaispullia. Rakastan myös pullataikinan tuntua ja paistuvan pullan tuoksua.

edf

Onnekseni rakastan kuitenkin myös pullan leipomista. Tässä onkin parhaat oppimani tärpit täydellisen pullan leipomiseen!

  1. Pullataikinaan kuuluu rasvainen maito.
  2. Hiivassa ja kardemummassa ei kannata pihistellä. Hiiva kohottaa, kardemumma maustaa.
  3. Käytä kananmunista vain keltuaiset, valkuainen kuivattaa taikinaa.
  4. Käytä aina kunnon voita – se maistuu parhaimmalta! Itse käytän puolen litran taikinaan 200 g voita, vaikka useimmissa ohjeissa on 150 g. Haluan nimittäin maksimoida maun ja pullan painon, jotka kertovat että kyseessä ei ole mikään arkipäivän sämpylä.
  5. Jos mietit pitäisikö jauhoja sittenkin vielä lisätä, älä lisää! Kovasta taikinasta tulee kovia pullia, pehmeästä taikinasta tulee pehmeitä pullia.
  6. Vaivaa! Silloin kun alat miettiä, joko olisi valmista, vaivaa vielä ainakin toinen mokoma! Hyvä pullataikina on pehmeää, sileää ja vähän kimmoisaa.
  7. Kohota rauhassa. Itse työnnän taikinan kulhossaan uuniin tai mikroon, joihin ei veto käy vaan taikina saa levätä omissa oloissaan.
  8. Kohota pulla myös pellillä liinan alla ennen paistamista.
  9. Paista kevyen ruskeaksi. Liika paistaminen tekee pullasta korppua.
  10. Jos haluat pakastaa pullan, pakasta se siinä silmänräpäyksessä, kun se on jäähtynyt. Näin vältät pakastamasta jo valmiiksi kuivaa pullaa. Kun sulatat pullan, älä työnnä sitä uuniin tai mikroon, vaan anna rauhassa sulahtaa huoneenlämmössä.

Ei muuta kuin leipomaan! Varsinaisen reseptin löydät vaikkapa vehnäjauhopussin kyljestä. 🙂

edf

// Heini

Tämä postaus aloittaa uuden sarjan lempiresepteistämme. Seuraava herkkupostaus on luvassa viikon päästä perjantaina!

Hyvät tavat kunniaan

Edellisessä maanantaitekstissäni pohdiskelin somen vaikutuksia ja sen käyttöä. Noista pohdinnoista lähti pyörimään toinen ajatuskela, ja viimeisen reilun viikon ajan olen pohtinut tapoja ja rutiineja. Sain itseni yhtenä päivänä kiinni ajatuksesta, että olisi ihanaa, jos kirjoittamisesta tulisi säännöllinen osa arkirutiinejani (*). Tuota samaa ”ois ihana” -ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään monen muunkin asian kohdalla, mutta mitään käytännön tekoja noiden asioiden eteen en ole tehnyt. Aloin sitten miettimään, että jos haluan arkeeni sisältyvän tiettyjä asioita, ei niistä varmaankaan yhdessä yössä itsestään tule minulle tapoja, ellen ala systemaattisesti tehdä jotain synnyttääkseni haluamiani rutiineja.

Rutiinien pohtiminen on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Miten hyvät tavat syntyvät? Miksi meillä (ainakin minulla) on myös niin paljon huonoja tapoja? Miksi rutiini-sana kalskahtaa niin negatiiviselta monen korvaan? Mitä hyötyä on rutiineista? En lupaa tyhjentäviä vastauksia, mutta jaan teille muutaman mietteen rutiineista ja niiden merkityksestä.

edf

Rutiinit tekevät ihmiselle hyvää.

Monen korviin sana rutiini kuulostaa varmasti kauhean tylsältä ja… no, tylsältä. On muodikasta julistaa haluavansa välttää rutiininomaista elämää. Rutiineista tulee helposti mieleen päivästä toiseen samanlaisena toistuva yllätyksetön elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään merkityksellistä. Mielestäni rutiinit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsiä: ne rytmittävät arkea, tuovat elämään turvaa ja ennustettavuutta sekä vapauttavat ajatusenergiaa. Meidän tulisi alkaa arvostaa ja pyrkiä luomaan elämäämme hyvää tekeviä rutiineja.

Muistamme elämästä jälkikäteen kohokohdat sekä toistuneet rutiinit. 

Tämän ajatuksen olen oikeastaan kaapannut viisaalta ystävältäni, joka on jo pitkään ollut sitä mieltä, että muistamme elämästä huippuhetket ja toistuvat rutiinit. Hän on ihan oikeassa. Tähänastisesta elämästäni muistan monia arkirutiineista poikenneita kohokohtia, kuten tekemiäni matkoja, ystävien kanssa järjestettyjä juhlia tai virstanpylväitä kuten ammattiin valmistumisen. Lienee itsestäänselvää, että kaikenlaiset elämän huippuhetket jäävät lähtemättömästi mieleen.

Mieleenpainuvia voivat kuitenkin olla myös erilaiset rutiinit. Muistamisen kannalta ei oikeastaan ole väliä, kuinka usein rutiini toistuu, kunhan se toistuu. Muistan esimerkiksi, kuinka aina kotona asuessani meillä oli sunnuntaisin lounaan kanssa jotain jälkiruokaa. Saattaa tietysti olla, ettei sitä jälkiruokaa ihan joka viikko ollut, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, jotta mieleeni on jäänyt, että meillä oli sellainen tapa. Toistuva rutiini on myös kerran kuussa kokoontuva kirjapiirimme, jonka varmasti muistan vielä vanhanakin. Tästä keväästä tulen muistamaan myös maanantaiset vauvakerhon kokoontumiset.

rutiinit2

Huonot tavat syntyvät lähes itsestään, mutta hyvien tapojen syntymisen eteen pitää nähdä vaivaa.

Minulla on mielessä monia sellaisia asioita, joita haluaisin arjessani tehdä, mutta jostain syystä en niitä kuitenkaan tee. Luultavastikin laiskuuttani ja saamattomuuttani nuo tavat ovat jääneet ”ois kiva” -tyyppisen pohdinnan tasolle. Miksi onkin niin, että hyvät ja hyödylliset tavat eivät koskaan synny itsestään, vaan niiden syntymisen eteen pitää nähdä kurinalaisesti vaivaa, mutta huonot tavat kehittyvät ihan huomaamatta. Olen kuullut erilaisia määritelmiä siihen, kuinka kauan tapojen muodostumiseen menee: jonkun lähteen mukaan kolme viikkoa, toisen mukaan kolme kuukautta. Kenties kolme viikkoa pätee huonoihin tapoihin ja kolme kuukautta hyviin tapoihin?

Huono seura hyvät tavat turmelee. 

Tämä Raamatusta peräisin oleva lause nousi mieleeni pohtiessani, miten hyvistä tavoista voisi tehdä pysyviä. Mikä valtava viisaus noissa sanoissa piileekään! Ja jos huono seura turmelee hyvät tavat, niin kuinka suuri positiivinen vaikutus elämäämme voikaan olla hyvällä seuralla. Kuinka tärkeää onkaan ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, joiden seura kannustaa luomaan omaan elämään hyviä tapoja ja pitämään niistä kiinni. Osaisinpa myös itse olla sellainen, jonka seurassa hyvät tavat saavat kukoistaa ja huonot hiljalleen kuihtua pois.

rutiinit3

Kuinka sitten tuoda kaikki nämä hienot ajatukset rutiineista onnistuneesti käytännön elämään? Suosittelen tekemään listan (aina toimiva keino) niistä rutiineista, joita haluaisit luoda. Kaikkia tapoja ei kannata yrittää alkaa luomaan kerralla. Minä ainakin aion valita tärkeimmät (tai helpoimmin saavutettavissa olevat) ja ottaa askeleen kerrallaan kohti hyviä tapoja. Olen tullut siihen tulokseen, että tavasta on helpompi pitää kiinni, jos se tapahtuu tiettyyn aikaan päivästä tai tiettynä viikonpäivänä. Esimerkiksi: kirjoitan kaksi sivua joka aamu kahvia juodessani, tai käyn kävelyllä aina keskiviikko-iltaisin. Päivittäisen kirjoittamisen kanssa olen jo ihan hyvässä vauhdissa, kävelylläkin käyn, joskus keskiviikkoisinkin. Ehkä vuoden päästä saatte lukea blogista, kuinka tavoitteesta tehdään tapa.

// Suvi

(*): kirjoittamisrutiinin luominen on jatkuvasti mielen päällä oleva tapa, jota kohti hartaasti pyrin ja jonka kanssa teen tasaista aaltoliikettä. Tämän rutiinin luomisessa hyväksi havaitut vinkit otetaan ilolla vastaan! Yhden vinkin jaoin itse täällä blogissakin viime syksynä.

 

Elämän kantama

En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.

Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.

sdr

Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja  harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”

Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.

Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!

edf

Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:

Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.

//Anna

Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!