Elämän kantama

En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.

Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.

sdr

Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja  harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”

Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.

Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!

edf

Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:

Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.

//Anna

Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Miten käytämme aikaamme?

Minulla on yksi ystävä, joka on aina ajoissa. Viimeiset vuodet hänellä on ollut mukanaan lähes aina 1-4 lasta, mutta siltikään en muista hänen olleen ikinä myöhässä. Hänen lapsensa ovat kakanneet ja pulautelleet, uhmanneet ja tapelleet lähdön hetkillä ihan siinä missä muidenkin lapset. (Usko mua, tunnen myös ne lapset aika hyvin!) Hän kulkee samoissa  liikenneruuhkissa kuin mekin, auton avaimet ovat saattaneet olla hukassa niin kuin kaikilla muillakin tai lastenrattaat ovat rikkoutuneet juuri kun piti lähteä. Mikä siis on hänen salaisuutensa? Olen varma, että se on tämä:

Hänelle on tärkeää olla ajallaan paikalla.

ptr

Uskon vahvasti, että todelliset arvomme tulevat näkyviksi kaikkein kirkkaimmin ajankäytössämme (ja rahankäytössämme, mutta siitä kenties toiste). Siivoanko vai tapaanko ystävää? Jäänkö ylitöihin vai menenkö kotiin? Autanko naapuria käynnistämään auton vai kiirehdinkö jumppaan? Otanko aikaa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen vai täytänkö kalenterini ääriään myöten? Haluanko lasten harrastavan vai haluanko, että perheellä on joka ilta yhteistä aikaa? Menenkö ajoissa nukkumaan vai selaanko somea?

Itse olen viime vuosina miettinyt välillä lisäopintojen tekemistä. Suurin kysymykseni on se, haluanko todella käyttää vapaa-aikaani opiskeluun. Sehän on suurelta osin pois niiltä, joille eniten haluan aikaani priorisoida: tärkeimmiltä ihmisiltä. Olen pitkään pyrkinyt siihen, että voisin lähimmille sanoa mahdollisimman usein myöntävästi. Tuletko kahville? Kyllä! Tehdäänkö jotain vappuna? Ehdottomasti! Voisitko hoitaa meidän lasta? Toki! Olisinko valmis luopumaan myönteisestä vastauksestani ja vaihtamaan sen esseen kirjoittamiseen? Vai pystyisinkö yhdistämään nuo kaksi niin, että omassa sydämessäni säilyisi rauha eikä läheistenkään olo tuntuisi vähemmän tärkeältä?

ptr

Uskon siis myös, että usein emme ymmärrä sitä, että kukaan ei voi saada kaikkea. Tästä Suvi kirjoittikin aiemmin tekstissään Onko sulla kiire? Emme ymmärrä, että valitsemalla harrastaa kolme kertaa viikossa nyrkkeilyä suljemme noilta kolmelta illalta mahdollisuuden viettää aikaa vaikkapa perheen tai ystävien kanssa. Ja jos valitsemme vaikkapa harrastuksen ystävän synttäri-illallisen yli, se on selvä signaali asioiden tärkeysjärjestyksestä. Väitänkin, että usein ihmissuhteisiimme tulee ilmaa siksi, että viestimme toisillemme ajankäytöllämme paljon tiedostamaamme enemmän.

ptr

Käytämmepä siis aikamme mihin tahansa, se on samaan aikaan pois jostain muusta. Sen jonkun muun olisi syytä olla myös vähemmän tärkeää. Elämän tärkeimmät asiat onkin hyvä kirjata ylös ja aika ajoin peilata omaa kalenteriaan ja ajankäyttöään suhteessa niihin. Kalenteri on oiva arvojemme paljastaja. Niin kuin ovat myös läheiset. On terveellistä alistaa oma elämänsä ja ajankäyttönsä aika ajoin myös heidän arvioitavaksensa.

Ystäväni osoittaa tärkeysjärjestyksensä olemalla ajoissa. Kerta toisensa jälkeen hän aloittaa lähtöoperaation sen verran aikaisin, että ehtii tarvittaessa taittaa uhmat, vaihtaa vaipat ja kiertää ruuhkat. Hänen pelkkä saapumisensa ajallaan kertoo: sinä ja sinun aikasi ovat minulle tärkeitä, haluan viettää aikaa sinun kanssasi.

// Heini

Koulupolkuni

Minulla oli alakoulussa maailman paras englanninopettaja, Eija. Hän oli lempeä, lämmin ja huumorintajuinen. Hän innosti, kannusti ja jaksoi tarjota loppumattomasti lisähaastetta tiedonjanossaan ja oppimishalussaan kyltymättömälle alakoululaiselle. Eija toi lomamatkoiltaan eksoottisia herkkuja meille maisteltavaksi ja järjesti tunneilla teemajuhlia, nähden varmasti oppituntien eteen paljon enemmän vaivaa kuin olisi ollut tarpeen tai odotettavissa. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että Eijan luokse saattoi aina mennä juttelemaan, jos oli jotain mielen päällä. Monet alakoululaisen murheet vuodatettiin Eijan kuunteleville korville. En muista milloin sen päätin, mutta muistan varsin selvästi ajatelleeni: mäkin haluan olla isona niinkuin Eija.

Rakastin englantia alusta asti. Tankkasin kirjan kappaleita kotona, kirjoitin sanoja ja tekstejä vihkoon, ja pyysin opettajalta joka tunti lisätehtäviä. Oli niin ihmeellistä, kuinka uuden kielen myötä eteen avautui kokonainen uusi maailma. Vieraat sanat alkoivat järjestyä järkeviksi kokonaisuuksiksi ja huomasin osaavani kommunikoida vieraalla kielellä. Voi sitä jännitystä! Viidennellä kielivalikoimaan tuli mukaan saksa, jota opiskelin vähintään yhtä suurella innolla kuin muutama vuosi aiemmin aloittamaani englantia. Niin englannin, saksan kuin yläkoulussa alkaneen ruotsinkin opiskelu on ollut minulle aina mieluisaa ja suhteellisen helppoa. Siitä saan kiittää paljolti hyvää muistiani, joka on tehnyt sanojen oppimisesta alusta asti vaivatonta.

ptr

Kielten lisäksi olen aina pitänyt lapsista ja ollut jo nuorena apuohjaajana leireillä. Abivuonna potentiaalisina hakuvaihtoehtoina vuorottelivat psykologi, psykologianopettaja, sosionomi, lastentarhanopettaja, luokanopettaja ja kieltenopettaja. Lopulta kiinnostus kieliin painoi vaa’assa eniten, joten päätin hakea Jyväskylän yliopistoon saksan, englannin ja ruotsin opettajankoulutukseen. Haaveenani oli päästä opiskelemaan englanninopettajaksi.

Pääsykokeiden jälkeen kävi ilmi, ettei yliopistoon pääseminen ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Ensimmäisellä hakukerralla ovet eivät auenneet yhteenkään koulutusohjelmaan, ja olin pettynyt. Olin aina viihtynyt koulussa, opiskelu oli minulle mieluisaa ja olin mielestäni myös aika hyvä kielissä, mutta en päässytkään opiskelemaan. Lukion jälkeisen vuoden vietin työskennellen pikaruokaravintolassa, jossa jatkoin töitä opintojen ohella yhteensä nelisen vuotta. Sen vuoden aikana kävin avoimen yliopiston englannin kielen pääsykokeissa, mutta sekään ovi ei auennut. Seuraavana keväänä hain uudelleen samoihin koulutuksiin, ja tällä kertaa tärppäsi. Ei kuitenkaan englannin laitokselle, jonne niin kovasti haikailin, vaan saksan kielen opettajankoulutukseen. Se oli melkoinen yllätys: ajattelin lähteväni opiskelemaan englantia, mutta yhtäkkiä minusta olikin tulossa saksanopettaja!

ptr

Saksan opiskeleminen oli ihanaa! Oppiaine oli melko pieni ja opiskelijoita vuosikurssillamme vain parikymmentä, joten tunsimme toisemme sekä opettajat hyvin. Kaikki kurssit olivat alusta asti saksaksi, mikä oli tietysti alkuun aikamoinen shokki, mutta sillä tavalla kielitaitomme kehittyi huimasti jo ensimmäisen vuoden aikana. Opiskelimme kirjoittamista, kielioppia, kielitiedettä, ääntämistä, kirjallisuutta ja maantuntemusta. Uskokaa tai älkää, mutta pidin eniten kielioppikursseista! Jos jotain olisin kaivannut, niin enemmän eväitä työelämään. Opiskelu painottui enimmäkseen kielitieteeseen, eivätkä kielen opinnot valmistaneet juurikaan arkeen koulumaailmassa. Onneksi pedagogiset opinnot paikkasivat hieman sitä vajetta.

Koska tein kolmen kielen opinnot sekä aineenopettajan pedagogiset opinnot, tuntui välillä siltä, etten valmistu koskaan. Muut porskuttivat vieressä valmistuen viiden vuoden tavoiteajassa, samalla kun minä istuin vielä sivuaineideni perusopintojen kursseilla fuksien vieressä. Jälkikäteen olen kuitenkin ollut tyytyväinen valintaani opiskella kolmen kielen pätevyys. Etenkin ruotsin opiskeleminen oli minulle vain ja ainoastaan järkipäätös. Tiesin, että saksan opettajille on melko vähän töitä. Ja niinhän se on ollut, että lähes kaikki opiskelujen jälkeen tarjolla olleet työpaikat ovat olleet aineyhdistelmälle englanti ja ruotsi. Saksaa en ole opettanut vielä ollenkaan, vaikka se pääaineeni olikin.

ptr

Opiskeluaika tarjoaa paljon hyviä mahdollisuuksia lähteä ulkomaille. Jyväskylän yliopistossa muiden kielten paitsi englannin opintoihin kuuluu pakollinen kieliharjoittelu. Saksan osalta suoritin sen vaihto-opiskeluna Würzburgin yliopistossa. Sitä ajanjaksoa ei voi todellakaan kuvata aktiivisena opiskeluna, mutta hieno kokemus se oli ja teki todella hyvää suulliselle kielitaidolleni. Pari vuotta myöhemmin olin muutaman viikon kielikurssilla Tanskassa, joka soveltui ruotsin kieliharjoitteluksi. Kandivaiheen jälkeen pidin yhden välivuoden opiskeluista ja lähdimme mieheni kanssa vuodeksi töihin Bosnia-Hertsegovinaan, jossa opetimme suomalaisperheen lapsia. Tuo vuosi oli äärimmäisen opettavainen, antoisa ja kaikin puolin hieno kokemus. Pääsimme näkemään maailmaa ja saimme uusia ystäviä. Vaikka mietinkin paljon, onko mitään järkeä pitkittää opiskelujani vielä yhdellä vuodella, oli se ehdottomasti sen arvoista. 

Ensimmäisen pidemmän sijaisuuteni tein viimeisenä opiskelusyksynäni vuonna 2016. Elokuussa oli hyvin aikaa tehdä muutama viikko töitä englannin ja ruotsin opettajana yläkoululla ennen luentojen alkamista syyskuussa. Valmistumisen jälkeen tein yksittäisiä päivän-parin sijaisuuksia lähialueen kouluilla. Hiihtolomalla sain ilahduttavan puhelinsoiton, kun minua kysyttiin jatkamaan samaa sijaisuutta, jota olin elokuussa tehnyt. Tuo sijaisuus jatkui, kunnes lopulta vuosi sitten keväällä aukesi viraksi, jonka sain. Tiedän, että opettajien työllistyminen etenkin Jyväskylän alueella on hankalaa, minkä takia olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain vakituisen työpaikan vain reilu vuosi valmistumisen jälkeen. Se ei ole itsestäänselvää. Enpä olisi silloin elokuisena päivänä sijaisuuskyselyyn vastatessani arvannut, että sille tielle jään.

ptr

Opettajana saan olla tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, sekä työskennellä rakastamieni kielten parissa. Toki on totta, ettei kielitaitoni tässä työssä juuri pääse kehittymään, mutta muunlaisia haasteita työ tarjoaa päivittäin. Parasta on, jos saan oppilaat innostumaan kielestä, uskomaan omiin kykyihinsä sekä näkemään vaivaa oppimisensa eteen. Edelleen toivon voivani olla kuten Eija: että osaisin innostaa, kannustaa ja rohkaista, ja että minulla olisi aina aikaa kuunnella.

// Suvi

Tämä teksti jatkaa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Pieni lintuni

En osannut varautua siihen,
että päästäisit kädestäni irti
Tiesin kyllä koittavan hetken,
jona lentäisit minua korkeammalle,
mutta pitikö sen tulla näin pian

Odotin päivien kuluvan
tietämättä miten nopeasti ne lopulta kuluisivat
Ohikiitävissä hetkissä
kokonainen elämä

Silmät kirkkaina olet vielä siinä,
pysyt lähelläni,
ja vain harvoin kaipaat muualle
Minä painan katseesi syvälle sydämeeni,
talteen niiden päivien varalle
kun et vilkaisekaan minuun

Ja edelleen kävellessämme
käteni etsii kättäsi,
piirtää yhteistä tarinaamme
Vielä kuljet vierelläni,
jo omia siipiäsi etsien

Processed with VSCO with f2 preset

// Anna

Opiskelin opettajaksi

Pienenä tyttönä minulla oli kaksi toiveammattia: kaupan täti ja opettaja. Niistä kumpikin toteutui.

Lukioikäisenä pohdin kuitenkin kriittisesti  kumpaakin haavettani. Halusin kouluttautua ja opiskella – mieluusti jotain josta pitäisin. Tutkin erilaisten opettajien koulutuspolkuja ja mietin, mikä olisi kiinnostavinta: ollako äidinkielen opettaja, luokanopettaja, matematiikan opettaja vai sittenkin erityisopettaja. Nuo vaihtoehdot kyllä kertovat, että minä olin juuri se tyttö, joka piti koulusta, opiskelusta ja oppimisesta!

Mutta opettajapolkujen lisäksi harkitsin kauppatieteitäkin. Kävin tekemässä myös yhden TET-jakson pankissa, koska ajattelin sen avartavan ajatuksia kaikkien päiväkoti- ja kouluharjoittelujen jälkeen. Ajatus ekonomin tittelistä kariutui kuitenkin siihen, että ajattelin kuitenkin enemmän pitäväni kasvattamisesta kuin talouden alalla työskentelemisestä.

Lopulta hain vain erityisopettajaopintoihin. Menin pääsykokeisiin yo-kirjoitusten jälkeisenä kesänä rennolla mielellä: ensimmäisellä kerralla sisään ei päässyt juuri kukaan ja sisäänpääsyprosentti oli jossain 10 tietämillä. Mutta vastoin todennäköisyyksiä avasinkin seuraavana syksynä Jyväskylän yliopiston oven 41 muun erkkaopiskelijan kanssa. Ajattelin astuneeni loputtoman mittaiseen opiskeluputkeen, josta joskus vuosikymmenen päästä tulisin ulos. (Erityisesti kun koko opiskeluajan tein töitä kaupan tätinä K-Citymarketissa.)

edf

Kuitenkin vain alle viisi vuotta myöhemmin sain käsiini maisterin paperit ja ensimmäisen, vuoden mittaisen pestini yläkoulun erityisluokanopettajana. Ja voin rehellisesti sanoa: en tiennyt silloin yhtään, mihin olin ryhtymässä. Opinnot valmistivat vain vähän sen nimenomaisen lukuvuoden työpäiviin. Ensimmäinen vuosi on ollut urani tähän mennessä ehdottomasti haastavin kaikilla mahdollisilla mittareilla. Ennen lukuvuoden loppua olin varma, että olisin yksi niistä opettajista, joka vaihtaisi alaa ennen kuin olisi toiminut opettajana viittäkään vuotta. Olin aivan uuvuksissa, enkä voinut kuvitellakaan ottavani vastaan minulle tarjottua virkaa. Vanhemmat kollegat ajattelivat, etten ehkä ymmärtänyt, mitä virka tarkoittaa ja koittivat taivutella. Mun on pakko lähteä etsimään sitä, mille mun sydän syttyy, vastasin heille varmasti.

Onneksi lähdin. Nyt olen toiminut erityisopettajana ja erityisluokanopettajana pian 11 vuotta. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen sain toisen aivan erilaisen työvuoden, ja se palautti uskon työn mielekkyyteen ja nosti esiin sitä, missä olen parhaimmillani. Virkaa jouduin toki odottelemaan kokonaiset 10 vuotta kieltäydyttäni siitä ensimmäisestä. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että tiesin tehneeni aivan oikean valinnan silloin aiemmin. Ja polkuni erilaisten työnkuvien kautta nykyiseen on ollut oikein hyvä.

Parasta työssäni ovat ihmiset – niin oppilaat kuin kollegatkin. On ilo tehdä töitä osaavien ja mukavien ihmisten kanssa. Parhaimmillaan saamme olla tukemassa ja auttamassa oppilaiden kasvua ja uuden oppimista kolmen vuoden ajan. Olkoonkin, että välillä kasvatustyö käy hermoille. Toisinaan saamme kuitenkin kiitoksen juuri siltä oppilaalta, jonka kanssa eniten töitä teimme. Eikä sitä parempaa kiitosta töissä voi saadakaan.

Nyt aikuisenakin minulla on toiveammatteja. Niistä yksi on toki edelleen opettaja – voi olla, että teen niitä töitä ihan tyytyväisenä eläkeikään saakka. Ja sitten on muutamia muitakin hauraita haaveita, joista juttelen vielä vain ihan hiljaisella äänellä. En tiedä, mitkä niistä toteutuvat.

// Heini

Tästä alkaa uusi perjantainen postaussarjamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.

Lapsuuden kotiteillä

Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.

ptr

Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.

Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.

Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!

Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.

ptr

Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.

Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.

Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.

// Heini