Etäelämä ei ole normaalia

Peruskoulu palasi normaaliin arkeen viime torstaina, kun lähes kaksi kuukautta kestänyt poikkeuksellinen etäopetusjakso päättyi. Samalla meidänkin arkemme otti askeleen kohti normaalia mieheni palatessa oppilaidensa luo. Hänen sulkiessaan oven takanaan hätkähdin omia ajatuksiani: ”ai niin, tämähän on sitä normaalia arkea”. Viikkojen kuluessa poikkeustilasta ja etätyöarjesta oli tullut meille normaalia, ja uskon samoin käyneen monille muillekin.

Olen kuullut monta kertaa sanottavan, että tällainen etäelämä on uusi normaali. No, kenties joiltain osin niin onkin. Sekä Hannah että Anna ovat viimeisimmissä teksteissään pohtineet, mitä asioita meidän olisi hyvä ottaa mukaamme koronan jälkeiseen aikaan. Koronan takia olemme olleet pakotettuja muuttamaan joitain asioita (esimerkiksi palaverien järjestäminen etänä) suuntaan, joka onkin itse asiassa positiivinen ja tavoiteltava.

18.5

Meidän on kuitenkin oltava varuillamme, ettemme oikeasti ala pitää etänä elämistä normaalina. Viime kuukaudet olemme viettäneet päivämme pääasiassa oman perheen kesken oman kotimme seinien sisäpuolella. Olemme yrittäneet opiskella ja opettaa, kouluttautua ja kasvattaa milloin minkäkin sovelluksen syövereissä. Olemme tavanneet ystäviämme istumalla kukin omassa kodissamme oman ruutumme valossa, juoden kahvia kukin oman keittiönpöytämme ääressä. Olemme hioneet tanssikuvioita ja jumpanneet hiki hatussa olohuoneen matolla huonekaluihin törmäillen. Niihinkin harvoihin, joita ehkä olemme livenä nähneet, olemme pitäneet tarkoin varjellun kahden metrin turvavälin.

Se ei ole normaalia. Etäyhteys ei ole sama asia kuin läsnäolo. Monissa tilanteissa se voi olla melkein sama, mutta se ei kuitenkaan ole sama. Ja yhdestä asiasta olen varma: me ihmiset tarvitsemme läheisyyttä, läsnäoloa ja lempeää kosketusta.

Emme saa erehtyä ajattelemaan, että kaikki tämä on normaalia. Emme saa tuudittautua siihen, että elämä etänä on ihan yhtä hyvää kuin elämä lähellä ja läsnä. Meidän tulee edelleen haluta palata siihen normaaliin, jossa voimme istua saman pöydän ääressä, tarttua kädestä, halata tavattaessa ja elää toisiamme lähellä.

// Suvi

Maailman vahvin

Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?

Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.

Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.

maailmanvahvin

Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.

//Anna

Minuuteni muistot

Teini-iän tuska,
lukuisat listat,
salatut suunnitelmat.

Sivu sivulta,
kappale kappaleelta,
sana sanalta
esiin piirtyvät ja iholleni pyrkivät.

Hädin tuskin kestän itsekään
aikamatkaa ajatuksiini.
Kasvoilleni valtoimenaan vyöryviä
tuhansia tunteita,
iloja ja itkuja.

8.5

Kätken kaiken
varmuuden vuoksi
piiloon, pois, piirongin perukoille.
Minulta, muilta, maailmalta.

Kuinka kamalaa olisikaan
jos joku pääsisi
kuohuihini käsiksi,
tuntojani tutkimaan.
Saisi silmillänsä syötäväksi
kaikki minuuteni muistot.

// Suvi

Lopussa

Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku. 

Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.

Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut. 

Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut. 

lopussa

Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.

Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.

//Anna

Voisimmeko pitää hyvän?

Koronan aikaan esiin on noussut 10 asiaa, jotka haluaisin pitää pandemian jälkeenkin.

  • Ihmisten ilahduttaminen. Yhtäkkiä IKEA antaa kukkia ja kasveja vanhainkodeille. Lidl jakaa vanhuksille 600 tulppaanikimppua. Reese Witherspoon antaa opettajille mekkoja omasta kokoelmastaan. Verkossa on katsottavissa ilmaisia musikaaleja ja oopperoita.
  • Ihmisten arvon tunnustaminen. Saksa myöntää sairaanhoitajille 500 euroa ”riskilisää” (ikään kuin heidän työnsä ei olisi vaarallista ilman koronaa…). Annetaan myös sydämelliset suosionosoitukset taputtamalla kaikille ensihoitajille, lääkäreille ja palomiehille. Mielestäni meidän pitäisi tehdä niin päivittäin koko elämämme ajan. Ja mukaan lukien ihmiset, jotka ruokkivat meidät: kuorma-autojen kuljettajat ja myyjät, jotka täyttävät hyllyt ruokakaupassa. Enkä koskaan halua pitää itsestään selvänä mahtavaa työtä, jota opettajamme ja päiväkodinhoitajamme tekevät – ei vain koulutuksellisesti, vaan myös lastemme hoitamiseksi, myötätunnolla ja rakkaudella.
  • Kokousten järjestäminen Internetissä. Muutama kuukausi sitten monet ihmiset olisivat todennäköisesti vastustaneet kokouksia verkossa väittäen, että matka Yhdysvaltoihin tai Prahaan on välttämätön, eikä sitä voida korvata web-kameralla. Näyttää siltä, ​​että voidaan. Iso osa matkustamisesta voitaisiin välttää tulevaisuudessa pelkästään käyttämällä Internetiä ja miljoonia kokouspalveluntarjoajia, joita on noussut esiin viime kuukausien aikana.
  • Joustavat työajat ja -paikat. Pidän ajatuksesta, että minulla olisi mahdollisuus työskennellä kotoa käsin. Eikö olisi hienoa käyttää kotitoimistoa useammin? Meille voitaisiin antaa enemmän vapautta vain olla, ei työskennellä koko ajan. Työn pitäisi olla vain yksi osa elämäämme. Toivon, että me yhteiskuntana muutumme rennommaksi ja poistamme paineita suorittaa 100% kaiken aikaa.
  • Luonnon suojeleminen. Kuka olisi uskonut, että näemme sinisen taivaan Delhin yllä tai kalaparvia Venetsian kanavissa? Vain siksi, että otimme askeleen takaisinpäin. En tiedä, miten ylläpidämme tätä tilannetta, mutta ehkä voisimme antaa maailman turistikohteiden jonkin aikaa parantua ja elpyä.
  • Turhien ostosten vähentäminen. Toivon, että me kaikki ymmärrämme, että maailmamme ei romahda, jos emme osta uusia paitoja joka viikko. Toivon, että pikamuodin markkinat vähenevät ja että Bangladeshin naiset saavat tukea rakentaakseen omaa ruohonjuuritason yritystä sen sijaan, että he ompelevat 15 tuntia päivässä ilman vakuutusta ja vähimmäispalkkaa.
  • Hygienia. Haluan pestä käteni useammin 20 sekunnin ajan. Näyttäähän siltä, että kausi-influenssa hävitettiin Suomessa. Haluan miettiä ennen kuin kosketan jotain myymälässä tai kaupungilla. Käytän järkeäni ja kunnioitan omaa ja naapurini terveyttä.
  • Ollaan enemmän yhteydessä. Haluan soittaa perheelleni useammin ja soittaa puheluja myös ystävieni kanssa, laittaa pieniä viestejä ja jakaa arkea.
  • Lahjoitukset. Toivon, että miljonäärit, rikkaat ja kuuluisat lahjoittavat jatkuvasti. Monet ihmiset ja organisaatiot voisivat hyötyä siitä. Mutta myös meidän keskituloisten tulisi sijoittaa rahaamme auttaaksemme, jatkuvasti. Maksa kymmenyksesi, auta.
  • Yhteishenki. Hymyilen kadulla, kun joku tulee vastaan, kirjoitan rohkaisevia sanoja ikkunoihini kertoen ihmisille, että olemme yksi iso tiimi. Toivon, että saamme mahdollisuuden siirtyä läpi tämän muutoksen avoimin silmin. Että näkisimme asiat, jotka ovat myönteisiä, ja aloittaisimme taistelut tehdäksemme maailmasta paremman paikan koronan jälkeen.

// Hannah

Tämä oli tällä erää vieraskynäilijä Hannahin viimeinen teksti blogissamme. Millaisia ajatuksia kirjoitukset sinussa herättivät?

Sydämeni kaipaa

Tänä keväänä ikävä on tullut iholle. Miten kaukaiselta tuntuukaan viimeinen kyläily ystävien luona, yhteinen saunailta tai puistotreffit. Millaiselta ylellisyydeltä kuulostaakaan pikainen piipadus siskon luona tai viikonlopun vietto vanhempien seurassa.

Ikävää olen tuntenut ennenkin. Jo ihan pienenä minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaan pitkiä listoja kaikista heistä, joita kaipaan. Listalle mahtui päiväkotikavereita, sukulaisia ja ystäviä. Usein tunsin myös sisälläni selittämätöntä kaipuuta, joka ei mahtunut mihinkään nimilistaan tai kohdistunut yhteenkään yksittäiseen henkilöön. Ikävöin jotain, jota en osannut sanoittaa. Ehkä jo silloin kaipasin kotiin.

Silloin nähdä hänet saan, tätä sydämeni kaipaa.*

On jo moneen kertaan todettu, että elämme todella eriskummallisia aikoja. Kaiken ympärillä vellovan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen keskellä turvaudun siihen totuuteen, joka minua on kannatellut myös elämäni sysimustimpina hetkinä. Hän elää, ja kerran saan olla kotona Hänen luonaan. Silloin en kaipaa enää mitään.

annan huhtikuu pe

*Lunastajani elää. Suhe live.

//Anna

Tänä keväänä

Tänä keväänä

tukeudun sinuun

enemmän kuin koskaan

 

Ojanpientareilta puskevat leskenlehdet,

oksista työntyvät silmut,

mutaisesta maasta

taivasta kohti kurkottelevat vihreät

 

Mikä kertoisi voimastasi selvemmin

kuin heräävä kevät?

 

Solisevat purot,

virtaavat joet,

vapaana vellovat järvet

 

Istun kivilläni

milloin missäkin

ja kuuntelen mitä sinä

milloinkin

minulle

kuiskaat

 

20042020

// Heini

Toivoa on

Koulun pihalla jaettiin ruokakasseja. Kananmunia, omenoita, leipää ja voita. Lohtua lapsille, jotka ikävöivät takaisin kouluun ja normaaliin arkeen. Huolenpitoa niille, jotka ovat tottuneet syömään päivän ainoan lämpimän ateriansa koulussa. Kädenojennus vanhemmille, joiden työt on loppu ja pankkitilin saldo miinuksella, tai joilla ei ole etätöiden ja kotikoulun pyörityksessä aikaa ja energiaa pohtia, mitä seuraavaksi syötäisiin. Ruokakassien mukana perheisiin jaettiin toivoa paremmasta huomisesta ja muistutettiin, ettei ketään jätetä yksin.

Sanotaan, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Toivo kantaa, vaikka elämä olisikin olosuhteiden pakosta sulkeutunut kodin seinien sisäpuolelle. Toivo riittää silloinkin, kun sydän on täynnä epävarmuutta, ahdistusta ja pelkoa. Myös pääsiäisen tapahtumat muistuttavat siitä, että vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka epätoivoiselle, pienikin toivonsäde riittää tuomaan elämää sinne, missä ennen oli vain kuolemaa, valoa sinne, missä ennen oli pimeää.

At the end of the day all you need is hope and strength. Hope that it will get better, and strength to hold on until it does. -Unknown-

anna pääsiäiinen

P.S. Tästä vuoden takaisesta tekstistä voit lukea lisää siitä, mihin minun toivoni perustuu.

//Anna

Maailma on kaunis

Katselen sisäpihalla, kuinka astelet ruokakasseinesi naapurimme oven taakse. Lasket kassit maahan ja kaivat repustasi vielä yhden maitotölkin, jonka asettelet kangaskassien viereen. Koputat oveen. Hetken kuluttua ovessa olevan ikkunan taakse ilmestyy nuori nainen, joka vilkuttaa sinulle hymyillen. Hyvä ystäväsi, oletan. Kaivat puhelimen taskustasi ja vaihdatte kuulumiset puhelimen avustuksella, ikkunan läpi elehtien. Lopulta toteat ystävällesi, että sinun täytyy lähteä jatkamaan etätöitä. Vilkutettuasi heipat poistut pihaltamme samaa reittiä kuin mistä tulitkin. Hetken kuluttua näen, kuinka tuo samainen ulko-ovi avautuu ja äsken kanssasi jutellut nuori nainen nostaa tuomasi ruokakassit ovenraosta sisään.

Lapsesi perhe on juuri palannut ulkomailta ja he ovat kotonaan kahden viikon karanteenissa. Saat viestin, että nuorimmainen kaipaisi seuraa sillä aikaa kun vanhemmat tekevät etätöitä ja isommat sisarukset ahkeroivat koulutehtäviensä parissa. Istahdat työpöytäsi ääreen, avaat tietokoneesi ja valitset pikaviestiohjelmasta tutun kuvakkeen, jota klikkaamalla niin monesti aiemminkin olet saanut yhteyden kaukana asuviin rakkaisiisi. Hetken kuluttua näytön ja koko huoneen valaisee lapsenlapsesi odottava hymy. Mitä tänään luetaan? Hymyilet, sillä olet varautunut kysymykseen. Vieressäsi odottaa vino pino kirpputorilta hamstraamiasi kirjoja, joiden parissa tiedät seuraavan parituntisen vierähtävän kuin siivillä.

Aloitat aamun työtehtävistäsi tärkeimmällä, kuten kaikki tähänastisetkin etätyöpäiväsi. Valitset puhelimesi yhteystiedoista tutun numeron ja kuuntelet puhelimen valintaääntä toivoen samaa kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla: kunpa tänäänkin vastattaisiin. Hymy leviää kasvoillesi ja kuuluu äänessäsi asti, kun toisessa päässä vastaa oppilaistasi ensimmäinen. Miten menee? Millä ajattelit aloittaa päivän? Katotaanko yhdessä sun lukujärjestystä? Toistat samat kysymykset päivittäin, sillä tiedät noiden muutaman lyhyen lauseen voiman. Tiedät myös sen, ettei kaikilla ole kotona aikuista, joka kysyisi nuo tuikitarpeelliset kysymykset. Kun olet varma, että etäkoulussa on päästy työn touhuun, toivotat mukavaa koulupäivää, lopetat puhelun ja valitset seuraavan numeron.

Tavallisia ihmisiä epätavallisessa ajassa. Pieniä tekoja, joilla on suuri merkitys.

Maailma on kaunis.

// Suvi

Uuden ansa

Olen jo kauan tiennyt, kuinka pikamuoti vahingoittaa ympäristöä ja miten tuhoamme maailman metsästämällä uusia trendejä. Myös pikamuodin huono laatu on kaikkien meidän tiedossa. Me tiedämme tämän, olemme kaikki kuulleet asioita tai nähneet dokumentteja aiheesta. Silti emme voi vastustaa kauppojen söpöjä tuotteita. Vaatekaappimme ovat täynnä, ja silti tuntuu siltä, ​​että tarvitsemme lisää vaihtoehtoja.

Vasta kun törmäsin minimalismiin, ymmärsin ostosten ja tunteidemme väliset mekanismit. Kuinka aivomme reagoivat ja toimivat, kun ostamme jotain uutta. Aivomme palkitsevat meidät korkealla dopamiinitasolla. Siksi haluamme jatkuvasti uusia asioita. Mutta uusi on vain vähän aikaa uusi, ja sitten tarvitsemme taas jotain uutta. Aivomme tottuvat jo olemassa oleviin asioihin ja haluavat taas ärsykettä. Niin kuin nukkuminen television edessä: totut valoon ja meluun, mutta heti kun televisio sammutetaan, aivot rekisteröivät uudet ärsykkeet, ja heräät. Kauppojen tuotteet, kuten uusi huivi, on minun ärsykkeeni. Aivoni haluavat sen, mutta aivoni myös tottuvat siihen nopeasti.

Tähän asti olen nähnyt vain itseni, aivoni ja omat haluni. Kuinka mukavaa olisi saada uusi kenkäpari tai uusi huivi. Minulla on kotona vain noin 10 täysin hienoa huivia, mutta ne ovat kaikki vanhoja. Vasta kun aloin ymmärtää mekanismeja halujemme takana, pystyin siirtämään huomioni isompaan kuvaan. Ymmärsin, kuinka suurta haittaa teen ympäristölle ja ihmisille.

Minun haluni maksavat ihmisille elämän ja terveyden ja samaan aikaan ekosysteemit romahtavat. Monokulttuuri, lannoitus, torjunta-aineet, työolot, palkkaerot, haitalliset kemikaalit, jokien ja maaperän pilaantuminen, lapsityövoima, ylimääräisten tuotteiden polttaminen. Kaikki tuo sai minut ymmärtämään ostotapojeni kustannukset. Päätin, että kustannukset ovat liian korkeat. En halunnut enää uskoa ”uusia asioita, jotka tuovat minulle onnellisuutta” -valhetta. Lupasin itselleni, että jos en tarvitse jotain, en osta sitä. Ja jos voin ostaa sen käytettynä, niin teen niin.

Aloin nähdä työn asioiden takana. Todelliset kustannukset, en vain hintalappua, jossa lukee -50%. Haluan miettiä ennen ostamista. Haluanko nähdä viljelijän viljelevän puuvillaa, keräävän sadon, tekevän kankaan. Uuden vaatteen värjäämisen, leikkaamisen, ompelun ja kuljetuksen Suomeen. Myyjän, joka ripustaa sen telineeseen ja merkitsee -50%. Ja sitten tulen minä. 

Olemme tottuneet saamaan kerralla kaiken, mitä haluamme. Kaikki on tarjolla ostoskeskuksessa tai klikkauksen päässä internetissä. On tullut liian helpoksi unohtaa tuotteen todellinen hinta. Joskus täytyy taistella, sillä aivomme todella kertovat meille, että me tarvitsemme, me ansaitsemme, on ok ostaa, meillä on vielä vähän tilaa kaapissamme ja tuo näyttää niin kauniilta keväällä. Ja se on alessa! Mutta jos vastustamme uuden kaipausta, kaikki on sen jälkeen helppoa. Toinen vaihe on, että yrittää saada asiat kirpputorilta. Ei ainoastaan vaatteita, sieltä voi löytää mitä tahansa tarvitseekaan.

Kauppojen välttely auttaa. Jos en tarvitse mitään, en mene kauppaan. Ei ole väliä, kuinka vihreästi tai ekologisesti jotain tuotetaan, jos en osta sitä, olen säästänyt eniten resursseja. Tarkoitukseni ei ole se, etten osta enää koskaan mitään. Tarkoitukseni on käyttää jo omistamaamme tai ostaa käytettynä.

Minä yritän elää tarkoituksellisempaa elämää vähemmällä (kuten minimalisti sanoo) ja yrittää olla tyytyväinen omistamiini asioihin kouluttaen aivoni löytämään iloa muista asioista.

Hyvä aika aloittaa kulutustottumustemme muuttaminen on nyt.

// Hannah

PS. Jos haluat lukea tai katsoa lisää aiheeseen liittyen, niin suosittelen seuraavia: