Himmetä ei saa

Kaunialan sotavammasairaala. Vaatimaton, kulunut tienviitta pysäyttää ajatukset. Pieni kyltti, mutta suuria sanoja: sota, vamma, sairaala. Mieleen nousee tuttu sävel, joka itketti viimeksi presidentti Koiviston hautajaisia katsoessa.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!

Miten muistaa jotain, mitä ei ole itse kokenut. Jotain, mistä ei ole keltään saanut suoraan kysyä. Miten muodostaa ymmärrys Suomesta sodassa, kun oma käsitys pohjautuu lähinnä kirjoihin ja elokuviin.

Miten muistaa jotain, minkä mieluiten unohtaisi.

Syyrian Aleppon taistelujen tuho tuotiin silmiemme eteen kuvina, sanoina ja videoina. Silti se jäi etäiseksi, vaikeaksi tajuta, epätodelliseksi. Kaukaa oli helppo kauhistella. Miten tuollaista voi tapahtua. Miten kukaan selviää tuolla. Miten ihminen voi olla ihmiselle noin paha.

Todellisuus tarkentuu, kun tapahtumat siirretään tuttuihin maisemiin. Yle Kioski, Teatime Research ja Yle Beta loivat virtuaalikokemuksen, jossa taistelukenttänä oli Aleppon sijaan Helsingin keskusta (lue tästä ja tutustu tästä). Tutut patsaat palasina, keskustan julkisivut alas pommitettuina, pommien jyly ja sodan synkkä loimotus Mannerheimintien maisemissa hiljentää.

Voi jospa voisimme vain unohtaa. Jospa se ei enää koskaan tulisi noin lähelle.

Ammoin me marssimme kahden,
Tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
Kelle nyt kertoa saa?

Silloin Suomen nuoret marssivat puolustamaan isänmaataan. Pää pystyssä he lähtivät, ylpeinäkin ehkä. Kovin hiljaisina monet palasivat. Toiset laskettiin multiin lopullisesti vaienneina. Useilta meni fyysinen terveys, useammat haavoittuivat henkisesti. Seurauksia kantavat yhä mukanaan lukuisat heidän hiljaisuudessaan ja kivuissaan kasvaneet.

Laineissa Laatokan mahti,
Kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
Konsa on koittava koi.

Entä jos rantoja Suomenlahden, laineissa Saimaan tai Päijänteen. Jos ulkonaliikkumiskielto, tarkka-ampujat, pula polttoaineesta, ruoasta ja juomavedestä. Jos jokapäiväinen pelko rakkaiden puolesta, kaikki lähipiirin nuoret miehet siellä jossain, vihollinen kirjaimellisesti oven takana.

Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
Taakka jo laskettu on.

Veteraanien askel on jo lyhyt, rivit ovat harvat. He ansaitsevat kunnioituksemme loppuun asti ja sen jälkeenkin. Silti toivoisin, että olisivat viimeinen joukko kaltaisiaan. Ettei enää koskaan toistuisi.

Hymni soi holvissa hiljaa,
Tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
Sarka jo kynnetty on.

Ehkä siinä onkin viisaus. Että muistaisimme. Muistaisimme, ettemme toistaisi.

k4mim

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa.

Himmetä ei saa

Ei uni anna lainaa

Keski-ikäistyminen realisoituu kahvilakeskustelussa kuusi vuotta nuoremman ystävän kanssa. ”Siis mä katsoin sitä elokuvaa ja ajattelin, että KAUHEETA, näytänkö mäkin noin vanhalta!” Onnekseen oli sitten tajunnut, että päähenkilöt olivatkin kymmenen vuotta vanhempia kuin oli heidän luullut olevan. ”Ne siis oli TEIDÄN ikäisiä [näköisiä], eikä mun. Huh!”

Sanojen koko sisältö onneksi upposi tajuntaan vasta hetkeä myöhemmin ja kahvilan pöydän ääressä vältyttiin verbaaliselta verilöylyltä. Kotimatkalla viesti viilsi kuitenkin syvältä. Jälleen yhden valvotun yön jälkeen naama ei varmasti ollut järin hehkeä ja iän tuomia jälkiä ei enää pitkätkään unet poista.

Useimpina päivinä aikuisuus on onneksi myös kypsyyttä kohdata ajan muutokset hyväksyen. Loppuelämän kannalta kun tässä vaiheessa on oikeasti tärkeämpää huolehtia verenpaineesta kuin silmän alle kiinnittyneistä rypyistä.

Ja sitten on näitä päiviä, kun toverin epäsuora palaute kolhaisee kovaa. Eipä arvannut ystävä, mihin syöksykierteeseen sanoillaan tönäisi.

Seuraavana päivän tyhjensin kaupunkireissun ostokset laukustani ja tutkin kosmetiikkaosastolta mukaan annettuja näytteitä.

Day cream, moisturising, dry & wrinkle-prone skin.

Night cream, anti-wrinkle, firming, mature skin 60+.

Ensin itketti lisää.

Sitten jo nauratti.

Myyjä oli kyllä pahoitellut, että näytteitä oli tällä kertaa niukasti jaettavaksi. Ehkä unohti myös vilkaista tarkemmin keräämiensä tuotteiden tekstejä. Ehkä vain katsoi, että tuohon naamaan eivät enää kevytemulsiot auta.

Palasin iloisella tuplavoltilla takaisin keski-ikäisen kiertoradalle, jossa suhtautuminen omaan ikääntymiseen heittelee kuin labratulokset stressiviikoilla. Oikeastaan tässä on aika hyvä. Tervetuloa perässä. Kiitos mallia näyttäneille.

Ei uni anna lainaa

Kotiin

Silmissä vilisevät hetket. Lapsuus, nuoruus, nykyisyys. Onnistumiset, ja jostain syystä erityisesti kaikki epäonnistumiset. Luulin tarkkailevani tilannetta hieman ulkopuolisena, mutta huomaan olevani ensimmäinen, joka hipaisee nenäliinan nurkalla silmäkulmaansa.

Ajatukset laukkaavat edelleen. Omat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset. Yhteiset helmihetket ja niistä seurannut yhteisen ajan kaipuu. Katkeransuloiset kyyneleet, joissa inhimillinen ikävä sekoittuu jälleennäkemisen toivoon ja iloon siitä, että jälleen yksi pääsi kotiin.

Liturgia etenee turvallisesti. Tutut virret tuovat lohtua, ja lisää kyyneleitä. Tämä laulettiin häissämme. Tällä saattelimme ystävän viimeiselle matkalleen. Koko ajan mieleni taistelee sulkeakseen pois pelottavimmat ajatukset.

Joku päivä tuossa olen minä.

Sitäkin kamalammalta tuntuu ajatus, että tuossa on joku päivä joku kaikkein rakkaimmistani. Silloin ei nenäliinan hipaisu riitä. Pelkkä ymmärrys väistämättä edessä olevista luopumisen hetkistä riipaisee niin syvältä, että nojaan eteenpäin taltuttaakseni todellisuuden vihlaisun.

Vuodet ovat piirtäneet esiin elämän rajallisuuden. Aikuisuus tuo mustan ja valkoisen väliin rajattomasti värejä ja sävyjä, myös niitä kipeitä, kirpeitä, ja kammottavia. Mikään ei ole pysyvää. Kukaan ei ole täällä ikuisesti.

Osaisinpa kohdata tulevat menetykset ja luopumisen hetket Luojaani luottaen.

Osaisinpa elää juuri nyt niin, että lähtöni hetkellä voin heittäytyä luottavaisesti Luojani käsiin. Niin, että viimeisellä matkallani on joku saattamassa. Niin, että muistohetki syntyisi muistamisen tarpeesta ja halusta, ei sosiaalisen normin täyttämiseksi.

Though we cannot experience our life as an endless present, we are eternal in God’s eyes; that is, in our deepest reality. – C. S. Lewis

k4min

Hyvää matkaa, Alli. Annoit hienon esimerkin. Taivaassa tavataan ja juodaan ne täällä juomatta jääneet kahvit.

Kotiin

Lattee kaikille

Pahimmat kilpailijat päättivät yhdistää voimansa. Olla samassa veneessä, selkä vasten selkää. ”Kunnioitus on kasvanut yhteisissä projekteissa”, sanovat. Miksi kampittaa, kun on taas uus tapa boostata tää isommaks.

Netti täyttyy dissailusta ja kyynikoista. Pelkkää bisnestä. Ei ne oo tosissaan. Tää on laskelmoitua.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaik riidat meinais repii kaiken

Vihapuhe puhututtaa netissä, telkkarissa ja kahvipöydissä. Repii rikki molemmin puolin ja pudottaa päättäjiä paikoiltaan. Muiden maiden malleja mietitään, ja samalla spekuloidaan oikeusistuimia myöten, mihin käsitteen rajat yltävät.

Saako sanoa niin tai näin. Otetaanko sivulauseella hipaisusta vai saako sanansäilällä jopa lyödä, jos osaa perustella oikein, tai jos kolauttaa vaan  v i t s i l l ä, osoittaakseen p o i n t i n.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Omasta mielestä parhaita molemmat
Muut menee selän taakse pelkää
Me mennää selkä vasten selkää

Miksi toisen menestys olisi pois sulta. Tai multa. Miksi toisen erilaisuus olisi pois keneltäkään.

Kateusko meitä ajaa. Joku jossain saa enemmän kuin minä. Joku jossain uskaltaa olla toisenlainen kuin me muut. Joku uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan.

Se joku on voinut myös menettää enemmän kuin minä. Kotinsa, perheensä, kotimaansa. Terveytensä, yksityisyytensä, turvallisuutensa.

Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Vaikka riidat meinais repii kaiken
Niin on ollut ja niin on aina oleva
Mä seison omieni puolella
Käännän selän, vaan selkää vasten

Vai pelko. Ne tulee tänne, tää on mun ja meidän. Ne tuo tullessaan toisenlaiset ajatukset.

Niiden tullessa mekin joudumme miettimään, miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme. Teemme, olemme, käyttäydymme.

Eikä riitä, että vihataan muita. Ehditään kiusata toisiammekin. Laaditaan uusia sääntöjä: ken leikkiin ryhtyy, se kiusaamisenkin kestäköön.

Kiusataan koska jollain on vääränlainen pipo, vääränmalliset housut, vääriä kavereita, väärä mielipide. Väärä elämä.

Jos sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään rakentavaa

Olisiko jo aika nostaa, auttaa ja kannustaa.

Kun sä dissaat mua mä dissaan sua takas
Pelkkää dissailua, kunnes mä pragaan koska
Mä en keksi mitään parempaakaan
Tää on rakkaudella vihaajille pa-pa-pa-paa!

Nettiurpojen lisäksi tämän postauksen inspiroivat Profeetat, Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana ja yksi rohkea nainen.

Jäbät hei, sori äskeisest
Mul on ollu jotenki pitkä päivä ja mul jotenki leikkas kii tiäksä
Ei pitäis ottaa näi henkilökohtasesti näitä
Mut mä kävin hakee lattee kaikille!
(Oi kiitos, ihanaa!)

Nih.

(Sitaatit | Profeetat: Sinuhe | Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Rakkaudella vihaajille)

Lattee kaikille

Kuulisinpa oikein

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei ”luteilis toisen päässä”,
niin kuin tuttavaa oli opinnoissaan ohjattu.
Ettei luulis, että tietää
mitä toinen ajattelee
ja tuntee,
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
ettei antais valmiita vastauksia
ja syöttäis sanojaan toisille.
Ettei kuvittelis, että ymmärtää
oman kokemuksensa perusteella,
miltä joku jostakin tuntuu –
vaan malttais ihan kysyä
ja kuuntelis vastauksenkin.

Kunpa sitä osaiskin olla niin,
että useammin aloittais lauseensa
”oon tässä vähän ajatellut”
kuin ”no se asiahan on niin että”.
Ettei unohtais, että sillä toisellakin on
kolhunsa ja kokemuksensa,
oivalluksensa ja onnistumisensa.

Kun vaan kysyis ja kuuntelis.
Ei luteilis.

Kuulisinpa oikein

Yksin

Yhteiskuntamme palkitsee onnistujia, ja yhä useammin onnistumisen mitta on sosiaalinen menestys. Yksinäiset ovat marginaalissa, joka nostetaan esiin juhlapuheissa ja huolestuneissa asiantuntijalausunnoissa. Ja kuitenkin.

Yksinäisyys on läsnä useamman arjessa kuin koskaan.

Yhteisöllisyys on murtunut. Huolehtiminen hävinnyt. Ymmärrys lähimmäisyydestä väljähtänyt. Presidentti Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan esiin tarpeen osallisuudelle ja yksinäisyyden torjunnalle. Arvostettu teologinen mentori Klaus Korhonen puolestaan toi huolen käytännölliselle tasolle ihmetellessään kadonnutta tervehtimiskulttuuriamme (HS 31.1.17).

Tiedämme sosiaalisen median kautta jopa satojen ihmisten arjesta ja ajatuksista, mutta emme löydä kännykästä yhtään puhelinnumeroa, johon tohtisimme soittaa yksinäisen illan täyttämiseksi. Tykkäämme kymmenistä somepäivityksistä, joissa onnelliset kasvot kokoontuvat yhteisen ruokapöydän ympärille tai iloisen harrastuksen äärelle. Antaisimme mitä vain, jos meilläkin olisi joku, jonka kanssa istahtaa teelle tai käpertyä sohvalle.

Pyyhimme reaalimaailman kyyneleet yksinäisyydessä, jotta jaksamme jakaa hymiöitä somessa. Haaveilemme Frendit-sarjasta tutuksi tulleesta tiiviistä porukasta, joka ei vain jaa arkisia iloja ja huolia, vaan kestää yhdessä läpi riitojen ja rakkaussurujen. Elämme todellisuudessa, jossa sairastaminen juhlapäivinä tuntuu ihan hyvältä vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitse miettiä, kuinka yksin terveenä juhlisi.

On helppo sysätä syy yhteiskunnalle ja Niille Muille, jotka jossain jotain tekevät – ja jättävät tekemättä. Onko liian vaikeaa kantaa oma vastuumme? Avata omat silmämme ja korvamme? Jopa oma ovemme?

Kuka ylittää yksinäisyyden rajan ja uskaltautuu kohtaamaan toisen, ehkä yhtä yksinäisen? Löytyykö idyllisistä, instakelpoisista seurueista joustavuutta uusien mukaan ottamiseen? Tarjoaisiko joku yksinäisyydellä moneen kertaan nöyryytetyille helpon pääsyn yhteyteen?

Entä ihminen ihmistä, silmästä silmään. Se auttaa näkemään, vaikka toisen avuntarpeen. Auttaa ymmärtämään, että toisellakin on tavoitteita tai vaatimuksia. Taikka opettaa tunnistamaan vaaran ja hallitsemaan pelon.

Varjojen maailma vaatii vastineen. Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.

Presidentti Sauli Niinistö

 

Yksin