Sanovat

Sanovat, että liian kiireinen.
Sanovat, että pitää levätä.
Eivät tiedä, että kalenterin varattu ilta
on pyhitetty minulle ja lempisarjalleni.

Kysyvät, miten ehdin.
Kysyvät, miten jaksan.
Eivät tiedä, että heräsin puoliltapäivin,
ja sitten katsoin elokuvan.

Huolehtivat, että kuormitun.
Huolehtivat, että murrun.
Eivät tiedä, että raskaampaa olisi
jättää nämä aivot tyhjäkäynnille.

Sanovat, että helppoahan lapsettoman.
Sanovat, että voi kun tietäisit.
Eivät tiedä, että voimia vie sekin
kun suree kaikkea sitä, mitä ei ole.

Muistuttavat, että elämässä on muutakin.
Muistuttavat, että pitäisi sitä ja tätä.
Eivät ymmärrä, että arjessa on paljon
mitä eivät koskaan saa tietää.

Varmaan sullakin?

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Sanovat

Käsikkäin

En saa teitä kolmea mielestäni, vaikka retkestämme on jo muutama kuukausi. Sää oli syksyinen, vaikka kevät oli jo pitkällä. Taivaalta ropisi vettä, polku kenkiemme alla oli mutainen ja perillä lankkupenkki niin märkä ettei siihen kukaan istunut.

Teillä kaikilla oli päällä punainen takki ja päässä huppu.

Paluumatkalla te kolme kävelitte metsäpolulla rinnakkain. Ystävänne pikkutyttö välissänne, hänen pikkukätensä teidän käsissänne. Kun näin teidät siinä edessäni, arvelen, että sydäntenne kipu poikkesi hetkeksi kannettavakseni.

Kuinka paljon toivoinkaan, että joku päivä teidän käsiinne sujahtaisivat omien pikkutyttöjenne kädet. Kuinka paljon kiitinkään siitä, että nyt tartuitte hymyillen kiinni niihin pieniin käsiin, jotka teidän käsiänne luottavaisesti etsivät. Kuinka paljon pyysinkään teille lujuutta pysyä kohti jokaista teitä kohti ojentautuvaa pientä kättä, jos kipu ja kaipuu vielä sydämissänne viipyisikin.

Käsikkäin

Miten sun loma meni?

Nauti nyt vielä kun voit! ärähti kaverini minulle. Olin juuri vastannut kaverini kysymykseen siitä, mitä olin tehnyt lomallani. Olin kertonut lukeneeni, jumpanneeni, tavanneeni ystäviä ja perhettä brunsseilla, lounailla ja iltateillä. Loma oli ollut ihana, leppoisa.

Olin toki kuullut tuon saman ärähdyksen eri muodoissa useita kertoja aiemminkin. Äänessä olivat vaihdelleet ainakin ärtymyksen, epäreiluuden, katkeruuden, väsymyksen ja kateellisuuden sävyt. Viattoman kuuloinen kysymys loman sujumisesta oli alkanut muistuttamaan ansaa, jota en useinkaan onnistunut väistämään. Välillä varoin kysymystä paremmin. Joskus osasin kätkeä lomailon ja piilottaa lomailun onnen, toisinaan jopa vähättelin sitä mistä olin nauttinut. Mutta usein astuin ansaan aivan suoraan ja kokonaan. Kaiken tuon seurauksena sisälläni oli alkanut syntyä syyllisyyttä siitä, mitä olin saanut.

Ärähtelijät ovat aina olleet myös äitejä. Ehkä he ovat olleet väsyneitä, apeita tai yksinäisiä – silloinhan me helposti sanomme jotain mikä satuttaa toista. Niin, ärähdys on sattunut joka kerta. Kun edellisen kerran kuulin nuo äreästi lausutut sanat, itkin jälkeenpäin ystäväni autossa. Aivan kuin minun pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole elämääni rajoittavia lapsia ja saan tehdä mitä haluan. Aivan kuin se, että nautin siitä mitä olen saanut, olisi väärin. Pahimmalta on tuntunut ehkä se, että nuo sanat on sanonut aina joku, jolla on se, josta itse vain haaveilen. Kuin ökyrikas ottaisi lantin lapsen kädestä. Eikä siinäkään kaikki: ärähtelijä on sisällyttänyt kommenttiinsa vihjauksen siitä, että tilanteeni tulee olemaan joskus erilainen. Mielessäni mietin aina, että mitä jos mikään ei muutukaan. Että mitä jos nautin elämäni loppuun saakka leppoisista lomistani ilman valvottavia vauvoja, tahtovia taaperoita ja taistelevia teinejä. Sekö sitten vasta väärin olisikin?

Viime viikolla vietin taas ihanaa lomaa. Laskettelin, hiihdin, luin, katsoin elokuvia, söin huolella haudutettuja ruokia, tapasin monen monta rakasta ihmistä. Kun minulta jälkeenpäin kysyttiin, miten loma meni, niin vastasin lyhyesti mutta rehellisesti ja reilusti. Sillä ei ihminen voi elää siten, että kokee syyllisyyttä siitä mistä tulisi tuntea kiitollisuutta ja iloa. Ei sitä voi oman elämänsä siunauksia vähätellä, piilotella ja peitellä siksi, että ne eivät ole samoja kuin jollain toisella.

Mutta hyvä ärähtelijä-äiti, kaikki on ok. En muistele kommenttejasi, vaikkakin kovasti toivoisin etten niitä enää kuulisi. Seuraavan kerran voit vaikka vinkata minulle jotakin lukemisen arvoista kirjaa, vaikka et itse sitä olisi ehtinyt edes lukea. Tai linkata kokeilemisen arvoisen reseptin. Tai jos voimasi eivät siihen riitä, niin kysy vaikka ehdinkö katsoa lastesi perään joku päivä pari tuntia. Nimittäin varmasti ehdin!

Miten sun loma meni?

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Kenessä äidillisyys asuu?

Elämässäni on muutamia erityisiä ystäviä, jotka ovat myös äitejä. He ovat äitejä, jotka huolehtivat ja hoivaavat. He opettavat elämisen rajoja ja osoittavat loputonta rakkautta. He laittavat ruokaa, kuskaavat harrastuksiin ja lukevat kirjoja. He kannustavat ja ovat läsnä.

Nuo äidit myös antavat aarteensa hoidettaviksi, vauvansa hyssyteltäviksi ja taaperonsa leikitettäviksi. He kysyvät, haluatko mennä lapsen kanssa taaperojumppaan, ostamaan ekoja talvikenkiä tai syöttämään sorsia. Yhteisissä ruokapöydissä ei ole väliä, kuka kenenkin lasta syöttää, ja iltasadun lukija kyläilyiltoina on se, kenellä siihen on eniten energiaa. He luottavat, että muutkin osaavat täytellä tuttipullot, vaihtaa vaipat, pukea piltit pakkaseen ja raahata riskaavat jäähdyttelemään – jopa ilman yksityiskohtaista listaa hoito-ohjeista. Heitä ei haittaa, jos heille palautetaan vauva jaloissaan isoveljen villasukat, kunhan unet ja syönnit sujuvat suht säännöllisesti ja ennen kaikkea kunhan meno on hyväntuulista ja onnellista. Heidän äitiyttään eivät toiset aikuiset lasten elämissä uhkaa.

Arvostan suuresti näitä ystäviäni ja heidän avaraa äitiyttään. He antavat tilaa äidillisyydelle siellä, missä kaikki eivät sitä huomaa olevankaan. He jakavat vastuuta lapsistaan niillekin, joiden kohdun seiniä ei yksikään vauva ole potkinut mutta joiden sydämissä äidillisyys asuu. He jakavat äitiyden iloja ja hiekkalaatikkoarjen ahdistuksia katsomatta siihen, kuinka monta lasta ystävä on synnyttänyt vai onko ollenkaan. Toisinaan he pyytävät itsekin apua, mutta ovat aina kiitollisia jos pyytämättä sipaisee keittiön imurilla, vie itkuisen vauvan vaunuttelemaan tai järjestää koko konkkaronkan metsäretkelle. He uskaltavat antaa lapsensa rakastettaviksi myös muille. Ja niin tehdessään epäilemättä antavat anteeksi lukuisia tökeröitä tokaisuja ja naurettavia neuvoja.

Minulla ei ole yhtäkään lasta, mutta näiden ystävieni lapsia olen rakastanut niin kuin he olisivat omiani. Olen puhaltanut pois pipin ja halannut pois ikävän. Olen houkutellut esiin hymyn ja hipsutellut esiin naurun. Olen murehtinut kerhojen, päiväkotien ja koulujen alkuja. Olen iloinnut pienistä käsistä kaulalla, märistä pusuista poskilla ja rakkaudentunnustuksista korvissa. Olen itkenyt kasvamista, erossaoloa ja hyvästejä. Olen suukottanut tulemisia, lähtemisiä, hyviä huomenia, kauniita unia ja usein ihan muuten vain. Olen ajatellut, että jos nämä lapset ovatkin ainoat rakastettavikseni annetut lapset, niin en voi muuta kuin kiittää. Ja osoittaa rakkauteni ja äidillisyyteni niille, jotka välillä syliini lainaksi lasketaan.

Kenessä äidillisyys asuu?