Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

 

Ilma(n)juuria

Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

 

Ihan oikeaa kaakaota

Matkani marjastajaksi

Muistan lukeneeni mansikkakauden alussa erään kaverin FB-seinältä seuraavankaltaisen päivityksen (tässä allekirjoittaneen suurin piirtein referoimana):

“lapsena vannoin, että en ikinä lähde samaan marjaruljanssiin kuin vanhempani, mutta niin vain tässä ollaan ja säilötään laatikkotolkulla mansikoita omille lapsille talvella nautittavaksi.”

Voi kuinka samaistuinkaan tuohon päivitykseen!

Lapsuuden ja nuoruuden kesiin kuuluivat mustikka-, mansikka- ja puolukkaretket, joihin etenkin teinivuosina otettiin osaa vanhempien hellästä painostuksesta. Jostain syystä marjastaminen kuului teinivuosina samaan sarjaan kuin mökkeily. Ihan kuten mökkeilynkin kanssa, marjastamisen suhteenkin teini tuli onneksi jossain vaiheessa järkiinsä. Järkiin tuleminen vaati muutaman omillaan asutun vuoden, pari vanhempien marjavarastojen ulottumattomissa vietettyä talvea sekä sopivasti metsään päin kallellaan olevan aviomiehen.

Omalla kohdallani kääntyminen marjahulluuteen tapahtui pikkuhiljaa. Aluksi orastavan marjahysterian hillitsemiseen riitti torilta tai kaupan edustalta ostettu laatikollinen mansikoita. Muistan, kun ostin ensimmäistä kertaa itse 5 kg:n mansikkalaatikon ja säilöin marjat omin kätösin pakkaselle talven varalle. Voi kuinka aikuiseksi tunsinkaan itseni! Tuosta kesästä lähtien yksi loppukesän to do -listan tärkeimpiä kohtia on ollut mansikoiden säilöminen.

blogikuva_marjat

Lieneekö syynä ollut hyvä marjavuosi, uusi iso pakastin, kaveripiirissä vallinnut yleinen marjahysteria vai 25 ikävuoden paremmalle puolelle siirtyminen, mutta viime kesänä lähti sitten ihan kunnolla lapasesta. 5 kg mansikoita oli enää muisto vain. Heinä-syyskuun aikana oli lähes mahdotonta käydä keskustelua ystävieni kanssa ilman, että esille nousivat seuraavat kysymykset: Joko on mansikat pakastettu? Mistä ostit, paljonko maksoi, oliko hyvälaatuisia? Paljonkos on poimittu mustikoita? Löytyykö mustikoita, mansikoita tai vadelmia? Toki asiaan kuului myös päivitellä vadelmien järkyttävän suurta kokoa ja sitä, kuinka “sitä marjaa vaan on siellä metsässä, kun kävis vaan hakemassa pois”. Oli vain yksi asia, josta vaiettiin visusti: parhaiden marjapaikkojen sijainnit.

Luulen keksineeni salaisuuden siihen, miksi marjastaminen alkaa vanhempana (= yli 25 v.) tuntua vuosi vuodelta järkevämmältä touhulta. Voin paljastaa sen teillekin: ei siitä pusikossa kökkimisestä tule yhtään sen mukavampaa, vaikka ikää tuleekin. Näin vanhempana (= yli 25 v.) sitä kuitenkin tajuaa, että hetkellinen tuskailu (*) kannattaa, jos sillä saa pakastimen täyteen metsän aarteita. Ilmaista ruokaa, ihmiset!

Nyt eletään elokuun alkua ja marjakausi käy kuumimmillaan. Tällä postauksella yritänkin etupäässä orientoida itseäni tulevaan mustikka-/puolukka-/vadelma-ruljanssiin. Heikoilla hetkillä kantavana ajatuksena toimikoon talven pimeät illat, jolloin on ah-niin-ihanaa ottaa pakastimesta vähän marjoja aamupalalle. Töistä kotiin ja ämpärin kanssa metsään, se olkoon tämän viimeisen kesäkuukauden (kyllä, elokuukin on kesää!) mottoni.

Jokos teillä muuten on mansikat jo säilötty?

(*) Kyllä se puskassa kökkiminen joskus ihan mukavaakin on. Luonnossa liikkuminen jne.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Matkani marjastajaksi

Mökki ja minä

Meidän perhe on aina ollut mökkiperhe.

Lapsuudessani mökki oli erottamaton osa jokaista vuodenaikaa. Talvella mökillä vierailtiin jäitä pitkin, paistettiin makkarat kylmässä mökissä ja potkuteltiin tai hiihdettiin jäitä pitkin takaisin. Joskus laitettiin potkuri parkkiin ja pysähdyttiin pilkille. Joka kevät käytiin leikkimielinen kisa siitä, kuka ensimmäisenä heittää talviturkkinsa jäähileiden sekaan. Keväällä laskettiin veneet vesille ja laitettiin mökki kesäkuntoon.

Mutta kesä. Kesäisin meidän perhe vietti mökillä viikkoja putkeen. Tai siltä se ainakin lapsena tuntui. Kaupungissa käytiin pikaisesti hakemassa posti ja täydennystä jääkaappiin sekä kastelemassa kukat, ja sitten palattiin takaisin mökkikuplaan. Kuplaan, jossa ei välitetty siitä paljonko kello on, vaan syötiin silloin kun tuli nälkä ja mentiin uimaan silloin kun tuli liian kuuma. Päiviä rytmittivät ruoan valmistelu, tiskaaminen ja saunan lämmittäminen. Terassilla komeili rivi aurinkotuoleja ja pino naistenlehtiä, joista kiinnosti ensin vain nuorten palsta ja sitten pikkuhiljaa koko lehti.

Processed with VSCOcam with g3 preset

Teini-iässä tapahtui jotain kummallista, minkä luulen käyvän aika monelle teinille. Mökkeilyä enemmän kiinnostivatkin kaverit ja kaupunki, ja teini-ikäisen puumerkit mökkikirjassa vähenivät melkein olemattomiin. Onneksi teini-ikä on vain ohimenevä vaihe, niin myös tässäkin asiassa. Nyt osaan jo olla kiitollinen lapsuuden mökkikesistä ja odotan malttamattomasti tämän kesän mökkiseikkailuja.

Vaikka olen onnellinen melkein millaisella mökillä tahansa, niin mikään ei voita meidän mökkiä. Tänäkin kesänä aion lukea ne samat 20 vuotta vanhat naistenlehdet, selata taas kerran mökkikirjan kannesta kanteen ja nauraa samoille merkinnöille, kattaa päiväkahvit terassille ja saunoa mökkisaunan tutuissa löylyissä. Toivottavasti saan ainakin kerran nukahtaa kuunnellen sateen ropinaa peltikattoon. Ihan parasta olisi päästä papan kanssa kalaan. Mökillä onneen ei tarvita paljon.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Mökki ja minä

Sinulle, jota ei vielä ole

Kuinka paljon sä ootkaan mulle jo opettanut elämästä,
vaikka sua ei ole vielä edes olemassakaan.

Oot opettanut,
ettei elämä aina solju suunnitellusti,
eikä haaveet aina täyty toivotusti.

Oot opettanut,
että on mahdollista kaivata sellaista,
jota ei ole koskaan edes tavannut.

Oot opettanut,
ettei tunteitaan voi läheskään aina hallita,
ja että joskus toisen iso ilo
nostaa pintaan oman suuren surun.

Enkä yhtään tiedä,
kuinka kauan tätä vielä jatkuu.
Kuinka monta hiljaista huokausta, kaatunutta kuvitelmaa,
menetettyä mahdollisuutta ja kuivattua kyyneltä?

Ehkä sua luodaan erityisen huolella.
Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin mä opetan sulle elämästä.

Sinulle, jota ei vielä ole

Riittävän hyvä joulu

Joulu on vaikeaa aikaa suurelle osalle ihmisistä. Nekin meistä, joiden joulut näyttävät perinteikkäiltä, runsailta ja idyllisiltäkin, kätkevät kovin usein seiniensä tai vähintäänkin nahkojensa sisään kaipausta, ahdistusta tai liian suuria odotuksia. Kaipausta niiden tykö, jotka ovat kaukana tai jo taivaassa. Ahdistusta suvun sisällä vaikuttavista jännitteistä tai vaikeista ihmissuhteista. Odotuksia siitä, millainen hyvä joulu on – aivan kuin täydellisyys olisi saavutettavissa juuri jouluna.

Täydellistä joulua ei olekaan. On etukäteistaistoja siitä, ollaanko aattona anoppilassa, mummolassa vai ihan vain kotona. On stressiä ruuhkaisilla parkkipaikoilla aatonaattona, kiristynyttä tunnelmaa joulurauhan julistuksen aikaan ja nahisteluja lastenhuoneessa juuri ennen joulupukin saapumista. On lukemattomia liian kuiviksi paistettuja kinkkuja, syömättä jääneitä lanttulaatikoita ja ennen aattoa syötyjä piparkakkutaloja. On ostamatta jääneitä hautakynttilöitä ja hansikaslokeroon unohtuneita joulukortteja. On lasten mielestä liian vähän lahjoja, teinien mielestä vääränlaisia lahjoja tai mummin mielestä ihan liikaa lahjoja. On kolhuja, pettymyksiä ja loukkaantumisia. Ja ehkä lopulta on lautapelin äärellä rakennettu mehevä perheriita aineksinaan kaikki se, mikä mieltä on pyhinä kiristänyt.

Hyviä jouluja kuitenkin on. On hetkiä, jotka lämmittävät sydämen salaisinta sopukkaa. On sanoja, jotka painuvat mieleen vuosiksi. On kauneutta, joka saa unohtamaan rujoudet. On riemua, joka saa vakavimmankin nauramaan ääneen. On lahjoja, jotka saavat saajansa tuntemaan itsensä rakastetuksi. On ihmisiä, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan.

Tänä vuonna minun jouluni kohdalle osui viiden suora kaikenlaista, jonka olisin mieluusti jättänyt välistä. Mutta joulupäivän aamuna avasin siskonpedillä silmäni ja näin rakkaita pikkutyyppejä yhä tuhisemassa untaan. Silitin niiden poskia. Hiivin alakertaan joulutähden hämärään pelamaan yhden pienen aamuvirkun kanssa uutta lautapeliä. Vähitellen unisia rakkaita alkoi kerääntyä keittiöön napsimaan kinkkua aamiaiseksi. Ja yhtäkkiä hirveällä hässäkällä pakkasimme kolme autollista isoja ja pieniä ja urheilukamppeita ja lähdimme kohti joulupäivän kisoja, ruokapöytää ja taas uusia lautapelejä. Ja siinä minä monta kertaa vakaasti ajattelin: viis viiden suorasta, kiitän kaikesta tästä hyvästä.

PS. Huolimatta ennätysmäisestä määrästä pelattuja lautapelejä emme kehittäneet riitaa lautapelien äärellä, vaan löysimme jopa pari uutta suosikkia!

Riittävän hyvä joulu

Muruseni, mä luotan suhun!

Istuin liian suurella tuolilla kymmenien muiden lasten ja vanhempiemme seassa. Kävimme vuorotellen soittamassa hartaasti harjoittelemiamme kappaleita. Minua jännitti niin, että olisin voinut oksentaa. Mutta pakotietä ei ollut. Jokaisen oli omin pikkujaloin käveltävä pianon luo ja soitettava kappaleensa urheasti loppuun saakka. Olisi ollut ajanhukkaa koittaa kieltäytyä kunniasta. Matinean aika tuli joka kevät.

Olin muutaman kaverini kanssa luokan edessä pitämässä pakollista esitelmää. Olimme kahdeksasluokkalaisia ja aiheenamme oli Bolivia. Joitakin meistä jännitti enemmän, joitakin vähemmän. Joistakin meistä jännityksen aisti helpommin, joistakin ei laisinkaan. Kesken esitelmämme yleisöstä kuului kysymys: minkä värinen on paloauto? Ei ollut vaikea arvata, mihin kategorioihin minä kuuluin. Ja poskeni punoittivat taas entistä syvemmin paloauton värisinä.

Välillä kohtaan niitä pienempiä ihmisiä, jotka ovat nyt elämässään samanlaisten fiilisten keskellä. Heitäkin jännittää välillä aivan kuollakseen, että he epäonnistuvat, tai että heistä ei enää tykätä, jos he epäonnistuvat. Sydämeni liikahtaa heidän puolestaan, mutta minä tiedän mitä sanoa heille silloin. Muruseni, sä osaat kyllä, ja mä luotan suhun. Ja vaikka tämä menisikin tällä kertaa pieleen, niin rakastan sua silti, ja sä olet aina mun lemppari.

Eilen istuin muutaman sadan ihmisen edessä aikeissa astua pian mikin taakse. Lavalla katselin ihmisten kasvoja, joista moni oli kovin tuttuja, osa vieläpä kovin rakkaita. Ei minua enää niin kamalasti jännittänyt. Tarpeeksi monta kertaa kun on tilanteissa, joissa joutuu jännityksensä kohtaamaan, niin se menettää ihmeesti voimiaan. Ja silti minusta tuntui, että niistä rakkaista kasvoista kaikki sanoivat minulle noita sanoja, joita nykyään toistelen niille pienemmille. Ihan kuin he kaikki olisivat varmuuden vuoksi vakuutelleet, että kotona ei tarvitse jännittää.

Muruseni, mä luotan suhun!