Luukku 24: Joulupäiväsi koittaa vielä

Tänään ajattelin kirjoittaa jotain sinulle, jonka elämä tuntuu juuri joulun pyhinä erityisen kipeältä, keskeneräiseltä ja epäonnistuneelta. Voin vain arvella, mitä käyt näinä päivinä läpi. Kenties tämä odotuksia täynnä oleva aika alleviivaa pettymyksiäsi. Ehkä suret haudattuja haaveitasi. Tai ikävöit rakkaitasi, jotka ovat kaukana tavalla tai toisella.

Ja sydämeni on vähän kallellaan sinun puolestasi. Sillä jos minulla olisi valta, antaisin jokaiselle tässä maailmassa kauniin, rauhaisan joulun, joka olisi pullollaan perinteitä ja etenkin rakastavia läheisiä.

Sellaista joulua olisi ehkä toivonut se ensimmäisen joulun sankarin äitikin. Mutta aattona hän kallisti päänsä olkien päälle ja toivoi ihan varmasti, ettei synnyttäisi vielä hetkeen. Ei tässä tallissa, ei ilman apua! Voi olla, että hänellä oli sydämessään ilo ja rauha. Itse kuitenkin arvelen, että siellä oli kipua hylätyksi tulemisesta, olihan hän tullut raskaaksi ennen avioliittoa. Tuskaa unohdetuksi jäämisestä, millainen Jumala nyt ensin lupaisi hänen synnyttävän poikansa ja sitten lähettäisi hänet yöksi eläinten talliin! Pettymystä siitä, että elämä ei ollut mennyt yhtään niin kuin piti. Ehkä hän itki, oli vihainenkin. Ja epäilemättä hän oli pitkästä matkasta aivan uuvuksissa.

Ja sitten poika kuitenkin syntyi ja mullisti Marian koko elämän. Luulen, että vähän myöhemmin Maria oli hämmentynyt kaikesta – enkeleistä, paimenista, tietäjistä ja lahjoista – erityisesti siksi, että tiesi, mitä kaikkea olikaan sydämessään käynyt läpi vain hetki sitten. Miten juuri minun kauttani syntyi tuo erityinen, taivaallinen lapsi? En ole tehnyt mitään ansaitakseni ripaustakaan tästä kaikesta!

En tiedä, milloin sinun joulupäiväsi valkenee. Mutta anna minun uskoa pieni hetki sinun puolestasi: joku päivä koittaa sinun oma joulupäiväsi. Älä ihan vielä luovuta.

Ja jos suinkin mahdollista, anna ensimmäisen joulupäivän toivon koskettaa sydäntäsi. Joulupäivä tuli Mariallekin. Joulupäivänäsi näet Hänet, jonka kädessä on tulevaisuus ja katseessa puhdas rakkaus.

Hänet kohdatessamme ajattelemme, että en ansaitse tästä mitään. Ja juuri siksi tuo kohtaaminen mullistaa koko meidän elämämme.

Armollista joulua!

aaton kuva

Tämä oli joulukalenterin viimeinen luukku. Kaikki joulukalenterin postaukset löydät tunnisteella #meidänjoulu. Lukemisiin taas heti uuden vuoden ensimmäisenä päivänä!

Luukku 24: Joulupäiväsi koittaa vielä

Meidän ainoa toivo

Onko meidän välillä kaikki ok?

Jos oot antanut mulle kaiken anteeksi. Jos oot antanut anteeksi mun tökeröt kommentit ja liian nopeat tokaisut. Ymmärtämättömyyttäni aiheuttamani pettymykset ja kivun keskeltä syydetyt syytökset. Hiljaisuuden ja sen etten kuitenkaan kuuntele tarpeeksi tarkoin. Huoleni joka purkautuu ulos liian suurina sanoina, hallitsemattomina tunteina. Torjuntani juuri silloin kun pitäisi olla avosylin vastassa. Kaikenlaisen epätäydellisyyteni ja keskeneräisyyteni jotka ovat läsnä jokaisessa kohtaamisessamme. Jos kaiken tuon ja enemmänkin annat mulle anteeksi, niin kyllä, kaikki on ok.

Joo, mun puolesta on.

Ja mä niin koitan ja toivon, että olisi aina. Että silloinkin kun olisi helpompaa kääntyä pois, niin me käännymme kohti.

Niin munkin.

Mä uskon sua. Antaisitpa anteeksi jatkossakin. Jatkuvasti. Ja kun tarvitset anteeksipyynnön, jota en itse ymmärrä esittää, niin uskaltaisitpa osoittaa sen paikan. Sillä anteeksianto on meidän ainoa toivo. Tiedän, että tiedäthän sinä sen. Mutta muistatko kun mitä ikinä tuleekin? Muistanhan minä?

 

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Meidän ainoa toivo

Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

 

Ihan oikeaa kaakaota

Maailman ihanin tyttö

Sinä, kaikista elämäni mummoista rempsein. Muistan kuin eilisen, kun ruskeat bikinit päälläsi tallustelit kohti rantaa. Heittelit pyyhettä olalta toiselle ja hyräilit tullessasi. Heinäkuun helteessä perhoset liitelivät ympärilläsi, heinäsirkat sirittivät heinikossa. Vyötärönympäryksesi oli pitkälle yli metrin ja painoindeksi kovasti yli kolmekymmentä. Mutta minä muistan päivettyneenä hehkuvat kasvosi, hopeiset sortuvasi, lakatut varpaankyntesi ja sen kun rantaan saapuessasi hymyillen virkoit, että täältä sitä tulee  uimaan koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista siskoistani taitavin. Sinuun on kätketty lahjoja niin paljon, että olet jo nyt rakentanut enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Annat säästelemättä omastasi muille, sydämesi on sorrettujen puolella. Sinulla on viisaita sanoja, joita kuunnellen kulkee oikeaan. Samaan aikaan sinussa on myös kipeät arpesi, joita et koskaan ole sanoillasi näkyväksi tehnyt mutta joiden ääriviivat piirtyvät esiin valinnoissasi, teoissasi, kehosi kielessä. Voi kun joku päivä uskaltaisit uskoa, että kipuinesi ja arpinesikin sinä olet sinä: koko maailman ihanin tyttö.

Sinä, kaikista 14-vuotiaistani valoisin. Yhtenä päivänä voivottelit läskisiä reisiäsi, kuinka kaikki näkisivät ne vaellusriparilla ellet pian laihtuisi. Mutta eihän kukaan ehdi laskea katsettaan kasvoistasi! Sillä kun naurat, silmäkulmiesi lisäksi myös nenäsi reunat menevät ruttuun. Ja se on niin suloista, että niitä pieniä kurttuja on pakko ihastuneena tuijottaa. Kun naurat, niin se solisee sinusta niin kirkkaana, ettei kukaan mitään muuta enää kuulekaan. Ja kun naurat, lahjoitat ilon kaikille ympärillä oleville niin aitona, että välillä se riipaisee sydäntä. Tietämättäsi koko olemuksesi julistaa sinun olevan koko maailman ihanin tyttö.

Ja sinä, rakkaista tyttösistäni kaikkein pienin. Jos voisin, sinun ja maailman väliin asettaisin itseni ainiaaksi. Olisin kilpenä sinulle osoitetuille kipeille kommenteille ja kaunaisille katseille. Suojaisin sinua ilkeydeltä, kateellisuudelta, vihalta ja toisten töykeiltä teoilta joilla he peittelevät vain omaa epävarmuuttaan. Nauraisin ilojasi enkä koskaan unohtaisi kertoa sinulle miten valloittava ja ainutlaatuisen ihana olet. Antaisin sinun elää jokaisen elämäsi päivän niin kuin teet nyt, kun tiedät varmasti, lujasti ja yhtään epäilemättä olevasi koko maailman ihanin tyttö.

Maailman ihanin tyttö

Kenessä äidillisyys asuu?

Elämässäni on muutamia erityisiä ystäviä, jotka ovat myös äitejä. He ovat äitejä, jotka huolehtivat ja hoivaavat. He opettavat elämisen rajoja ja osoittavat loputonta rakkautta. He laittavat ruokaa, kuskaavat harrastuksiin ja lukevat kirjoja. He kannustavat ja ovat läsnä.

Nuo äidit myös antavat aarteensa hoidettaviksi, vauvansa hyssyteltäviksi ja taaperonsa leikitettäviksi. He kysyvät, haluatko mennä lapsen kanssa taaperojumppaan, ostamaan ekoja talvikenkiä tai syöttämään sorsia. Yhteisissä ruokapöydissä ei ole väliä, kuka kenenkin lasta syöttää, ja iltasadun lukija kyläilyiltoina on se, kenellä siihen on eniten energiaa. He luottavat, että muutkin osaavat täytellä tuttipullot, vaihtaa vaipat, pukea piltit pakkaseen ja raahata riskaavat jäähdyttelemään – jopa ilman yksityiskohtaista listaa hoito-ohjeista. Heitä ei haittaa, jos heille palautetaan vauva jaloissaan isoveljen villasukat, kunhan unet ja syönnit sujuvat suht säännöllisesti ja ennen kaikkea kunhan meno on hyväntuulista ja onnellista. Heidän äitiyttään eivät toiset aikuiset lasten elämissä uhkaa.

Arvostan suuresti näitä ystäviäni ja heidän avaraa äitiyttään. He antavat tilaa äidillisyydelle siellä, missä kaikki eivät sitä huomaa olevankaan. He jakavat vastuuta lapsistaan niillekin, joiden kohdun seiniä ei yksikään vauva ole potkinut mutta joiden sydämissä äidillisyys asuu. He jakavat äitiyden iloja ja hiekkalaatikkoarjen ahdistuksia katsomatta siihen, kuinka monta lasta ystävä on synnyttänyt vai onko ollenkaan. Toisinaan he pyytävät itsekin apua, mutta ovat aina kiitollisia jos pyytämättä sipaisee keittiön imurilla, vie itkuisen vauvan vaunuttelemaan tai järjestää koko konkkaronkan metsäretkelle. He uskaltavat antaa lapsensa rakastettaviksi myös muille. Ja niin tehdessään epäilemättä antavat anteeksi lukuisia tökeröitä tokaisuja ja naurettavia neuvoja.

Minulla ei ole yhtäkään lasta, mutta näiden ystävieni lapsia olen rakastanut niin kuin he olisivat omiani. Olen puhaltanut pois pipin ja halannut pois ikävän. Olen houkutellut esiin hymyn ja hipsutellut esiin naurun. Olen murehtinut kerhojen, päiväkotien ja koulujen alkuja. Olen iloinnut pienistä käsistä kaulalla, märistä pusuista poskilla ja rakkaudentunnustuksista korvissa. Olen itkenyt kasvamista, erossaoloa ja hyvästejä. Olen suukottanut tulemisia, lähtemisiä, hyviä huomenia, kauniita unia ja usein ihan muuten vain. Olen ajatellut, että jos nämä lapset ovatkin ainoat rakastettavikseni annetut lapset, niin en voi muuta kuin kiittää. Ja osoittaa rakkauteni ja äidillisyyteni niille, jotka välillä syliini lainaksi lasketaan.

Kenessä äidillisyys asuu?

Lupaus

Neljä erilaista arkea, neljä erilaista naista, neljä erilaista matkaa jouluun.

Yksi erityinen, yhteinen juhlan aihe.

Yhdelle vuosi on tuntunut raskaalta ja pitkältä, joulu sen myötä todella tervetulleelta. Lahjat on hankittu hyvissä ajoin, joulumusiikin kautta tunnelmaan virittäydytty jo marraskuusta. Toisen tavoitteena on, ettei tänä aattona tarvitsisi viime vuoden tapaan livahtaa töiden pariin hetki ennen joulurauhan julistusta. Jouluun riittää, että glögikattila lämpenee hellalla ja juustovalikoima pöydällä.

Kolmas on polttanut kynttilöitä, nauttinut jouluvalojen hämärästä ja narskutellut hankea kenkien alla. Antanut upeiden joulukonserttien johdatella jouluisiin ajatuksiin, iloinnut ystävät yhteen tuoneista pikkujouluista, siirtynyt joulujuhlavalmistelujen kautta jo lomalle. Neljäs puolestaan on luottanut siihen mottoon, että joulu tulee, vaikkei sen eteen mitään tekisikään – ja kyllästänyt itsensä niin hyvin joulumusiikilla, että hyräilee jouluisia kertosäkeistöjä ihmisvilinässäkin.

Yksi keskittyy olennaiseen: siivotaan vain välttämättömät, tehdään ruokaa vain tarpeellinen määrä, yritetään välttää kaikenlaista hysteriaa viimeiseen asti. Toinen syttyy joululle vuosi toisensa jälkeen myöhemmin ja etsii joulun tunnetta tietämättä mitä oikein etsii. Jossain kohtaa joulukuuta se oikea joulutunne viimein hiipii lumisen puun takaa ja nappaa jokaisen varoittamatta otteeseensa.

Sillä hetkellä ymmärtää, että ihan oikean joulun voi viettää, vaikka omassa kodissa ei kuusi tuoksu tänäkään vuonna tai joulunlaitto jäi punaisen ovikranssin ripustamiseen ja jo kertaalleen korjattuihin tähtiaskarteluihin.

Vaikka aattoon kuuluvat lähes erottamattomasti joulurauhan julistus, sauna ja ateria yhdessä läheisten kanssa, on joulu tullut ilman niitäkin. Joskus on juhlittu paahtavan auringon alla tai aasialaisessa kaupungissa, jossa joulu ei näkynyt katukuvassa mitenkään. Aina joulu on saapunut.

Joulun syntyminen ei tarvitse täydellisiä olosuhteita.

Olennaista on sittenkin keskittyä niihin, joiden kanssa joulumme vietämme, ja Häneen, jonka syntymää juhlimme. Miltä tuoreesta äidistä mahtoikaan tuntua katsellessaan pientä poikaansa, tunnistaessaan hänessä omia piirteitään, kuitenkin tietäen, että joutuisi jonain päivänä luopumaan. Iloon sekoittuu haikeus, riehakkaaseen riemuun pyhyys.

Siinä on se yhteinen ja erityinen.

Pysähtyä jouluseimen ääreen ja katsoa lasta, joka saapui tyhjin käsin, mutta kantaa harteillaan koko maailmaa. Hiljentyä sen oikean joulun sanoman äärelle, joka viime päivien tapahtumien myötä tuntuu kovin lohduttavalta:

Joulu tulee, valkeus voittaa varjon, ja toivon näyttää ylle maailman.

Tässä se on: joulu.

joulurauha

Lupaus