Mistä tuntee hyvän työkaverin?

Tähän ikään mennessä olen saanut olla osa monenlaisia työyhteisöjä. On ollut niitä, joissa on tuntenut olevansa osa porukkaa, arvostettu ja pidetty. Sitten on ollut niitäkin, joissa työkaverit eivät ole edes tervehtineet aamulla töihin tullessaan. Todella iso osa työssä viihtymisestä liittyy ihmisiin, joiden kanssa töitä tekee. Ei ole siis ihan sama millaisia työkavereita sattuu saamaan.

Ystävänpäivänä kokoonnuimme nykyisten työkavereitteni kanssa yhteiseen kahvipöytään. Yksi oli leiponut kakun, toinen oli tuonut suklaata. Kolmas aloitti puheen: ”Tätä ei tule kovin usein sanottua, mutta olen kyllä todella kiitollinen tästä porukasta joka aamu, kun töihin ajelen”.

Työyhteisössä jokainen tuo peliin paitsi oman osaamisensa, myös oman persoonansa. Olen siinä mielessä onnekas, että saan tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka etäisinä pysymisen sijaan haluavat tulla lähelle. Kun yritysmaailmassa arvot muuten ovat enemmän kovia kuin pehmeitä, on upeaa, että lähimmät työkaverit tekevät töitä inhimillisellä ja ihmisläheisellä otteella.

Pelastusrengas

Jäin vielä miettimään, miksi juuri meidän on niin hyvä tehdä töitä toistemme seurassa, ja mikä tekee tästä hyvin erilaisista ihmisistä koostuvasta työyhteisöstä niin toimivan. Tulin siihen tulokseen, että hyvän työkaverin tunnistaa ainakin näistä:

Häntä ei tarvitse jännittää tai pelätä. Aamulla voi töihin tullessaan hymyillä ja tervehtiä iloisesti, eikä tarvitse miettiä, että millähän tuulella työkaveri tänään mahtaa olla. Voi olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Voi pyytää apua ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että tulee lytätyksi tai nolatuksi. Välit ovat niin mutkattomat, että annettu ja saatu palaute ei jää painavana pilvenä leijumaan ilmaan, vaan se osataan ottaa oikein vastaan, ja jatkaa yhdessä eteenpäin.

Hän tekee mitä lupaa. On tärkeää voida luottaa siihen, että jos pyydän työkaveriani tekemään jonkun asian, hän ottaa tehtävästä kopin ja vie homman maaliin. Perään ei tarvitse kysellä eikä varmistella asiaa moneen kertaan.

Hän on kiinnostunut minusta. On virkistävää voida vaikka lounastauolla jutella ihan jostain muusta, kuin työstä. Omien työkavereitteni kanssa jaamme iloja ja suruja, ostamme toisillemme vauvalahjoja, osanottokukkia ja muistamme syntymäpäiviä. Kysymme, miten lapsilla sujuu päiväkodissa, onko uusi koiranpentu jo oppinut sisäsiistiksi ja miten edellisen illan jumppatunti sujui. Emme ole siinä mielessä ystäviä, että näkisimme toisiamme vapaa-ajalla, tai tuntisimme toistemme perheitä, mutta heidän seurassaan vietän silti suurimman osan arkipäivieni tunneista.

Hän on huumorintajuinen. Hyvien juttujen ja huumorin avulla selviää raskaistakin työpäivistä. Jos aamulla mieli on maassa, työkavereiden hyvä tuuli saa omatkin suupielet nousemaan ja tuo värit takaisin harmaaseen päivään. Tiukat tilanteet kevenevät, ja kiireinen työtahti tuntuu helpommalta kestää, kun voi välillä nauraa yhdessä vedet silmissä.

Vähintään yhtä tärkeää, kuin omistaa hyvä työkaveri, on myös itse olla sellainen. Ei todellakaan ole ihan sama millainen työkaveri minä olen.

//Anna

Avoimuus on luottamuksenosoitus

Huomaan usein toivovani, että ihmiset jakaisivat elämästään ja asioistaan syvemmin. En jaksa enää pitää yllä pintapuolisia tuttavuuksia, vaan haluaisin sukeltaa syvälle ja todella oppia tuntemaan ne ihmiset, keitä lähelläni jo on. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti jakaa oman elämänsä kipeitäkin käänteitä. Olen kuitenkin tajunnut, etten voi odottaa muilta avoimuutta, ellen itsekin rohkeasti avaa sisintäni. Avoimuus luo avoimuutta.

Avoimuus kertoo: ”luotan suhun niin paljon, että haluan jakaa tän kipeän/tärkeän/ison asian sun kanssa. Luotan, ettet naura päin naamaa tai väheksy asiaani, vaan kuuntelet lempeästi mitä mulla on sanottavana ja hyväksyt mut tän asian kerrottuanikin.” Oman elämänsä avoin jakaminen on valtava riski ja suuri luottamuksenosoitus. Parhaassa tapauksessa riski kuitenkin kannattaa ja avoimuus rohkaisee suhteen toista osapuolta ottamaan jossain vaiheessa saman askeleen. Minä ainakin olen usein ollut tilanteessa, jossa olen ihaillut jonkun avoimuutta miettien, että ”jos tuokin, niin kyllä minäkin rohkenen”. Avoimuus rohkaisee avoimuuteen.

edf

Avoimuus on kuin kädenojennus. Viesti siitä, että luottaa suhteen kantavan ja vastapuolen kohtelevan lempeästi kaikkein syvimpienkin salaisuuksien paljastuttua. Samalla se on myös kutsu: ”mä luotan suhun, eli säkin voit luottaa muhun.” Jos siis haluaisit sukeltaa ihmissuhteissasi syvemmälle, ole rohkea ja tee aloite olemalla ensin itse avoin. Siten avaat tietä läheisellesi luottaa sinuun ja olla myös avoin.

// Suvi

Sukkia ja suklaata

Olen saanut elämäni aikana lukemattomia ihania lahjoja. Tänään muistelen niistä elämäni ensimmäistä sukat ja suklaa -pakettia, jonka sain likimain vuosi sitten. Se pieni ja antajansa mielestä vaatimaton paketti lämmitti mieltäni niin paljon, että lämmitin niillä sukilla hetken ajan sydäntänikin. Miksikö? No, syyt ovat yksinkertaisia:

edf

Sukkia ja suklaata annetaan niille, joiden rakkaus ei riipu lahjasta rippeen vertaa. Rakkautta ei punnita antamisen ja saamisen tasapainossa, vaan siihen luotetaan myös silloin kun lahjavaa’at ovat aivan kallellaan. 

Sukkia ja suklaata on turvallista antaa niille, jotka ilahtuvat toisen läsnäolosta paljon pakettia enemmän. Suhde perustuu vuorovaikutukseen, jonka olemassa olosta jokainen paketti muistuttaa mutta jota yksikään paketti ei voi korvata. 

Sukkia ja suklaata antaa usein ehkä myös silloin, kun ei ole ollut aikaa tai rahaa keksiä muuta. Sukkien ja suklaan maailmassa ajatus todella painaa toteutusta enemmän. Parhaimmillaan sukat ja suklaa kertovat, että vaikka mä en muuta ehtinyt enkä pystynyt, niin mä ajattelin sua! Ne kertovat, että mä tiedän sun jalan koon, sen että sukkia tarviit aina ja että suklaasta et koskaan kieltäydy.

edf

Ja kun mä taas tänään vedän lahjasukat (nyt jo vähän kuluneet) jalkaani, ajattelen jälleen kerran sukkien antajaa. (Suklaan antaja on toki sama, mutta suklaan muistuttava vaikutus katosi noin kaksi tuntia suklaan saamisen jälkeen!) Mietin, kuinka onnekas olenkaan, että joku ostaa mulle sukkia ja suklaata!

Ethän siis naureskele iänikuisille sukille ja suklaille! Anna kauniita sukkia, jotka lämmittävät sääriä, sielua ja sydäntä, ja ihania suklaita, joita toinen ei raaskisi itselleen ostaa – vaikkapa ystävänpäivälahjaksi!

// Heini

Mitä jos juttelisimmekin sinusta ja minusta?

Mistä puhun, kun juttelen ystävieni kanssa? Mitkä ovat puheenaiheet, kun istumme perheen kesken ruokapöydässä? Minkälaisista kohtaamisista jää sellainen olo, että haluaisi nähdä mahdollisimman pian toistekin?

On lukuisia tunteja, joita olen viettänyt perheeni, ystävieni ja tuttujeni kanssa puhuen muista ihmisistä – sekä omasta että muiden aloitteesta. Luulen, että niin on lähinnä kahdesta syystä.

dav

Toisista ihmisistä puhumalla löytää helposti yhteistä äimisteltävää. Toisen ihmisen asioita, käyttäytymistä ja valintoja ruotiessa muodostuu usein vaivatta yhteinen ymmärrys – ja se yhdistää.

Se on oikein helppo tapa välttää puhumista itsestä. Kun jutun vie yhteisiin kavereihin, sisaruksiin tai niiden lapsiin, voi helposti istua kahvipöydässä puolitoista tuntia kertomatta juuri mitään itsestään ja omista kuulumisistaan.

Jälkeenpäin noiden hetkien jälkeen olo on kuitenkin valju, ehkä tunkkainenkin. Kun kohtaamisesta tulee pelkkää tietojen tai mutujen vaihtoa tai jopa juoruamista, mikään ihmissuhde ei rakennu.

En kuitenkaan usko, että toisista ihmisistä puhuminen on aina juoruamista. Joskus se on tarpeellista, jotta ymmärtäisi sitä toista, itseään ja tuota ihmissuhdetta paremmin. Joskus on pakko kysyä joltain ulkopuoliselta: olenko ihan hullu, kun musta tää juttu tuntuu tältä? Löytääkseen tapoja kulkea eteenpäin tarvitaan joskus jonkun kolmannen kuuntelevia korvia ja toisinaan myös viisaita sanoja. Viime kädessä motiivi puhumiselle ratkaissee aina sen, milloin kyse on juoruamisesta, milloin jostain aivan muusta.

edf

Ehkä kuitenkin on niin, että rakentaaksemme ihmissuhteitamme meidän tulisi kertoa enemmän itsestämme, kuunnella toista ja pohtia juuri meidän kahden välistä suhdetta. Kertoa oikeat kuulumiset, sanottaa miltä mikäkin tuntuu, loukata ja saada anteeksi, tulla satutetuksia ja antaa anteeksi. Kohdata ilman väliin vedettyjä ihmisiä.

Voiko olla niin, että mitä syvempi ihmissuhde, sitä vähemmän puhetta poissaolevista? Ja silti – tai ehkä juuri siksi – ei haluaisi yhteisen ajan loppuvan ikinä.

// Heini

Kuka olen

Täytän pyöreitä vuosia muutaman vuoden päästä. Vielä ei ole varsinaista ikäkriisiä näkyvissä, mutta ikääntymistä ja ajan kulumista on silti tullut viimeaikoina mietittyä.

Vuosien varrella olen ollut monenlaisissa rooleissa. Olen ollut tytär, sisko ja koulukaveri. Olen ollut kämppis, ystävä ja kihlattu. Olen ollut opiskelija, kotiäiti ja naapuri. Näistä kaikista palasista olen pikkuhiljaa kerännyt isoa kuvaa kasaan, yrittänyt selvittää itselleni kuka oikein olen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän luulen tietäväni. Mustavalkoinen on saanut sekaansa lukuisia harmaan eri sävyjä. Jokainen uusi käänne elämässä on tuonut esiin  uusia puolia minussa. Monet kerrat olen hämmästyneenä katsonut peiliin ja todennut, että vai niin, ai tällainenkin minä olen. Vai tällä tavalla reagoin tässä tilanteessa, kukapa olisi arvannut! Enää en kaipaa sitä, että määrittelen itseni jonkun toisen mielipiteiden mukaan. Vaikka kuva minusta ei ole läheskään valmis, olen saanut kuitenkin joitakin palasia jo kohdalleen. Ainakin monessa kohtaa tiedän, kuka en ainakaan ole, tai haluaisi olla.

dav

Ympärilläni olevat ihmiset sitovat minut aikaan ja paikkaan, mutta itseni löytääkseni tarvitsen vielä jotain enemmän. Tarvitsen jonkun mittapuun, jonka mukaan voin ojentua täyteen pituuteeni. Tarvitsen raamit, joihin mahdun ja viitekehyksen, johon sovin. En kaipaa suorittamista, en kilpailua, en erinomaisuutta. Tarvitsen  rakkautta, joka osoittaa minulle kuka olen silloin, kun itse unohdan.

You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, You say that I am Yours
And I believe
What You say of me
I believe

Lauren Daigle: You Say

//Anna

 

Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Sydän toista vasten

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana alkanut pelkäämään, niin ymmärtämättömyyttä. Särkynyt sydämeni on ollut säikähtynyt. Ja vähän vahingossa, ehkä vaistomaisesti olen pyrkinyt pysymään suojassa kovilta sanoilta ja vähätteleviltä kommenteilta. En ole halunnut veistä haavoihini, en ketään seisoskelemaan sirpaleideni päällä.

Samaan aikaan olen kuitenkin vähitellen huomannut, mikä valtava voima on myötätunnolla ja ymmärryksellä. Eikä kyse ole siitä, että toisen pitäisi olla samanlaisessa elämäntilanteessa, käynyt läpi samankaltaisia asioita tai kokea samoja tunteita. Riittää, että uskaltaa koskettaa sirpaleita ja kenties nostella niitä takaisin paikoilleen.

Riittää, että sydän nojaa toista vasten – kummankaan pelkäämättä.

Knowing that someone truly understands the deepest wounds of our souls is a powerful source of healing. That heart connection speaks peace into the fiercest storm and is salve for the most wounded heart.

Sheila Walsh

sdr

// Heini