Silloin ja nyt

Kuinka vähän silloin tiesimmekään. Olimme niin kovin nuoria ja silti – tai ehkä juuri siksi – niin kovin varmoja itsestämme ja toisistamme. Elämämme kulkivat rinnakkain ja askeleemme sopivat yhteen vierekkäin astellessamme.

Elämä ei ollut vielä jättänyt meihin jälkiään. Seisoimme samassa risteyksessä
reput tyhjinä
takit auki
näköaloja tiiraillen.

Minkä polun valitsisimme? Mihin suuntaan lähtisimme?
Tai paremminkin: mihin suuntaan meidät vietäisiin?

Polkujemme alussa olimme niin lähekkäin.

edf

Sen risteyksen ja tämän päivän väliin mahtuu tuhansia hetkiä, pieniä ja suuria valintoja, jotka ovat määrittäneet polkujemme suuntaa. Paljon sellaista, jota emme ole voineet valita. Emmekä varmasti olisi itsellemme valinneet, jos se olisi käsissämme ollut.

Ja minusta tuntuu, että kaikki se väliin jäänyt ja vuosien aikana tapahtunut tai tapahtumatta jäänyt on muovannut meistä ja elämistämme niin kovin erilaiset. Matkan varrella reppuun on kertynyt monenlaista, ja kaikki se lasti on piirtänyt erilaisuutemme  yhä selvemmin esiin. Oli helpompaa olla lähellä silloin, kun niin moni iso askel oli vielä ottamatta, valinta tekemättä ja kipu kokematta.

Reput tyhjinä olimme niin samanlaisia.

// Suvi

Ketä kiität?

Nykyään on muotia kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Monissa lifestyle-blogeissa, mindfulness-oppaissa ja self help -kirjoissa kehotetaan kirjoittamaan joka päivä ylös asioita, joista on kiitollinen. Onpa kirjakaupoissa myynnissä varta vasten tätä tarkoitusta varten räätälöityjä päiväkirjojakin. Tausta-ajatuksena lienee, että kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen auttaa meitä näkemään arjessamme läsnä olevia hyviä asioita, isoja ja pieniä. Se voi jopa lisätä kiitollisuuttamme, ja onpa väitetty niinkin, että kiitollisuus tekee ihmisistä terveempiä.

Somessa käytetään myös usein kuvien yhteydessä hashtagia #kiitollinensiunattuonnellinen. Oikeastaan juuri somesta sain lähtölaukaisun pohdinnoilleni kiitollisuudesta. Monet ihmiset pitävät kiitollisuuspäiväkirjaa ja julistavat olevansa kiitollisia, mutta kenelle? Universumille, maailmankaikkeudelle vai jollekin muulle korkeammalle voimalle? Jumalalle? Vai sittenkin omille vanhemmilleen, puolisolleen tai ystävilleen?  Voiko olla kiitollinen ilman kohdetta?

edf

Älkää käsittäkö väärin. Pidän itsekin kiitollisuuspäiväkirjaa, ja se on mielestäni hyvä rutiini. Olen kuitenkin pohtinut viime aikoina sitä, kenelle osoitamme kiitollisuutemme, ja mitä oikeasti tarkoitamme sanoessamme olevamme kiitollisia. Voi olla, että haluamme itse asiassa sanoa olevamme onnellisia. On kuitenkin helpompaa pukea tuo tunne sanoiksi kertomalla olevansa kiitollinen, sillä kiitollisuuteen sisältyy nöyryys. Ollessani kiitollinen tiedostan, etteivät hyvät asiat elämässäni ole omaa ansiotani. On ehkä hyväksytympää sanoa olevansa kiitollinen elämässään olevista asioista kuin olevansa onnellinen tai iloinen niistä.

Jos taas olemme todella kiitollisia ja ajattelemme, että elämässämme oleva hyvä on lahjaksi saatua, toivoisin, että kertoisimme suoraan ketä kiitämme. Haluan itse kohdistaa kiitokseni oikein. Haluan oppia sanoittamaan kiitollisuuteni niin, ettei jää epäselväksi, ketä kiitän. Jos uskon, että jokainen hyvä lahja tulee kaiken Luojalta, miksi osoittaisin kiitokseni vain häilyvästi jonnekin universumiin?

Oletko sinä pohtinut, ketä kiität?

// Suvi

Suru

Se oli vain yksi aalto, mutta edelleen haukoin rannalla henkeäni. Aalto oli kuitenkin ollut niin yhtäkkinen ja kova, että se salpasi henkeni pitkäksi aikaa. En vain saanut täytettyä keuhkoja hapella. Suolavettä ja hiekkaa oli joka paikassa. Jokaista kehoni kohtaa kivisti.

Oli ollut kaunis päivä ja kaikki oli näyttänyt niin ihanan tavalliselta. Ja koska tavallisesta oli tullut elämäni toivotuin päämäärä, tuo päivä oli ollut lohdullinen. Ehkä juuri siksi aalto löi minut polvilleni niin täysin. Kenties sen tähden, että olin hetkeksi herpaantunut. Ehkä olin tovin ajatellut, että tavalliset päivät olisivat taas tiheämmin täällä. Aallon aiheuttaman kivun lisäksi lähes yhtä suurta tuskaa tuottikin pettymys: jälleen kerran keräilin voipuneena hiekan seasta sitä, mitä minusta oli tällä kertaa jäänyt jäljelle.

suru teksti 2

Lähes kuka tahansa muu näki minut kuitenkin palaverissa, iltateellä, lenkillä tai vaikka teatterissa. Koitin kovasti puhua kun jotain kysyttiin, hymyillä kun joku kertoi vitsin ja käyttäytyä kuten odotetaan. Eiväthän ne muut tienneet, että oikeasti kaikki voimani menivät hengittämiseen ja ennen kaikkea kyyneleiden pidättelemiseen. Itku odotti jatkuvasti hetkeään aivan silmieni takana.

Ja sitten epäonnistuin jatkuvasti. Puhuin liian vähän ja liian pienellä äänellä, vaikka laitoin sanomisiini kaiken mitä minulla oli antaa. Välillä en pystynyt peittämään ääneni ärtymystä, vaikka kuinka koitin. Hymy ylsi vain harvoin silmiin saakka ja usein ajelehdin ajatuksissani, jotka tuntuivat mahdottoman raadollisilta ja kipeiltä paljastaa kenellekään.

suru teksti 1

Yleensä odotin, että pääsisin pian omien seinieni sisään. Että voisin vihdoin itkeä rauhassa. Ja useimmiten kun sinne pääsin, itkin eniten sitä että taas kerran itkin seinieni sisällä aivan yksin.

Ehkä huomenna tuntuu paremmalta, koitin ajatella vaikka en useinkaan sitä itse edes uskonut. Yritin kuitenkin pitää ajatuksesta kiinni, sillä järjelläni tiesin, että viimeisen toivon rippeen menettäminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

// Heini

Kirjoitin tekstin noin kaksi vuotta sitten, kun jälleen kerran makasin voipuneena rantahietikolla miettien saanko enää koskaan kunnolla henkeä. Lähetin tekstin ystävälleni ilman otsikkoa, sillä en tiennyt mitä siihen kirjoittaisin. Ystävä luki tekstini ja sanoi lempeästi: ”Niin, tuolta suru tuntuu.” Tänään kiitän niistä ihmeellisistä päivistä, joina hengitys on kulkenut vaivatta!

Mihin viimeksi jäätiin

”On niin mahtavaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka ei oltaisi nähty pitkään aikaan”.

Olen miettinyt, mitä nuo sanat todella pitävät sisällään. Onko oikeasti mahdollista jatkaa siitä, mihin vaikkapa vuosi sitten jäätiin? Vuoden aikana molempien elämässä on varmasti tapahtunut paljon kaikenlaista: onko mahdollista kiriä väliin jäänyt aika kiinni? Käytännössähän kyse on siitä, että palataan vuosi taaksepäin ja yritetään referoida vuoden tapahtumat. Uskon, että pystymme melko nopeasti kertomaan pääpiirteittäin, mitä olemme tehneet. On kuitenkin lähestulkoon mahdotonta kuroa jälkikäteen sanoilla kiinni kaikkea sitä, mitä olemme vuoden aikana tunteneet ja ajatelleet. Emmehän välttämättä enää itsekään muista, mitä useita kuukausia sitten joistain asioista tunsimme tai ajattelimme. Ja eivätkö juuri tunteet ja ajatukset ole ihmissuhteiden tärkeimpiä rakennuspalikoita?

19.8

Jos emme ole nähneet ystäväämme pitkään aikaan, vaikka vuoteen, emme voi tavatessamme jatkaa siitä, missä nyt olemme. Meidän täytyy palata siihen, missä viime tapaamisen aikaan olimme, ja yrittää lyhyessä ajassa parhaamme mukaan täyttää aukot. Emme kuitenkaan pysty täyttämään niitä kaikkia, ja mitä pidempi aika edellisestä tapaamiskerrasta, sitä enemmän aukkoja väistämättä jää.

Ajattelen, että ihmissuhteiden on haastavaa (*) syventyä ja kehittyä, jos näemme toisiamme kerran vuodessa (emmekä pidä siinä välissä juurikaan yhteyttä) jatkaen aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen ihmissuhde on vuoden tauolla, sillä aikaa kun elämä muilta osin menee eteenpäin. Tavatessamme yritämme pikakelata menneen vuoden tapahtumat ja päivittää toisemme ajan tasalle kuulumisistamme.

Uskonkin, että tuolla alun lauseella halutaan ennemminkin kuvata sitä, kuinka ihanaa on, että elämässä on sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa (pitkästä tauosta tai välimatkasta huolimatta) yhdessäolo on aina luontevaa, tuttua ja helppoa. Luulen, että kasvaakseen ja kehittyäkseen ihmissuhteet tarvitsevat kuitenkin sitä, että avaamme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme kulloisenkin elämänvaiheen keskellä.

// Suvi

(*) Toki on sellaisiakin ihmissuhteita, jotka kehittyvät, vaikka tapaamiset olisivat harvemmassa. Paljon työtä se varmasti kuitenkin vaatii. 

Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Ihmisyyden ihme

Tänään jatkuu vierailijoidemme perjantaipostaukset! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta.

***

Siinä hetkessä, kun saan katsella lentokoneen ikkunasta alla levittyvää, vielä tuntematonta maata juuri siltä korkeudelta, josta maisema näyttää hassulta miniatyyrimaailmalta, on jotain maagista. Ensin erotan vain eri sävyisiä vihreitä, ruskeita ja sinisiä läiskiä; peltoja, kaupunkeja, merta ja jokia. Hetken päästä ilmestyvät tiet, joilla käy muurahaispolun kaltainen kuhina. Sitten katujen varsille alkaa ilmestyä nopeasti kasvavia taloja ja ennen kuin huomaankaan, tömähtävät renkaat maankamaralle.

Sieluni valtaa riemu ja pakahduttava odotus. Seikkailu! Haiskahtaa seikkailulta!

Nina 1

Ensimmäiset tuoksut tulvahtavat kummallisina, välillä kutsuvina ja välillä luotaantyöntävinä heti, kun pitkän nenänsä työntää koneen ovesta ulos. Mitä kauempana on koti, sen vieraammat ovat tuoksut. Sitähän minä lähdin etsimään ja ihmettelemään, erilaisuutta.

Ulkoisesti sinut on rakennettu kanssani samanlaisella sapluunalla. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, nenä ja korvat. Ehkäpä sapluuna on ollut parikymmentä senttiä lyhyempi ja neljäkymmentä kiloa kevyempi, silmistä on tehty pienemmät ja hiuksista tummat ja kiiltävät, mutta silti olet selvästi kanssani samaa lajia. Kuitenkin näet maailman niin eri tavalla.

Minä tulen sinun maailmaasi muukalaisena. Hämmästelen outoja tapojasi, ihastelen ruokaa, jonka loihdit. Tutkin temppelialueita, kummastelen, miten uskosi voikin olla niin erilaista kuin omani. Kammoksun ällöttäviä ötököitä, ihastelen värikkäitä perhosia, hassuja apinoita.

20190731_224601

Haluan kokea sitä mikä on kaikkein kauimpana arjestani, nähdä jotain mitä en koskaan ole nähnyt. Vaeltaa viidakossa, laskea koskea, tutkia luolia, syödä sammakoita, ajaa skootterilla auringonlaskua kohti vuorenrinteitä kiemurtelevia kinttupolkuja pitkin. Ratsastaa norsulla, ihailla merenalaista maailmaa, telttailla rantahietikossa myrskysäällä, uida auringon noustessa, maistaa jokaista eksoottista hedelmää. Täyttää sydämeni uudella ja oudolla. Haluan kuulla, miten omituisesti yhteisölläsi on tapana viettää häitä, viettää hautajaisia, hoitaa terveyttä, huolehtia perheestä. Mitä kummallisempi tarina, sen innokkaammin haluan kuulla lisää.

Ja sitten kuitenkin suurimman ihmeen löydän siitä hetkestä, kun me kaksi maailmoinemme istumme pimeässä kuohuvan meren rannalla katsellen pienten, bambusta punottujen kalastajaveneiden kirkkaita valoja horisontissa. Meri huumaa tuoksullaan ja kädenlämpöinen vesi huuhtoo varpaitamme. Sinä kerrot peloistasi, haaveistasi, haavoistasi. Kerrot pettymyksistä, kerrot kivusta. Kerrot uskostasi, toivostasi, rakkaudestasi. Siinä kuunnellessani olen sen äärellä, mikä on kaikkia eksoottisia kokemuksia suurempi: sinä oletkin samanlainen kuin minä.

Ihmisyys sinussa on samaa kuin ihmisyys minussa.

Nina 2

Lopulta toivot samoja asioita kuin minä, vaikka saatat värittää toiveesi erilaisilla sävyillä ja pukea saman haaveen päälle erilaisen vaatteen. Pitelet minua tiukasti kädestä koko pitkän keskustelumme ajan. Minusta se tuntuu oudolle, mutta tiedän, että niin maassasi ystävästä pidetään kiinni. Tätä hetkeä varten kannatti matkustaa toiselle puolelle maailmaa.

Lähdin etsimään erilaisuutta, tulin kosketetuksi samanlaisuudella.

20190731_224809

Arkeni keskellä palaan uudelleen ja uudelleen tuohon hetkeen valtameren rannalla. Mieleni valtaa paitsi nöyrä kiitollisuus siitä, että annoit minun nähdä sydämesi, myös häpeä. Kuinka monta koskettavaa kohtaamista ohitankaan tavallisena tiistaina ja torstaina, kun painan katseeni ruutuun ohimennen lausutun tervehdyksen jälkeen? Tai jättäessäni kysymättä lisää, kun joku ensisilmäyksellä erilainen vihjaisee, että viime päivissä on ollut muutakin kuin vaaleanpunaista? Miksi niin harvoin pysähdyn erilaisuuden alle kätkeytyvän samanlaisuuden äärelle Sörnäisten metroasemalla tai työpaikkani kahvihuoneessa?

Yhteisen iltamme kaltaista ihmisyyden ihmettä on arkeni täynnä. Ja todella toivoisin, ettei sitä nähdäkseen tarvitsisi lentää toiselle puolelle palloamme.

// Nina

Ojennetuksi tulemisen taito

Kritiikki. Palaute. Kommentti. Korjaus. Huomautus. Ojentaminen.

On väistämätöntä, että läheisissä ihmissuhteissa toinen osapuoli alkaa joskus ärsyttää. Silloin ärsytyksen aiheesta tulee yleensä sanottua. Joskus huomauttaminen on aivan paikallaan, toisinaan taas ei. Kaikkihan me varmasti tunnistamme ne tilanteet, joissa ärsyyntyminen johtuu enemmänkin meistä itsestämme kuin toisen osapuolen toiminnasta.  Silloin saattaa olla parempi vain olla hiljaa ja miettiä, mistä oma tunne kumpuaa. Joskus on kuitenkin paikallaan huomauttaa läheisillemme, jos heidän toiminnassaan oikeasti on jotain korjattavaa.

Haluaisin itse olla sellainen ihminen, jolle voi sanoa, jos teen jotain ajattelematonta, typerää tai ärsyttävää. Etenkin jos se alkaa muuttua toistuvaksi käyttäytymismalliksi, toivon, että ympärilläni olevat ihmiset ottaisivat asian rohkeasti puheeksi. Haluan, että lähimmät ihmissuhteeni sisältävät luvan, oikeuden ja joissain tapauksissa jopa velvollisuuden puuttua asiaan, jos toimin typerästi tai jokin elämässäni näyttää menevän pahasti metsään.

edf

Haluan myös oppia ottamaan nuo neuvot vastaan oikein. Tunnistan kyllä, että ensimmäinen tunnereaktio ei kovinkaan usein ole rakentava. Reagoin useimmiten tällaisissa tilanteissa melko lapsellisesti kiukutellen, kun huomautus osuu oikeaan ja oma epätäydellisyys tulee esiin ärsyttävän selvästi. Toivoisin kuitenkin, että muistaisin noissa tilanteissa aina lähimmäiseni motiivin: rakkaudesta minuun hän haluaa parastani, ja parasta meidän suhteellemme. Haluan oppia reagoimaan läheisteni huomioihin rakentavasti: kuunnella heidän viestinsä, ottaa sen vastaan ja pyrkiä muuttamaan toimintaani parempaan suuntaan. Toivoisin, etten suuttuisi, jos minulle huomautetaan jostain ärsyttävästä toimintatavastani. 

Haluan ajatella, että läheiseni haluavat minulle hyvää, ja joskus se tarkoittaa sitä, että heidän on annettava korjaavaa palautetta toiminnastani. On turvallista tietää, että elämääni tarkastelee joukko ihmisiä, jotka rakastavat minua ja haluavat parastani, ja tarvittaessa korjaavat kurssiani oikeaan suuntaan.

// Suvi