Pettynyt sydän

Pettynyt sydän on aina haavoittunut sydän. Sitä ei ole kuultu tai nähty, se on jätetty huomiotta tai hoivatta. Pahimmillaan sillä on leikitelty tai se on kokonaan hylätty. Pettynyt sydän on vereslihalla. Se koittaa hartiavoimin välttää uusia tilaisuuksia tulla satutetuksi.

Pettynyt sydän on myös haavoittava sydän. Sydämen säröt ja sirpaleet satuttavat myös niitä, jotka uskaltavat tulla haavoittuneen lähelle. Ja vaikka se koittaa itseään – ja toisinaan muitakin – suojellakseen pysyä tarpeeksi etäällä muista, se samaan aikaan kaipaa kipeästi niitä, jotka tulisivat ja pysyisivät. Lujia ja rohkeita, jotka eivät kavahda kauemmaksi, kun omaakin sydäntä alkaa särkeä toisen kipu. Niitä, joiden rakkaus peittoaa pettymysten voiman. Ihan kaiken se peittää.

Siinä missä rakkaus voi parhaillaan parantaa, matkan aikana pettynyttä sydäntä kannattelevat ennen kaikkea kaksi asiaa: lempeä usko ja järkkymätön toivo.

Lempeä usko ei odota pettyneeltä sydämeltä mahdottomia. Se ei vaadi kasvamaan kohti jotain ylevää tai edes katsomaan tulevaan päivään, sillä huominenkin näyttää pettyneestä pettymysten värittämältä. Lempeä usko sanoo, että ihan hyvin pärjäät tänään. Ja jos haluat, niin tule meidän sohvalle. Lempeä usko hoivaa, hellii ja halaa. Kaiken se uskoo.

Järkkymätön toivo ei anna lupauksia, joista se ei voi olla aivan varma. Se tietää, että perusteeton toivo olisi pahinta, mitä pettyneelle voisi tarjoilla. Sen tähden järkkymätön toivo sanoo vain sen, minkä varmaksi tietää: vielä tulee päivä kun kaikki on kirkkaampaa. Järkkymätön toivo kantaa, kohottaa ja kurottaa. Kaiken se toivoo.

Älä siis sano pettyneelle sydämelle, että ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni ja katse eteenpäin! Pettynyt sydän ei pysty siihen ennen kuin se on alkanut tarrata sanoista merkityksellisimpiin: aion pysyä sun vierellä aina.

 

pettynyt sydän
Pettynyt sydän

Ole minulle olkapää

Haluaisit niin kovasti lohduttaa. Haluaisit sanoillasi pyyhkiä pois poskilleni vierivät kyyneleet ja viesteilläsi välittää toivoa tuskan keskelle. Haluaisit kertoa, kuinka kaikki kyllä järjestyy ja tunnelin päässä pilkottaa valo. Saanko kuitenkin esittää yhden pyynnön?

Tarvitsen kipeämmin olkapäätäsi kuin sanojasi, sillä joskus lohdutukseksi aiottu viiltää kaikkein terävimmin. Juuri sanoillasi niin helposti vierität lisää kyyneleitä jo ennestään märille poskilleni. Harkitsematta matkaan lähetetty lohdutus muuttuukin mielessäni muistutukseksi kaikesta siitä, mitä ei ole. Siksi toivonkin, että toivottomalla hetkellä kyyneleitäni katsellessasi mieluummin nielisit neuvosi kuin loukkaisit lohdutuksellasi.

Älä käsitä väärin. Ymmärrän toki, että tarkoitat ainoastaan hyvää. Toivot niin, että toiveeni toteutuisi ja tuskani talttuisi. Sanasi syntyvät siellä missä rakkaus asuu, sillä sydäntäsi särkee katsella kipuani, mutta siitäkin huolimatta ne saattavat tahtomattasi joskus satuttaa. Siksi toivonkin, että silloin kun et osaa sanoa mitään, valitset olla vierelläni hiljaa.

Minä nimittäin kestän sen, ettei sinulla ole antaa vastauksia. Kestätkö sinä?

Ole minulle olkapää

Ihan tavallinen elämä

Sinä petyit tavalliseen elämään. Siihen, jossa aamulla mennään töihin ja iltapäivällä tullaan kotiin syömään. Siihen, jossa maksetaan laskuja, suunnitellaan seuraavaa lomaa ja pestään pyykkiä. Siihen, jossa koti on välillä sekaisin, ihmissuhteet solmussa ja harrastusvuoro peruttu. Siihen, jossa rakastetaan ja riidellään. Siihen, jossa joskus päätit pysyä.

Tässäkö tämä nyt oli? On pakko olla jotain muuta! Mun piti tehdä elämässä jotain erityistä! Mä en halua tällaista elämää!

Pettymyksesi oli niin valtaisaa, että lähdit tavallisesta. Jätit taaksesi katsomatta tiistai-illan pannukakut, lauantaipäivän ulkoilut ja sunnuntaiset kirkkoretket ja leffahetket. Muistitkohan niitä enää ollenkaan? Otit suunnaksesi sen, mistä et aiemmin mitään tiennyt. Sen, jossa ahdistus turrutetaan hetkeksi kerrallaan. Sen, jossa ihmissuhteet ovat lyhyitä ja yhteys ohutta. Sen, jossa ilo on pinnisteltyä ja onni tuntematonta.

Minä olin jo varhain nähnyt, miten elämälle käy kun siitä taitetaan pois tavallisuus. Siitä jää jäljelle seinät, joiden läpi käy tuuli, ja perustus, joka on arvaamaton kuin laho lankkulattia. Sen tähden oman elämäni toivotuin päämäärä oli se ihan tavallinen elämä. Juuri se, josta sinä lähdit. Toivoin aivan tavallisena toistuvaa torstaita ja jokalauantaista saunavuoroa. Onneni suurin mitta oli ulko-ovelle asti leijaileva ruuan tuoksu ja ruokapöytä jonka äärellä puheensorina ei lakkaisi.

Ja kun me sitten tapasimme, en koskaan tiennyt mitä sanoa. Luulen, että meidän kummankin oli vaikea löytää sanoja. Jutustelumme tuntui niin kummalliselta – aivan kuin hetki sitten olisimme ajatelleet elämästä samoin ja nyt yhtäkkiä yhteisiä ajatuksia oli vain vähän. Ylilaidan lyöviltä tunteilta turvassa olevia aiheita oli sitäkin vähemmän.

Mutta olin päättänyt odottaa. Halusin olla valmis aukaisemaan oveni, silloin kun näkisit, mistä kaikesta olitkaan luopunut. Silloin kun haluaisit tulla takaisin. Silloin kun huomaisit, että tavallisesta hyvään on matkaa vain kiitollisuuden verran.

Toivon, että yhtenä päivänä saan sanoa: tuu sisään, pannukakku tuli juuri uunista, keitetään kahvit.

Ihan tavallinen elämä

Seikkailulla

”Äiti mennäänkö seikkailulle tuonne metsään?”
”Ei me taideta näin myöhään enää viitsiä mennä, siellähän on jo ihan pimeää.”
”Ei se haittaa, kyllä me selvitään kun pysytään vaan yhdessä!”

Tätä ajattelen silloin, kun aamuyön tunteina sänky on täynnä pieniä varpaita, joita ei sieltä hennoisi pois häätää, mutta jotka terävinä tunkeutuvat kylkeen ja tekevät nukkumisesta lähes mahdotonta.

Tätä toistelen mielessäni silloin, kun erimielisyydet ovat suuria, ymmärrys vähäistä ja tekisi mieli kääntää selkä.

Kaikista eniten tähän keskityn silloin, kun kiire naputtaa takaraivossa, mutta tilanne vaatii pysähtymään, keskittymään, huomaamaan.

Elämä tapahtuu, eikä läheskään aina juuri minun ehdoillani. Välillä metsässä on niin pimeää, ettei edessä kulkevaa polkua meinaa erottaa. Mutta, pieni poikani, olet aivan oikeassa. Kaikesta selvitään, kun pysytään yhdessä.

blogi 150118_2

P.S. Tottakai lähdimme rohkean ja luottavaisen poikani kanssa seikkailemaan pimeään metsään. Ja aivan kuten hän lupasi, hyvin meni!

Seikkailulla

Kulunut unelma

Siellä se on.
Vieläkin.
Vuodesta toiseen,
vanhan muistikirjan sivuilla
sama vanha unelma.

Kyllästyttää.
Kuinka monta uutta vuotta vielä?
Pelottaa.
Kuinka monta kyyneltä vielä?

Jos en tänä vuonna toivoisikaan.
Unelmoisin ihan vain salassa,
itseltänikin piilossa.
Jos haavetta ei kerro, ei kirjoita,
ei lausu tai lue,
osaako onni silti oikeaan osoitteeseen?

Siellä se on.
Taas.
Uuden muistikirjan sivuilla,
toiveena tulevalle vuodelle
se sama unelma.

****
PS. Vielä ehdit osallistua Kaleidoskoopin uuden vuoden arvontaan täällä!

Kulunut unelma

Luukku 19: Joulumieli hukassa?

Joskus joulu tuo mieleen
juuri sen omasta elämästä puuttuvan
tai siinä pielessä olevan.
Kaiken sen kipeän ja ahdistavan,
surettavan ja pelottavan.
Lähestyvät juhlapyhät tuovatkin tullessaan
riitoja rauhan sijaan,
itkua ilon sijaan,
yksinäisyyttä ystävien sijaan.

Voi kuinka toivonkaan,
että joulusi voisi olla ihmeitä täynnä.
Valon pilkahduksia pimeyteen,
sanoja suoraan sydämeen,
käsiä, jotka kurkottavat kohti,
ja tekoja, jotka todistavat joulun todeksi.
Tuokoon joulu
aavistuksen keväästä
ja muistutuksen lupauksesta.

Joulukalenterin luukuista avautuu ideoita ja inspiraatiota joulun odotukseen. Kaikki joulukalenterin postaukset löydät tunnisteella #meidänjoulu.

Luukku 19: Joulumieli hukassa?

Vuorenrinteellä

Olen tässä tovin kiivennyt tähänastisen elämäni kipeimmältä tuntuvan vuoren rinnettä. Reitti on ollut liukas, kivinen ja aivan liian jyrkkä. On satanut vettä, räntää ja lunta. Pimeyttä on piisannut. Minä olen ollut kylmissäni, uupunut, epätoivoinen ja välillä niin hirvittävän yksin.

Vuoren huipulta on kuulunut tsemppihuutoja. Joku päivä vielä ymmärrät, että tuolla kaikella on tarkoituksensa! Kestä hetki, pian se on ohi! Kaikki tapahtuu kuitenkin oikeassa aikataulussa! Täällä huipulla näet, että kapuaminen kannatti!

Kannustushuudot eivät ole lohduttaneet eivätkä auttaneet, kun matka on tuntunut ylivoimaiselta ja huippu on ollut sankan sumun peitossa. Eivät, vaikka välillä olen muistanut huutojen vilpittömyyden. Olenhan itsekin – kipeää myöntää – ollut joskus huutelemassa ikkunani raosta niitä samoja sanoja.

Sen sijaan minua ovat lohduttaneet ne, jotka ovat jättäneet lämpimät mökkinsä ja laskeutuneet huipulta luokseni.

Se, joka saapui trangia kainalossa, keitti kahvit ja työnsi eteeni ruisleivän.

Se, joka ei yhtään ymmärtänyt miksi tämä vuori ottaa minua niin koville, mutta silti sanaakaan sanomatta otti painavan rinkkani ja raahasi minua perässään tovin.

Se, joka sanoi että tänään ei tarvitsekaan jaksaa enää yhtään pidemmälle, pystytti teltan ja peitteli unille.

Se, joka istahti märälle mättäälle tuuleen ja viimaan ihan liki ja vain itki minun kipujani.

Ja se, joka ei laskeutunut luokseni huipulta, vaan joka kesken oman raskaan taivalluksensa tarttui kiinni kädestäni omalla, kylmästä kurtistuneella kädellään ja katsoi minua silmät myötätuntoa täynnä. Silloin itkin minä.

He ovat tehneet puolestani enemmän kuin olisin voinut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin kehdannut pyytää. Enemmän kuin koskaan olisin halunnut pyytää – saati vastaanottaa. Heidän läsnäolonsa on julistanut: sinä et ole yksin. Heidän tekonsa ovat kertoneet: sinua ei ole unohdettu.

Ja jos koskaan tämän vuoren huiputan ja pääsen vaihtamaan nämä märät vaatteeni kuivaan merinovillakerrastoon ja nämä iänikuiset pähkinäni tuoreeseen pullaan ja tämän hyytävän viiman takkatulen loimuun, toivon, etten unohda nostaa kenkiäni ja coretexejäni valmiiksi oven pieleen. Sillä jos yhtenä päivänä kuulen, että joku on väsymässä vuorensa rinteelle, haluaisin joutua hänen luokseen. Enkä miettisi niinkään oikeita sanoja. Miettisin vain, että onhan sydämeni täynnä rakkautta ja ymmärrystä. Ja sitten toivon, että juoksisin vastaan.

blogi marraskuu

Vuorenrinteellä