Ovensuussa

Matka on ollut pitkä,
mutta vihdoin olen selvinnyt ovelle asti
Avata en sitä ole vielä uskaltanut,
mutta kahvaa olen tunnustellut, oven painoa pohtinut
Kuuluuko avatessa narinaa?
Kompastunko kynnykseen?
Kuka ottaa minut vastaan, ottaako kukaan?

Vasta sitten olen valmis avaamaan oven,
kun tuntuu siltä,
ettei minun tarvitse pyytää anteeksi astumistani huoneeseen

//Anna

Kasvoimme eri suuntiin

Olen alkanut aavistella, mitä tarkoittaa ”kasvoimme eri suuntiin”. Se tarkoittaa, että ei kasvettu vierekkäin eikä edes samaan suuntaan samankaltaisesta mullasta käsin. Se tarkoittaa, että vuosien jälkeen huomattiin, että yhteistä on vain vähän. Että ei ole paljon mistä puhua, ei paljon mistä haluaisi tai uskaltaisi jakaa. Että toinen ei tiedä, miltä tuntuu tai mitä miettii. Että enää ei halua tai uskalla edes yrittää kertoa, sillä ymmärtämättömyys on aikojen saatossa tuhonnut sen, mitä joskus oli. Että toinen tuntuu etäiseltä tai vieraalta.

Kasvoimme eri suuntiin tarkoittaa, että se, mikä kerran oli yhteistä, ei ole enää.

dav

Se tarkoittaa, että oli pitkiä vuosia mutta ei aikaa. Että oli liikaa yksinäisiä iltoja ja aamuja, jotka valkenivat sumuisina. Että pienet arkipäivän valinnat kerrostivat väleihin kitkaa ja kaunaa salakavalasti ja pikkuhiljaa. Että luultiin, että juuri me selviämme ilman määrätietoista panostusta ja paneutumista. Että toisesta tulikin itsestäänselvyys. Että kiitos ja anteeksi sanottiin yhä harvemmin, kunnes ei enää ollenkaan.

Kasvoimme eri suuntiin saattaa tarkoittaa myös sitä, että toinen kasvoi, toinen ei.

Kasvaminen samaan suuntaan vaatii yhteistä aikaa. Sitä, että jatkuvasti vaalii yhteistä ja etsii myös uutta yhteistä. Että kysyy ja kuuntelee, kiinnostuu ja kunnioittaa. Että on myös kahdestaan. Että pysyy samalla ikkunalaudalla, kääntyy päivä toisensa jälkeen yhdessä aurinkoa kohti.

Kasvaminen samaan suuntaan on helpompaa aloittaa tänään kuin huomenna.

Hiljaiset vuodet

En ollut ajatellut sinua pitkään aikaan
kunnes kerran
katsoin käsiini
ja näin niissä sinut
Muistan tarkalleen millaiset sormet sinulla oli
miten niitä käytit,
millaiselta näytit

Hiljaiset vuodet,
vuoreksi välillemme kasvaneet
Kunpa muistaisin viimeisen kerran,
mitä sanoimme,
miten olimme
Jos olisin tajunnut mitä vuodet minulta veisivät,
olisin painanut kaiken mieleeni tarkemmin

En tiedä miten ojentaa käteni niin,
että se yltäisi ajan yli
ja tavoittaisi muutakin, kuin tyhjää
Voiko hiljaisuutta enää täyttää,
voiko muuta kuin tyhjää
enää edes olla?

//Anna

Ei enää laatuaikaa

Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa. 

Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.

Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?

8.6.

Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?

Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.

Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.

// Suvi

Sydämesi vuosirenkaat

Kuin kirves
ja kuiva puu,
kuumat sanani
ja sinun sydämesi

Leikkasin näkyviin
vaalean ja tumman
sydämesi jokaisen
vuosirenkaan

Pelokkaana peitit
raitasi
etkä tahtonut puhua mitään

vuosista

jotka valehtelivat,
täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä
jotka kovettivat,
tekivät sydämesi iskuista ahtaita
jotka painavat,
määräävät yhä sydämesi sykkeen

Saatoin vain odottaa
että luottaisit
ja kertoisit siitä
minkä paljastin

Ja kuuman kirveeni,
sen kaivoin kinoksiin

//Heini

Hänen puoliaan

Luin sanat tietokoneeni ruudulta kesken tuikitavallisen työpäivän. Ne olivat viesti ammattilaiselta toiselle. Ne olivat vastaus kysymyksiini, pohdintaani siitä, mikä olisi parasta yhden pienen elämän kannalta.

Lupaan pitää hänen puoliaan, luin viestin lopusta. Ja minä itkin.

blogi100520

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä ainoastaan rahan tähden. Ihmisiä, jotka asettuvat kilveksi toiselle. Ihmisiä, jotka ilman kiitosta välittävät, puolustavat, taistelevatkin.

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, ammattilaisia, jotka jakavat toisen ihmisen, ammattilaisen taakan. Koppaavat kiinni toiselta reunalta tai nappaavat itselleen koko lastin, kun toisen vastuu pakon edessä päättyy.

Ja itkin sitä elämää, joka niin kipeästi tarvitsee kannattelijaa. Toivoin, että hänelle kävisi hyvin. Että tekemämme riittäisi ja elämä kantaisi. Että vielä tulisi jotain paljon parempaa kuin tämä tuskainen, epävarma hetki.

// Heini

Lahjaksi luotu

Toivon, että oppisit rakastamaan metsää ja sen rauhoittavia rytmejä. Että olisit kotonasi metsän äänekkäässä hiljaisuudessa ja turvassa sen sykkivässä syleilyssä. Että viihtyisit niin syksyisessä lepoon laskeutuvassa kuin keväisessä kohinalla heräävässä metsässä. Että nauttisit metsästä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että löytäisit aarteita yhtä lailla kotimetsän kätköistä kuin vierailta vaaroilta.

Metsä on turvapaikka, joka ottaa sinut aina vastaan. Metsässä voit rauhoittua, rentoutua ja rohkaistua. Metsässä voit jättää taaksesi hälyn ja löytää ajatustesi luo.

Haluaisin opettaa sinulle kyvyn nauttia pienistä ihmeistä, joita metsän mutkat ja mättäät ovat pullollaan. Kunpa oppisit luottamaan luontoon ja tunnistaisit tutuissa törmissä Luojasi liikkeet, Hänen hyvyytensä taivaan tuhansissa tummissa ja sammaleen syvissä sävyissä.

Kunpa osaisin ohjata sinua lepäämään luonnossa. Latautumaan ja loikoilemaan, ihmettelemään ja iloitsemaan, näkemään ja nauttimaan.

Se kaikki luotiin sinullekin.

// Suvi

Viimeinen sana

Hän sanoo viimeisen sanan päällä maan. Tekee uudeksi kaiken kokonaan.*

Myönteisyys on mielestäni tavoittelemisen arvoinen elämänasenne. Haluan pyrkiä näkemään asiat positiivisessa valossa ja keskittyä hyvään silloinkin, kun se tuntuu hankalalta. Vaikka myönteisyys on minulle usein melko luontevaa, on viimeisen kuukauden aikana kuitenkin välillä ollut vaikeaa säilyttää myönteinen asenne.

Olen tuntenut ajoittain ainakin epäuskoa, ahdistusta, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, uupumusta ja surua. Epäuskoa tajutessani, kuinka erilaiselta elämä tällä hetkellä näyttää muutaman kuukauden takaiseen verrattuna. Ahdistusta, kun tilanne on tuntunut muuttuvan nopeassa tahdissa aina vain huonompaan suuntaan. Pelkoa siitä, sairastuuko joku läheisistäni vakavasti. Turhautumista päivien päättymättömään samankaltaisuuteen ja ihmiskontaktien vähyyteen. Kärsimättömyyttä, sillä poikkeustilan päättymiselle ei kukaan voi asettaa päivämäärää. Uupumusta niissä hetkissä, kun en vain jaksa enää yrittää löytää jotain hyvää tästä tilanteesta. Surua kaikkien niiden puolesta, joiden elämää maailmanlaajuinen kriisi on järkyttänyt paljon pahemmin kuin omaani.

Joinakin hetkinä negatiivisten uutisten ja tunteiden vyöry on tuntunut musertavalta. Kukaan ei voi ennustaa, milloin voimme palata takaisin normaaliin elämään. Kukaan ei osaa edes sanoa, mitä normaali tarkoittaa pandemian jälkeen. Siihen arkeen, jota vielä muutama kuukausi sitten elimme, tuskin on kuitenkaan paluuta.

Maailman myllertäessä ja ihmisten kärsiessä on välillä vaikea ymmärtää. Miksi et puutu tilanteeseen? Miksi annat kaiken tämän tapahtua? Etkö välitä? Uusia kysymyksiä nousee mieleen harva se päivä. Olisi niin helppo kuorruttaa kysymykset katkeruudella ja kääntyä pois. Lakata uskomasta, sillä kuka nyt tällaista sallisi. Ei ainakaan hyvä Jumala.

Kuitenkin sydämessäni tiedän: en ole yksin. Vaikken ymmärrä, luotan. Joka päivä valitsen uskoa: Hän sanoo viimeisen sanan.

*Lunastajani elää – Suhe Live

// Suvi

Ehkä kerran taivaassa

Hän luo uuden maan, Hän luo uuden taivaan, jossa ei menneitä muistella. Siellä ei murhetta enää tunneta, kaikki entinen poissa on. Vielä koittaa päivä, jolloin kaikki kyyneleet on pyyhitty pois.*

Taivas on mystinen paikka. Siitä on monenlaisia kertomuksia, ajatuksia ja käsityksiä.

Itse en ajatellut taivasta juurikaan vuosikausiin. Minulle riitti varmuus siitä, että taivas on lopullinen kotini. Viimeisinä vuosina olen ajatellut taivasta kuitenkin paljon. On tuntunut lohdulliselta ajatella, että tämän elämän jälkeen saan jatkaa elämää paljon paremmassa paikassa. Minulle on muodostunut oma lohtulauseeni, jota olen alkanut puhumaan itselleni murheellisissa ja vaikeissa tilanteissa:

Ehkä kerran taivaassa.

Ehkä kerran taivaassa kaikki on toisin. Ehkä kerran taivaassa rauha ulottuu jokaiseen sydämen soppeen. Ehkä kerran taivaassa ei ole murhetta, ei pelkoa, ei kyyneleitä, ei kärsimystä. Se riittää asettamaan sydämeni levollisempaan rytmiin. Hetki täällä, mutta ikuisuus siellä.

Olen kaivannut kovasti taivaaseen. Sinne, minne kuulun.

// Heini

*Lunastajani elää. Suhe live.

Missä on turvani?

Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.

Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.

En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.

Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.

Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.

// Heini