Valona toisillemme

Olen miettinyt vertaistukea. Siis sitä, miten hyvin saappaisiini pystyy astumaan joku sellainen, joka on kokenut jotain samanlaista, kuin minä. Miten osuvat lohdutuksen sanat kuulee häneltä, joka on itsekin joskus pelännyt ja surrut. Miten yhteyttä luova voikaan olla silmien pyörittely jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samoja mielipiteitä. Miten voimaannuttava yhteinen hetki hänen kanssaan, jonka koti ei myöskään läheskään aina ole siisti, tai lapset hyvin käyttäytyviä.

Vertaisessaan seurassa ei tarvitse selitellä eikä pyydellä anteeksi. Ei sotkuja kotona, ei omaa väsymystään, ei mitään. Sellaisessa seurassa voi levähtää, laskea suojamuurit hetkeksi ja olla oma itsensä. Vastaansa saa ainoastaan katseen joka kertoo, että minä tiedän, minä ymmärrän, juuri tällaista tämä on.

Tuki taas on sellaista, johon voi nojata silloin, kun ei yksin pysy pystyssä. Se kantaa ja kannattelee, antaa uskoa huomiseen. Sen varaan voi hetkeksi heittäytyä ja kerätä voimiaan, jotta jaksaa taas. Se voi olla käsi olkapäällä, tekstiviesti, varovainen hymy. Kuuntelevat korvat ja hyväksyvä sydän.

kynttilöitä

Istun ruuhka-aikaan täpötäydessä bussissa ja katselen ympärilleni. Vieressäni istuu joku, takanani joku toinen ja niin myös edessänikin. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Eri näköisiä ja ikäisiä, eri tilanteista tähän tulleita, mutta ihmisiä kaikki. Jokainen vuorollaan tuen tarpeessa, vertaisiani varmasti joka ikinen.

Olemalla kynttilöitä toisilleen
eivät ihmiset koskaan kulje täällä yksikseen
Olemalla kynttilöitä toisilleen
ovat ihmiset ainiaan matkalla hyvyyteen

-Tommy Tabermann-

P.S. Tämä runo on myös sävelletty huikean kauniiksi lauluksi, jonka voit kuunnella täältä.

Saat anteeksi

Anteeksi pyytäminen on ihan hirveän vaikeaa.
Ärsyttävääkin usein.
Tuon yhden pienen sanan ääneen lausuminen
vaatii uskallusta ja halua kurottaa kohti.
Rohkeutta tunnustaa tehneensä väärin, sanoneensa rumasti,
käyttäytyneensä ajattelemattomasti.

Tuon pienen sanan lausuessaan anteeksi pyytäjä
tekee itsestään täysin paljaan.
Kaikki virheet levitettyinä toisen eteen,
vain odottaen noita kahta vapauttavaa sanaa.
Yhtäkkiä valta on anteeksi antajalla.

edf

”Saat anteeksi.”

Vain kaksi sanaa,
mutta kuinka suuri voima noissa sanoissa piileekään!
Vain kaksi sanaa,
mutta niihin kätkettynä niin paljon enemmän.
”En pidä kirjaa virheistäsi,
rakastan sinua loukkaavista sanoistasi huolimatta,
päätän antaa anteeksi ja unohtaa.”

Kunpa en ikinä vastaisi anteeksipyyntöön ”ei se mitään”.
Osaisinpa olla enää koskaan viivyttämättä anteeksiantoani.
Olisinpa aina valmis antamaan
ja pyytämään anteeksi niin usein kuin on tarpeen.

// Suvi

Joulurakkautta lähelle ja kauas

Pian on erityinen antamisen aika. Somessa onkin osunut usean kerran silmään ns. toisenlaiset lahjat. Niiden idea on se, että ostetaan vaikkapa vuohi nepalilaiselle perheelle, lähetetään kortti omalle ystävälle ja kerrotaan siinä, että ostin puolestasi vuohen Nepaliin.

Sapluuna on mielestäni vähän erikoinen.

Eikö lahjan idea ole ilahduttaa läheistä, välittää lämpöä ja jopa kertoa, että rakastan sinua? Miten se, että ostaa lahjan jollekin toiselle, on lahja läheiselle? Kuinka se, että kiillottaa omaa, humaania sädekehäänsä ostamalla vuohen toiselle puolen maailmaa ja ilmoittamalla siitä ystävälleen, ilahduttaa ystävää vieressäni? Eikö tuossa ole vielä sekin pointti, että käyttää rahaa ikään kuin läheisen puolesta? Eikö se vuohi ole lahja nimenomaan sille nepalilaiselle?

ptr

Kannatan toki vaikkapa niiden vuohien ostamista sinne Nepaliin – ilman muuta! Se on kuitenkin hyväntekeväisyyttä, eikä sillä ole mitään tekemistä rakkaitteni joululahjojen kanssa. Muistan aina erään kaverini äidin ilmeen, kun hän sai lapseltaan kortin lehmäostoksesta Afrikan maahan. Ostin sinulle lahjan – lehmän Keniaan, kortti julisti. Äidin ilme sen sijaan julisti, että rakkaus oli lähetetty kyllä Afrikkaan mutta ei tämän äidin sydämeen.

Ja ennen kuin joku ehättää sanomaan, että ei tässä kuule rahat kaikkeen riitä, niin tottahan se on. Kenenkään rahat eivät riitä kaikkeen, teemme päivittäin valintoja siitä mihin rahamme laitamme. Mutta eihän lahjoissa ole ensisijaisesti kyse rahasta. On paljon lahjoja, jotka eivät maksa juuri mitään, mutta tuovat saajalleen parhaimmillaan valtavan ilon. (Suosittelen esimerkiksi kirjoittamaan jollekin tänä vuonna joulukirjeen tai viemään sisarusten lapset jouluiselle metsäretkelle!) Toisekseen hyväntekeväisyyttä (ja lahjojen hankintaakin!) voi ja on hyväkin tehdä pitkin vuotta. Säännöllinen kuukausilahjoitus tasoittaa vuosittaisen hyväntekeväisyysbudjetin koko vuodelle, ja näin se ei osu erityisen suurena joulukuulle.

ptr

Toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että antamisesta ei koskaan kannata pihistellä – myöskään rahassa. Niinpä suosittelen säästämään ennen kaikkea itsestä. Usein enemmän saa nimittäin itsekin siitä, että jättää ostamatta itselleen uuden paidan tai muuutaman latten tai vaikka syömällä viikon lounaiksi makaronilaatikkoa tomaattiviipaleilla, ja säästyneillä rahoilla ostaakin jotain jollekin rakkaalle. Antamiseen on kätketty niin paljon enemmän kuin vain antamisen ilo.

Eikä pointtinani tietenkään ole myöskään kannustaa turhuuksien ostamiseen. En usko kenenkään haluavan enää kahdettakymmenettä tuikkukippoa kaappiinsa lojumaan tai yhdellekään lapselle olevan hyväksi saada taas kerran uutta autorataa tai kymmennettä piipittävää muovilelua. Mutta onneksemme maailma on täynnä ideoita, jotka ovat turhuudesta kaukana. Uskon myös, että lapsetkin voi opettaa iloitsemaan yhteisestä ajasta tai vaikka konserttilipuista turhan roinan sijaan. (Sitä paitsi, jos me ylipäätään kuluttaisimme vähemmän täällä, eikö meillä olisi myös enemmän mitä antaa köyhemmille?)

Omastaan antaminen on etuoikeus. Erityisen tärkeää on antaa omastaan niille, joilla on vähemmän kuin itsellä. Mutta erityisen tärkeää on myös antaa lahja sille läheiselle, joka kuulee rakkauden avatessaan kaunista, huolella valittua lahjaa. Eivätkä ne läheskään aina – jos koskaan – sulje pois toisiaan.

PS. Teksti on kirjoitettu keskituloisena lähinnä keskituloisia ihmisiä ajatellen. Asia on tietysti eri, kun tulot ovat niin pienet, että niillä saa niukin naukin ostettua ruuan ja maksettua vuokran. Mutta meillä, joilla on varaa ostaa vuosi toisensa jälkeen joulupöytään liikaa ruokaa, on varmasti myös varaa muistaa paitsi nepalilaisia niin myös läheisiämme.

// Heini

Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Hyvissä käsissä

Leikkauskutsu saapui vihdoin, ja tällä viikolla lähdemme matkaan. Odotan jo kovasti sitä, että palaamme sairaalareissulta takaisin kotiin ja pääsemme keskittymään toipumiseen. Tiedän, että jos leikkaus onnistuu hyvin, tulee poikani vointi kohenemaan merkittävästi. Odotan sitä, että pääsemme leikkimään ja touhuamaan ilman, että hänen tarvitsee välillä pitää lepotaukoja. Eikä minun tarvitse koko ajan kysyä, onko huono olo. Samalla kuitenkin myös pelottaa.

Viimeiset puoli vuotta leikkausta odotellessa olen yrittänyt taistella pelkoa vastaan. Pelkään sitä, että poika on flunssassa ja leikkaus peruuntuu. Pelkään sitä, että joku kiireellisempi tapaus kiilaa jonossa edellemme, ja leikkaus peruuntuu. Kaikista eniten pelkään menettämistä. Pelko siitä, että synkin mahdollinen vaihtoehto toteutuu, kuristaa kurkkua ja saa ajatukset poukkoilemaan hätääntyneinä. Joudun antamaan pienen poikani käsiin, joita en tunne, enkä itse voi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta. Oma sydämeni sykkii poikani vierellä leikkaussalissa, suojattomana, haavoitettavana. Jokaisen ikuisuudelta tuntuvan sekunnin olen kanssaan, vaikka en voi olla vierellään.

marraskuu

Sairaalassa elämä ja sen menettäminen kulkevat käsi kädessä. Sydänlapsen vanhempina olemme seuranneet vierestä niin monenlaisia kohtaloita, ja kuulleet sydäntäsärkeviä tarinoita, joissa sekä voimat että aika ovat loppuneet aivan liian aikaisin. Viimeksi meille kävi hyvin, mutta entä jos hyvä onnemme ei jatku?

Tälläkään kertaa en voi muuta kuin toivoa ja luottaa. On suljettava silmät ja uskottava siihen, että kaikki menee hyvin. On luotettava käsiin, jotka ovat vieraat mutta samalla uskomattoman taitavat korjaamaan pieniä sydämiä. On takerruttava Jumalan lupaukseen pitää meistä huolta.

Kuten niin monta kertaa ennenkin jätän poikani jälleen maailman turvallisimpiin käsiin. Ne samat kädet kannattelevat myös minua, tänään ja jokaisena vastaan tulevana hetkenä.

//Anna

Missä minun huomioni?

Näköjään nykyään juhlapäivät eivät enää ole kovinkaan yksioikoisia: keväällä pohdiskelin naistenpäivän monia sävyjä ja nyt mielessä myllertää tyttöjen päivän jäljiltä.

Lokakuun alkupuolella vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää, joka herätti minussa monenlaisia mietteitä, joista haluan tässä nostaa esiin yhden. Työskentelen yläkoululla, ja pohdimme opehuoneessa, että olisi kiva muistaa koulumme tyttöjä jollain tapaa tyttöjen päivänä. Lopullinen toteutus sisälsi tyttöjen päivään liittyvän aamunavauksen sekä ruokavälitunnilla tytöille jaetut pienet suklaayllätykset.

edf

Tyttöjen päivää juhlistaessamme korvaani särähtivät kovasti poikien kommentit siitä, mikseivät he saa suklaata ja missä poikien päivä oikein on. Minua tällaiset kommentit hämmästyttivät ja – myönnetään – saivat jopa näkemään vähän punaista. Toki kannatan sukupuolten välistä tasa-arvoa ja mielestäni silloin mennään metsään, jos tasa-arvon nimissä naisista aletaan tehdä erityisempiä kuin miehistä, tai miehiä painaa alas naisten arvostamisen nimissä. Mutta kun tässä ei ole kyse siitä! Minun on vaikea ymmärtää, miten jonkin ihmisryhmän (tässä tapauksessa tyttöjen) juhliminen, esiin nostaminen, kannustaminen ja huomioiminen voisi olla joltain siihen ryhmään kuulumattomalta pois. Emmekö osaa enää huomioida toisiamme ilman, että onnittelurivien välissä kysymme: ”missä minun huomioni?”.

Mielestäni on elintärkeää, että lapsemme ja nuoremme kasvavat kulttuuriin, jossa on luonnollista huomioida toisia ilman, että odotamme saavamme siitä itsellemme jotain takaisin. Otetaan esimerkiksi syntymäpäivät: on luonnollista, että syntymäpäivillä huomion ja juhlinnan keskipisteessä on päivänsankari, eivät vieraat. Minusta on huolestuttava kehityskulku, jos kavereiden syntymäpäiville mentäessä vieraana olevat lapset olettavat saavansa aina juhlista mukaan jonkinlaisen lahjan. Olen sitä mieltä, että jo lapsesta alkaen meidän tulisi opetella huomioimaan toisia ihmisiä ja oppia siihen, että kukin vuorollaan saa nauttia olostaan huomion keskipisteenä. Sitä paitsi: kun kaikkia huomioidaan tasapuolisesti, ei sen pitäisi olla mikään ongelma, jos valokeilassa on välillä myös joku muu kuin minä itse.

Ei toisten huomioiminen tarkoita sitä, että sinä olisit vähemmän arvokas.

// Suvi

 

 

Kaikki sinussa

Lauantaipäivämme hipoivat hieman toisiaan. Näimme teidät ensin lintutornilla, myöhemmin nuotiopaikalla ja kallioisilla rannoilla. Retkiemme päätteeksi kävelimme perässänne leveällä metsäpolulla.  

Katsoin käsiänne, jotka tarttuivat kiinni toisiinsa tottuneesti: läheisesti, vaistomaisesti, yhtään harkitsematta, kerta toisensa jälkeen. Vanhenevan miehen ahavoitunut, työtä tehnyt käsi. Nuoren miehen vaaleampi, sileämpi käsi.

Isän ja pojan kädet.

Mielessäni risteili kysymyksiä sinulle, isä: Mitä mietit, kun poikasi syntyi? Mitä ajattelit, kun katsoit omaasi ensimmäisiä kertoja kasvoihin ja löysitkin niistä jotain vierasta, erilaista? Päätitkö pitää poikasi heti vai harkitsitko hiljaa hylkäämistä? Miltä sinusta tuntui, kun omasi oli hitain hoksaamaan ja kömpelöin keinumaan? Pelkäsitkö, petyitkö, suritko, olitko vihainen? Pohditko miksi-alkuisia kysymyksiä? Mitä vastasit niille, jotka näkivät vain vamman?

edf

Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt tuon kaiken ja paljon muuta. Samaan aikaan olemuksesi, jutustelusi, lempeä hymysi, kasvojesi uurteet ja se miten pidit aikuista poikaasi kädestä olivat kuin vastaus kaikkeen pohtimaani.

Kaikki sinussa kertoi: tämä tässä on minun rakas poikani.

Ja taas poikasi käsi etsiytyi sormiesi lomaan, katse sinun kasvoihisi.

// Heini