Kysyessäsi kuulumisiani
käytät sanoja
vieläkö
eikö mitään uutta
Lataat lauseesi
yksityiskohdilla
joiden alle on pakko taipua
Kutistat kysymyksilläsi
ja minä vastaan
vieläkin
Vaikka haluaisin
vastata:
Vieläkin!
// Heini
Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.
Nämä sanat ovat paenneet kuin liukas, kulmista pyöristynyt saippuapala. Olen miettinyt, kuinka sanoittaa sitä mitä ei ollutkaan. Kuinka kuvata menetyksen kipua silloin, kun mitään menetettävää ei alunperin ollutkaan? Ja sittenkin haluaisin hahmotella sanoiksi kaiken tämän surun, menetyksen ja vihan ennen kuin se kovettuisi katkeruudeksi, jonka irrottamiseen tarvittaisiin joskus talttaa ja vasaraa eikä se välttämättä sittenkään antaisi periksi.
Tiesit sydämeni sykkivän kipua. Tunsit hatarat haaveeni, niin hauraat että osa oli murtunut reunoiltaan. Tiesit senkin, että osan olin jo haudannut, heittänyt ensimmäiset kouralliset multaa päälle.
Mutta sinä menit, aukaisit arkun kannen ja otit jotain omaksesi. Et varovasti kysynyt, et anteeksi pyytänyt. Otit vain – varmana siitä että sinulla on siihen oikeus. Maailman silmissä niin onkin.
Mutta viedessäsi haaveeni veit minulta palan toivomaani tulevaisuuttani. Eikä sen suurempaa rikosta olekaan. Minun silmissäni sinä ryöstit haudattujen haaveideni haudan.
Et tehnyt mitään väärin, ja samalla teit väärin aivan kaiken. Oikeutus ei tee tekoa oikeaksi. Oikeus ei ole synonyymi oikealle.
En ole koskaan aiemmin halunnut kostaa enemmän. Kuinka paljon halusinkaan viedä sinulta jotain, mitä et koskaan saisi takaisin. Että muistaisit ikuisesti tekosi seuraukset. Että sinuunkin sattuisi nyt ja aina.
Kuinka vaikealta ja niin kipeältä tuntuukaan se, että jätän tekosi rankaisematta ja käännyn siitä pois. Ja joku päivä seisot taas edessäni ja joudun kohtaamaan silmästä silmään sinut ja sen, minkä minulta veit.
Siihen en pysty yksin.
// Heini
Elämä heittää eteen jotain odottamatonta, sellaista mitä en ollut kohdalleni suunnitellut enkä varalleni valinnut. Kysyn miksi, huudan en halua! Sinä kysyt luotatko minuun.
Luotatko silloin, kun asiat eivät mene kuten olit ajatellut tai toivonut. Kun eteesi piirtyy tie, jolle astuminen pelottaa. Tai kun ovi, jonka takana olet jo kauan odottanut, ei vieläkään avaudu.
Luotatko, vaikka sydämeesi sattuu. Vaikka pettymyksen ja kivun kyyneleet tulevat tutuiksi. Luotatko silloinkin, kun vain pyydän hyppäämään tuntemattomaan, vailla tarkkaa tietoa suunnasta tai määränpäästä.
Lopulta, kun kysymyksesi ei enää jätä rauhaan, minun on pakko katsoa silmiisi ja todeta: luotan. Vaikka siltä ei aina tuntuisi, valitsen luottaa. Pudotan pois kaiken itse rakentamani, murran muurit ja lasken aseet. En enää elä minä, vaan sinä minussa.
Vastauksesi saapuu illan tuulessa tutun virren sanoin. Olet aina kanssani, kävi miten tahansa.
//Anna
Näin joskus keväällä Instagramissa kuvan, joka jäi mieleeni. Se havainnollisti tarkasti sen, miten minun tulee toimia silloin, kun joku toinen kärsii tai jollakin on vaikeaa. Olen miettinyt sitä jo kuukausia lähes jokaisena päivänä.
Dump out, comfort in.
Mitä kauempana olen kärsivästä, sitä enemmän minun tulee antaa lohdutusta ja myötätuntoa niille, jotka ovat lähempänä. Minun pitää muistaa, että omat tunteeni kuuluvat yhä kauemmille kehille. Minun ei ole lupa kaataa omaa lastiani jonkun kärsivää lähempänä olevan niskaan.
Mitä lähempänä olen kärsivää, sitä enemmän minun tulee lohduttaa häntä. Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että vuodatan omat tunteeni jollekin etäisemmälle. Ei koskaan kärsivälle eikä hänen läheisimmilleen.
En kestä tätä. Mä vihaan tätä paskaa. Mä en kulje tätä tietä. Tällaiset repliikit voivat kulkea vain sisuksista ulkokehälle päin. Ja toivottavasti kulkevat! On aivan oikein tuntea vihaa, surua ja turhautumista, kun vääryys, kärsimys, kipu tai epäoikeudenmukaisuus tulevat liki.
Olen pahoillani. Miten voin auttaa? Tämä kaikki on varmasti ihan hirveän raskasta. Tällaiset repliikit kulkevat vain kehältä sisuksiin päin.
Ja parasta lohdutusta ovat kuuntelevat korvat ja myötätuntoinen sydän. Comfort in, and always dump out.
// Heini
Katse maassa kävelen pois
Kuullessani hauraan kuiskauksesiLuulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli
En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen
// Suvi
Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.
// Heini
Tämä teksti syntyi Annan viimeviikkoisen Varpaisillaan-tekstin inspiroimana.
Lähellään on kuljettava varpaisillaan,
silitettävä silkkihanskoin,
pidätettävä hengitystä
Varoen vahingossa satuttamasta,
huomaamatta hylkäämästä
Olen lintu häkissä,
ase ohimolla,
peläten hetkenä minä hyvänsä
tekeväni sen kohtalokkaan virheen
joka paljastaa
etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osaa asettua osaansa
enkä osoittaa välittämistäni niin,
että tulisin oikein ymmärretyksi
En uskalla katsoa, en koskettaa,
ettei sitäkin tulkittaisi väärin
Jatkuva varuillaan olo vaatii veronsa
Happi pakenee keuhkoista
Väsyn vaatimuksiin,
uuvun odotuksiin,
enkä jaksa yrittää enempää
Niinpä lasken katseeni,
enkä näe,
että juuri samalla hetkellä hän nostaa omansa
Kivi kerrallaan alkaa purkaa muuria sydämensä ympäriltä
vain huomatakseen
etten enää ole sen toisella puolella odottamassa
//Anna
Sanat karkaavat suustani ennen kuin ehdin saada niitä kiinni.
Ärtyneet, loukkaavat, ajattelemattomat, varomatta viskotut sanat.
Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.
Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.
Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.
Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.
// Suvi
Vain pienen ohikiitävän hetken tiesin sinusta kaiken. Olit joka hetki lähelläni, sylissäni, ihollani.
Ne päivät olivat lyhyitä.
Nopeammin kuin arvasinkaan aloit kurottaa sylistäni kohti ympäröivää maailmaa ja sen aarteita, ihmeitä ja iloja. Nyt tiedän, että sisälläsi on alati kasvava osa, joka on minulta täysin piilossa.
Vaikka kyllähän minä sen tiedän, ettet koskaan ole ollut minun. Silloinkin, kun olin sinulle kaikki, sinä olit minulla vain lainassa. Silti joudun muistuttamaan itseäni siitä, kenen sinä olet. Lahjaksi annettu, lainaan laskettu.
Niinkuin tänään, kun astut ovesta sisään. Kesäpäivän seikkailut välkkyvät pilkkeenä silmissäsi ja tuoksuvat aurinkona ihollasi, hiekkana hiuksissasi. Tietysti olet edelleen se sama naurusuu, joka aamulla vilkutti iloiset heipat ja astui ovesta ulos taakseen katsomatta.
Ja samalla hätkähdän kaikkea sitä vierasta, joka sinuun on vain yhden päivän aikana tarttunut. Kaikkea sitä, mistä minä en koskaan tule tietämään mitään. Mitä olet nähnyt, mitä oppinut, mitä ihmetellyt, mille nauranut, missä seikkaillut.
Suljet sen kaiken sydämeesi, ja minä suljen sinut kaikkinesi syliini.
// Suvi
Tunnuit lujana jalkojeni alla. Annoin punertavan maan pusertua varpaideni väliin. Kumarruin koskemaan pintaasi kämmennelläni. Lopulta asetuin selälleni ja annoin pääni löytää hyvän asennon. Halusin tuntea voimasi jokaisella solullani. Toivoin elämän virtaavan kuolleisiin kohtiini, herättävän eloon sen, mikä oli jo mennyttä.
Tänään minä luotin sinuun kaikella, mitä minulla oli. Vaikka en tuntenut mitään muuta kuin lempeän tuulen kasvoillani, tiesin, että siinä sinä olit: juurruttamassa, ruokkimassa, kasvattamassa. Minua, jolla ei ole antaa takaisin muuta kuin reporanka, tyhjä itseni.
Enkä haluaisi olla missään muualla silloinkaan, kun tuuli ei ole lempeä ja kun myrsky käy. Etenkään silloin. Mikä tahansa muu upottaa, pakenee ja lopulta pettää.
Tunnut lujana jalkojeni alla. Ja erityisesti silloin kun riisun kenkäni – selitykseni, oikeuteni, perusteluni – muistan myös sen, että maa, jolla seison on pyhä.
// Heini
kaleidoskooppi.net 