Kuka olen

Täytän pyöreitä vuosia muutaman vuoden päästä. Vielä ei ole varsinaista ikäkriisiä näkyvissä, mutta ikääntymistä ja ajan kulumista on silti tullut viimeaikoina mietittyä.

Vuosien varrella olen ollut monenlaisissa rooleissa. Olen ollut tytär, sisko ja koulukaveri. Olen ollut kämppis, ystävä ja kihlattu. Olen ollut opiskelija, kotiäiti ja naapuri. Näistä kaikista palasista olen pikkuhiljaa kerännyt isoa kuvaa kasaan, yrittänyt selvittää itselleni kuka oikein olen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän luulen tietäväni. Mustavalkoinen on saanut sekaansa lukuisia harmaan eri sävyjä. Jokainen uusi käänne elämässä on tuonut esiin  uusia puolia minussa. Monet kerrat olen hämmästyneenä katsonut peiliin ja todennut, että vai niin, ai tällainenkin minä olen. Vai tällä tavalla reagoin tässä tilanteessa, kukapa olisi arvannut! Enää en kaipaa sitä, että määrittelen itseni jonkun toisen mielipiteiden mukaan. Vaikka kuva minusta ei ole läheskään valmis, olen saanut kuitenkin joitakin palasia jo kohdalleen. Ainakin monessa kohtaa tiedän, kuka en ainakaan ole, tai haluaisi olla.

dav

Ympärilläni olevat ihmiset sitovat minut aikaan ja paikkaan, mutta itseni löytääkseni tarvitsen vielä jotain enemmän. Tarvitsen jonkun mittapuun, jonka mukaan voin ojentua täyteen pituuteeni. Tarvitsen raamit, joihin mahdun ja viitekehyksen, johon sovin. En kaipaa suorittamista, en kilpailua, en erinomaisuutta. Tarvitsen  rakkautta, joka osoittaa minulle kuka olen silloin, kun itse unohdan.

You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, You say that I am Yours
And I believe
What You say of me
I believe

Lauren Daigle: You Say

//Anna

 

Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Sydän toista vasten

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana alkanut pelkäämään, niin ymmärtämättömyyttä. Särkynyt sydämeni on ollut säikähtynyt. Ja vähän vahingossa, ehkä vaistomaisesti olen pyrkinyt pysymään suojassa kovilta sanoilta ja vähätteleviltä kommenteilta. En ole halunnut veistä haavoihini, en ketään seisoskelemaan sirpaleideni päällä.

Samaan aikaan olen kuitenkin vähitellen huomannut, mikä valtava voima on myötätunnolla ja ymmärryksellä. Eikä kyse ole siitä, että toisen pitäisi olla samanlaisessa elämäntilanteessa, käynyt läpi samankaltaisia asioita tai kokea samoja tunteita. Riittää, että uskaltaa koskettaa sirpaleita ja kenties nostella niitä takaisin paikoilleen.

Riittää, että sydän nojaa toista vasten – kummankaan pelkäämättä.

Knowing that someone truly understands the deepest wounds of our souls is a powerful source of healing. That heart connection speaks peace into the fiercest storm and is salve for the most wounded heart.

Sheila Walsh

sdr

// Heini

Kunpa en unohtaisi

Kunpa en unohtaisi miltä särkyneestä sydämestä tuntuu
kun huominen on yhtä kaukana kuin ikuisuus
Että osaisin pysähtyä kärsivän rinnalle
kuunnella ja uskaltaa olla hiljaa vain

Kunpa muistaisin miten kateus saa mielen sekaisin
eikä oma onni tunnu enää missään
Että ymmärtäisin kestää lähimmän vihan
uskoisin rakkauden peittävän lopulta kaiken

Kunpa en ikinä vaatisi ketään venymään onneen
jonka minä sain mutta toinen ei
Että muistaisin vähän kätkeä ilostani
ja enemmän kurottaa kohti kamppailevaa

Kunpa en koskaan kaappaisi kunniaa itselleni
sillä ei minun uskoni eikä toivoni saa aikaan ihmeitä
Että antaisin aina kaiken kiitokseni hänelle
jolta kaiken sain, kaiken saan

Kunpa sydämeeni jäisi ainiaaksi pala kaikesta
mikä sitä on painanut, särkenyt, sattunut
Että kääntäisin katseeni aina ahdistettuun
ja astuisin lempeästi hänen pimeäänsä

rpt

// Heini

Pienelle peikkopojalleni

Rakas pieni peikkopoikani,
olen rakastanut sinua siitä päivästä lähtien,
kun sain tietää sydämesi sykkivän sisälläni.

Olen ajatellut sinua päivittäin:
pohtinut, miltä näytät,
ketä muistutat,
millainen luonne sinulla on,
haaveillut kaikesta mitä voimme tehdä yhdessä kunhan kasvat.
Olen tuntenut potkusi sisälläni ja iloinnut niistä jokaisesta.

Ja siinä sinä nyt olet,
vielä aivan uunituoreena,
mutta kuitenkin niin tuttuna.
Tuhiset rauhallista unta sylissäni,
ja kaikki minussa rakastaa kaikkea sinussa.

Terävästi tarkkailevia silmiäsi,
pientä nykerönenääsi,
ilmeikästä suppusuutasi,
ihanaa vauvantuoksuasi,
joka suuntaan vispaavia käsiäsi,
tyytyväistä hymyäsi saatuasi mahan täyteen,
tummaa ja tuuheaa tukkaasi,
pitkiä korvakarvojasi,
suloista ääntelyäsi, kun yrität nukahtaa.
Minulle olet maailman täydellisin.

Tästä se alkaa:
saan opettaa sinulle elämästä.
Tiedän myös,
että tulet edelleen opettamaan minulle elämästä.
Opetellaan yhdessä.

Kiitän Luojaani sinusta.

edf

// Suvi

Joulutoivoa

Ohut kerrostalon seinä erottaa toisistaan idyllisen perhejoulun ja naapurin koko vuoden surullisimmat päivät. Prismassa pyyhältävät rinnakkain jouluiloa ja -kiirettä tuoksuvat isät ja äidit sekä ne jotka antaisivat oikean kätensä jouluilosta, kiireestäkin. Kun pikkujouluissa jaetaan touhukkaita vinkkejä laatikoiden täydelliseen valmistamiseen, joku hiljenee joukossa: ei ole ketään kenelle laatikoita laittaa.

Joulu on vuoden ihaninta ja odotetuinta aikaa. Onnea uuteen kotiin ensimmäistä kertaa kokoontuvasta suvusta, pikkujouluista ja lasten joulujuhlista. Tunnelmaa, iloa ja yhteyttä.

Joulu on selviytymiskamppailu vailla vertaa. Riitoja, puutetta, ikävää ja yksinäisyyttä. Pettymyksiä ja suruja, jotka juuri joulu tuo esiin suurennuslasin tavoin.

Tänä jouluna oville ei koputakaan uupunut Maria tai pitkän matkan tehnyt Joosef. Oville koputtavat ne, joiden kyyneleet näemme, tuskan tunnemme ja avunpyynnöt kuulemme. Heille vastatessamme vastaamme joulun sankarille. Avaanko minä oveni tänään? Annanko sydämessäni, kodissani ja joulussani sijaa tarvitsevalle? Sanonko, että minun talossani on tilaa?

Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä, sen olette tehneet minulle.

sdr

Ja sinulle, joka koputit niin kauan kuin jaksoit eikä sittenkään kukaan avannut. Joka odotit kunnes kaikki sinussa pettyi. Joka surit menetyksiäsi ilman kenenkään käsivarsia ympärilläsi. Joka itkit ilman, että kukaan halusi huomata. Olen niin pahoillani puolestasi, enkä pyydä mitään niin kuin sitä, että takertuisit tiukasti joulun toivoon. Hän ei petä sinua, Hän saapui vuoksesi. Saapuu vuoksesi.

Joulupäiväsi, se koittaa vielä.

Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.

// Heini

Joulun myötä jäämme pienelle blogitauolle. Tavataan täällä taas loppiaisen jälkeen! Toivoa jouluusi!

Valona toisillemme

Olen miettinyt vertaistukea. Siis sitä, miten hyvin saappaisiini pystyy astumaan joku sellainen, joka on kokenut jotain samanlaista, kuin minä. Miten osuvat lohdutuksen sanat kuulee häneltä, joka on itsekin joskus pelännyt ja surrut. Miten yhteyttä luova voikaan olla silmien pyörittely jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samoja mielipiteitä. Miten voimaannuttava yhteinen hetki hänen kanssaan, jonka koti ei myöskään läheskään aina ole siisti, tai lapset hyvin käyttäytyviä.

Vertaisessaan seurassa ei tarvitse selitellä eikä pyydellä anteeksi. Ei sotkuja kotona, ei omaa väsymystään, ei mitään. Sellaisessa seurassa voi levähtää, laskea suojamuurit hetkeksi ja olla oma itsensä. Vastaansa saa ainoastaan katseen joka kertoo, että minä tiedän, minä ymmärrän, juuri tällaista tämä on.

Tuki taas on sellaista, johon voi nojata silloin, kun ei yksin pysy pystyssä. Se kantaa ja kannattelee, antaa uskoa huomiseen. Sen varaan voi hetkeksi heittäytyä ja kerätä voimiaan, jotta jaksaa taas. Se voi olla käsi olkapäällä, tekstiviesti, varovainen hymy. Kuuntelevat korvat ja hyväksyvä sydän.

kynttilöitä

Istun ruuhka-aikaan täpötäydessä bussissa ja katselen ympärilleni. Vieressäni istuu joku, takanani joku toinen ja niin myös edessänikin. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Eri näköisiä ja ikäisiä, eri tilanteista tähän tulleita, mutta ihmisiä kaikki. Jokainen vuorollaan tuen tarpeessa, vertaisiani varmasti joka ikinen.

Olemalla kynttilöitä toisilleen
eivät ihmiset koskaan kulje täällä yksikseen
Olemalla kynttilöitä toisilleen
ovat ihmiset ainiaan matkalla hyvyyteen

-Tommy Tabermann-

P.S. Tämä runo on myös sävelletty huikean kauniiksi lauluksi, jonka voit kuunnella täältä.

//Anna