Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Silitä minut pehmeäksi

Auringonlasku paljasti rannalle huuhtoutuneet asiat. Huomasin pullonkorkit, niiden terävät reunat ja kirkkaat värit. Simpukankuoret pyysivät päästä mukaani, mutta en nostanut niitä hiekasta. Sen sijaan poimin käteeni pienen, täydellisen pyöreän kiven. Sen sileä selkä piti vielä kiinni auringon viimeisten säteiden lämmöstä. Sen pehmeäksi kulunut pinta toi mukanaan terveiset aalloilta, jotka sitä olivat vuosituhansien ajan silitelleet. Painoin kiven kämmentäni vasten. Miten joku voikin olla niin kova ja niin pehmeä samaan aikaan.

Ymmärsin, ettei mitään sellaista tapahdu hetkessä. Rosoiset reunat silottuvat vain lukuisilla lempeillä silityksillä, karhea pinta pehmenee vain kärsivällisellä kosketuksella. Olethan sinä aalto minun kovaa kuortani vasten, kun itse en siihen pehmeyttä löydä.

//Anna

Viimeinen kerta

Astuessamme lentokentän kirkkaasti valaistuun aulaan olen vapaa, vaikka hän ei sitä vielä tiedä.

Tämä on viimeinen kertamme vierekkäin. Viimeisen kerran sujautan käteni hänen odottavaan käteensä. Viimeisen kerran silitän peukalollani hänen kämmenselkäänsä. Kävelemme turvatarkastuksen läpi ilman jonotusta. Juomme kahvit katsellen nousevia koneita. Hän juttelee viimeaikaisista töistään.

Viimeisen kerran kosken kauniiseen vihkisormukseeni, jota olen kantanut melkein kolmekymmentä vuotta. Vedän sormuksen sormestani. Viimeisen kerran nostan katseeni häneen.

Väri pakenee hänen kasvoiltaan, kun puhun hänelle. Huolimatta kaikesta, mitä välillämme on ollut, mitä suhteemme rakoihin on piilotettu, mitä kipua kumpikin olemme kantaneet, hän ei uskonut tämän päivän tulevan. Hänen olisi pitänyt, ajattelin. Olen ollut sanoissani selvä jo vuosia.

Tähän saakka minun tarinani on muotoutunut hänen tarinansa raameissa. Huomenna minun tarinani jatkuu Bahamalla, hänen Las Palmasissa. Hän ei sitä vielä usko, mutta me emme enää koskaan kulje rinnan. Hänen tarinansa ei enää määritä minua. Iltaan mennessä talomme on tavaroistani tyhjä.

Aamulla herätessämme oli viimeinen kerta, kun toivotimme toisillemme hyvää huomenta. Nyt toivotan hänelle viimeisen kerran mitään.

Kaikkea hyvää, sanon ja käännyn. Tämän viimeisen kerran se olen minä, joka kävelen hänestä pois.

// Heini

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Älä luovu höpsöttelystä

Olen miettinyt höpsöttelyä. Tiedättehän: vitsailua, hauskanpitoa, hupsuttelua. Leikkimielisyyttä, heittäytymistä, kykyä nauraa itselleen. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun muistin muutama viikko sitten, kuinka hauskaa ja vapauttavaa on välillä antautua höpsöttelemään. Nuorena luulin, ettei aikuisena ole enää soveliasta hullutella ja ajattelin, että aikuisten kuuluu käyttäytyä hillitysti ja hallitusti, ei höpsötellen ja hupsutellen. Nyt kuitenkin tajuan, että ei höpsöttelylle ole olemassa ikärajaa. Vaikka aikuistumme, meidän ei tarvitse luopua höpsöttelevästä puolesta itsessämme.

Samoihin aikoihin kun aloin miettiä höpsöttelyä, kuulin lauseen: ”Olemme vakavissamme, mutta emme ota itseämme liian vakavasti”. Mielestäni tuo toteamus oli mahtava ja vapauttava! Minäkin haluan olla tosissani ja suhtautua vakavasti minulle tärkeisiin asioihin, mutta haluan myös pystyä nauramaan itselleni. Itse asiassa toivon, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneemmin voisin nauraa itselleni ja heittäytyä hulluttelemaan. Haluan pyrkiä olemaan vanhana (tai miksei jo nuorenakin) niin sujut itseni kanssa, että voin vapaasti höpsötellä menemään silloin kun siltä tuntuu.

20.7.kuva2

Sitäkin olen pohtinut, että miksi lasten kanssa hulluttelu on niin luontaista ja usein olennainen osa kanssakäymistä, mutta aikuisena emme enää niin kovasti yritä houkutella naurua esiin toisistamme. Ehkä me aikuiset pelkäämme höpsöttelyä, koska silloin joudumme päästämään irti kontrollista. Höpsöttely vaatii heittäytymistä, ja luulen, että useimmiten pitäisimme ohjat mieluusti tiukasti omissa käsissämme.

Ajattelen nykyään niin, että hulluttelu, hauskanpito ja vitsailu ovat elintärkeä osa arkeamme ja ihmissuhteitamme. Vapautuneesti nauraessaan ja ilonpitoon heittäytyessään ihminen on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Mikä olisikaan kauniimpaa kuin hersyvä nauru ja ilosta tuikkivat silmät? Naurun vallassa on myös vaikea ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Nauru ilahduttaa, lohduttaa, maadoittaa ja pysäyttää. Kun nauru pääsee valloilleen, se ottaa valtaansa.

20.7.kuva1

Joskus olen huomannut ajattelevani, että täytyy käyttäytyä hillitysti, jotta ihmiset pitäisivät minua fiksuna. Höpö höpö! Eihän höpsöttely vähennä tai poista kenenkään älykkyyttä. Päinvastoin: halu höpsötellä ja valmius vitsailla vaativat sosiaalista älyä, tilannetajua ja verbaalisia taitoja. Kyky nauraa itselleen kertoo terveestä suhtautumisesta omiin kommelluksiin. Höpsöttely tai leikkimielisyys ei vähennä kenenkään aikuisuutta, älykkyyttä tai vakavasti otettavuutta.

// Suvi

Lupaus

Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.

Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.

En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.

Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.

Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.

Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.

Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.

Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.

Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.

//Anna

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.


Kiitän sinusta aina

Toisinaan luotasi on vaikea lähteä. Tunnut kuin vahvalta, sydämeeni kiinnittyneeltä magneetin palalta, joka voimalla vedetään irti.

Suukotan sinut. Hymyilen, nähdään ylihuomenna. Huiskutan vielä ovenraossa.

Sitten käännyn ja kävelen pois. Sydämessäni jomotus, jonka kivun päästän ryöpsähtämään kyynelinä kasvoilleni vasta, kun olen yksin.

Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että usein rakkaus saapuu yhdessä kaipuun, ikävän ja surun. Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että rakkaus saapuu aina yhdessä ilon, onnen ja kiitollisuuden.

Ja niin tulen luoksesi taas. Annan sinun kääriä kätesi ympärilleni, lepuuttaa leukaasi olkapäälläni. Hipsutan halatessani niskaasi. Hyräilen lauluja, jotka saavat sinut hymyilemään. Höpsöttelen ja hupsuttelen vain saadakseni sinut taas nauramaan.

Kyyneleet poskillanikin kiitän sinusta aina. Siitä että asut sydämessäni, vaikka et milloinkaan luonani.

// Heini

Ovensuussa

Matka on ollut pitkä,
mutta vihdoin olen selvinnyt ovelle asti
Avata en sitä ole vielä uskaltanut,
mutta kahvaa olen tunnustellut, oven painoa pohtinut
Kuuluuko avatessa narinaa?
Kompastunko kynnykseen?
Kuka ottaa minut vastaan, ottaako kukaan?

Vasta sitten olen valmis avaamaan oven,
kun tuntuu siltä,
ettei minun tarvitse pyytää anteeksi astumistani huoneeseen

//Anna

Kasvoimme eri suuntiin

Olen alkanut aavistella, mitä tarkoittaa ”kasvoimme eri suuntiin”. Se tarkoittaa, että ei kasvettu vierekkäin eikä edes samaan suuntaan samankaltaisesta mullasta käsin. Se tarkoittaa, että vuosien jälkeen huomattiin, että yhteistä on vain vähän. Että ei ole paljon mistä puhua, ei paljon mistä haluaisi tai uskaltaisi jakaa. Että toinen ei tiedä, miltä tuntuu tai mitä miettii. Että enää ei halua tai uskalla edes yrittää kertoa, sillä ymmärtämättömyys on aikojen saatossa tuhonnut sen, mitä joskus oli. Että toinen tuntuu etäiseltä tai vieraalta.

Kasvoimme eri suuntiin tarkoittaa, että se, mikä kerran oli yhteistä, ei ole enää.

Se tarkoittaa, että oli pitkiä vuosia mutta ei aikaa. Että oli liikaa yksinäisiä iltoja ja aamuja, jotka valkenivat sumuisina. Että pienet arkipäivän valinnat kerrostivat väleihin kitkaa ja kaunaa salakavalasti ja pikkuhiljaa. Että luultiin, että juuri me selviämme ilman määrätietoista panostusta ja paneutumista. Että toisesta tulikin itsestäänselvyys. Että kiitos ja anteeksi sanottiin yhä harvemmin, kunnes ei enää ollenkaan.

Kasvoimme eri suuntiin saattaa tarkoittaa myös sitä, että toinen kasvoi, toinen ei.

Kasvaminen samaan suuntaan vaatii yhteistä aikaa. Sitä, että jatkuvasti vaalii yhteistä ja etsii myös uutta yhteistä. Että kysyy ja kuuntelee, kiinnostuu ja kunnioittaa. Että on myös kahdestaan. Että pysyy samalla ikkunalaudalla, kääntyy päivä toisensa jälkeen yhdessä aurinkoa kohti.

Kasvaminen samaan suuntaan on helpompaa aloittaa tänään kuin huomenna.

// Heini

Hiljaiset vuodet

En ollut ajatellut sinua pitkään aikaan
kunnes kerran
katsoin käsiini
ja näin niissä sinut
Muistan tarkalleen millaiset sormet sinulla oli
miten niitä käytit,
millaiselta näytit

Hiljaiset vuodet,
vuoreksi välillemme kasvaneet
Kunpa muistaisin viimeisen kerran,
mitä sanoimme,
miten olimme
Jos olisin tajunnut mitä vuodet minulta veisivät,
olisin painanut kaiken mieleeni tarkemmin

En tiedä miten ojentaa käteni niin,
että se yltäisi ajan yli
ja tavoittaisi muutakin, kuin tyhjää
Voiko hiljaisuutta enää täyttää,
voiko muuta kuin tyhjää
enää edes olla?

//Anna

Ei enää laatuaikaa

Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa. 

Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.

Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?

8.6.

Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?

Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.

Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.

// Suvi