Ei enää laatuaikaa

Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa. 

Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.

Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?

8.6.

Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?

Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.

Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.

// Suvi

Sydämesi vuosirenkaat

Kuin kirves
ja kuiva puu,
kuumat sanani
ja sinun sydämesi

Leikkasin näkyviin
vaalean ja tumman
sydämesi jokaisen
vuosirenkaan

Pelokkaana peitit
raitasi
etkä tahtonut puhua mitään

vuosista

jotka valehtelivat,
täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä
jotka kovettivat,
tekivät sydämesi iskuista ahtaita
jotka painavat,
määräävät yhä sydämesi sykkeen

Saatoin vain odottaa
että luottaisit
ja kertoisit siitä
minkä paljastin

Ja kuuman kirveeni,
sen kaivoin kinoksiin

//Heini

Hänen puoliaan

Luin sanat tietokoneeni ruudulta kesken tuikitavallisen työpäivän. Ne olivat viesti ammattilaiselta toiselle. Ne olivat vastaus kysymyksiini, pohdintaani siitä, mikä olisi parasta yhden pienen elämän kannalta.

Lupaan pitää hänen puoliaan, luin viestin lopusta. Ja minä itkin.

blogi100520

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä ainoastaan rahan tähden. Ihmisiä, jotka asettuvat kilveksi toiselle. Ihmisiä, jotka ilman kiitosta välittävät, puolustavat, taistelevatkin.

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, ammattilaisia, jotka jakavat toisen ihmisen, ammattilaisen taakan. Koppaavat kiinni toiselta reunalta tai nappaavat itselleen koko lastin, kun toisen vastuu pakon edessä päättyy.

Ja itkin sitä elämää, joka niin kipeästi tarvitsee kannattelijaa. Toivoin, että hänelle kävisi hyvin. Että tekemämme riittäisi ja elämä kantaisi. Että vielä tulisi jotain paljon parempaa kuin tämä tuskainen, epävarma hetki.

// Heini

Lahjaksi luotu

Toivon, että oppisit rakastamaan metsää ja sen rauhoittavia rytmejä. Että olisit kotonasi metsän äänekkäässä hiljaisuudessa ja turvassa sen sykkivässä syleilyssä. Että viihtyisit niin syksyisessä lepoon laskeutuvassa kuin keväisessä kohinalla heräävässä metsässä. Että nauttisit metsästä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että löytäisit aarteita yhtä lailla kotimetsän kätköistä kuin vierailta vaaroilta.

Metsä on turvapaikka, joka ottaa sinut aina vastaan. Metsässä voit rauhoittua, rentoutua ja rohkaistua. Metsässä voit jättää taaksesi hälyn ja löytää ajatustesi luo.

Haluaisin opettaa sinulle kyvyn nauttia pienistä ihmeistä, joita metsän mutkat ja mättäät ovat pullollaan. Kunpa oppisit luottamaan luontoon ja tunnistaisit tutuissa törmissä Luojasi liikkeet, Hänen hyvyytensä taivaan tuhansissa tummissa ja sammaleen syvissä sävyissä.

Kunpa osaisin ohjata sinua lepäämään luonnossa. Latautumaan ja loikoilemaan, ihmettelemään ja iloitsemaan, näkemään ja nauttimaan.

Se kaikki luotiin sinullekin.

// Suvi

Viimeinen sana

Hän sanoo viimeisen sanan päällä maan. Tekee uudeksi kaiken kokonaan.*

Myönteisyys on mielestäni tavoittelemisen arvoinen elämänasenne. Haluan pyrkiä näkemään asiat positiivisessa valossa ja keskittyä hyvään silloinkin, kun se tuntuu hankalalta. Vaikka myönteisyys on minulle usein melko luontevaa, on viimeisen kuukauden aikana kuitenkin välillä ollut vaikeaa säilyttää myönteinen asenne.

Olen tuntenut ajoittain ainakin epäuskoa, ahdistusta, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, uupumusta ja surua. Epäuskoa tajutessani, kuinka erilaiselta elämä tällä hetkellä näyttää muutaman kuukauden takaiseen verrattuna. Ahdistusta, kun tilanne on tuntunut muuttuvan nopeassa tahdissa aina vain huonompaan suuntaan. Pelkoa siitä, sairastuuko joku läheisistäni vakavasti. Turhautumista päivien päättymättömään samankaltaisuuteen ja ihmiskontaktien vähyyteen. Kärsimättömyyttä, sillä poikkeustilan päättymiselle ei kukaan voi asettaa päivämäärää. Uupumusta niissä hetkissä, kun en vain jaksa enää yrittää löytää jotain hyvää tästä tilanteesta. Surua kaikkien niiden puolesta, joiden elämää maailmanlaajuinen kriisi on järkyttänyt paljon pahemmin kuin omaani.

Joinakin hetkinä negatiivisten uutisten ja tunteiden vyöry on tuntunut musertavalta. Kukaan ei voi ennustaa, milloin voimme palata takaisin normaaliin elämään. Kukaan ei osaa edes sanoa, mitä normaali tarkoittaa pandemian jälkeen. Siihen arkeen, jota vielä muutama kuukausi sitten elimme, tuskin on kuitenkaan paluuta.

Maailman myllertäessä ja ihmisten kärsiessä on välillä vaikea ymmärtää. Miksi et puutu tilanteeseen? Miksi annat kaiken tämän tapahtua? Etkö välitä? Uusia kysymyksiä nousee mieleen harva se päivä. Olisi niin helppo kuorruttaa kysymykset katkeruudella ja kääntyä pois. Lakata uskomasta, sillä kuka nyt tällaista sallisi. Ei ainakaan hyvä Jumala.

Kuitenkin sydämessäni tiedän: en ole yksin. Vaikken ymmärrä, luotan. Joka päivä valitsen uskoa: Hän sanoo viimeisen sanan.

*Lunastajani elää – Suhe Live

// Suvi

Ehkä kerran taivaassa

Hän luo uuden maan, Hän luo uuden taivaan, jossa ei menneitä muistella. Siellä ei murhetta enää tunneta, kaikki entinen poissa on. Vielä koittaa päivä, jolloin kaikki kyyneleet on pyyhitty pois.*

Taivas on mystinen paikka. Siitä on monenlaisia kertomuksia, ajatuksia ja käsityksiä.

Itse en ajatellut taivasta juurikaan vuosikausiin. Minulle riitti varmuus siitä, että taivas on lopullinen kotini. Viimeisinä vuosina olen ajatellut taivasta kuitenkin paljon. On tuntunut lohdulliselta ajatella, että tämän elämän jälkeen saan jatkaa elämää paljon paremmassa paikassa. Minulle on muodostunut oma lohtulauseeni, jota olen alkanut puhumaan itselleni murheellisissa ja vaikeissa tilanteissa:

Ehkä kerran taivaassa.

Ehkä kerran taivaassa kaikki on toisin. Ehkä kerran taivaassa rauha ulottuu jokaiseen sydämen soppeen. Ehkä kerran taivaassa ei ole murhetta, ei pelkoa, ei kyyneleitä, ei kärsimystä. Se riittää asettamaan sydämeni levollisempaan rytmiin. Hetki täällä, mutta ikuisuus siellä.

Olen kaivannut kovasti taivaaseen. Sinne, minne kuulun.

// Heini

*Lunastajani elää. Suhe live.

Missä on turvani?

Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.

Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.

En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.

Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.

Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.

// Heini

Matkalla merkitykseen: harjoittele huomaavaisuutta

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Ihmissuhteet ovat yksi elämän parhaita ja samalla haastavimpia asioita. On upeaa jakaa elämää toisten kanssa, saada tukea ja antaa sitä. Iloita ja surra yhdessä, kerätä yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Samaan aikaan erilaisten näkökulmien ymmärtäminen ja toisten toiminnan tajuaminen asettaa välillä aikamoisia esteitä välillemme.

anna huomaavaisuus

Voimme onneksi tehdä jokaisessa kohtaamisessa valinnan: olla toisillemme ystävällisiä. Minun elämäntilanteeni ei ole mikään vallitseva normi, minun mielipiteeni eivät ole ainoita oikeita, eikä minun tapani toimia sen parempi kuin kenenkään muunkaan. Toisen asemaan asettuminen ja empatiakyky on yksi avain siihen, että voin kohdata toisen hänen lähtökohdistaan, enkä omistani. Silloin voin paremmin aavistella millaisia sanoja hän toivoisi minulta kuulevansa, vai olisiko sittenkin parempi olla hetki hiljaa.

Luin jostain, että huomaavaisuuden ja velvollisuuden erottaa toisistaan yksi asia: rakkaus. Sinun ei ole pakko ottaa toisia huomioon, mutta teet sen, koska rakastat heitä. Kun huomaavaisuus kumpuaa rakkaudesta, se ei ole yhtään vaikeaa. Ja jos se tuntuisikin vaikealta, sitä voi aina harjoitella.

//Anna

Auttaisitko?

Avun pyytämisen vaikeus on aikamme vitsaus.

Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.

Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.

Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.

Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.

Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.

Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.

“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”

“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”

Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.

// Heini

PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.

PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.

Kun emme kohtaa

Kuuntelet kiivaana kiehuvaa keskustelua. Tutkin kasvojasi ja mietin, mitä päässäsi liikkuu. Tarkastelen vaihtuvia ilmeitäsi ja yritän tulkita, mitä ne sisäisestä maailmastasi viestivät. Osallistut keskusteluun satunnaisesti osoittaaksesi olevasi paikalla, mutta huomaan, että sisäisesti olet jossain muualla. Tai ehkä oletkin tässä, mutta tarkkailet tilannetta muurin takaa. Olen varma, että sinulla olisi jotain sanottavaa aiheeseen, josta puhumme.

Missä olet? Mitä mietit? Mitä haluaisit sanoa, mikset kuitenkaan sano? Miksi olet niin huolella rakentanut ympärillesi korkean muurin, jota on lähes mahdoton ylittää?

Toivotko, että näkisimme halusi tulla ymmärretyksi ja kaipuusi kokea kohtaamista? Pelkäätkö, miten reagoimme siihen, mitä haluaisit sanoa? Arasteletko avata sydämesi, koska pelkäät sen joutuvan muiden arvioitavaksi, tallottavaksi, väheksyttäväksi? Ovatko aiemmat kokemukset jättäneet sydämeesi niin syviä haavoja, että uusien samanlaisten pelossa pysyttelet varmuuden vuoksi muurisi suojissa? Suretko sitä, että emme yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle?

Toivon, että näkisit haluni ymmärtää ja kohdata. Pelkään, miten reagoit, jos huolimattomuuksissani asettelen sanani vinoon. Arastelen avata sydäntäni, koska pelkään sinun ymmärtävän minut väärin. Aiemmat kokemukset ovat tehneet minusta varovaisen, joten uusien haavojen pelossa pysyttelen varmuuden vuoksi muuristasi kaukana.

Suren sitä, etten yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle.

// Suvi

Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.