Sydän helpottunut huokaa

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

armo2

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli

Saatan sinua

Tähän hetkeen ei ole yhtään sopivaa sanaa, enkä tiedä mitä viestiin kirjoittaisin. Vasta vähän aikaa sitten kuulin musertavat uutiset hoitojesi lopettamisesta, eivätkä mitkään lohduttavat lauseet tunnu riittäviltä juuri nyt. Lähetän matkaan pelkän sydämen toivoen, että tiedät mitä kaikkea se merkitsee.

On vaikeaa kuvitella hyvästelevänsä sinut, mutta vielä pahemmalta tuntuu, että sinä joudut hyvästelemään aivan kaiken. Joudut silittämään pienen tyttäresi poskea viimeisen kerran, luopumaan kotisi ikkunasta avautuvasta maisemasta, kertomaan perheellesi, että rakastat heitä tietäen, että pian on jäähyväisten aika. Sydämeni on surusta sekaisin ja mieleni murheesta mykkä. Silti oma suruni puolestasi on vain varjo siitä taakasta, jota sinä ja perheesi joudutte kantamaan. En olisi uskonut vuosien taistelusi päättyvän näin.

saatan

Tulen aina muistamaan neuvosi ja viisautesi. Tulen myös muistamaan kipuilusi ja yhteiset keskustelumme. Kerroit, että sinä kyllä luotat Jumalaan, mutta kaiken keskellä, mitä lapsesi joutuvat sairautesi myötä näkemään ja kokemaan, et ole varma saatko heitä vakuuttumaan Jumalan hyvyydestä. Toisella kertaa tuskailit, että et enää yhtään kertaa halua kuulla latteaa lausetta siitä, miten kenenkään kannettavaksi ei anneta sellaista taakkaa, jota hän ei jaksa kantaa. ”Millä sitäkin mitataan?”, kysyit taakkasi alle uupuneena.

En ole ansainnut paikkaa läheltäsi viimeisinä hetkinä. Siksi saatan sinua sanoillani, vaikka en haluaisi päästää sinua lähtemään. Rukoilen, että kaiken keskellä sekä sinä, että läheisesi löydätte rauhan. Toivon, että voisit lähteä kotimatkalle ajatellen, että mitään ei jäänyt puuttumaan, vaikka kaikki jäikin kesken.

//Anna

Yksinäisyys on kuin musta aukko

Sinä sunnuntaina, kauppakeskuksen täpötäydellä pihalla, pimeässä autossa vedin takin jättimäisen hupun kasvojeni suojakseni. Itkin, eikä yksinäisyys ehkä koskaan ennen ollut roikkunut ylläni niin raskaana – se oli valmis hukuttamaan minut. Olin hädissäni itseni vuoksi, siksikin ettei kukaan toinen ihminen tiennyt hädästäni.

Kaipasin niin kipeästi ihmistä viereeni, kättä käteeni, käsivarsia ympärilleni. Halusin, että joku vetäisi minut pois mustan aukon reunalta. Ensimmäistä kertaa mietin tosissani, kenen ovelle voisin mennä. Kävin läpi kaikki mieleeni tulevat ihmiseni. Sillä on vieraita, sillä on lapset vielä hereillä, sillä on äiti kylässä. Päättelin häiritseväni jokaista, jotka olisivat oveni minulle aukaisseet.

Minusta tuntui, että
ei ollut paikkaa minne mennä,
ei ketään kenen luo kulkea.

29042019

Nyt kun mietin tuota iltaa ja sitä seurannutta viikkoani, en voi olla ajattelematta niitä, joiden yllä yksinäisyys on roikkunut, roikkuu raskaana

päiväkotien pihoilla,
koulujen käytävillä,
kahvihuoneissa,
kavereiden keskellä,
kodeissa,
lähimmissä ihmissuhteissa,
siellä missä mukaanottamisen, hyväksynnän ja rakkauden tulisi viihtyä.

Jotain pitäisi tehdä, että löytäisimme toinen toistemme luo. Ja että kun joku tarvitsisi minua, niin kotini valot loistaisivat kutsuvasti eivätkä yhtään kipeästi. Että tarttuisin epäröimättä käteen mustan aukon reunalla ja veisin vuorostani varovasti valoon.

// Heini

Kolmas aamu

Vihdoin valkenee aamu, jota niin kauan odotin. Surun synkkä verho väistyy, aurinko pilkahtaa pilvenraosta. Toivoa on sittenkin, pimeys ei saanut sitä sammumaan. Valo on voittanut, lopullisesti.

Hän ei ole enää haudassaan. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: ”Minä annan sinulle toivon”. Hän kulkee vierelläni ja sanoo: ”Minä annan sinulle rauhan”. Hän sulkee minut syliinsä ja sanoo: ”Minä annan sinulle levon”.

Kolmas aamu

Vaikken toivoa löydä, ainoaani tarraudun
Kädet lävistetyt vielä voivat turvaan viedä mun
Valta antaa sekä ottaa on vain voittajalla
Uuden aamun avaimet, vielä löytyy suurimmalta

Minä kuljen läpi yön
nimeen täytetyn työn
Minä luotan sekä työni täyttäjään
Vielä aamu sarastaa, silloin matkamiehet laulaa saa
Siihen asti meitä kaipaus kuljettaa
-Juha Tapio-

Helli haavettasi, usko unelmaasi

Oletko kuullut kertomuksen kiinalaisesta bambupuusta? Se on kuulemani mukaan ihan erilainen, kuin mikään toinen puu maailmassa. Kuten muillakin puilla, senkin tarina alkaa siemenestä, joka istutetaan maahan. Siihen loppuukin sitten kaikki tavanomaisuus. Bambupuun siemen ei nimittäin tyydy vähään, vaan vaatii, että siitä pidetään erityistä huolta joka ikinen päivä. Yhtään päivää ei voi jättää väliin, vaan siementä on kasteltava ja lannoitettava, ja rikkaruohot sen ympäriltä on kitkettävä päivittäin.

Ensin kuluu viikko, eikä mitään tapahdu. Sehän on ihan normaalia, eiväthän puut niin nopeasti kasva muutenkaan. Kuukauden jälkeenkään maassa ei ole näkyvissä mitään, mutta et ole yhtään huolestunut. Puun kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä, tiesit sen kyllä jo aloittaessasi. Kuluu toinen kuukausi, kolmas, ja yhtäkkiä on mennyt jo puoli vuotta. Maassa ei vieläkään näy jälkeäkään puun taimesta. Silti joka päivä uskollisesti tulet paikalle, kastelet, lannoitat ja kitket rikkaruohot. Mitään ei näy, mutta sinä et anna periksi.

kastelukannu

Lopulta kuluu vuosi, kuluu toinenkin, eikä mitään vieläkään tapahdu. Ehkä epäilys hiipii mieleesi, ainakin kaikki muut ovat lakanneet uskomasta asiaasi jo kauan sitten. Anna jo periksi, ei tuosta näytä tulevan mitään. Eihän kukaan jaksa odottaa näin kauan! Mutta sinä et suostu luovuttamaan.

Voi olla, ettet enää edes muista millaisen siemenen maahan istutitkaan, etkä itsekään enää usko, että se lähtisi kasvamaan. Silti vaalit siementä joka päivä. Kunnes eräänä päivänä, kun siemenen istuttamisesta on kulunut jo viisi vuotta, tulet paikalle ja huomaat jotain ihmeellistä. Maasta pilkistää pienen pieni verso! Niin hento ja pieni, että sitä tuskin huomaa, mutta siellä se on. Ja mitä sitten seuraa, on jotain aivan poikkeuksellista: viiden vuoden näkymättömissä olon jälkeen, bambu kasvaa viidessä viikossa 30 metrin mittaiseksi!

Jokaisena päivänä, kun näytti siltä, ettei mitään tapahdu, siemen kasvoi kasvamistaan. Se oli piilossa, suojassa katseilta, mutta se kasvoi, vaikka kukaan ei nähnyt sitä. Se kasvatti juuria, jotka ovat niin vahvat, ettei mikään myrsky saa niitä revittyä irti. Se kasvoi juuri sellaiseksi, kuin sen oli tarkoituskin.

Metsä

Ehkä sinulla on sydämessäsi unelma, johon et jaksa enää uskoa. Jotain, jota kohti olet pyrkinyt ja jota olet tavoitellut. Olet odottanut niin kauan, eikä mitään ole tapahtunut. Ehkä olet jo alkanut ajatella, ettei mitään koskaan tulekaan tapahtumaan. Että rukouksiasi ei kuulla, että olet ponnistellut ihan turhaan.

Haluan rohkaista sinua. Juuri sillä hetkellä, kun tuntuu että aikaa on kulunut jo liikaa, ja olet valmis luovuttamaan, ilmestyy kovaan maaperään pieni halkeama. Lohkareet liikkuvat paikoiltaan ja maa järisee. Kaikki se, mikä on piilossa ja salassa kasvanut pitkän aikaa, tulee näkyviin, suurempana ja kirkkaampana, kuin olit edes osannut kuvitella. Herkkää haavettasi on hellitty ja hoivattu niin pitkään siksi, että se toteutuessaan osoittaisi sinulle, mikä voima on uskollisuudessa ja kärsivällisyydessä. Vielä eilen ei ollut aika, mutta huomenna ehkä jo on.

Vaikka et näe kasvua, se ei tarkoita sitä, ettei kasvua tapahdu. Vaikka et näe ihmeitä, se ei tarkoita sitä, ettei ihmeitä tapahdu. Vaikka unelmasi toteutuminen ottaisi jostain syystä aikaa, se ei tarkoita sitä, ettei se koskaan toteudu. Sinun tarinasi ei ole vielä valmis.

//Anna

Avaa päätöksesi muille

Me länsimaiset ihmiset elämme monessakin mielessä hyvin yksityistä elämää. Hoidamme itse lapsemme, taloutemme ja ongelmamme. Emme puutu toisten asioihin, emmekä halua omiin asioihimme puututtavan. Usein tuntuu, että etenkin meille suomalaisille on tavoittelemisen arvoista, ettemme vain olisi vaivoiksi kenellekään. Itsenäisyyttä ihannoidaan, ja pärjäämisen eetos on vahva yhteiskunnassamme.

Raikasta vastapainoa yksinpärjäämisajatuksille sain alkuvuodesta lukemastani Michelle Obaman elämäkerrasta. Kirja sisälsi lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olen pohtinut monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Yksi puhuttelevimmista asioista kirjassa oli se, kuinka Obamat tapasivat keskustella aina kaikista suurista päätöksistään ensin lähipiirinsä kanssa, ennen kuin ottivat askelia mihinkään suuntaan. Heillä oli (ja on varmaan edelleenkin) ympärillään tiivis joukko luotettavia ystäviä, joiden kanssa he puntaroivat valintatilanteessa eri vaihtoehtoja, pyrkimyksenään tehdä oman perheensä (ja usein myös koko maan) kannalta paras mahdollinen valinta.

4.3.

Luulenpa, että ilman lähipiirinsä vankkaa tukea niin päätöksentekohetkillä kuin kaikkina muinakin aikoina Obamat eivät varmasti olisi selvinneet presidenttivuosista yhtä tyylipuhtaasti ja skandaaleitta kuin he nyt tekivät. Minusta heidän tapansa ja halunsa ottaa lähipiiri mukaan oman elämänsä valintatilanteisiin osoittaa suurta kypsyyttä. Niin tehdessään Obamat myönsivät, että hekään eivät välttämättä tiedä kaikkea tai osaa huomioida kaikkia näkökulmia, ja mikä tärkeintä, että hekin ovat epätäydellisiä.

Lähtökohtaisestihan me ihmiset varmasti haluamme olla oikeassa ja päättää itse elämämme tärkeistä asioista. Haluamme ajatella, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Mutta entä jos se ei olekaan niin? Entä jos ajatellessani tekeväni asioita omaksi parhaakseni olenkin itse asiassa tekemässä elämäni suurinta virhettä? Uskon, että ottamalla läheisemme mukaan päätösten tekemiseen voimme saada paljon sellaista arvokasta näkemystä, jonka menetämme tehdessämme päätökset yksin. Samalla voimme viestiä rakkaillemme, että arvostamme heidän mielipiteitään ja haluamme ottaa huomioon myös sen, mikä heidän mielestään olisi meille parasta. Se on ihan loogista: hehän rakastavat meitä, joten voisi kuvitella, että he myös haluavat meidän parastamme.

Ei aina tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse tietää tai osata päättää yksin. Olemme taatusti viisaampia yhdessä kuin yksin.

// Suvi

Uskon puolestasi

En voinut antaa sinulle kovinkaan paljon. En voinut luvata mitään, en poistaa pettymystesi painoa, en raivata esteitä tieltäsi.

Ja kuinka paljon olisinkaan halunnut tehdä sen kaiken! Sydämeni tunsi sinun sydämesi kivun, eikä se voinut olla murehtimatta sitä, mitä sinäkin jouduit käymään lävitse. Sanasi kertoivat epätoivosta. Koit olevasi täysin unohdettu, sivuutettu, yksin jätetty. Miksi minun kohdalleni ei käy yksikään niistä suurimmista haaveista, joita olen toivonut ja rukoillut, kuului kipusi kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen. Niin kovin pitkään.

ptr

Sinä yhtenä iltana ollessasi murtunut, sydämessäni kasvoi yhtäkkiä suuri usko. Tiesin oitis, ettei sitä oltu tarkoitettu minulle vaan sinulle. Arvelen, että yhtä vähän kuin minä pystyin uskomaan enää mitään itselleen, sinä pystyit uskomaan mitään sinulle itsellesi. Mutta minun sydämeni pystyikin uskomaan sinun puolestasi!

Niinpä annoin kaiken uskoni sinulle. Tarjosin sen lepopaikaksesi, johon nojautua oman epäuskosi ja toivottomuutesi keskellä. Puhuin siitä sinulle: Rukoilen niin kauan, että ovi avautuu. En lakkaa pyytämästä puolestasi ennen kuin uusi sivu kääntyy. Anon puolestasi kunnes kasvot kääntyvät puoleesi. Sinä et ole unohdettu, sinä olet rakastettu. Uskon, että sinulle on tulossa jotain ihanaa!

Enkä pelännyt pyytää oikeilla sanoilla, sanoittaa sitä mitä itse puhuisit jos enää yhtään uskaltaisit. Kerta toisensa jälkeen toin hellästi valoon unelmiasi, joita itse koitit sydämestäsi pois lakaista. Koska uskoin puolestasi, pystyin pyytämään puolestasi rohkeasti.

ptr

Niinäkin päivinä, kun kasvoillasi oli valoa ja sanoissasi iloa, minä pyysin kohdallesi suurimpia unelmiasi. Pystyin melkein kuulemaan sydämesi salaisen kuiskeen: Uskotko tänäänkin, vieläkin? Muistatko minua ja toteutumattomia unelmiani niinäkin päivinä, kun osaan nähdä ympärilläni hyvää? Pyydätkö puolestani, vaikka en sivulauseessakaan kerro sitä sinulta toivovani? Ethän vain jätä sanomatta ääneen yhtäkään minun haaveistani!

Silloinkin kun kyyneleet valuivat pitkin kasvojasi kesken rukousteni, tiesin, että lepäsit vasten sydämeeni annettua uskoa. Olin varma, että siellä missä on aavistuskin uskoa, kasvaa aina myös toivoa.

// Heini