Ojennetuksi tulemisen taito

Kritiikki. Palaute. Kommentti. Korjaus. Huomautus. Ojentaminen.

On väistämätöntä, että läheisissä ihmissuhteissa toinen osapuoli alkaa joskus ärsyttää. Silloin ärsytyksen aiheesta tulee yleensä sanottua. Joskus huomauttaminen on aivan paikallaan, toisinaan taas ei. Kaikkihan me varmasti tunnistamme ne tilanteet, joissa ärsyyntyminen johtuu enemmänkin meistä itsestämme kuin toisen osapuolen toiminnasta.  Silloin saattaa olla parempi vain olla hiljaa ja miettiä, mistä oma tunne kumpuaa. Joskus on kuitenkin paikallaan huomauttaa läheisillemme, jos heidän toiminnassaan oikeasti on jotain korjattavaa.

Haluaisin itse olla sellainen ihminen, jolle voi sanoa, jos teen jotain ajattelematonta, typerää tai ärsyttävää. Etenkin jos se alkaa muuttua toistuvaksi käyttäytymismalliksi, toivon, että ympärilläni olevat ihmiset ottaisivat asian rohkeasti puheeksi. Haluan, että lähimmät ihmissuhteeni sisältävät luvan, oikeuden ja joissain tapauksissa jopa velvollisuuden puuttua asiaan, jos toimin typerästi tai jokin elämässäni näyttää menevän pahasti metsään.

edf

Haluan myös oppia ottamaan nuo neuvot vastaan oikein. Tunnistan kyllä, että ensimmäinen tunnereaktio ei kovinkaan usein ole rakentava. Reagoin useimmiten tällaisissa tilanteissa melko lapsellisesti kiukutellen, kun huomautus osuu oikeaan ja oma epätäydellisyys tulee esiin ärsyttävän selvästi. Toivoisin kuitenkin, että muistaisin noissa tilanteissa aina lähimmäiseni motiivin: rakkaudesta minuun hän haluaa parastani, ja parasta meidän suhteellemme. Haluan oppia reagoimaan läheisteni huomioihin rakentavasti: kuunnella heidän viestinsä, ottaa sen vastaan ja pyrkiä muuttamaan toimintaani parempaan suuntaan. Toivoisin, etten suuttuisi, jos minulle huomautetaan jostain ärsyttävästä toimintatavastani. 

Haluan ajatella, että läheiseni haluavat minulle hyvää, ja joskus se tarkoittaa sitä, että heidän on annettava korjaavaa palautetta toiminnastani. On turvallista tietää, että elämääni tarkastelee joukko ihmisiä, jotka rakastavat minua ja haluavat parastani, ja tarvittaessa korjaavat kurssiani oikeaan suuntaan.

// Suvi

Mummu

katson ryppyisiä sormiasi
kun silität lapsen kapeaa selkää
ja mietin, miten moneen kätesi ovatkaan taipuneet
vuosiesi varrella

lämmintä leipää, pehmeää pullaa
niissä on syntynyt
naapureillekin jaettavaksi
lukuisia lapasia, satoja sukkia
sormesi ovat liukuneet puikoilla ulkomuistista

sylisi on ollut auki
ja kätesi kietoutuneet ympäri
jokaista ovesta astuvaa
”minulle käy kaikki”, sanot
ja vastaanotto on aina lämmin

kätesi ovat osanneet viedä huomion muualle
pois peloistasi, kauas surustasi
”ei tässä mitään”
ne ovat huiskineet iloisesti
kyynelten kuristaessa kurkkuasi

kukat

tiedän että usein
on kätesi ristitty
ja huokauksesi tavoittaneet taivaan
olet omiasi kantanut,
perheesi puolesta pyytänyt
seissyt myrskyn silmässä pelotta
tuulen pauhun yli korottanut äänesi,
laulanut kipua kauemmas, tuskaa tuonnemmas

nyt kädet lepäävät sylissäsi
usein toimettomina
paljosta väsyneinä
ja minä kiitän käsistä
jotka ovat pitäneet huolta
vaikka huolta on riittänyt

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kiitos ei kulu käytettäessä

Mielestäni sanomme ihmissuhteissamme kiitos aivan liian harvoin. Minä sanon ihmissuhteissani kiitos aivan liian harvoin. Meidän pitäisi kiittää toisiamme enemmän, sillä liian usein kiitos jää vain ajatuksen tasolle. Miksi kiittäminen on niin hankalaa, vaikka se on niin tärkeää? Miksi emme aina muista, tajua tai jaksa kiittää?

Kerta toisensa jälkeen mieheni vie automme huoltoon, käy ostamassa siihen uusia osia kuluneiden tilalle ja vaihtaa renkaat. Tajusin, etten ole koskaan kiittänyt häntä kaikesta siitä, mitä hän tekee pitääkseen automme kunnossa. Kenties en pidä noita asioita kuitenkaan niin tärkeinä. Ehkä pidän itsestäänselvänä, että mieheni hoitaa autoon liittyvät asiat, enkä siksi ymmärrä kiittää.

Luulen, että kiitämme helpommin sellaisista asioista, joista itse haluaisimme kuulla meitä kiitettävän. Asioista, joiden ymmärrämme vaativan aikaa ja vaivaa, koska itse teemme niitä usein. Meillä kotona minä useimmiten imuroin, joten muistan kyllä (toivottavasti!) kiittää, jos puolisoni tekee sen. Autoon kohdistuvista huoltotoimenpiteistä, joita puolisoni tekee jatkuvasti, sen sijaan tajuan harvemmin kiittää, koska en niitä itse yleensä tee. En osaa ajatella, kuinka paljon vaivaa ja aikaa auton ylläpitämiseen menee.

dav

Mielestäni kiittäminen on tärkeää, koska tuolla yhdellä pienellä sanalla voimme viestiä niin paljon. Kiitos tarkoittaa: huomaan vaivannäkösi ja arvostan sitä. Kiitos sanoo: olen iloinen, että käytit aikaa auttamiseeni. Kiitos osoittaa: en pidä tekoasi itsestäänselvänä. Kiitos kertoo: olen kiitollinen avustasi. Kiittämällä teemme näkyväksi toisen ihmisen vaivannäön.

Jos jätämme kiitoksen sanomatta liian monta kertaa, on olemassa riski, että jonain päivänä emme enää saa tilaisuutta sanoa sitä. Kiitoksen sanomatta jättämisestä ei nimittäin ole kiittämättömyys kovin kaukana, ja kiittämättömyys karkoittaa avuntarjoajat. Kiitoksen ääneen sanominen sen sijaan saa mitä todennäköisimmin avuntarjoajan tekemään saman uudelleen. Saattaapa olla niinkin, että kiittäminen lisää kiitollisuutta. Uskon myös, että tekisi hyvää ihmissuhteillemme tunnistaa ja tunnustaa käytännöllinen rakkaus, jota osoitamme arjen avuliailla teoilla. Kiittämällä huomioimme toisemme, ja mikä voisikaan olla ihmissuhteissa sen tärkeämpää.

Toki kiitämme asioista, jotka meille ovat tärkeitä. Kiitämme myös isoista asioista, sellaisista, jotka on helppo huomata. Mutta kiitämmekö pienistä teoista, jotka nekin puhuvat rakkautta? Kiitämmekö roskien viemisestä, ruoan tekemisestä, tarjotusta kyydistä, leivotusta piirakasta, keitetyistä kahveista? Toivoisin, että oppisin kiittämään teon mittaluokasta piittaamatta.

Meidän tulisi opetella kiittämään useammin. Kiitosta ei voi tuhlata loppuun, eikä se kulu käytettäessä.

// Suvi

Valoa ja varjoja

On maailman helpointa tuntea olevansa vähemmän kuin joku toinen. Itse asiassa se on jopa niin helppoa, että uskon siihen toisinaan lankeavan meistä ihan jokaisen. Iltaisin sohvan nurkassa tuttujen ja tuntemattomien elämää filttereiden läpi katsellessa on välillä on vaikea hahmottaa mikä on totta ja mikä vain mielikuvaa. Toinen toistaan silotellummat kuvat saavat aikaan tunteen siitä, että toisilla elämä soljuu katkeamattomassa harmoniassa hetkestä toiseen. Ruoho näyttää ihan varmasti aidan toisella puolella vihreämmältä, pellavalakanat kuohkeammilta ja lomamatkan maisemat upeammilta. Siinä ei tarvita kuin yksi vilkaisu omiin virttyneisiin verkkareihin, sotkuiseen kotiin tai ankeaan arkeen, ja huonommuudentunne on syntynyt.

20190622_160149

Toinen maailman helpoin juttu on jättää kertomatta puolet, tai enemmänkin. Kauneimpienkin kuvien taakse saattaa kätkeytyä salattua surua ja pohjatonta pelkoa. Täydellisesti asetellut kesäpäivän kattaukset, koko perheen yhteensopivat asut ja huolettomat poseeraukset rannalla voivat olla keino hetkeksi unohtaa se kaikki muu ja keskittyä varjojen sijaan valoon.

Seuraavan kerran, kun tunnet olosi surkeaksi siksi, että ajattelet kaikkien muiden elämän olevan omaasi upeampaa, muista tämä:

Älä kahdehdi niiden iloja,
joiden suruja et tunne.

-Tuntematon-

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kukaan ei näe minua

Katsoin taustapeilistä kuusivuotiasta. Hänen tiheänruskeista silmistään virtasi kyyneleitä solkenaan. Selässäni tunsin, kuinka hänen jalkansa potkivat penkkiäni minkä ehtivät. Hän huusi ja raivosi. Ja hän osasi jo varsin taitavasti asetella sanojansa niin, etteivät ne olleet ketään kohtaan enää kovin kauniita.

Olin koittanut rauhoitella, sanoittaa tunteita, pysyä rauhallisena ja antaa pienelle tilaa. Mikään ei tuntunut auttavan tilannetta. Aloin pikkuhiljaa hermostua. 

Kuule, nyt sun pitäisi jo vähän alkaa miettiä, että miltä kaikki nuo sun sanat tuntuvat muista ihmisistä. Sä sanot aika rumasti, ja noista sun sanoista tulee meille muille tosi paha mieli. Sanoja sanoessani ajattelin odottavani todennäköisesti liikaa.

Huutoon tuli pieni katko. Sitten itkun sävy muuttui surullisemmaksi, lohduttomammaksi. Pieni sopersi:

Mutta kukaan tässä maailmassa ei ajattele yhtään miltä musta nyt tuntuu.

Yhtäkkiä ilma sakeni surustasi

Olinkin odottanut aivan liian vähän. Rakas kuusivuotiaani ymmärsikin koko viestini ja sen lisäksi tiivisti yhteen lauseeseen enemmän kuin osa meistä koskaan osaa sanoa: minusta tuntuu yksinäiseltä. Sinä olet siinä, minä tässä vieressä ja silti – ja etenkin siksi – minusta tuntuu niin kauhea yksinäiseltä. Et yllä minuun.

Olisihan minun pitänyt muistaa, että ympärillä olevien rakkaus lohduttaa vain rajallisesti silloin, kun ei ole aikaa, halua tai ymmärrystä koittaa käsittää mitä sydämessä oikeasti myllertää, mistä kaikki kumpuaa.

edf

Pieni rakkaani, seuraavan kerran kun raivoat, tiedän mitä tehdä. Pysäytän auton lähimmälle bussipysäkille, otan syliin tai annan tilaa tai kumpaakin vuorotellen, peräkkäin, ihan miten vain. Mitä ikinä niin kauan, että sinun sydämesi tietää, että minun sydämeni yrittää ymmärtää. Että tiedät, että et ole yksin vaan että minä olen sinua ihan liki.

// Heini

Haluan elää avointa elämää

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, päätin, että haluan kotimme olevan aina avoin ystäville. Ruokapöydässämme on aina tilaa, sohvannurkassa aina paikka ja saunomista varten aina pyyhe valmiina. Luulen ja toivon, että lähimmille ystävillemme tämä viesti onkin jo mennyt perille. Haluan myös madaltaa kyläilyn kynnystä: siivoan jos siltä tuntuu, ja tarjottavaksi riittää tee ja paistetut kananmunat, jos jääkaapissa ei valon lisäksi juuri muuta ole.

Ystäviä kutsun siis kylään mielelläni ja omasta mielestäni myös melko usein. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut, että entä jos rakasta lähimmäistäsi koskeekin myös muita kuin sydänystäviäni? Entä jos minun tulisikin avata kotini ja arkeni (ja juhlapyhäni) ovet myös niille, jotka eivät ole ystäviäni?

17.6

Se tuntuu vain niin hirveän hankalalta. Keksin kovin helposti syitä, miksi vieraiden tai puolituttujen kutsuminen kylään tuntuu kauhean vaivalloiselta: se vaatii aikaa, entä jos niille ei sovi, entä jos kutsu tuntuu niistä kiusalliselta, entä jos, entä jos. Mutta entä jos juuri se naapuri samassa rapussa onkin koko ajan odottanut, että joku pyytäisi kahville, kutsuisi kylään, lämmittäisi saunan tai lähtisi lenkille?

Luulen, että ajattelen elämää ja ajankäyttöäni liikaa piirakkana, jossa on oma siivunsa joka asialle. On työaika, perheaika, parisuhdeaika, ystäville varattu aika, seurakunnassa palvelemiselle varattu aika, oma aika. Tuosta aikapiirakasta tuntuu usein kovin vaikealta lohkaista edes pientä palaa esimerkiksi naapureihin tutustumiseen, vaikka olen monta kertaa miettinyt, että olisi kiva tutustua heihin paremmin. Sitäkin olen pohtinut, että miksi olemme tottuneet tekemään niin monet asiat vain omalla porukalla. Miksi haluamme viettää juhlapyhiä visusti oman kodin seinien sisällä vain oman perheen kesken, muut tiukasti ulkopuolelle rajaten?

Entä jos en edes yrittäisikään lohkaista piirakasta vielä yhtä uutta ohutta siivua, vaan alkaisin ajatella elämää yhtenä isona sekametelisoppana, jossa sekoittuvat työ, parisuhde, ystävät, perhesuhteet, naapurit, hyvänpäiväntutut ja vauvakerhokaverit? Ei niin, että lohkaisen jonkin pienen siivun viikosta tai kuukaudesta vielä johonkin uuteen toimintaan, vaan että alkaisin elää arkeani enemmän yhdessä muiden kanssa. En halua elää suljettujen ovien takana päästämättä ketään sisään, vaan haluan elää avointa elämää, johon ovat tervetulleita niin lähimmät ystävät kuin vähän vieraammatkin, oli sitten arki tai juhla. Ehkä aloitan järjestämällä tänä kesänä naapurikahvit!

// Suvi