Peilikuvassa

Olen oppinut kasvosi ulkoa. Tiedän jokaisen uurteen, kummankin hymykuopan ja sen ainoan luomen. Tiedän miltä näytät ärtyneenä, vihaisena, iloisena ja onnellisena. Tiedän kuinka otsasi viivat asettuvat, kun sinut yllätetään. Tiedän miten leukasi linja laskeutuu, kun sinua itkettää.

Sinun kasvoiltasi minä katson myös itseäni. Olen ollut edessäsi lukuisia kertoja haavoittuvaisempana kuin mitä olet osannut arvatakaan. Viimeksi tänään nostin katseen kasvoihisi. Olit vielä uppoutunut omiin juttuihisi etkä tiennyt kuinka tarkkaavaisesti tutkin kasvojasi. Mietin minkälainen päivä sinulla oli ollut. Pohdin mitä näkisin kasvoillasi, kun katsoisit minuun.

En tiedä, oletko koskaan arvannut mitä eniten kasvoiltasi etsin. En tiedä, onko kysymys kasvoillani ilmeinen vai peittyykö se varovaiseen hymyyni tai tarkkaavaiseen katseeseeni. En tiedä, mitä sinä kasvoiltani näet tai etsitkö kasvoiltani jotain. En tiedä, osaatko sinä kasvoni ulkoa.

Kun tänään vihdoin katsoit minuun, kasvosi piirteet pehmentyivät mielestäni parhaaseen mahdolliseen asentoonsa: silmäkulmat rypistyivät, suupielet kohosivat, ryppy kulmakarvojen välissä oikeni, silmiesi väri syveni. Huokaisin syvään ja hymyilin sinulle takaisin. Voi kuinka rakastinkaan juuri tuota ilmettäsi. Kasvojesi peilistä näin myös itseni. Muutaman sekunnin paikkasit sydämeni kolhuja ja oioit mieleni mutkia – sitä ehkä ollenkaan tietämättä. Hetken ajan olin aivan varma, että riitän.

Olen oppinut kasvosi ulkoa. Kaikkein parhaiten tiedän, missä kohtaa kasvoillasi asuu hyväksyntä.