Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Kunpa en unohtaisi

Kunpa en unohtaisi miltä särkyneestä sydämestä tuntuu
kun huominen on yhtä kaukana kuin ikuisuus
Että osaisin pysähtyä kärsivän rinnalle
kuunnella ja uskaltaa olla hiljaa vain

Kunpa muistaisin miten kateus saa mielen sekaisin
eikä oma onni tunnu enää missään
Että ymmärtäisin kestää lähimmän vihan
uskoisin rakkauden peittävän lopulta kaiken

Kunpa en ikinä vaatisi ketään venymään onneen
jonka minä sain mutta toinen ei
Että muistaisin vähän kätkeä ilostani
ja enemmän kurottaa kohti kamppailevaa

Kunpa en koskaan kaappaisi kunniaa itselleni
sillä ei minun uskoni eikä toivoni saa aikaan ihmeitä
Että antaisin aina kaiken kiitokseni hänelle
jolta kaiken sain, kaiken saan

Kunpa sydämeeni jäisi ainiaaksi pala kaikesta
mikä sitä on painanut, särkenyt, sattunut
Että kääntäisin katseeni aina ahdistettuun
ja astuisin lempeästi hänen pimeäänsä

rpt

// Heini

Toivomisen arvoinen

Myönnetään. Viime vuosi oli raskas, ehkä yksi raskaimmista koskaan. Vaihtaisin mielelläni muutaman päivän pois, voisin hyvin luopua parista viikostakin. Odotukset tälle alkaneelle vuodelle eivät ole kovin korkealla, sillä pelko on pesiytynyt ihoni alle. Vuosi sitten tähän aikaan en yhtään tiennyt, mitä kaikkea surullista ja sydäntä särkevää tulevat kuukaudet pitäisivät sisällään. En osannut aavistaakaan miten tiukkoihin tilanteisiin joutuisin, enkä sitäkään, miten paljon rohkeutta ja venymistä minulta vaadittaisiin. Onneksi en tiennyt, sillä sen tiedon kanssa en olisi selvinnyt.

Vähintään yhtä paljon kuin jouluna, myös uuden vuoden kynnyksellä on takerruttava toivoon. On ajateltava mieluummin niin päin, että juuri nyt en yhtään tiedä mitä kaikkea ihanaa, upeaa ja kaunista tämä vasta alkanut vuosi tuokaan eteeni. Rukoukseni on, että vuoden päästä voisin katsella taaksepäin edes hitusen levollisempana kuin nyt. Että uskaltaisin ottaa alkaneen vuoden vastaan avoimin mielin, ja iloita pienistä, arkisista asioista. Ehkä kohdalleni ei tänäkään vuonna osu suurta, vuoren kokoista ja kaiken alleen peittävää ihmettä. Siinäkin tapauksessa saan kerätä talteen jokaiseen päivään piilotetun ihmeen, ja koota niistä murusista oman onneni.

Menneenä syksynä kirjoitimme paljon toivosta ja sen merkityksestä mm. täällä ja täällä. Ehkä se on ollut yksi blogimme kantavista teemoista. Ainakin olen varma, että se on yksi minun elämäni kantavista teemoista. Vaikka välillä usko horjuu, luotan kuitenkin lupaukseen toivomisen arvoisesta tulevaisuudesta. Sellaisen on minulle luvannut Hän, jonka ajatukset minua kohtaan ovat hyvät, ja rakkaus loputon.

toivo

Hope is being convinced
that you are surrounded and pursued
by the goodness of God

That He works all things
for good in the end
so if it’s not good
it’s not the end

And that there is no story
or tragedy or grief
where He won’t have
the last word

// Anna

Valona toisillemme

Olen miettinyt vertaistukea. Siis sitä, miten hyvin saappaisiini pystyy astumaan joku sellainen, joka on kokenut jotain samanlaista, kuin minä. Miten osuvat lohdutuksen sanat kuulee häneltä, joka on itsekin joskus pelännyt ja surrut. Miten yhteyttä luova voikaan olla silmien pyörittely jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samoja mielipiteitä. Miten voimaannuttava yhteinen hetki hänen kanssaan, jonka koti ei myöskään läheskään aina ole siisti, tai lapset hyvin käyttäytyviä.

Vertaisessaan seurassa ei tarvitse selitellä eikä pyydellä anteeksi. Ei sotkuja kotona, ei omaa väsymystään, ei mitään. Sellaisessa seurassa voi levähtää, laskea suojamuurit hetkeksi ja olla oma itsensä. Vastaansa saa ainoastaan katseen joka kertoo, että minä tiedän, minä ymmärrän, juuri tällaista tämä on.

Tuki taas on sellaista, johon voi nojata silloin, kun ei yksin pysy pystyssä. Se kantaa ja kannattelee, antaa uskoa huomiseen. Sen varaan voi hetkeksi heittäytyä ja kerätä voimiaan, jotta jaksaa taas. Se voi olla käsi olkapäällä, tekstiviesti, varovainen hymy. Kuuntelevat korvat ja hyväksyvä sydän.

kynttilöitä

Istun ruuhka-aikaan täpötäydessä bussissa ja katselen ympärilleni. Vieressäni istuu joku, takanani joku toinen ja niin myös edessänikin. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Eri näköisiä ja ikäisiä, eri tilanteista tähän tulleita, mutta ihmisiä kaikki. Jokainen vuorollaan tuen tarpeessa, vertaisiani varmasti joka ikinen.

Olemalla kynttilöitä toisilleen
eivät ihmiset koskaan kulje täällä yksikseen
Olemalla kynttilöitä toisilleen
ovat ihmiset ainiaan matkalla hyvyyteen

-Tommy Tabermann-

P.S. Tämä runo on myös sävelletty huikean kauniiksi lauluksi, jonka voit kuunnella täältä.

//Anna

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka postilaatikko täyttyy lelukuvastoista, joista lapset ympyröivät kynä sauhuten suosikkejaan. Lahjatoiveiden lista kasvaa päivä päivältä. Samaan tahtiin kasvaa sinun unettomien öidesi määrä, kun lasket miten saada vähä riittämään kaikkeen. Pohdit, huomaisivatko lapset, jos lahjat olisi ostettu kirpputorilta. Eniten pelkäät kysyvää katsetta lastesi silmissä: miksi nuo saivat, mutta minä en? Haluaisin koskettaa olkapäätäsi ja sanoa, että sinä itse olet paras lahja lapsillesi.

Mietin sinua, jota tuleva joulu ahdistaa. Perhejuhla korostaa taas kerran tuskallisella tavalla sitä, mitä sinulla ei ole, ja mistä kaikkein eniten haaveilet. Kuvittelet pienet kädet kaulallasi, ilosta tuikkivat silmät jouluaattona. Nielet palaa kurkussasi alemmas, ettei kukaan vaan huomaisi, ettet tänäkään vuonna ole päässyt yli. Etkä ehkä vielä ensi joulunakaan pääse. Haluaisin ottaa kädestäsi kiinni ja sanoa, että tunnen tuskasi ja kannan kaipausta kanssasi.

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka sydän on särkynyt. Lupaukset eivät toteutuneetkaan, saapuvaksi odotettu ei tullutkaan. Elämä ei ottanut toivomaasi käännettä, mutka tiellä vei ihan eri suuntaan kuin olit ajatellut. Kosketusta kaipaava kätesi tavoittaa vain tyhjää. Haluaisin istahtaa viereesi, silittää syrjään ikävän ja puhua pois pettymyksen. Muistuttaa, että vielä löytyy sydän, joka kääntyy sinun puoleesi, käsi, joka löytää kätesi.

Mietin sinua, joka istut lapsesi sairaalavuoteen äärellä. Tarkkailet jokaista henkäystä, tulkitset nukkuvan ilmeitä peläten kipua ja toivoen parempaa huomista. Jokaisella oven avauksella sydän hypähtää kurkkuusi, kun jännität mitä uutisia lääkärit tällä kertaa tuovat mukanaan. Illalla nukkumaan mennessäsi annat kyyneleiden tulla, niiden, jotka visusti lapseltasi peität. Haluaisin halata sinua ja sanoa, että te kyllä selviätte. Minä istuin sinun paikallasi eilen.

Joulu koittaa kivunkin keskelle ja suurimmankin surun suojaksi sataa valkea lumi. Sinä riität, sinä selviät, sinä palaat vielä kotiin. Lähetän lohtua sydämeesi ja myötätuntoa mieleesi. Samalla rukoilen niitä myös itselleni.

//Anna

Onko sulla kiire?

Mulla on ihan hirveä kiire.

Kuulutko niihin, jotka pitävät yllä kiire-puhetta? Uskon, että kiireestä puhuminen luo kiirettä, ja me itse usein tehdään elämästämme kiireisempää kuin se onkaan. Nyky-yhteiskunnassa kiire-puheen ylläpitäminen tuntuu myös olevan jollain oudolla tavalla sosiaalisesti hyväksyttävää ja kiirettä jopa ihannoidaan. On ”coolia” sanoa olevansa kiireinen, koska olenhan silloin tarpeellinen ja tärkeä. Vetoamalla omaan kiireeseensä myös huomaamattaan nostaa itsensä keskustelukumppaninsa yläpuolelle: ”minun elämässäni tapahtuu paljon tärkeämpiä asioita kuin sinun”.

Ei mulla oo aikaa. 

Kaikilla meillä on aikaa, mutta jokainen meistä valitsee, mihin aikansa käyttää. Valinta voi olla joko tietoinen tai tiedostamaton. Aamukahvilla-blogin Henriikka kirjoitti reilu kuukausi sitten Hyvähän mun on huudella -tekstissään, kuinka hänen läheisensä oli moittinut kun Henriikka oli sanonut, ettei hänellä ole rahaa johonkin asiaan. Kaverin mielestä oli väärin perustella osallistumattomuuttaan sillä, ettei ole rahaa, kun oikeasti kyse on siitä, ettei halua käyttää rahaansa siihen kyseiseen asiaan.

Sama pätee aikaan. Useinhan vastatessamme johonkin kyselyyn, ettei meillä ole aikaa, kyse ei todellisuudessa ole siitä, etteikö meillä olisi aikaa. Emme vain pidä kyseessä olevaa asiaa/tilannetta/ihmistä/tapahtumaa/kulttuuririentoa niin tärkeänä, että haluaisimme käyttää siihen aikaamme. Tätä on tietysti usein vaikea sanoa ääneen, koska jos vastaat vaikkapa kahvilapyyntöön, että ”en halua käyttää aikaani siihen”, se saa sinut usein kuulostamaan hieman tylyltä, ikään kuin arvostelisit sitä, joka käyttää aikaansa esimerkiksi kahviloissa istumiseen. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että tuomitsisit toisen ihmisen ajankäyttöä. Et vain itse halua käyttää aikaasi siihen, ja sen pitäisi olla toiselle osapuolelle ihan ok.

19.11.

Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, mutta kukaan ei voi tehdä kaikkea.

Uskon, että kiireen tuntu tulee osittain siitä, jos yrittää tehdä kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Fakta vain on, että aika harva meistä pystyy juoksemaan kahden tunnin lenkkejä päivittäin, viettämään joka päivä perheen kanssa laatuaikaa, osallistumaan jokaiseen haluamaansa konserttiin/teatterinäytökseen/muuhun kulttuuritapahtumaan, hoitamaan työnsä hyvin, näkemään ystäviä useita kertoja viikossa ja kaiken ohessa vielä rentoutumaan päivittäin kirjaa lukien ja hyggeillen. Tätä meidän ihmisten tuntuu usein olevan vaikea hyväksyä, ja haluaisimme tehdä kaikkea, vaikka se on käytännössä mahdotonta. Otetaan esimerkki: jos urheileminen on sinulle tärkeää ja päätät panostaa siihen treenaamalla viisi kertaa viikossa kahden tunnin ajan, tarkoittaa se väistämättä, että aikaa jää vähemmän jollekin muulle. Silloin on vain hyväksyttävä, että urheiluun panostaminen tarkoittaa, että muille asioille on siinä elämänhetkessä vähemmän aikaa.

Kiire on valinta.

Jari Sarasvuo virkkoi kerran Yle Puheella ohjelmassaan ajankäyttöön liittyvistä valinnoista näin:

”Tämä hetki on nykyisyyttä ja tämä hetki on joskus ollut mun tulevaisuus. Se, miten ahtaalla elän tätä hetkeä [ajankäytön suhteen], johtuu niistä valinnoista mitä olen tehnyt silloin kun tämä hetki oli vielä tulevaisuutta.”

Nyt tehdään siis ne valinnat, jotka luovat tuleviin päiviisi joko kiirettä tai levollisuutta. Siksi peräänkuulutankin omien arvojen tietoista pohtimista. Mikä sinulle on oikeasti tärkeää? Näkyykö se  ajankäytössäsi? Jos arvostat perhettä ja ystäviä, järjestätkö heille tietoisesti tilaa arjestasi? Jos haluat pysyä hyvässä kunnossa, näetkö vaivaa päästäksesi urheilemaan riittävän usein? Jos pidät tärkeänä lepoa ja rauhoittumista, otatko säännöllisesti aikaa itsellesi? Se, mihin aikaasi laitat, paljastaa paremmin kuin hyvin mitä todella arvostat. Kenelläkään meillä ei ole aikaa kaikkeen, mutta uskon, että kaikilla meillä on aikaa tehdä asioita, joita haluamme, jos niin päätämme. Voit itse valita, mihin aikaasi käytät.

// Suvi

Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini