Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini

Ei pidä tehdä yhtään mitään

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

dav

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi

Yksinäisyys on kuin musta aukko

Sinä sunnuntaina, kauppakeskuksen täpötäydellä pihalla, pimeässä autossa vedin takin jättimäisen hupun kasvojeni suojakseni. Itkin, eikä yksinäisyys ehkä koskaan ennen ollut roikkunut ylläni niin raskaana – se oli valmis hukuttamaan minut. Olin hädissäni itseni vuoksi, siksikin ettei kukaan toinen ihminen tiennyt hädästäni.

Kaipasin niin kipeästi ihmistä viereeni, kättä käteeni, käsivarsia ympärilleni. Halusin, että joku vetäisi minut pois mustan aukon reunalta. Ensimmäistä kertaa mietin tosissani, kenen ovelle voisin mennä. Kävin läpi kaikki mieleeni tulevat ihmiseni. Sillä on vieraita, sillä on lapset vielä hereillä, sillä on äiti kylässä. Päättelin häiritseväni jokaista, jotka olisivat oveni minulle aukaisseet.

Minusta tuntui, että
ei ollut paikkaa minne mennä,
ei ketään kenen luo kulkea.

29042019

Nyt kun mietin tuota iltaa ja sitä seurannutta viikkoani, en voi olla ajattelematta niitä, joiden yllä yksinäisyys on roikkunut, roikkuu raskaana

päiväkotien pihoilla,
koulujen käytävillä,
kahvihuoneissa,
kavereiden keskellä,
kodeissa,
lähimmissä ihmissuhteissa,
siellä missä mukaanottamisen, hyväksynnän ja rakkauden tulisi viihtyä.

Jotain pitäisi tehdä, että löytäisimme toinen toistemme luo. Ja että kun joku tarvitsisi minua, niin kotini valot loistaisivat kutsuvasti eivätkä yhtään kipeästi. Että tarttuisin epäröimättä käteen mustan aukon reunalla ja veisin vuorostani varovasti valoon.

// Heini

Kolmas aamu

Vihdoin valkenee aamu, jota niin kauan odotin. Surun synkkä verho väistyy, aurinko pilkahtaa pilvenraosta. Toivoa on sittenkin, pimeys ei saanut sitä sammumaan. Valo on voittanut, lopullisesti.

Hän ei ole enää haudassaan. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: ”Minä annan sinulle toivon”. Hän kulkee vierelläni ja sanoo: ”Minä annan sinulle rauhan”. Hän sulkee minut syliinsä ja sanoo: ”Minä annan sinulle levon”.

Kolmas aamu

Vaikken toivoa löydä, ainoaani tarraudun
Kädet lävistetyt vielä voivat turvaan viedä mun
Valta antaa sekä ottaa on vain voittajalla
Uuden aamun avaimet, vielä löytyy suurimmalta

Minä kuljen läpi yön
nimeen täytetyn työn
Minä luotan sekä työni täyttäjään
Vielä aamu sarastaa, silloin matkamiehet laulaa saa
Siihen asti meitä kaipaus kuljettaa
-Juha Tapio-

Hyvät tavat kunniaan

Edellisessä maanantaitekstissäni pohdiskelin somen vaikutuksia ja sen käyttöä. Noista pohdinnoista lähti pyörimään toinen ajatuskela, ja viimeisen reilun viikon ajan olen pohtinut tapoja ja rutiineja. Sain itseni yhtenä päivänä kiinni ajatuksesta, että olisi ihanaa, jos kirjoittamisesta tulisi säännöllinen osa arkirutiinejani (*). Tuota samaa ”ois ihana” -ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään monen muunkin asian kohdalla, mutta mitään käytännön tekoja noiden asioiden eteen en ole tehnyt. Aloin sitten miettimään, että jos haluan arkeeni sisältyvän tiettyjä asioita, ei niistä varmaankaan yhdessä yössä itsestään tule minulle tapoja, ellen ala systemaattisesti tehdä jotain synnyttääkseni haluamiani rutiineja.

Rutiinien pohtiminen on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Miten hyvät tavat syntyvät? Miksi meillä (ainakin minulla) on myös niin paljon huonoja tapoja? Miksi rutiini-sana kalskahtaa niin negatiiviselta monen korvaan? Mitä hyötyä on rutiineista? En lupaa tyhjentäviä vastauksia, mutta jaan teille muutaman mietteen rutiineista ja niiden merkityksestä.

edf

Rutiinit tekevät ihmiselle hyvää.

Monen korviin sana rutiini kuulostaa varmasti kauhean tylsältä ja… no, tylsältä. On muodikasta julistaa haluavansa välttää rutiininomaista elämää. Rutiineista tulee helposti mieleen päivästä toiseen samanlaisena toistuva yllätyksetön elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään merkityksellistä. Mielestäni rutiinit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsiä: ne rytmittävät arkea, tuovat elämään turvaa ja ennustettavuutta sekä vapauttavat ajatusenergiaa. Meidän tulisi alkaa arvostaa ja pyrkiä luomaan elämäämme hyvää tekeviä rutiineja.

Muistamme elämästä jälkikäteen kohokohdat sekä toistuneet rutiinit. 

Tämän ajatuksen olen oikeastaan kaapannut viisaalta ystävältäni, joka on jo pitkään ollut sitä mieltä, että muistamme elämästä huippuhetket ja toistuvat rutiinit. Hän on ihan oikeassa. Tähänastisesta elämästäni muistan monia arkirutiineista poikenneita kohokohtia, kuten tekemiäni matkoja, ystävien kanssa järjestettyjä juhlia tai virstanpylväitä kuten ammattiin valmistumisen. Lienee itsestäänselvää, että kaikenlaiset elämän huippuhetket jäävät lähtemättömästi mieleen.

Mieleenpainuvia voivat kuitenkin olla myös erilaiset rutiinit. Muistamisen kannalta ei oikeastaan ole väliä, kuinka usein rutiini toistuu, kunhan se toistuu. Muistan esimerkiksi, kuinka aina kotona asuessani meillä oli sunnuntaisin lounaan kanssa jotain jälkiruokaa. Saattaa tietysti olla, ettei sitä jälkiruokaa ihan joka viikko ollut, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, jotta mieleeni on jäänyt, että meillä oli sellainen tapa. Toistuva rutiini on myös kerran kuussa kokoontuva kirjapiirimme, jonka varmasti muistan vielä vanhanakin. Tästä keväästä tulen muistamaan myös maanantaiset vauvakerhon kokoontumiset.

rutiinit2

Huonot tavat syntyvät lähes itsestään, mutta hyvien tapojen syntymisen eteen pitää nähdä vaivaa.

Minulla on mielessä monia sellaisia asioita, joita haluaisin arjessani tehdä, mutta jostain syystä en niitä kuitenkaan tee. Luultavastikin laiskuuttani ja saamattomuuttani nuo tavat ovat jääneet ”ois kiva” -tyyppisen pohdinnan tasolle. Miksi onkin niin, että hyvät ja hyödylliset tavat eivät koskaan synny itsestään, vaan niiden syntymisen eteen pitää nähdä kurinalaisesti vaivaa, mutta huonot tavat kehittyvät ihan huomaamatta. Olen kuullut erilaisia määritelmiä siihen, kuinka kauan tapojen muodostumiseen menee: jonkun lähteen mukaan kolme viikkoa, toisen mukaan kolme kuukautta. Kenties kolme viikkoa pätee huonoihin tapoihin ja kolme kuukautta hyviin tapoihin?

Huono seura hyvät tavat turmelee. 

Tämä Raamatusta peräisin oleva lause nousi mieleeni pohtiessani, miten hyvistä tavoista voisi tehdä pysyviä. Mikä valtava viisaus noissa sanoissa piileekään! Ja jos huono seura turmelee hyvät tavat, niin kuinka suuri positiivinen vaikutus elämäämme voikaan olla hyvällä seuralla. Kuinka tärkeää onkaan ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, joiden seura kannustaa luomaan omaan elämään hyviä tapoja ja pitämään niistä kiinni. Osaisinpa myös itse olla sellainen, jonka seurassa hyvät tavat saavat kukoistaa ja huonot hiljalleen kuihtua pois.

rutiinit3

Kuinka sitten tuoda kaikki nämä hienot ajatukset rutiineista onnistuneesti käytännön elämään? Suosittelen tekemään listan (aina toimiva keino) niistä rutiineista, joita haluaisit luoda. Kaikkia tapoja ei kannata yrittää alkaa luomaan kerralla. Minä ainakin aion valita tärkeimmät (tai helpoimmin saavutettavissa olevat) ja ottaa askeleen kerrallaan kohti hyviä tapoja. Olen tullut siihen tulokseen, että tavasta on helpompi pitää kiinni, jos se tapahtuu tiettyyn aikaan päivästä tai tiettynä viikonpäivänä. Esimerkiksi: kirjoitan kaksi sivua joka aamu kahvia juodessani, tai käyn kävelyllä aina keskiviikko-iltaisin. Päivittäisen kirjoittamisen kanssa olen jo ihan hyvässä vauhdissa, kävelylläkin käyn, joskus keskiviikkoisinkin. Ehkä vuoden päästä saatte lukea blogista, kuinka tavoitteesta tehdään tapa.

// Suvi

(*): kirjoittamisrutiinin luominen on jatkuvasti mielen päällä oleva tapa, jota kohti hartaasti pyrin ja jonka kanssa teen tasaista aaltoliikettä. Tämän rutiinin luomisessa hyväksi havaitut vinkit otetaan ilolla vastaan! Yhden vinkin jaoin itse täällä blogissakin viime syksynä.

 

Miten käytämme aikaamme?

Minulla on yksi ystävä, joka on aina ajoissa. Viimeiset vuodet hänellä on ollut mukanaan lähes aina 1-4 lasta, mutta siltikään en muista hänen olleen ikinä myöhässä. Hänen lapsensa ovat kakanneet ja pulautelleet, uhmanneet ja tapelleet lähdön hetkillä ihan siinä missä muidenkin lapset. (Usko mua, tunnen myös ne lapset aika hyvin!) Hän kulkee samoissa  liikenneruuhkissa kuin mekin, auton avaimet ovat saattaneet olla hukassa niin kuin kaikilla muillakin tai lastenrattaat ovat rikkoutuneet juuri kun piti lähteä. Mikä siis on hänen salaisuutensa? Olen varma, että se on tämä:

Hänelle on tärkeää olla ajallaan paikalla.

ptr

Uskon vahvasti, että todelliset arvomme tulevat näkyviksi kaikkein kirkkaimmin ajankäytössämme (ja rahankäytössämme, mutta siitä kenties toiste). Siivoanko vai tapaanko ystävää? Jäänkö ylitöihin vai menenkö kotiin? Autanko naapuria käynnistämään auton vai kiirehdinkö jumppaan? Otanko aikaa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen vai täytänkö kalenterini ääriään myöten? Haluanko lasten harrastavan vai haluanko, että perheellä on joka ilta yhteistä aikaa? Menenkö ajoissa nukkumaan vai selaanko somea?

Itse olen viime vuosina miettinyt välillä lisäopintojen tekemistä. Suurin kysymykseni on se, haluanko todella käyttää vapaa-aikaani opiskeluun. Sehän on suurelta osin pois niiltä, joille eniten haluan aikaani priorisoida: tärkeimmiltä ihmisiltä. Olen pitkään pyrkinyt siihen, että voisin lähimmille sanoa mahdollisimman usein myöntävästi. Tuletko kahville? Kyllä! Tehdäänkö jotain vappuna? Ehdottomasti! Voisitko hoitaa meidän lasta? Toki! Olisinko valmis luopumaan myönteisestä vastauksestani ja vaihtamaan sen esseen kirjoittamiseen? Vai pystyisinkö yhdistämään nuo kaksi niin, että omassa sydämessäni säilyisi rauha eikä läheistenkään olo tuntuisi vähemmän tärkeältä?

ptr

Uskon siis myös, että usein emme ymmärrä sitä, että kukaan ei voi saada kaikkea. Tästä Suvi kirjoittikin aiemmin tekstissään Onko sulla kiire? Emme ymmärrä, että valitsemalla harrastaa kolme kertaa viikossa nyrkkeilyä suljemme noilta kolmelta illalta mahdollisuuden viettää aikaa vaikkapa perheen tai ystävien kanssa. Ja jos valitsemme vaikkapa harrastuksen ystävän synttäri-illallisen yli, se on selvä signaali asioiden tärkeysjärjestyksestä. Väitänkin, että usein ihmissuhteisiimme tulee ilmaa siksi, että viestimme toisillemme ajankäytöllämme paljon tiedostamaamme enemmän.

ptr

Käytämmepä siis aikamme mihin tahansa, se on samaan aikaan pois jostain muusta. Sen jonkun muun olisi syytä olla myös vähemmän tärkeää. Elämän tärkeimmät asiat onkin hyvä kirjata ylös ja aika ajoin peilata omaa kalenteriaan ja ajankäyttöään suhteessa niihin. Kalenteri on oiva arvojemme paljastaja. Niin kuin ovat myös läheiset. On terveellistä alistaa oma elämänsä ja ajankäyttönsä aika ajoin myös heidän arvioitavaksensa.

Ystäväni osoittaa tärkeysjärjestyksensä olemalla ajoissa. Kerta toisensa jälkeen hän aloittaa lähtöoperaation sen verran aikaisin, että ehtii tarvittaessa taittaa uhmat, vaihtaa vaipat ja kiertää ruuhkat. Hänen pelkkä saapumisensa ajallaan kertoo: sinä ja sinun aikasi ovat minulle tärkeitä, haluan viettää aikaa sinun kanssasi.

// Heini

Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.