Ketä kiität?

Nykyään on muotia kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa. Monissa lifestyle-blogeissa, mindfulness-oppaissa ja self help -kirjoissa kehotetaan kirjoittamaan joka päivä ylös asioita, joista on kiitollinen. Onpa kirjakaupoissa myynnissä varta vasten tätä tarkoitusta varten räätälöityjä päiväkirjojakin. Tausta-ajatuksena lienee, että kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen auttaa meitä näkemään arjessamme läsnä olevia hyviä asioita, isoja ja pieniä. Se voi jopa lisätä kiitollisuuttamme, ja onpa väitetty niinkin, että kiitollisuus tekee ihmisistä terveempiä.

Somessa käytetään myös usein kuvien yhteydessä hashtagia #kiitollinensiunattuonnellinen. Oikeastaan juuri somesta sain lähtölaukaisun pohdinnoilleni kiitollisuudesta. Monet ihmiset pitävät kiitollisuuspäiväkirjaa ja julistavat olevansa kiitollisia, mutta kenelle? Universumille, maailmankaikkeudelle vai jollekin muulle korkeammalle voimalle? Jumalalle? Vai sittenkin omille vanhemmilleen, puolisolleen tai ystävilleen?  Voiko olla kiitollinen ilman kohdetta?

edf

Älkää käsittäkö väärin. Pidän itsekin kiitollisuuspäiväkirjaa, ja se on mielestäni hyvä rutiini. Olen kuitenkin pohtinut viime aikoina sitä, kenelle osoitamme kiitollisuutemme, ja mitä oikeasti tarkoitamme sanoessamme olevamme kiitollisia. Voi olla, että haluamme itse asiassa sanoa olevamme onnellisia. On kuitenkin helpompaa pukea tuo tunne sanoiksi kertomalla olevansa kiitollinen, sillä kiitollisuuteen sisältyy nöyryys. Ollessani kiitollinen tiedostan, etteivät hyvät asiat elämässäni ole omaa ansiotani. On ehkä hyväksytympää sanoa olevansa kiitollinen elämässään olevista asioista kuin olevansa onnellinen tai iloinen niistä.

Jos taas olemme todella kiitollisia ja ajattelemme, että elämässämme oleva hyvä on lahjaksi saatua, toivoisin, että kertoisimme suoraan ketä kiitämme. Haluan itse kohdistaa kiitokseni oikein. Haluan oppia sanoittamaan kiitollisuuteni niin, ettei jää epäselväksi, ketä kiitän. Jos uskon, että jokainen hyvä lahja tulee kaiken Luojalta, miksi osoittaisin kiitokseni vain häilyvästi jonnekin universumiin?

Oletko sinä pohtinut, ketä kiität?

// Suvi

Suru

Se oli vain yksi aalto, mutta edelleen haukoin rannalla henkeäni. Aalto oli kuitenkin ollut niin yhtäkkinen ja kova, että se salpasi henkeni pitkäksi aikaa. En vain saanut täytettyä keuhkoja hapella. Suolavettä ja hiekkaa oli joka paikassa. Jokaista kehoni kohtaa kivisti.

Oli ollut kaunis päivä ja kaikki oli näyttänyt niin ihanan tavalliselta. Ja koska tavallisesta oli tullut elämäni toivotuin päämäärä, tuo päivä oli ollut lohdullinen. Ehkä juuri siksi aalto löi minut polvilleni niin täysin. Kenties sen tähden, että olin hetkeksi herpaantunut. Ehkä olin tovin ajatellut, että tavalliset päivät olisivat taas tiheämmin täällä. Aallon aiheuttaman kivun lisäksi lähes yhtä suurta tuskaa tuottikin pettymys: jälleen kerran keräilin voipuneena hiekan seasta sitä, mitä minusta oli tällä kertaa jäänyt jäljelle.

suru teksti 2

Lähes kuka tahansa muu näki minut kuitenkin palaverissa, iltateellä, lenkillä tai vaikka teatterissa. Koitin kovasti puhua kun jotain kysyttiin, hymyillä kun joku kertoi vitsin ja käyttäytyä kuten odotetaan. Eiväthän ne muut tienneet, että oikeasti kaikki voimani menivät hengittämiseen ja ennen kaikkea kyyneleiden pidättelemiseen. Itku odotti jatkuvasti hetkeään aivan silmieni takana.

Ja sitten epäonnistuin jatkuvasti. Puhuin liian vähän ja liian pienellä äänellä, vaikka laitoin sanomisiini kaiken mitä minulla oli antaa. Välillä en pystynyt peittämään ääneni ärtymystä, vaikka kuinka koitin. Hymy ylsi vain harvoin silmiin saakka ja usein ajelehdin ajatuksissani, jotka tuntuivat mahdottoman raadollisilta ja kipeiltä paljastaa kenellekään.

suru teksti 1

Yleensä odotin, että pääsisin pian omien seinieni sisään. Että voisin vihdoin itkeä rauhassa. Ja useimmiten kun sinne pääsin, itkin eniten sitä että taas kerran itkin seinieni sisällä aivan yksin.

Ehkä huomenna tuntuu paremmalta, koitin ajatella vaikka en useinkaan sitä itse edes uskonut. Yritin kuitenkin pitää ajatuksesta kiinni, sillä järjelläni tiesin, että viimeisen toivon rippeen menettäminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

// Heini

Kirjoitin tekstin noin kaksi vuotta sitten, kun jälleen kerran makasin voipuneena rantahietikolla miettien saanko enää koskaan kunnolla henkeä. Lähetin tekstin ystävälleni ilman otsikkoa, sillä en tiennyt mitä siihen kirjoittaisin. Ystävä luki tekstini ja sanoi lempeästi: ”Niin, tuolta suru tuntuu.” Tänään kiitän niistä ihmeellisistä päivistä, joina hengitys on kulkenut vaivatta!

Matkalla merkitykseen

Menetin alkukesästä ystävän sille pelottavalle s-kirjaimella alkavalle peikolle, joka tuntuu tätä nykyä heittelevän pesäkkeitään sinne sun tänne. Lainasin kirjastosta aiheesta kertovia kirjoja, selasin blogeja ja luin lehtijuttuja. En (tietenkään) ollut kysynyt tätä ystävältäni, mutta halusin tietää miltä tuntuu, kun tietää kohta kuolevansa.

”Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. (…) Me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen.” Astrid Swan: Viimeinen kirjani

”Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.” Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

matka

Lukiessani näiden rohkeiden naisten lauseita ajattelin, että ehkä kuoleman läheisyys tuntuukin siltä, että tietää todella elävänsä. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja tärkeysjärjestyksen. Kun tuttu ja turvallinen järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jäljelle jää vain se, millä on lopulta merkitystä.

Jospa meidän kaikkien ei tarvitsisi käydä läpi pahinta mahdollista oppiaksemme pitämään tavallista erityisenä ja arkista arvokkaana. Tänä syksynä lähden matkalle, jonka aikana aion ottaa selvää siitä, mitkä asiat juuri minulle ovat kaikkein merkityksellisimpiä, ja miten voisin niihin panostaa ja niitä vaalia. En halua menettää jotain, ja vasta sen jälkeen herätä huomaamaan, mikä aarre käsissäni olikaan.

Ajatus on vasta alussa, enkä tarkkaan tiedä mihin tämä matka johtaa. Todennäköisesti paljon lähemmäs, kuin luulinkaan.

//Anna

Miten käytämme rahojamme?

Ajankäyttöpostauksessani viittasinkin, että taidan myöhemmin kirjoittaa rahankäyttöpostauksen. No, tässä se tulee!

Ajassa ja rahassa on yksi merkittävä ero: aikaa on jokaisella täsmälleen saman verran, rahan määrä sen sijaan vaihtelee. Suomalaisen yleisin bruttopalkka on 2600 euroa, mediaanipalkka noin 3000 euroa. Tämä teksti onkin pohdintaa lähinnä meille ja meistä. 

Seura vaikuttaa siihen, mihin kulutan. 

Päivät eri ystävien kanssa ovat eri hintaisia. Siinä missä joku haluaa syödä ulkona, toinen suosii kotona kokkaamista. Yksi haluaa lähteä yhdessä shoppailemaan, toinen lenkkipoluille. Kolmannen kanssa lähdetään leffaan, neljännen kanssa jutellaan luetuista kirjoista. 

Seura vaikuttaa varmasti kuluttamiseemme myös epäsuoremmin. Jos ystävät vaikkapa uusivat sisustusta, ostelevat kuukausittain meikkejä tai vaikka suunnittelevat alati lomamatkoja, saattaa itsekin pohtia ja puhua useammin niistä. Saattaapa itsekin tehdä mieli ostaa uudet sohvatyynyt tai lähteä reissuun. 

Oma kulutukseni ruokaan, vaatteisiin ja viihteeseen on vähentynyt viime vuosina. Olen varma, että omiin valintoihini on vaikuttanut se seura, jossa eniten vietän aikaani. Lähimmät ystäväni eivät esimerkiksi sisusta, osta uusia vaatteita tai syö ulkona jatkuvasti. Niinpä minun arkipäivieni puheenaiheet eivät siis liity uusiin mattoihin, paitoihin tai ravintoloihin. En juurikaan ajattele noita em. asioita, joten en myöskään usein kuluta niihin. Ja voin rehellisesti sanoa: tykkään tästä tilanteesta. En toivoisikaan, että yhdessä olemiseemme liittyy kuluttaminen merkittävässä määrin.

22.7.kuva1

Se, mitä kulutan somessa, vaikuttaa siihen, mitä kulutan oikeassa elämässä.

Vaikka kuinka haluaisimme kiemurrella, niin sosiaalinen media vaikuttaa meihin. Sen vaikutuksia on tutkittu, ja mitä olen lukenut, mekanismit ovat monenlaisia. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että mitä enemmän katselee kuvia Thaimaan hiekkarannoilta, kakuista kahviloiden vitriinissä tai vaikka eräilystä Lapin erämaassa, sitä enemmän haluaa hiekkarannoille, kakulle tai erämaahan. Mikä kenenkin mieleen onkaan. Saatamme sanoa inspiroituneemme!

Itse voin havaita aivan selkeän korrelaation somen ja rahan kuluttamisen välillä. Kun lakkasin seuraamasta Niken treenivaatemallistoja ja paikallisia kahviloita, en enää tarvinnutkaan lisää treenivaatteita eikä mieleen juolahtanut niin usein lähteä kahvilaan. 

Sama on monessa muussa, mitä useamman kaupan tai sisustusputiikin profiilia seuraan, sitä varmemmin haluan jotain, mitä heillä on tarjolla. Jos haluan kuluttaa vähemmän, kulutan vähemmän myös somea.

Mihin käytän rahani, siellä ovat arvoni. 

Väitän siis, että rahalla ja ajalla paljastamme omat todelliset arvomme. Jos käyttää kuukausittain satoja euroja ravintoloihin, ruoka on tärkeää. Jos käy vuosittain ulkomailla, matkustelu (tai ulkomailla asuvat ihmiset tai kumpikin) on tärkeää. Jos panostaa omiin tai lapsen harrastuksiin, harrastaminen on minulle tärkeää. Jos antaa läheisille lahjoja tai kutsuu heitä luokseen vaikkapa syömään, antaminen ja läheiset ovat tärkeitä. 

Ihan yhtä lailla kuin omaa ajankäyttöä, myös rahankäyttöä kannattaa seurata ja pohtia aika ajoin. Mihin kulutan, mitä ostan? Ovatko ne niitä asioita, joihin haluan rahojeni kuluvan? Mitä rahareiät minusta paljastavatkaan? Ihan kaikkeen emme voi tietysti vaikuttaa ja elämä voi aina yllättää, mutta usein voimme myös itse valita paljosta.

22.7.kuva2.

Raha ja rahankäyttö on mielenkiintoinen aihe, johon on tietysti monta muutakin näkökulmaa. Mitä sinulle nousi kirjoituksesta mieleen? Mitkä ovat omat rahaväittämäsi?

// Heini

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Valoa ja varjoja

On maailman helpointa tuntea olevansa vähemmän kuin joku toinen. Itse asiassa se on jopa niin helppoa, että uskon siihen toisinaan lankeavan meistä ihan jokaisen. Iltaisin sohvan nurkassa tuttujen ja tuntemattomien elämää filttereiden läpi katsellessa on välillä on vaikea hahmottaa mikä on totta ja mikä vain mielikuvaa. Toinen toistaan silotellummat kuvat saavat aikaan tunteen siitä, että toisilla elämä soljuu katkeamattomassa harmoniassa hetkestä toiseen. Ruoho näyttää ihan varmasti aidan toisella puolella vihreämmältä, pellavalakanat kuohkeammilta ja lomamatkan maisemat upeammilta. Siinä ei tarvita kuin yksi vilkaisu omiin virttyneisiin verkkareihin, sotkuiseen kotiin tai ankeaan arkeen, ja huonommuudentunne on syntynyt.

20190622_160149

Toinen maailman helpoin juttu on jättää kertomatta puolet, tai enemmänkin. Kauneimpienkin kuvien taakse saattaa kätkeytyä salattua surua ja pohjatonta pelkoa. Täydellisesti asetellut kesäpäivän kattaukset, koko perheen yhteensopivat asut ja huolettomat poseeraukset rannalla voivat olla keino hetkeksi unohtaa se kaikki muu ja keskittyä varjojen sijaan valoon.

Seuraavan kerran, kun tunnet olosi surkeaksi siksi, että ajattelet kaikkien muiden elämän olevan omaasi upeampaa, muista tämä:

Älä kahdehdi niiden iloja,
joiden suruja et tunne.

-Tuntematon-

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Haluan elää avointa elämää

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, päätin, että haluan kotimme olevan aina avoin ystäville. Ruokapöydässämme on aina tilaa, sohvannurkassa aina paikka ja saunomista varten aina pyyhe valmiina. Luulen ja toivon, että lähimmille ystävillemme tämä viesti onkin jo mennyt perille. Haluan myös madaltaa kyläilyn kynnystä: siivoan jos siltä tuntuu, ja tarjottavaksi riittää tee ja paistetut kananmunat, jos jääkaapissa ei valon lisäksi juuri muuta ole.

Ystäviä kutsun siis kylään mielelläni ja omasta mielestäni myös melko usein. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut, että entä jos rakasta lähimmäistäsi koskeekin myös muita kuin sydänystäviäni? Entä jos minun tulisikin avata kotini ja arkeni (ja juhlapyhäni) ovet myös niille, jotka eivät ole ystäviäni?

17.6

Se tuntuu vain niin hirveän hankalalta. Keksin kovin helposti syitä, miksi vieraiden tai puolituttujen kutsuminen kylään tuntuu kauhean vaivalloiselta: se vaatii aikaa, entä jos niille ei sovi, entä jos kutsu tuntuu niistä kiusalliselta, entä jos, entä jos. Mutta entä jos juuri se naapuri samassa rapussa onkin koko ajan odottanut, että joku pyytäisi kahville, kutsuisi kylään, lämmittäisi saunan tai lähtisi lenkille?

Luulen, että ajattelen elämää ja ajankäyttöäni liikaa piirakkana, jossa on oma siivunsa joka asialle. On työaika, perheaika, parisuhdeaika, ystäville varattu aika, seurakunnassa palvelemiselle varattu aika, oma aika. Tuosta aikapiirakasta tuntuu usein kovin vaikealta lohkaista edes pientä palaa esimerkiksi naapureihin tutustumiseen, vaikka olen monta kertaa miettinyt, että olisi kiva tutustua heihin paremmin. Sitäkin olen pohtinut, että miksi olemme tottuneet tekemään niin monet asiat vain omalla porukalla. Miksi haluamme viettää juhlapyhiä visusti oman kodin seinien sisällä vain oman perheen kesken, muut tiukasti ulkopuolelle rajaten?

Entä jos en edes yrittäisikään lohkaista piirakasta vielä yhtä uutta ohutta siivua, vaan alkaisin ajatella elämää yhtenä isona sekametelisoppana, jossa sekoittuvat työ, parisuhde, ystävät, perhesuhteet, naapurit, hyvänpäiväntutut ja vauvakerhokaverit? Ei niin, että lohkaisen jonkin pienen siivun viikosta tai kuukaudesta vielä johonkin uuteen toimintaan, vaan että alkaisin elää arkeani enemmän yhdessä muiden kanssa. En halua elää suljettujen ovien takana päästämättä ketään sisään, vaan haluan elää avointa elämää, johon ovat tervetulleita niin lähimmät ystävät kuin vähän vieraammatkin, oli sitten arki tai juhla. Ehkä aloitan järjestämällä tänä kesänä naapurikahvit!

// Suvi