Tunnettu ja rakastettu

Kaikkein arvokkain ihmissuhde on mielestäni sellainen, jossa ei ole läsnä pisaraakaan piilottelua tai piileskelyä, eikä tietoakaan teeskentelystä. Sellainen ihmissuhde on lastattu luottamuksella, kuorrutettu kiitollisuudella ja sinetöity sitoutumisella.

Niin arvokkaat ihmissuhteet eivät synny itsestään. Molempien täytyy kulkea pitkä tie, joka on usein kyynelillä koristeltu. Täytyy uskaltaa sanoa ääneen kaikki tunteet ja ajatukset, ne rumatkin, nekin joita ei mieluusti haluaisi edes siellä sydämensä salaisimmassa sopukassa säilöä. Täytyy uskaltaa näyttää haavat, joiden kipu nostaa vieläkin kyyneleet silmiin. Täytyy uskaltaa olla minä, niin pelottavaa kuin se onkin. Täytyy uskaltaa pysyä vierellä silloinkin, kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan.

Sen pitkän tien päässä odottaa kuitenkin jotain ihanaa: ihmissuhde, jossa tietää olevansa täysin tunnettu ja ymmärretty, ja senkin jälkeen vielä hyväksytty ja rakastettu. Se vapauttaa.

15.6.kuva

“To be loved but not known is comforting but superficial.
To be known and not loved is our greatest fear.
But to be fully known and truly loved is, well, a lot like being loved by God.
It is what we need more than anything.
It liberates us from pretense, humbles us out of our self-righteousness, and fortifies us for any difficulty life can throw at us.”

-Timothy Keller

Ilmeistä ei voi piilottaa

Iso osa meistä on oppinut – tietoisesti tai tiedostamattaan – piilottamaan kaikenlaista: niin kuin esimerkiksi muruset maton alle, mahamakkarat paidan alle, raskaat tunteet hymyn alle. Elämän pitää näyttää hyvältä, tuntua kepeältä eikä muita saa liiaksi vaivata.

Vaan kun on riittävän kauan piilotellut, alkavat mattojen, paitojen ja hymyjen aluset ahdistaa itseä ja loppujen lopuksi muitakin. Sillä eihän mattoja, paitoja ja hymyjä ole tarkoitettu piiloksi vaan kaikenlaiseksi kaunistukseksi!

Viimeistään silloin kun matot, paidat ja hymyt eivät enää piiloiksi riitä, meille tulee kiire pitää lähimmätkin matkan päässä sulkemalla kodin ja sydämen ovia sitä mukaa, kun piilotettavaa kertyy. Ja vaikka sitä näin luulee pysyvänsä turvassa ja pitävänsä salaisuutensa, jokainen läheinen ympärillä vähintäänkin aavistelee, mitä suljettujen ovien taakse kätkeytyy.

Etäisyys vahvistaa sanomatta jätetyt sanat. Aika tekee piilotetusta homeisempaa, suurempaa ja raskaampaa.

Väistämättä tuleekin hetki, kun jotain piilotettua paljastuu. Silloin on vain kaksi vaihtoehtoa: suostua piiloineen löydettäväksi tai lähteä pakoon itseään ja löytäjäänsä. Kumpikin tekee usein mahdottoman kipeää. Ero on ainoastaan siinä, että pakomatkalla kipu on ikuinen kumppani, mutta paljastumisen tuomalla kivulla on eräpäivä. Se on se sama päivä, kun viimeinenkin piiloteltu asia saa kosketuksen valosta.

DSC_3546

Kuluneina aikoina olen haaveillut pakomatkasta lukuisia, lukuisia kertoja. Piiloja, joista läheskään kaikista en ole edes tiennyt, on paljastunut enemmän kuin olisin halunnut kestää.

Tiesitkö sä jo kauan sitten että mä oon näin sekaisin? sopersin kerran ystävälleni, kun en kestänyt itsekään itseäni. Kun luulin pahimman sydämen sekasotkun paljastuneen.

Voi rakas, eikö me kaikki olla.

Hyvän piilon löytäminen ei ole mitään verrattuna siihen, että tulee lempeästi löydetyksi piilostaan. Eikä pakomatkojakaan oikeasti ole: itsensä ja Luojansa kanssa meistä jokainen on kuitenkin kaikkialla. Noista kahdesta ajatuksesta koitan pitää kiinni, kun taas seuraavan kerran tekisi mieli lähteä pakoon. Koitathan sinäkin.

Hyvyyden ihmeellinen voima

Maailmassa, joka on täynnä toisten arvostelua ja tuomitsemista ja sitä, että vikoja oikein etsimällä etsitään. Ympäristössä, jossa noustaan ylöspäin toisia jalkoihin samalla talloen ja selkään puukottaen. Työssä, jossa vain tuloksella on merkitystä ja ihminen jää siinä sivussa huomiotta. Välillä tuntuu, että armo on kovin kaukana.

Mitä jos unohdettaisiin hetkeksi epäonnistumiset, viat ja puutteet, ja keskityttäisiin sen sijaan näkemään toisissamme jotain hyvää? Olen omin silmin nähnyt, mitä saa aikaan se, kun aletaan haukkumisen sijaan kehumaan. Aletaan alas painamisen sijaan nostamaan ylös. Aletaan tylyyden sijaan hymyilemään. Arka pää nousee varovasti ylös, katse kirkastuu ja ihan hetkessä puhkeaa kukka. Vain siksi, että joku näki sekunnin verran vaivaa sanoakseen jotain kaunista. Ilmeillään osoitti, että on mukava kun olet siinä. Hyvyyden voima on ihmeellinen.

When we seek to discover the best in others, we somehow bring out the best in ourselves.
-William Arthur Ward-

kukka

Minä muistan sinut

Voi, minä muistan kun olit pieni!” Miten turvalliselta tämä lause sydämessä tuntuukaan. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut ihan pienestä, ja joilla on tarinoita kerrottavanaan siitä, millainen silloin olin. Tarvitsen juuret, tarvitsen jaettuja muistoja. Niiden avulla voin asettaa itseni johonkin tiettyyn kohtaan aikaa, ja tiedän kuuluvani siihen. Ja sille samalle janalle on helppo asettaa kaikki menneet ja jokainen tuleva. Heidän jälkeensä olen tullut, ja heitä ennen.

Yritän painaa mieleeni lauseita, hassuja sanoja, tietyn tavan nyrpistää nenää. Niistä aion kertoa sinulle, kun tulee vuorosi kysellä vanhoja ja muistella menneitä. Toivottavasti aikaa on vielä paljon jäljellä, kaikilla meillä sen eri kohtiin asettuvilla. Haluan vielä monta kertaa istua tuvan pitkällä penkillä siinä kiireettömässä tunnelmassa, jonka vain pitkästi elämää nähneet osaavat ympärilleen luoda. Haluan tallettaa muistiin jokaisen käden liikkeen ja naurun helähdyksen, jotta osaan niistä myöhemmin oikein kertoa.

talvi

Ethän unohda

Kesken kaiken
juhlahumun ilon ja onnen
hymy edelleen kasvoillani
painoin käteni sydämeni päälle
siunasin salaa sen surullisia soppia

Ethän unohda minun sydäntäni
joka suree hiljaa sitä samaa
jota ympärillä juhlitaan

Hoidathan minunkin sydäntäni
joka kovasti kaipaa sitä
minkä muut kyllä saavat

Autathan minun sydäntäni
venymään toisten iloon
silloinkin kun se niin kovin koskee

Ethän unohda minun sydäntäni
jonka tarvitsee kipeästi tuntea
että joku näkee kaiken tämän kivun

juhlakuva blogiin

Hyvä(ä) naistenpäivä(ä)

– Ope mä haluaisin olla poika!

– Ai minkä takia?

– Kun pojat voi tehdä niin paljon sellaisia asioita mitä tytöt ei voi tehdä. 

***

Naistenpäivä oli jo viime viikolla, mutta koska joka päivä on naistenpäivä, voinee siitä varmasti puhua tänäänkin. Vähän hirvittää avata ajatuksia tästä aiheesta, pelkään nimittäin sohaisevani muurahaispesään jos toiseenkin. Toivon kuitenkin näiden rivien värittyvän mustavalkoisuuden sijaan mahdollisimman monilla eri sävyillä.

Ensinnäkin: minulla ei ole mitään naistenpäivää vastaan, päinvastoin. Naistenpäivän juuret löytyvät 1900-luvun alusta, ajasta, jolloin naisilla ei ollut yhteiskunnallisesti millään muotoa samoja oikeuksia kuin miehillä. Silloin oli varmasti enemmän kuin aiheellista pyrkiä parantamaan naisten asemaa yhteiskunnassa mm. vaatimalla naisille äänioikeutta. Uskonkin, että naistenpäivän yhteydessä voidaan pitää esillä monia tärkeitä teemoja, kuten vaikkapa Amnesty on tänä vuonna tehnyt kampanjoimalla naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Jokaisella tytöllä ja naisella on oikeus turvalliseen, väkivallasta vapaaseen elämään. Toinen naistenpäivänä usein esiin nostettava teema on tyttöjen koulutus, ja sillä saralla naisten ja tyttöjen asemassa onkin yhä rutkasti parannettavaa etenkin kehittyvissä maissa.

Naisten lähestymistapa maaliskuun kahdeksanteen on usein ”mitähän ne miehet meille tänään keksii?”-tyylinen. Ja sitten kun ne miehet ei mitään keksikään, voidaan työpaikan kahvipöydässä yhdessä päivitellä, kun ei ne taaskaan tajunneet ostaa edes sitä Pirkan viiden euron tulppaanikimppua. Päivästä, jolloin pitäisi arvostaa naisia, tuleekin helposti päivä, jolloin moititaan miehiä. Tässä vaiheessa alan aika nopeasti nähdä punaista. Eikö naistenpäivän varsinainen merkitys jää vähän valjuksi, jos naiset käyttävät suuren osan päivästä miestensä yleisen saamattomuuden esille tuomiseen tai taantuvat vain passiivisiksi huomionosoitusten vastaanottajiksi?

12.3._blogiin

Älkääkä ymmärtäkö väärin: kaikenlainen kanssaihmisten muistaminen ja huomioiminen on mielestäni ihailtavaa, tärkeää ja kannustettavaa toimintaa, oli kyseessä mikä tahansa ihmissuhde. Toivoisin niin, että me kaikki haluaisimme nähdä vaivaa läheistemme eteen ja olisimme valmiita opettelemaan heidän rakkautensa kielen ja puhumaan sitä, vaikka se vaatisikin välillä vähän vaivannäköä. Toki yritän ymmärtää senkin tosiseikan, että lahjat (ja kukat) ovat joillekin meistä tärkeämpiä rakkaudenosoituksina kuin toisille (voitte arvata kumpaan ryhmään kuulun). Jos siis haluatte saada ja antaa kukkia kahdeksas maaliskuuta tai milloin tahansa, antakaa palaa!

Vielä viimeinen valitusvirsi: sekin häiritsee, jos naistenpäivänä juhlitaan vain näitä meidän kauniita naisia. Eikö juuri tuo määritelmä vesitä kaikkia niitä asioita, joiden ajamiseksi naistenpäivä alun perin syntyi? En tiedä teistä, mutta minä ainakin tulisin paljon mieluummin kuvailluksi ja huomioiduksi vaikkapa luotettavana, aikaansaavana, lempeänä, ystävällisenä, ymmärtäväisenä, kärsivällisenä, älykkäänä tai huolehtivaisena naisena. Nuo ominaisuudet kun tekevät minusta yhtä lailla naisen kuin ulkoiset piirteeni.

Tässä vaiheessa saatat jo miettiä, onko tälle kaikelle edestakaiselle pohdiskelulle kenties tulossa jokin lopputulema. Hyvä kysymys! Ehkä tämän(kään) keskustelunavauksen tarkoitus ei ole tarjota valmista vastausta, vaan herättää ajatuksia. Ketä ja mitä varten naistenpäivää vietetään? Miten sitä voisi parhaiten viettää päivän alkuperäistä tarkoitusta unohtamatta? Mitä hyvää naistenpäivä voi saada aikaan? Rakastan olla nainen ja haluan nähdä naisten ja tyttöjen aseman parantuvan ympäri maailmaa, mutta en miesten kustannuksella.

Minä ainakin aion jatkaa mielipiteeni muodostamista tästä asiasta, ja otan mielelläni vastaan lisää rakennusaineita. Olisi mielenkiintoista kuulla kommenttejanne, mikäli yksi maaliskuinen torstaipäivä herätti teissä yhtä paljon ajatuksia kuin allekirjoittaneessa.

Kulunut unelma

Siellä se on.
Vieläkin.
Vuodesta toiseen,
vanhan muistikirjan sivuilla
sama vanha unelma.

Kyllästyttää.
Kuinka monta uutta vuotta vielä?
Pelottaa.
Kuinka monta kyyneltä vielä?

Jos en tänä vuonna toivoisikaan.
Unelmoisin ihan vain salassa,
itseltänikin piilossa.
Jos haavetta ei kerro, ei kirjoita,
ei lausu tai lue,
osaako onni silti oikeaan osoitteeseen?

Siellä se on.
Taas.
Uuden muistikirjan sivuilla,
toiveena tulevalle vuodelle
se sama unelma.

****
PS. Vielä ehdit osallistua Kaleidoskoopin uuden vuoden arvontaan täällä!