Miten käytämme rahojamme?

Ajankäyttöpostauksessani viittasinkin, että taidan myöhemmin kirjoittaa rahankäyttöpostauksen. No, tässä se tulee!

Ajassa ja rahassa on yksi merkittävä ero: aikaa on jokaisella täsmälleen saman verran, rahan määrä sen sijaan vaihtelee. Suomalaisen yleisin bruttopalkka on 2600 euroa, mediaanipalkka noin 3000 euroa. Tämä teksti onkin pohdintaa lähinnä meille ja meistä. 

Seura vaikuttaa siihen, mihin kulutan. 

Päivät eri ystävien kanssa ovat eri hintaisia. Siinä missä joku haluaa syödä ulkona, toinen suosii kotona kokkaamista. Yksi haluaa lähteä yhdessä shoppailemaan, toinen lenkkipoluille. Kolmannen kanssa lähdetään leffaan, neljännen kanssa jutellaan luetuista kirjoista. 

Seura vaikuttaa varmasti kuluttamiseemme myös epäsuoremmin. Jos ystävät vaikkapa uusivat sisustusta, ostelevat kuukausittain meikkejä tai vaikka suunnittelevat alati lomamatkoja, saattaa itsekin pohtia ja puhua useammin niistä. Saattaapa itsekin tehdä mieli ostaa uudet sohvatyynyt tai lähteä reissuun. 

Oma kulutukseni ruokaan, vaatteisiin ja viihteeseen on vähentynyt viime vuosina. Olen varma, että omiin valintoihini on vaikuttanut se seura, jossa eniten vietän aikaani. Lähimmät ystäväni eivät esimerkiksi sisusta, osta uusia vaatteita tai syö ulkona jatkuvasti. Niinpä minun arkipäivieni puheenaiheet eivät siis liity uusiin mattoihin, paitoihin tai ravintoloihin. En juurikaan ajattele noita em. asioita, joten en myöskään usein kuluta niihin. Ja voin rehellisesti sanoa: tykkään tästä tilanteesta. En toivoisikaan, että yhdessä olemiseemme liittyy kuluttaminen merkittävässä määrin.

22.7.kuva1

Se, mitä kulutan somessa, vaikuttaa siihen, mitä kulutan oikeassa elämässä.

Vaikka kuinka haluaisimme kiemurrella, niin sosiaalinen media vaikuttaa meihin. Sen vaikutuksia on tutkittu, ja mitä olen lukenut, mekanismit ovat monenlaisia. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että mitä enemmän katselee kuvia Thaimaan hiekkarannoilta, kakuista kahviloiden vitriinissä tai vaikka eräilystä Lapin erämaassa, sitä enemmän haluaa hiekkarannoille, kakulle tai erämaahan. Mikä kenenkin mieleen onkaan. Saatamme sanoa inspiroituneemme!

Itse voin havaita aivan selkeän korrelaation somen ja rahan kuluttamisen välillä. Kun lakkasin seuraamasta Niken treenivaatemallistoja ja paikallisia kahviloita, en enää tarvinnutkaan lisää treenivaatteita eikä mieleen juolahtanut niin usein lähteä kahvilaan. 

Sama on monessa muussa, mitä useamman kaupan tai sisustusputiikin profiilia seuraan, sitä varmemmin haluan jotain, mitä heillä on tarjolla. Jos haluan kuluttaa vähemmän, kulutan vähemmän myös somea.

Mihin käytän rahani, siellä ovat arvoni. 

Väitän siis, että rahalla ja ajalla paljastamme omat todelliset arvomme. Jos käyttää kuukausittain satoja euroja ravintoloihin, ruoka on tärkeää. Jos käy vuosittain ulkomailla, matkustelu (tai ulkomailla asuvat ihmiset tai kumpikin) on tärkeää. Jos panostaa omiin tai lapsen harrastuksiin, harrastaminen on minulle tärkeää. Jos antaa läheisille lahjoja tai kutsuu heitä luokseen vaikkapa syömään, antaminen ja läheiset ovat tärkeitä. 

Ihan yhtä lailla kuin omaa ajankäyttöä, myös rahankäyttöä kannattaa seurata ja pohtia aika ajoin. Mihin kulutan, mitä ostan? Ovatko ne niitä asioita, joihin haluan rahojeni kuluvan? Mitä rahareiät minusta paljastavatkaan? Ihan kaikkeen emme voi tietysti vaikuttaa ja elämä voi aina yllättää, mutta usein voimme myös itse valita paljosta.

22.7.kuva2.

Raha ja rahankäyttö on mielenkiintoinen aihe, johon on tietysti monta muutakin näkökulmaa. Mitä sinulle nousi kirjoituksesta mieleen? Mitkä ovat omat rahaväittämäsi?

// Heini

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Valoa ja varjoja

On maailman helpointa tuntea olevansa vähemmän kuin joku toinen. Itse asiassa se on jopa niin helppoa, että uskon siihen toisinaan lankeavan meistä ihan jokaisen. Iltaisin sohvan nurkassa tuttujen ja tuntemattomien elämää filttereiden läpi katsellessa on välillä on vaikea hahmottaa mikä on totta ja mikä vain mielikuvaa. Toinen toistaan silotellummat kuvat saavat aikaan tunteen siitä, että toisilla elämä soljuu katkeamattomassa harmoniassa hetkestä toiseen. Ruoho näyttää ihan varmasti aidan toisella puolella vihreämmältä, pellavalakanat kuohkeammilta ja lomamatkan maisemat upeammilta. Siinä ei tarvita kuin yksi vilkaisu omiin virttyneisiin verkkareihin, sotkuiseen kotiin tai ankeaan arkeen, ja huonommuudentunne on syntynyt.

20190622_160149

Toinen maailman helpoin juttu on jättää kertomatta puolet, tai enemmänkin. Kauneimpienkin kuvien taakse saattaa kätkeytyä salattua surua ja pohjatonta pelkoa. Täydellisesti asetellut kesäpäivän kattaukset, koko perheen yhteensopivat asut ja huolettomat poseeraukset rannalla voivat olla keino hetkeksi unohtaa se kaikki muu ja keskittyä varjojen sijaan valoon.

Seuraavan kerran, kun tunnet olosi surkeaksi siksi, että ajattelet kaikkien muiden elämän olevan omaasi upeampaa, muista tämä:

Älä kahdehdi niiden iloja,
joiden suruja et tunne.

-Tuntematon-

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Haluan elää avointa elämää

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, päätin, että haluan kotimme olevan aina avoin ystäville. Ruokapöydässämme on aina tilaa, sohvannurkassa aina paikka ja saunomista varten aina pyyhe valmiina. Luulen ja toivon, että lähimmille ystävillemme tämä viesti onkin jo mennyt perille. Haluan myös madaltaa kyläilyn kynnystä: siivoan jos siltä tuntuu, ja tarjottavaksi riittää tee ja paistetut kananmunat, jos jääkaapissa ei valon lisäksi juuri muuta ole.

Ystäviä kutsun siis kylään mielelläni ja omasta mielestäni myös melko usein. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut, että entä jos rakasta lähimmäistäsi koskeekin myös muita kuin sydänystäviäni? Entä jos minun tulisikin avata kotini ja arkeni (ja juhlapyhäni) ovet myös niille, jotka eivät ole ystäviäni?

17.6

Se tuntuu vain niin hirveän hankalalta. Keksin kovin helposti syitä, miksi vieraiden tai puolituttujen kutsuminen kylään tuntuu kauhean vaivalloiselta: se vaatii aikaa, entä jos niille ei sovi, entä jos kutsu tuntuu niistä kiusalliselta, entä jos, entä jos. Mutta entä jos juuri se naapuri samassa rapussa onkin koko ajan odottanut, että joku pyytäisi kahville, kutsuisi kylään, lämmittäisi saunan tai lähtisi lenkille?

Luulen, että ajattelen elämää ja ajankäyttöäni liikaa piirakkana, jossa on oma siivunsa joka asialle. On työaika, perheaika, parisuhdeaika, ystäville varattu aika, seurakunnassa palvelemiselle varattu aika, oma aika. Tuosta aikapiirakasta tuntuu usein kovin vaikealta lohkaista edes pientä palaa esimerkiksi naapureihin tutustumiseen, vaikka olen monta kertaa miettinyt, että olisi kiva tutustua heihin paremmin. Sitäkin olen pohtinut, että miksi olemme tottuneet tekemään niin monet asiat vain omalla porukalla. Miksi haluamme viettää juhlapyhiä visusti oman kodin seinien sisällä vain oman perheen kesken, muut tiukasti ulkopuolelle rajaten?

Entä jos en edes yrittäisikään lohkaista piirakasta vielä yhtä uutta ohutta siivua, vaan alkaisin ajatella elämää yhtenä isona sekametelisoppana, jossa sekoittuvat työ, parisuhde, ystävät, perhesuhteet, naapurit, hyvänpäiväntutut ja vauvakerhokaverit? Ei niin, että lohkaisen jonkin pienen siivun viikosta tai kuukaudesta vielä johonkin uuteen toimintaan, vaan että alkaisin elää arkeani enemmän yhdessä muiden kanssa. En halua elää suljettujen ovien takana päästämättä ketään sisään, vaan haluan elää avointa elämää, johon ovat tervetulleita niin lähimmät ystävät kuin vähän vieraammatkin, oli sitten arki tai juhla. Ehkä aloitan järjestämällä tänä kesänä naapurikahvit!

// Suvi

Yksi asia kerrallaan

Kirjoitin muutama viikko sitten, että päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Tuon kirjoituksen jälkeen olen huomannut, että kyseistä sanaa on todella vaikeaa välttää kokonaan. Joissain tilanteissa jopa mahdotonta, koska jotkut asiat vain kuuluvat kategoriaan ”pitäisi tehdä”. Saanen siis tehdä pienehkön päivityksen tuohon päätökseeni: pyrin tästedes vähentämään pitäisi-sanaa, vaikken siitä ehkä kokonaan pystykään luopumaan.

Tämän aasinsillan jälkeen aion jakaa teille toisen viimeaikaisen päätökseni, joka tosin on hieman lievemmin muotoiltu: yritän vähentää multitaskaamista ja opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Viimeisen parin viikon ajan olen nimittäin tuntenut oloni jotenkin kummallisen levottomaksi. Arkisia askareita tehdessä mielessä poukkoilee koko ajan asioita, jotka pitäisi (!) tehdä. Se, mitä olen kulloinkin tekemässä, keskeytyy tai vähintäänkin häiriintyy, kun siirryn mieleeni juolahtaneen asian pariin, tai ainakin kirjoitan sen ylös johonkin lukuisista listoistani. Lopputuloksena on tunne, etten keskity mihinkään kunnolla, vaan sähellän kymmentä asiaa yhtä aikaa.

Sama koskee ns. rentoutumishetkiäni. En osaa päättää, mihin vapaa-aikani käyttäisin. Lukisinko, kirjoittaisinko, katsoisinko jakson jotain sarjaa vai mitä tekisin. Useammin kuin kerran olenkin sitten käyttänyt tuon ajan seilaten tekemisestä toiseen syventymättä yhteenkään asiaan pidemmäksi aikaa.

27.5..jpg

Tuntuu siis, että keskittymiskykyni on huonontunut. Mieleen juolahtavat asiat harhauttavat minut heti ja vievät ajatukseni pois siitä, mitä olin tekemässä. Tuo tapa on äärimmäisen ärsyttävä ja haluan pyrkiä siitä kaikin voimin eroon. Haluan keskittyä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, oli se sitten tiskaaminen, lukeminen, blogitekstin kirjoittaminen tai ystävän kanssa keskusteleminen. Haluan myös päästä eroon siitä tunteesta, että aivot käyvät ihan ylikierroksilla, kun päässä pyörii päällekkäin niin monta asiaa.

Olen siis pohtinut paljon keskittymistä ja sitä, kuinka voisin parantaa keskittymiskykyäni. Juuri sopivasti näiden ajatusten pariksi aloin lukemaan kahden aivotutkijan kirjoittamaa Keskittymiskyvyn elvytysopasta, jonka teemat luonnollisesti uppoavat minuun tällä hetkellä kuin kuuma veitsi voihin. Toki olin jo aiemminkin tiennyt, että multitaskaaminen on oikeasti illuusio, mutta sain siitä taas muistutuksen: kukaan ei kykene tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, vaan kyse on oikeasti siitä, että siirrymme tehtävästä toiseen ja takaisin. Tällöin suoriudumme tehtävistä yleensä huonommin kuin jos keskittyisimme yhteen asiaan kerrallaan.

En ole vielä laatinut viiden kohdan ohjelmaa keskittymiskykyni parantamiseen, mutta yhden konkreettisen kehitysidean olen jo keksinyt. Pidän puhelimen muistikirjasovelluksessa erilaisia listoja, ja kirjaan sinne ylös aina mieleen juolahtavat asiat ja asiat, jotka pitäisi tehdä. Aloin kuitenkin miettiä, että entä jos alkaisinkin pitää vaikka keittiön pöydällä paperia, johon kirjoittaisin ne asiat päivän mittaan, sen sijaan että avaisin joka kerta puhelimen sitä varten. Siten voisin ainakin vähentää puhelimen käyttöä, ja luulen, että sillä olisi positiivinen vaikutus keskittymiseeni. Vaikka rakastankin listoja, tässä asiassa ne ovat ehkä kääntyneet vähän itseään vastaan. Voisin myös luoda somerutiinin lisäksi listarutiinin: jonkun hetken päivässä, jolloin kirjaan kaikki päivän aikana tulleet ja paperille kirjaamani ajatukset niille sopiviin listoihin puhelimessani.

Otan myös ilolla vastaan kaikenlaiset hyväksi havaitut vinkit keskittymiskyvyn parantamiseksi! Millä keinoilla sinä saat taltutettua päänsisäisen kaaoksen?

// Suvi

Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini

Ei pidä tehdä yhtään mitään

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

dav

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi