Luulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli
Etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osannut asettua osaasi
En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen
Käännyin pois
Juuri silloin
Kun oli aika kääntyä kohti
Kävelin pois
Juuri silloin
Kun oli aika astella lähelle
Tajuan tehneeni virheen
On aika kääntyä takaisin
Palaan viereesi aroin askelin
Istahdan muurisi juurelle
Odotan
Sinun huomaavan paluuni
Uskaltavan
Luottavan
Antavan anteeksi
Kertovan siitä, mitä olin sisälläsi jo nähnyt
Alkavan kivi kerrallaan purkaa muuriasi
Annatko vielä mahdollisuuden?
// Suvi
Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.
Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.
Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.
Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.
Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.
Olen alkanut aavistella, mitä tarkoittaa ”kasvoimme eri suuntiin”. Se tarkoittaa, että ei kasvettu vierekkäin eikä edes samaan suuntaan samankaltaisesta mullasta käsin. Se tarkoittaa, että vuosien jälkeen huomattiin, että yhteistä on vain vähän. Että ei ole paljon mistä puhua, ei paljon mistä haluaisi tai uskaltaisi jakaa. Että toinen ei tiedä, miltä tuntuu tai mitä miettii. Että enää ei halua tai uskalla edes yrittää kertoa, sillä ymmärtämättömyys on aikojen saatossa tuhonnut sen, mitä joskus oli. Että toinen tuntuu etäiseltä tai vieraalta.
Kasvoimme eri suuntiin tarkoittaa, että se, mikä kerran oli yhteistä, ei ole enää.
Se tarkoittaa, että oli pitkiä vuosia mutta ei aikaa. Että oli liikaa yksinäisiä iltoja ja aamuja, jotka valkenivat sumuisina. Että pienet arkipäivän valinnat kerrostivat väleihin kitkaa ja kaunaa salakavalasti ja pikkuhiljaa. Että luultiin, että juuri me selviämme ilman määrätietoista panostusta ja paneutumista. Että toisesta tulikin itsestäänselvyys. Että kiitos ja anteeksi sanottiin yhä harvemmin, kunnes ei enää ollenkaan.
Kasvoimme eri suuntiin saattaa tarkoittaa myös sitä, että toinen kasvoi, toinen ei.
Kasvaminen samaan suuntaan vaatii yhteistä aikaa. Sitä, että jatkuvasti vaalii yhteistä ja etsii myös uutta yhteistä. Että kysyy ja kuuntelee, kiinnostuu ja kunnioittaa. Että on myös kahdestaan. Että pysyy samalla ikkunalaudalla, kääntyy päivä toisensa jälkeen yhdessä aurinkoa kohti.
Kasvaminen samaan suuntaan on helpompaa aloittaa tänään kuin huomenna.
Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa.
Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.
Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?
Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?
Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.
Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.
Kuin kirves ja kuiva puu, kuumat sanani ja sinun sydämesi
Leikkasin näkyviin vaalean ja tumman sydämesi jokaisen vuosirenkaan
Pelokkaana peitit raitasi etkä tahtonut puhua mitään
vuosista
jotka valehtelivat, täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä jotka kovettivat, tekivät sydämesi iskuista ahtaita jotka painavat, määräävät yhä sydämesi sykkeen
Saatoin vain odottaa että luottaisit ja kertoisit siitä minkä paljastin
Peruskoulu palasi normaaliin arkeen viime torstaina, kun lähes kaksi kuukautta kestänyt poikkeuksellinen etäopetusjakso päättyi. Samalla meidänkin arkemme otti askeleen kohti normaalia mieheni palatessa oppilaidensa luo. Hänen sulkiessaan oven takanaan hätkähdin omia ajatuksiani: ”ai niin, tämähän on sitä normaalia arkea”. Viikkojen kuluessa poikkeustilasta ja etätyöarjesta oli tullut meille normaalia, ja uskon samoin käyneen monille muillekin.
Olen kuullut monta kertaa sanottavan, että tällainen etäelämä on uusi normaali. No, kenties joiltain osin niin onkin. Sekä Hannah että Anna ovat viimeisimmissä teksteissään pohtineet, mitä asioita meidän olisi hyvä ottaa mukaamme koronan jälkeiseen aikaan. Koronan takia olemme olleet pakotettuja muuttamaan joitain asioita (esimerkiksi palaverien järjestäminen etänä) suuntaan, joka onkin itse asiassa positiivinen ja tavoiteltava.
Meidän on kuitenkin oltava varuillamme, ettemme oikeasti ala pitää etänä elämistä normaalina. Viime kuukaudet olemme viettäneet päivämme pääasiassa oman perheen kesken oman kotimme seinien sisäpuolella. Olemme yrittäneet opiskella ja opettaa, kouluttautua ja kasvattaa milloin minkäkin sovelluksen syövereissä. Olemme tavanneet ystäviämme istumalla kukin omassa kodissamme oman ruutumme valossa, juoden kahvia kukin oman keittiönpöytämme ääressä. Olemme hioneet tanssikuvioita ja jumpanneet hiki hatussa olohuoneen matolla huonekaluihin törmäillen. Niihinkin harvoihin, joita ehkä olemme livenä nähneet, olemme pitäneet tarkoin varjellun kahden metrin turvavälin.
Se ei ole normaalia. Etäyhteys ei ole sama asia kuin läsnäolo. Monissa tilanteissa se voi olla melkein sama, mutta se ei kuitenkaan ole sama. Ja yhdestä asiasta olen varma: me ihmiset tarvitsemme läheisyyttä, läsnäoloa ja lempeää kosketusta.
Emme saa erehtyä ajattelemaan, että kaikki tämä on normaalia. Emme saa tuudittautua siihen, että elämä etänä on ihan yhtä hyvää kuin elämä lähellä ja läsnä. Meidän tulee edelleen haluta palata siihen normaaliin, jossa voimme istua saman pöydän ääressä, tarttua kädestä, halata tavattaessa ja elää toisiamme lähellä.
Ihmissuhteet ovat yksi elämän parhaita ja samalla haastavimpia asioita. On upeaa jakaa elämää toisten kanssa, saada tukea ja antaa sitä. Iloita ja surra yhdessä, kerätä yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Samaan aikaan erilaisten näkökulmien ymmärtäminen ja toisten toiminnan tajuaminen asettaa välillä aikamoisia esteitä välillemme.
Voimme onneksi tehdä jokaisessa kohtaamisessa valinnan: olla toisillemme ystävällisiä. Minun elämäntilanteeni ei ole mikään vallitseva normi, minun mielipiteeni eivät ole ainoita oikeita, eikä minun tapani toimia sen parempi kuin kenenkään muunkaan. Toisen asemaan asettuminen ja empatiakyky on yksi avain siihen, että voin kohdata toisen hänen lähtökohdistaan, enkä omistani. Silloin voin paremmin aavistella millaisia sanoja hän toivoisi minulta kuulevansa, vai olisiko sittenkin parempi olla hetki hiljaa.
Luin jostain, että huomaavaisuuden ja velvollisuuden erottaa toisistaan yksi asia: rakkaus. Sinun ei ole pakko ottaa toisia huomioon, mutta teet sen, koska rakastat heitä. Kun huomaavaisuus kumpuaa rakkaudesta, se ei ole yhtään vaikeaa. Ja jos se tuntuisikin vaikealta, sitä voi aina harjoitella.
Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.
Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.
Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.
Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.
Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.
Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.
“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”
“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”
Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.
// Heini
PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.
PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.
Kirkon holveissa sävelet soivat suurta rakkautta. Sydän rinnassasi pamppaili pakoa. Säteilevän hymysi takana mietit, joko kuljit sen hetken ohi, josta paluuta ei enää ole.
Seisoit vierellään valkoisissasi, kauniimpana kuin koskaan. Hän ei nähnyt sinua. Ei kaipaustasi, ei kipuasi, ei sitä vahvaa ja viatonta, joka sisimmässäsi piili. Eikä tulisi koskaan näkemään.
Kun tänään nostamme maljan menneelle, on otsassa jo uurteita ja silmien sinessä surua. Vuodet eivät ole kohdelleet silkkihansikkain meitä kumpaakaan. Ehkä juuri siksi halaan sinua lujemmin kuin silloin, kun kaikki oli vasta alussa. Haluan sinun uskovan, että vielä on toivoa. Haluan sinun tietävän, että sinut nähdään ja sinua rakastetaan.
Keskeytän puuhani ja keskityn painamaan tämän hetken mieleeni.
Keittiön pöytää on jatkettu ja pidennetyn pöydän ääreen katettu toistakymmentä paikkaa. Tuoleille ja penkeille on kokoontunut joukko meille rakkaita, enemmän ja vähemmän toisilleen tuttuja. Keittiö täyttyy kotoisasta puheensorinasta, kun kuulumisia vaihdetaan ja tarjoiluastioita kierrätetään pöydän ympäri.
Viereisestä huoneesta kuuluu lasten ääniä. He kuulostavat viihtyvän varsin hyvin ilman meitä aikuisiakin. Käyn kurkistamassa salaa ovelta ja hymyilen itsekseni, kun matolla sulassa sovussa värikynien kanssa askaroivat niin kyniä mutusteleva yksivuotias kuin värityskuvaansa uppoutunut eskarilainenkin.
Annan katseeni viipyä kengistä täyttyneessä eteisessä, lasten jumppatuokion jäljiltä rypistyneessä olohuoneen matossa ja pysähdyn lopulta tarkkailemaan keittiöön kokoontuneita. Huokaan hiljaisen kiitoksen tämän kaiken antajalle. Kiitän kodista, johon kutsua. Iloitsen ystävistä, jotka kutsua.
Tätä varten tämä koti meille annettiin: jaettavaksi.
// Suvi
Tämä kirjoitus päättää tammikuisen perjantaisarjamme hetkistä, joihin olisimme halunneet jäädä.
kaleidoskooppi.net 