Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Valona toisillemme

Olen miettinyt vertaistukea. Siis sitä, miten hyvin saappaisiini pystyy astumaan joku sellainen, joka on kokenut jotain samanlaista, kuin minä. Miten osuvat lohdutuksen sanat kuulee häneltä, joka on itsekin joskus pelännyt ja surrut. Miten yhteyttä luova voikaan olla silmien pyörittely jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samoja mielipiteitä. Miten voimaannuttava yhteinen hetki hänen kanssaan, jonka koti ei myöskään läheskään aina ole siisti, tai lapset hyvin käyttäytyviä.

Vertaisessaan seurassa ei tarvitse selitellä eikä pyydellä anteeksi. Ei sotkuja kotona, ei omaa väsymystään, ei mitään. Sellaisessa seurassa voi levähtää, laskea suojamuurit hetkeksi ja olla oma itsensä. Vastaansa saa ainoastaan katseen joka kertoo, että minä tiedän, minä ymmärrän, juuri tällaista tämä on.

Tuki taas on sellaista, johon voi nojata silloin, kun ei yksin pysy pystyssä. Se kantaa ja kannattelee, antaa uskoa huomiseen. Sen varaan voi hetkeksi heittäytyä ja kerätä voimiaan, jotta jaksaa taas. Se voi olla käsi olkapäällä, tekstiviesti, varovainen hymy. Kuuntelevat korvat ja hyväksyvä sydän.

kynttilöitä

Istun ruuhka-aikaan täpötäydessä bussissa ja katselen ympärilleni. Vieressäni istuu joku, takanani joku toinen ja niin myös edessänikin. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Eri näköisiä ja ikäisiä, eri tilanteista tähän tulleita, mutta ihmisiä kaikki. Jokainen vuorollaan tuen tarpeessa, vertaisiani varmasti joka ikinen.

Olemalla kynttilöitä toisilleen
eivät ihmiset koskaan kulje täällä yksikseen
Olemalla kynttilöitä toisilleen
ovat ihmiset ainiaan matkalla hyvyyteen

-Tommy Tabermann-

P.S. Tämä runo on myös sävelletty huikean kauniiksi lauluksi, jonka voit kuunnella täältä.

//Anna

Saat anteeksi

Anteeksi pyytäminen on ihan hirveän vaikeaa.
Ärsyttävääkin usein.
Tuon yhden pienen sanan ääneen lausuminen
vaatii uskallusta ja halua kurottaa kohti.
Rohkeutta tunnustaa tehneensä väärin, sanoneensa rumasti,
käyttäytyneensä ajattelemattomasti.

Tuon pienen sanan lausuessaan anteeksi pyytäjä
tekee itsestään täysin paljaan.
Kaikki virheet levitettyinä toisen eteen,
vain odottaen noita kahta vapauttavaa sanaa.
Yhtäkkiä valta on anteeksi antajalla.

edf

”Saat anteeksi.”

Vain kaksi sanaa,
mutta kuinka suuri voima noissa sanoissa piileekään!
Vain kaksi sanaa,
mutta niihin kätkettynä niin paljon enemmän.
”En pidä kirjaa virheistäsi,
rakastan sinua loukkaavista sanoistasi huolimatta,
päätän antaa anteeksi ja unohtaa.”

Kunpa en ikinä vastaisi anteeksipyyntöön ”ei se mitään”.
Osaisinpa olla enää koskaan viivyttämättä anteeksiantoani.
Olisinpa aina valmis antamaan
ja pyytämään anteeksi niin usein kuin on tarpeen.

// Suvi

Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Rakastan sinua

”Aamulla on kiva saada lämmintä leipää. Se on sama, kuin että joku sanoisi: rakastan sinua.” Sikke Sumari

syksy

Pakkasaamuna minä lähden töihin kun on vielä pimeää. Mieheni ei tarvitsisi näin aikaisin herätä, mutta silti autolle kävellessäni huomaan, että hän on käynyt raaputtamassa jään pois tuulilasista, eikä minun tarvitse kuin hypätä lämpimän auton rattiin. Tiedän, että hän rakastaa minua.

Kun oma työpäiväni on pitkä, äitini rientää apuun. Hän hakee lapset päiväkodista ja koulusta ja tarjoaa heille välipalaksi tuoreita sämpylöitä. Hän tarkistaa läksyt, leikkii pikkuautoilla, ja tekee illaksi lasten lempiruokaa. Tiedän, että lasteni lisäksi hän rakastaa myös minua.

”Mitäs siellä?” Näillä sanoilla isäni aloittaa puhelunsa lähes joka kerta. Useimmiten hänellä ei minulle soittaessaan ole mitään erityistä asiaa, hän soittaa ihan muuten vaan. Kuin varmistaakseen, että tiedän hänen rakastavan minua.

Minä leikin ja pelaan, rapsutan selkää ja silitän päätä. Luen sinulle ääneen otteita hyvistä kirjoista, katson kanssasi valitsemaasi elokuvaa. Painan mieleeni mistä pidät erityisesti, ja yllätän sinut syntymäpäivänäsi. Tarjoudun hoitamaan lapsiasi, pyydän sinua kahville. Laitan viestiä, ja kysyn mitä kuuluu. Itken surujasi ja iloitsen onnestasi.  Halaan kun tapaamme. Sanon sen ihan liian harvoin, mutta tiedäthän, että rakastan sinua.

//Anna

Silitä mun sydäntä

”Sano nyt edes jotain”,
kuiskaat kyynelsilmin.
Sydäntäni vihlaisee.
Tunnen tuskasi
ja kuulen kipusi,
joihin niin kipeästi kaipaat lohdutusta.

Ja minä haluaisin.
Haluaisin niin kovin asetella sanani oikein.
Tuoda toivoa,
lähettää lohtua,
silittää sanoillani,
varoa viiltämästä vielä vakavammin.

Mutta kun en osaa.
En tiedä mitä sanoisin.
Miten kohtaisin kipusi,
kuivaisin kyyneleesi,
loisin uskoa tulevaan ja
lupaisin parempaa huomista.

Siksi niin usein olen vain hiljaa,
ja tartun käteesi.

Toivoen, että kosketukseni kertoo,
kuinka oikeasti haluaisin
silittää myös sydäntäsi.

8.10.vol.3

// Suvi

Äitikortti karkottaa lapsettomat ystäväsi

Kyllä sullakin ääni vaihtuu kellossa, kun sulle oma lapsi syntyy, kommentoi FB-kaveri pitkälle yli kymmenen vuotta lasten rakastamana lastentarhanopettajana työskenneelle naiselle, joka oli linkannut hyvän lasten kasvatukseen liittyvän artikkelin Facebook-sivullensa.

Minä en kuuntele neuvolassa hetkeäkään terkkaria, jolla ei ole omia lapsia, sanoi ystävä toiselle, joka on erittäin ammattitaitoinen ja pidetty terveydenhoitaja ilman omia lapsia.

Rakkaudesta ei tiedä sitten yhtään mitään ennen kuin on tullut äidiksi, tokaisi toinen lapsettomalle kaverilleen, jota tämän veljentytär oli vain hetkeä aiemmin kiittänyt lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä rakkaudesta, tuesta ja avusta.

ptr

Äitikortti satuttaa, mitätöi ja pistää pahimmillaan pisteen koko ihmissuhteelle.

Kerrottakoon, että olen itse puolivälissä neljääkymmentä elelevä lapseton sinkku. Olen viime aikoina tullut karmealla tavalla kokemaan sen tuskan, jota tyhjä kohtu, syli ja koti aiheuttavat ja josta vähemmän kipeänä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin. On ollut päiviä, jolloin olen itkenyt lapsettomuutta ja perheettömyyttä ensimmäisenä aamulla, työmatkalla, työpaikan vessassa ja taas iltaisin kotona. Välillä olen maannut päiviä sängyssä kuin paetakseni kaikkea tätä tyhjyyttä – tietäen samaan aikaan, että tätä en pääse pakoon minnekään. Itkujeni välissä olen suunnitellut muuttoa Uuteen-Seelantiin ihan vain siksi, että pääsisin pois perheellistyneiden ja perheellistyvien ystävieni luota. Ja niin moni kolmekymppinen sinkkunainen tekeekin: katkaisee suhteet äidiksi tulleisiin ystäviinsä, sillä onnea joka jää itseltä kokematta, on sietämätöntä kestää – saati jakaa. Itse olen toistaiseksi vaikkakin kovasti kompuroiden jäänyt, mutta ymmärrän jokaista pois lähtenyttä. Se, joka tuomitsee nuo ystäväporukoista häipyneet kolmekymppiset, ei tiedä minkälaisista asioista ja tunteista lähtemisen hetkellä on kyse.

Toki meillä on vastuumme suhteistamme ja valinnoistamme, sanoistamme ja teoistamme. Mutta niin on edelleen äideilläkin. On vastuu myös siitä, että ei käytä väärin äitiyttä – yhtä elämän suurimmista lahjoista – mitätöimällä, vähättelemällä tai alistamalla toista, toisen osaamista, ammattitaitoa tai jopa naiseutta. Väitän, että kenelläkään äitikorttia ahkerasti käyttävällä naisella ei ole ainuttakaan läheistä lapsetonta ystävää. Eihän mikään suhde kestä loputtomiin lyömistä – oli välineenä sitten äitiys, koulutustaso tai vaikka varallisuus.

Kaiken kaikkiaan ajatus äitikortista on älytön. Se sisältää esimerkiksi oletuksen, että äidiksi tultuaan nainen kuin nainen tietää tai haluaa ottaa selvää vaikkapa mitä pukea vauvalle pakkaseen, miksi lapselle lukeminen on tärkeää, milloin lapsen eri herkkyyskaudet ovat ja että vauva nostetaan lattialta aina kyljen kautta. Mutta eivät kaikki tiedä eivätkä läheskään kaikki halua ottaa selvää. Vanhemmuus ei automaattisesti tarkoita juurikaan mitään. Jos epäilet asiaa, mene toviksi lähes mihin tahansa perusopetuksen ryhmään, tutustu lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Tai jos haluat varmistua asiasta kovimman kautta, vietä aikaa lastensuojelussa ja haastattele lastensuojelun työntekijöitä. Monelta heidän asiakasperheidensä vanhemmilta on hukassa paljon oleellisempia asioita kuin kurahanskat lokakuussa tai lapsen lempilelu päiväkodin lelupäivänä.

Sanotaan nyt vielä sekin, että toivottuun lopputulokseen johtanut seksi, raskausaika tai synnyttäminen eivät pätevöitä myöskään vaikkapa terveydenhoitajan työhön. Eikä muutaman lapsen äiti voi yleistää omaa äitiyttään tai omia kokemuksiaan koskemaan kaikkia äitejä ja lapsia. Ammatillisuus ja ammattitaito koostuvat koulutuksesta, kiinnostuksesta, perehtymisestä ja työssä kertyvästä kokemuksesta sekä perheiden ja lasten kanssa työskennellessä aidosta välittämisestä – toisinaan jopa rakkaudesta. Ja kyllä, vaikka rakkaus omaan lapseen on epäilemättä ainutlaatuista, niin kyllä rakastaa voi lapsettakin varsin syvästi – jopa toisten lapsia.

ptr

Itse olen istunut oppilaideni vanhempien kanssa yhteensä satoja tunteja yhteisissä palavereissa. Vain yhden kerran muistan vanhemman kautta rantain kyseenalaistaneen osaamistani sen takia, että en ole äiti. Jälkeenpäin tilanteessa läsnä ollut kollegani, kokenut opettaja ja hoitoalan ammattilainen sekä kahden aikuisuutta lähestyvän pojan äiti sanoi minulle: “Älä koskaan usko ketään, joka väittää sun ymmärtävän vähemmän tai olevan huonompi opettaja sen takia, että sulla ei ole lapsia. Se, oletko äiti tai et, ei merkitse mitään suhteessa sun oppilaisiin eikä sun osaamiseen.” Noista sanoista on vuosia, mutta kuinka kiitollinen olenkaan niistä, kun kuulen tai luen välillä varsin toisenlaisia viestejä.

Revi siis mahdollisesti omistamasi äitikortti ja ole enemmän ihanan työkaverini kaltainen. Sellainen, joka antaa tunnustusta, joka kannustaa, joka huomaa osaamisen ja tunnistaa välittämisen. Tai ole niin kuin mun ystävä, joka kysyi minulta, että pitääkö vauvanvaatteet pestä ennen käyttöä. Tai toinen, joka pyysi hakemaan ties kuinka monetta yötä putkeen kiljuvan yksivuotiaansa hoitoon keskellä yötä.

ptr

Tuon kaltaiset sanat ja viestit auttavat minua jättämään Uuteen-Seelantiin muuton vain heikoimpien hetkien haaveeksi (ja toivoakseni auttavat myös sen yksivuotiaan väsähtänyttä äitiä jaksamaan edes hitusen paremmin kaikki ne seuraavat unettomat yöt). Edelleen minua auttaa myös se, että saan painaa pienille poskille suukkoja, tuudittaa uneen huutavia puolivuotiaita, viedä taaperoita uimahalliin ja leikata kuusivuotiaan varpaankynsiä. Silloin on helpompi muistaa, että rakastan niitä lapsia ja niiden äitejä enemmän kuin koen tuskaa omasta menetyksestäni.

// Heini