Tupsahtakaamme toistemme tykö!

Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.

”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”

Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.

”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”

20200501

Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.

Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.

Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.

Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.

// Heini

Lunastamattomia lupauksia

Hei, sitku muutat tänne niin sit kyllä alat käymään mun kanssa jumpassa!

No mut sitku nämä mun opinnot on valmiit niin lähetään yhdessä viikonlopuksi kylpylään!

Sitku me muutetaan isompaan asuntoon niin kutsun kyllä teidät kaikki meidän luo!

***

Lupauksia on helppo heitellä. Ehkä ne tuntuvat kivalta tavalta piristää toista tai viritellä yhteisiä unelmia. Kenties hetken huumassa itsekin uskoo sanomansa toteutuvan – jopa aivan itsestään ilman vaivaa, aikaa tai rahaa. Tai ehkä toisinaan lupauksilla tietoisestikin koitetaan kääntää kaverin katse pois nykyhetkestä, jossa ei jollakin syyllä järjestä aikaa toiselle.

Mutta entä sitten, kun sitku-aika onkin käsillä? Kun ystävä on muuttanut samalle paikkakunnalle, opinnot ovat valmiit tai koti on isompi – kuinka moni silloin muistaa aiemmin lausumansa lupaukset? Muistammeko kutsua ystävän jumppaan, kylpylään tai kylään? Lunastammeko lupaamamme?

Läheskään aina emme. Ehkä välillä jopa tietoisesti emme toimi aiempien puheidemme mukaisesti. Liikaa vaivaa, liikaa aikaa, liikaa rahaa, ajattelemme. Miltä silloin tuntuu toisesta, joka hänkin muistaa puheesi, lupauksesi ja sitku-unelmanne?

sitku

Päällimäinen tunne on usein pettymys: Miksi suunnittelit jotain, mutta teit toista? Emmekö olleetkaan ystäviä, jotka pitävät lupauksensa? Enkö ollutkaan sinulle niin tärkeä, että olisit järjestänyt aikaa meille? Enkö olekaan sopiva kaveri jumppaan, kylpylään tai kylään? Enkö minä kelpaakaan?

Pettymys puhaltaa ilmaa ihmissuhteen väleihin ja kylvää sydämeen epäluottamuksen siemeniä. Miksi uskoa seuraavankaan kerran, kun toinen heittää jotain kyläilystä joululomalla? Mitä useampia pettymyksiä ihmissuhteessa on, sitä innottomampi reaktio on uuteen ilmoille heitettyyn suunnitelmaan tai lupaukseen. Eihän kannata tarrautua sellaiseen, jonka toteutumisen todennäköisyys on lähellä nollaa.

Lunastamattomien lupausten ja pitämättömien puheiden sijaan kannattaisi enemmän toimia. Pyytää kylään niitä, jotka kyläilyetäisyyden päässä asuvat. Kysyä kaveriksi kylpylään niitä, jotka siitä nauttisivat. Hakea jumppaan niitä, jotka eivät yksin vielä uskalla tai saa aikaiseksi mennä. Älä lupaile, vaan toimi. Älä puhu, vaan palvele.

Ja jos päätätkin lausua lupauksen, niin paina se visusti mieleesi ja lunasta sanomasi, kun aika on.

// Heini

Toistuvuus tuo turvaa

Perinteet ovat murtuneet, tavat ovat harvenneet.

Ennen syötiin päivällistä joka päivä kello viisi, katsottiin lempisarjaa torstaisin, saunottiin lauantai-iltaisin, mentiin kirkkoon sunnuntaiaamuisin. Nykyään lämmitetään ruokaa kukin vuorollaan, katsotaan sarjoja milloin tykätään jokainen omalta laitteeltaan, kirkkoon mennään jos huvittaa. Saunatkin on muutettu varastoiksi.

Kärjistän, tiedän. Mutta en voi olla miettimättä, että samaa tahtia tuttujen tapojen ja perheen perinteiden kanssa on murentunut myös ihmisten mielenterveys. Kun arki muuttuu ennustamattomaksi eikä toistuvuus tuo turvaa, mieli kuormittuu. Päivittäin tehtäviä päätöksiä on vastassa enemmän, emmekä pääse välillä lepäämään tapojen luomassa automaattiohjauksessa. Omat rutiinit eivät enää juurruta kiinni tavallisena toistuvaan arkipäivään.

tavat

Ihmissuhteissakin tärkeinä pidetään lähinnä spontaaniutta, yllätyksellisyyttä, uutuutta. Kuitenkin juuri tavat kannattelevat ihmissuhteita, yhdessäoloa ja yhteyttä. Erityisesti silloin, kun arki on täyttä, tunteet aaltoilevat tai myrskyt iskevät, on turvallista nojautua tapoihin ja rutiineihin, jotka tuovat lähimmät lähelle.

Mennään juoksemaan perjantai-iltaisin. Syödään aamiaista yhdessä tiistaisin. Kysytään oliko treeneissä kivaa. Saunotaan kun tullaan kotiin. Halataan kun tavataan. Suukotetaan kun lähdetään. Sanotaan tärkein joka päivä.

Kun varjelet jotain tapaa, tapa varjelee sinua.”
Matti J. Kuronen

”Ihan yksi lysti, miten vietetään vuosipäivää. Tärkeää on se, mitä tehdään joka maanantai.
Maaret Kallio

// Heini

Tämä ja seuraavat kaksi perjantaita vietetään lempilainaustemme äärellä.

Avoimuus lisää ymmärrystä

Kirjoitin talvella siitä, kuinka avoimuus luo avoimuutta. Avoimuudella on ihmissuhteissa myös toinen, äärimmäisen tärkeä tehtävä: avoimuus luo tilaa ymmärrykselle.

Uskon, että yksi ihmissuhteita useimmin haastava tekijä on ymmärryksen puute. Vastaan tulee tilanne, jossa jompi kumpi (tai kumpikin) kokee tulleensa väärinymmärretyksi tai jääneensä kokonaan vaille ymmärrystä, eikä sitä solmua saada avattua niin, että ihmissuhde voisi jatkua. Mikä voisikaan olla ihmissuhteelle repivämpää kuin kokemus siitä, ettei ajatuksiani, valintojani tai tunteitani ymmärretä. Sen lisäksi, että on itse tullut väärinymmärretyksi, ihmissuhdetta voi toki haastaa myös se, jos toistuvasti kokee toisen osapuolen toimintatavat ja valinnat mahdottomiksi ymmärtää.

11.11

Ymmärrys on siis ihmissuhteiden elinehto. Mitkä asiat sitten asettuvat ymmärryksen tielle? Uskon, että ymmärtämistä hankaloittaa oleellisesti se, ettemme tiedä tarpeeksi. Kun emme tiedä, joudumme arvailemaan ja tekemään omia tulkintojamme, jotka eivät läheskään aina osu oikeaan. Sen sijaan, että yrittäisimme ymmärtää oikean tiedon perusteella, teemme omia päätelmiämme puutteellisten tietojen pohjalta.

Jos ystäväni kertoo minulle suuttumuksestaan, minun on vaikeaa ymmärtää häntä, jos hän ei halua avata tilannetta tunteensa taustalla. Saattaa jopa käydä niin, että ystäväni puhumattomuuden takia ymmärränkin paremmin toista osapuolta. Mitä enemmän välillämme leijuu puhumattomia asioita, sitä enemmän kysymyksiä jää vastaamatta ja vääriä tulkintoja korjaamatta. Mitä enemmän ystäväni tilannetta ja ennen kaikkea omia ajatuksiaan avaa, sitä helpompi minun on osoittaa ymmärrystä häntä kohtaan. Jos taas itse koen jääväni ymmärrystä vaille, on hyvä pohtia, olenko kertonut asian niinkuin se on, vai olenko jättänyt jotain oleellista kertomatta. Toki on hyvä pyrkiä pitämään avoimuus oikeilla raiteilla. Juoruaminen ei hyödytä ketään, mutta joskus on keskusteltava sellaisistakin tilanteista, jotka koskettavat myös muita ihmisiä. Tällöin on pyrittävä avoimuuden lisäksi myös rakentavaan keskusteluun.

Avoimuus on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää toisiamme. Vasta ollessamme perillä toistemme tunteista, ajatuksista ja kokemuksista voi syntyä ymmärrystä. Tämä asettaa meistä jokaiselle haasteen: voidaksemme tulla ymmärretyiksi meidän on itse uskallettava rohkeasti kertoa tunteistamme, ajatuksistamme ja valintoihimme johtaneista syistä.

// Suvi

Kutsuin kyllä kyläilemään

Meillä ei ole täällä oikein ketään ihmisiä, sanoit surullisena, allapäin, ehkä pettyneenäkin.

Päätin oitis kutsua teidät syömään, pullakahville tai vaikka piknikille. Kutsuin kerran, toisen, kolmannenkin. Neljänteen kertaan kokosin jo voimiani. Vastauksesi oli aina, että nyt ei sovi. Kerran olitte tosin jo tulossa, mutta peruit viime hetkellä. Koskaan et itse palannut asiaan tai ehdottanut vastavuoroisesti tapaamista.

Viidettä kertaa en enää kysynyt. Mietin, että ehkä en ollutkaan se, joka halusitte yhdeksi ihmiseksenne. Tai ehkä elämässänne oli kuitenkin niin paljon tärkeämpiä juttuja, jotka menivät kutsuni ohi. Tai ehkä olin ymmärtänyt jotain lauseessasi aivan väärin.

kutsuin kyläilemään

Sitäkin kyllä mietin, miten ajattelitte ihmisten elämään ilmaantuvan. Ymmärsittehän, että jos arki on täpösen täynnä, on usein hankalaa pitää ihmisiä likellä. Muistitko, että ystävyyssuhteet tarvitsevat tilaa ja aikaa, priorisointiakin. Mietin, että vain harva meistä jaksaa sinnikkäästi kutsua ja ehdottaa, kun vastaus on yleensä ei. Pohdin myös, miksi ette juurikaan avanneet omaa oveanne, kutsuneet ketään omaan kotiinne. Odotitko muilta jotain sellaista, mihin et kuitenkaan ollut itsekään valmis?

Nyt, vuosia myöhemmin, mietin sitäkin, mikä on teidän versionne tarinastamme. Miksi sinun mielestäsi meistä ei tullut toistemme ihmisiä? Huomasitko edes, että yritin? Mitä ajattelitte minusta tai ystävyyssuhteista ylipäätään? Mitä halusit silloin minun tai muiden tekevän, jotta ympärillänne olisi ihmisiä?

Minä surin sitä, että en onnistunut yrityksessäni olla ystäväsi. Mitä sinä surit?

// Heini

Kaupunkilomalla

Syysloma alkoi perjantaina, ja lähdin suoraan töistä viikonlopuksi pääkaupunkiimme ystäväni tykö.

Lauantaiaamun korkkasin kahden ystäväni kanssa ihanalla ja rauhallisella brunssilla, minkä jälkeen jatkoimme toisen kanssa matkaa päämäärättä. Kävelimme Punavuoresta muutaman putiikin kautta Kauppatorin tunnelmaan. Ja jo tuossa reilun puoli tuntia kestävällä matkalla syömmeeni alkoi hiipiä ahdistava olo. Kaupungin sykkeessä tuntui vaikealta rentoutua tai edes pysyä rentona.

kaupunkiloma 2

Kauppatorilla huomasin, että lautta Suomenlinnaan lähtisi laiturista kolmen minuutin päästä.

Mennäänkö? kysyin ystävältäni.

Saatuani heti myönteisen vastauksen astuimme lauttaan. Kiipesin kannelle nauttimaan maisemista ja merituulesta, ja sykkeeni tasaantui oitis. Päästyämme laituriin en lakannut huokailemasta kuinka ihanaa ja kaunista Suomenlinnassa olikaan! Aurinko paistoi, syksyn väriloisto hehkui parhaimmillaan, meri kohisi.

kaupunkiloma 1

Muistin taas kerran, mikä lataava ja levollinen vaikutus Luojan luomalla onkaan. Ja että jos vain mahdollista, lähden aina kuuntelemaan meren kohinaa!

Onneksi sunnuntaiaamun ohjelmassa oli vielä pitkä kävelylenkki Lauttasaaren kuvankauniilla rannoilla. Kaupunkilomakin voi olla monenlainen!

// Heini

Silloin ja nyt

Kuinka vähän silloin tiesimmekään. Olimme niin kovin nuoria ja silti – tai ehkä juuri siksi – niin kovin varmoja itsestämme ja toisistamme. Elämämme kulkivat rinnakkain ja askeleemme sopivat yhteen vierekkäin astellessamme.

Elämä ei ollut vielä jättänyt meihin jälkiään. Seisoimme samassa risteyksessä
reput tyhjinä
takit auki
näköaloja tiiraillen.

Minkä polun valitsisimme? Mihin suuntaan lähtisimme?
Tai paremminkin: mihin suuntaan meidät vietäisiin?

Polkujemme alussa olimme niin lähekkäin.

edf

Sen risteyksen ja tämän päivän väliin mahtuu tuhansia hetkiä, pieniä ja suuria valintoja, jotka ovat määrittäneet polkujemme suuntaa. Paljon sellaista, jota emme ole voineet valita. Emmekä varmasti olisi itsellemme valinneet, jos se olisi käsissämme ollut.

Ja minusta tuntuu, että kaikki se väliin jäänyt ja vuosien aikana tapahtunut tai tapahtumatta jäänyt on muovannut meistä ja elämistämme niin kovin erilaiset. Matkan varrella reppuun on kertynyt monenlaista, ja kaikki se lasti on piirtänyt erilaisuutemme  yhä selvemmin esiin. Oli helpompaa olla lähellä silloin, kun niin moni iso askel oli vielä ottamatta, valinta tekemättä ja kipu kokematta.

Reput tyhjinä olimme niin samanlaisia.

// Suvi