Mökkipihalla

Paljaiden varpaideni alla tuntui pehmeä sammal, kun yhtäkkiä huomasin kaiken vähän terävämmin. 

Näin terassilla sikin sokin lojuvia crocseja, kaiteilla kuivavia uikkareita, siellä täällä puolimärkiä vaatemyttyjä. Nurmikolla viltin ja sen päällä kesken jääneitä kirjoja. Tunsin nenässäni hennon saunan piipusta tupruavan tuoksun ja kasvoillani kevyen etelätuulen. Kuulin rannalta vesileikkien loisketta, keittiöstä tiskauksen kolinaa, mökkitieltä vaunujen renkaiden rapinaa. Ihoani lämmitti pilvettömältä taivaalta loistava aurinko.

Jatkaessani matkaa kääräisin pihan pöydältä kainalooni valkoisen, vaan jo kovin tahraisen, pöytäliinan. Puristin sitä käsissäni, olihan se muisto täysistä hetkistä yhteisen pöydän äärellä. Se oli osoitus elämästä siellä, minne sitä monta vuotta pyysin. 

kesäpurkissa'

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden heinäkuun paahteiset päivät kääriytyivät ympärilleni niin, etten toviin muistanut mitään muuta. Hetken ajan siinä mökkipihalla oli kaikki, mitä tiesin. Kaikki mitä tarvitsin.

Tästä kaikesta kiitän, minä kuiskasin. 

Sisään mennessäni hipaisin hellästi pukuhuoneen naulassa roikkuvaa, kaiken kirjavaa pyyherivistöä.

// Heini

Kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.

Mihin viimeksi jäätiin

”On niin mahtavaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka ei oltaisi nähty pitkään aikaan”.

Olen miettinyt, mitä nuo sanat todella pitävät sisällään. Onko oikeasti mahdollista jatkaa siitä, mihin vaikkapa vuosi sitten jäätiin? Vuoden aikana molempien elämässä on varmasti tapahtunut paljon kaikenlaista: onko mahdollista kiriä väliin jäänyt aika kiinni? Käytännössähän kyse on siitä, että palataan vuosi taaksepäin ja yritetään referoida vuoden tapahtumat. Uskon, että pystymme melko nopeasti kertomaan pääpiirteittäin, mitä olemme tehneet. On kuitenkin lähestulkoon mahdotonta kuroa jälkikäteen sanoilla kiinni kaikkea sitä, mitä olemme vuoden aikana tunteneet ja ajatelleet. Emmehän välttämättä enää itsekään muista, mitä useita kuukausia sitten joistain asioista tunsimme tai ajattelimme. Ja eivätkö juuri tunteet ja ajatukset ole ihmissuhteiden tärkeimpiä rakennuspalikoita?

19.8

Jos emme ole nähneet ystäväämme pitkään aikaan, vaikka vuoteen, emme voi tavatessamme jatkaa siitä, missä nyt olemme. Meidän täytyy palata siihen, missä viime tapaamisen aikaan olimme, ja yrittää lyhyessä ajassa parhaamme mukaan täyttää aukot. Emme kuitenkaan pysty täyttämään niitä kaikkia, ja mitä pidempi aika edellisestä tapaamiskerrasta, sitä enemmän aukkoja väistämättä jää.

Ajattelen, että ihmissuhteiden on haastavaa (*) syventyä ja kehittyä, jos näemme toisiamme kerran vuodessa (emmekä pidä siinä välissä juurikaan yhteyttä) jatkaen aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen ihmissuhde on vuoden tauolla, sillä aikaa kun elämä muilta osin menee eteenpäin. Tavatessamme yritämme pikakelata menneen vuoden tapahtumat ja päivittää toisemme ajan tasalle kuulumisistamme.

Uskonkin, että tuolla alun lauseella halutaan ennemminkin kuvata sitä, kuinka ihanaa on, että elämässä on sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa (pitkästä tauosta tai välimatkasta huolimatta) yhdessäolo on aina luontevaa, tuttua ja helppoa. Luulen, että kasvaakseen ja kehittyäkseen ihmissuhteet tarvitsevat kuitenkin sitä, että avaamme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme kulloisenkin elämänvaiheen keskellä.

// Suvi

(*) Toki on sellaisiakin ihmissuhteita, jotka kehittyvät, vaikka tapaamiset olisivat harvemmassa. Paljon työtä se varmasti kuitenkin vaatii. 

Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Matkalla merkitykseen

Menetin alkukesästä ystävän sille pelottavalle s-kirjaimella alkavalle peikolle, joka tuntuu tätä nykyä heittelevän pesäkkeitään sinne sun tänne. Lainasin kirjastosta aiheesta kertovia kirjoja, selasin blogeja ja luin lehtijuttuja. En (tietenkään) ollut kysynyt tätä ystävältäni, mutta halusin tietää miltä tuntuu, kun tietää kohta kuolevansa.

”Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. (…) Me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen.” Astrid Swan: Viimeinen kirjani

”Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.” Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

matka

Lukiessani näiden rohkeiden naisten lauseita ajattelin, että ehkä kuoleman läheisyys tuntuukin siltä, että tietää todella elävänsä. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja tärkeysjärjestyksen. Kun tuttu ja turvallinen järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jäljelle jää vain se, millä on lopulta merkitystä.

Jospa meidän kaikkien ei tarvitsisi käydä läpi pahinta mahdollista oppiaksemme pitämään tavallista erityisenä ja arkista arvokkaana. Tänä syksynä lähden matkalle, jonka aikana aion ottaa selvää siitä, mitkä asiat juuri minulle ovat kaikkein merkityksellisimpiä, ja miten voisin niihin panostaa ja niitä vaalia. En halua menettää jotain, ja vasta sen jälkeen herätä huomaamaan, mikä aarre käsissäni olikaan.

Ajatus on vasta alussa, enkä tarkkaan tiedä mihin tämä matka johtaa. Todennäköisesti paljon lähemmäs, kuin luulinkaan.

//Anna

Huolletaan ihmissuhteitamme

”We put more energy into building relationships than into maintaining them.”
-Rick Warren

Ihmissuhteet eivät pysy hengissä itsestään. Kasvaakseen ja syventyäkseen ne vaativat aikaa, vaivannäköä ja huolenpitoa. Tiedostamme kyllä, kuinka tärkeitä nuo asiat ovat ihmissuhteiden syntymiselle, mutta ymmärrämmekö niiden merkityksen myös ihmissuhteidemme säilymisen kannalta? Miksi niin usein panostamme ihmissuhteisiin eniten niiden alkuvaiheessa?

Pidän alussa olevan sitaatin sanasta maintain ja sen merkityksistä huoltaa ja ylläpitää. Ihan kuten rakennuksetkin ajan saatossa kaipaavat korjaamista ja huoltoa, niin ihmissuhteetkin vaativat aktiivisia huoltotoimenpiteitä. Pysyäkseen kunnossa rakennuksia tulee huoltaa jatkuvasti ja säännöllisesti, mieluusti jo ennen kuin jotain menee rikki. Sama pätee ihmissuhteisiin. Ja aivan kuten talonkin rakentamiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa, niin on usein myös ihmissuhteiden laita. Talon valmistuttua ja ihmissuhteen synnyttyä huoltaminen saattaa kuitenkin jäädä vähemmälle ja ennen kuin huomaammekaan, on yksi jos toinenkin nurkka päässyt vähän rempalleen.

19.7.

Ihmissuhteen alkuvaiheessa vaivannäkö tulee useimmiten kuin itsestään. Toisen osapuolen kanssa haluaa viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, hänestä haluaa tietää kaiken mahdollisen ja häntä haluaa ilahduttaa sopivimmalla mahdollisella tavalla. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liikaa yhteistä aikaa, sillä kaiken mahdollisen ajan haluaisi käyttää juuri hänen kanssaan. Uskon, että samankaltainen ihastumisen ja jopa rakastumisenkin vaihe käydään läpi niin pari- kuin ystävyyssuhteissa.

Jossain vaiheessa suhde kuin suhde kuitenkin arkipäiväistyy. Silloin mitataan myös se, kuinka paljon vaivaa olemme valmiita näkemään ihmissuhteidemme eteen. Olen pohtinut paljon, mistä se johtuu. Miksi panostamme ihmissuhteisiin niin hurjasti niiden alkuvaiheessa, mutta emme enää suhteen jo vakiinnuttua? Olen keksinyt sille vain yhden selityksen: pidämme tällaisia ihmissuhteita itsestäänselvinä, ja ajattelemme, ettei niihin tarvitse sen kummemmin panostaa, koska tuo ihminen ja ihmissuhde säilyy elämässäni joka tapauksessa. Ihan kuten saatamme olettaa, että talo pysyy hyvässä kunnossa ilman minkäänlaista vaivannäköä, erehdymme helposti luulemaan, että ihmissuhteetkin pysyvät kunnossa itsestään. Ja kyllähän ne varmasti jonkinlaisessa kunnossa pysyvätkin, niinkuin ne talotkin, joille ei tehdä mitään. Ainakin johonkin pisteeseen asti, kunnes niistä tulee asumiskelvottomia.

Sen sijaan että pitäisimme läheisiämme itsestäänselvinä, vaalitaan niitä ihmissuhteita, jotka meille on annettu. Pidetään niistä huolta. Annetaan aikaa, käytetään energiaa, nähdään vaivaa. Ei anneta ihmissuhteidemme ränsistyä.

// Suvi

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kiitos ei kulu käytettäessä

Mielestäni sanomme ihmissuhteissamme kiitos aivan liian harvoin. Minä sanon ihmissuhteissani kiitos aivan liian harvoin. Meidän pitäisi kiittää toisiamme enemmän, sillä liian usein kiitos jää vain ajatuksen tasolle. Miksi kiittäminen on niin hankalaa, vaikka se on niin tärkeää? Miksi emme aina muista, tajua tai jaksa kiittää?

Kerta toisensa jälkeen mieheni vie automme huoltoon, käy ostamassa siihen uusia osia kuluneiden tilalle ja vaihtaa renkaat. Tajusin, etten ole koskaan kiittänyt häntä kaikesta siitä, mitä hän tekee pitääkseen automme kunnossa. Kenties en pidä noita asioita kuitenkaan niin tärkeinä. Ehkä pidän itsestäänselvänä, että mieheni hoitaa autoon liittyvät asiat, enkä siksi ymmärrä kiittää.

Luulen, että kiitämme helpommin sellaisista asioista, joista itse haluaisimme kuulla meitä kiitettävän. Asioista, joiden ymmärrämme vaativan aikaa ja vaivaa, koska itse teemme niitä usein. Meillä kotona minä useimmiten imuroin, joten muistan kyllä (toivottavasti!) kiittää, jos puolisoni tekee sen. Autoon kohdistuvista huoltotoimenpiteistä, joita puolisoni tekee jatkuvasti, sen sijaan tajuan harvemmin kiittää, koska en niitä itse yleensä tee. En osaa ajatella, kuinka paljon vaivaa ja aikaa auton ylläpitämiseen menee.

dav

Mielestäni kiittäminen on tärkeää, koska tuolla yhdellä pienellä sanalla voimme viestiä niin paljon. Kiitos tarkoittaa: huomaan vaivannäkösi ja arvostan sitä. Kiitos sanoo: olen iloinen, että käytit aikaa auttamiseeni. Kiitos osoittaa: en pidä tekoasi itsestäänselvänä. Kiitos kertoo: olen kiitollinen avustasi. Kiittämällä teemme näkyväksi toisen ihmisen vaivannäön.

Jos jätämme kiitoksen sanomatta liian monta kertaa, on olemassa riski, että jonain päivänä emme enää saa tilaisuutta sanoa sitä. Kiitoksen sanomatta jättämisestä ei nimittäin ole kiittämättömyys kovin kaukana, ja kiittämättömyys karkoittaa avuntarjoajat. Kiitoksen ääneen sanominen sen sijaan saa mitä todennäköisimmin avuntarjoajan tekemään saman uudelleen. Saattaapa olla niinkin, että kiittäminen lisää kiitollisuutta. Uskon myös, että tekisi hyvää ihmissuhteillemme tunnistaa ja tunnustaa käytännöllinen rakkaus, jota osoitamme arjen avuliailla teoilla. Kiittämällä huomioimme toisemme, ja mikä voisikaan olla ihmissuhteissa sen tärkeämpää.

Toki kiitämme asioista, jotka meille ovat tärkeitä. Kiitämme myös isoista asioista, sellaisista, jotka on helppo huomata. Mutta kiitämmekö pienistä teoista, jotka nekin puhuvat rakkautta? Kiitämmekö roskien viemisestä, ruoan tekemisestä, tarjotusta kyydistä, leivotusta piirakasta, keitetyistä kahveista? Toivoisin, että oppisin kiittämään teon mittaluokasta piittaamatta.

Meidän tulisi opetella kiittämään useammin. Kiitosta ei voi tuhlata loppuun, eikä se kulu käytettäessä.

// Suvi