Aina on aihetta juhlaan

Helmikuu on ollut hulinakuukausi. Takana on kolme vauhdikasta viikonloppua, kaikki erilaisten juhlien merkeissä vietettyjä. Ensin juhlittiin kolmekymppistä ystävää purevassa pakkasessa posket punaisina, seuraavaksi uunituoretta avioparia rennosti pelaillen ja viimeisimpänä viisikymppistä.

Teen paljastuksen: ennen en perustanut juhlista ollenkaan niin paljon kuin nykyään. Järjestelyjen, viestiketjujen ja vaivan vaakakuppi tuntui monesti painavan enemmän kuin juhlista jäävät muistot ja sankarin ilo. Kuulostaa vähän kyyniseltä, tiedän. Vähitellen olen kuitenkin alkanut tajuta juhlimisen ja yllätysten jujun. Parhaimpia muistoja viime vuodelta jäi niistä hetkistä, kun oltiin kokoonnuttu meidän tai jonkun ystävän ruokapöydän äärelle, sohvannurkkaan tai saunan lauteille. Juhlittiin valmistumista, pyöreitä (ja väli-) vuosia, nimipäiviä, kesäloman alkamista, milloin mitäkin. Vaikka järjestelyt jäivätkin välillä vähän viime tippaan, oli jokaisessa juhlassa mukana se tärkein: ihmiset, joiden kanssa haluan muistojani luoda. Olen myös saanut huomata, että juhlista jääneet muistot ovat kaiken etukäteisvaivan arvoisia. Lisäksi olen oppinut, ettei juhlimisen tarvitse tarkoittaa pönötysjuhlia, eikä muistojen luominen ihan aina vaadi niin valtavasti vaivaakaan.

19.2.

Olen siis kääntänyt kelkkani yllätysten ja juhlimisten suhteen. Kuten eräs viisas ystäväni on monesti sanonut, elämästä jäävät mieleen arjen toistuvat rutiinit ja arjesta poikkeavat kohokohdat. Rakastan rutiineja, mutta olen oppinut rakastamaan myös juhlahetkiä. Jokainen syntymäpäivä, valmistuminen, vauvan tulo ja uusi koti ansaitsee tulla juhlituksi ja muistetuksi. Sitä paitsi, jälkeenpäin muistellaan kuitenkin vaivan sijaan yhdessä vietettyjä hetkiä.

Aina on aihetta juhlaan

Ole minulle olkapää

Haluaisit niin kovasti lohduttaa. Haluaisit sanoillasi pyyhkiä pois poskilleni vierivät kyyneleet ja viesteilläsi välittää toivoa tuskan keskelle. Haluaisit kertoa, kuinka kaikki kyllä järjestyy ja tunnelin päässä pilkottaa valo. Saanko kuitenkin esittää yhden pyynnön?

Tarvitsen kipeämmin olkapäätäsi kuin sanojasi, sillä joskus lohdutukseksi aiottu viiltää kaikkein terävimmin. Juuri sanoillasi niin helposti vierität lisää kyyneleitä jo ennestään märille poskilleni. Harkitsematta matkaan lähetetty lohdutus muuttuukin mielessäni muistutukseksi kaikesta siitä, mitä ei ole. Siksi toivonkin, että toivottomalla hetkellä kyyneleitäni katsellessasi mieluummin nielisit neuvosi kuin loukkaisit lohdutuksellasi.

Älä käsitä väärin. Ymmärrän toki, että tarkoitat ainoastaan hyvää. Toivot niin, että toiveeni toteutuisi ja tuskani talttuisi. Sanasi syntyvät siellä missä rakkaus asuu, sillä sydäntäsi särkee katsella kipuani, mutta siitäkin huolimatta ne saattavat tahtomattasi joskus satuttaa. Siksi toivonkin, että silloin kun et osaa sanoa mitään, valitset olla vierelläni hiljaa.

Minä nimittäin kestän sen, ettei sinulla ole antaa vastauksia. Kestätkö sinä?

Ole minulle olkapää

Ikävä lähelle

Joskus voi tulla ikävä
vaikka olis koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä leijuu
sata sanomatonta
ja kymmenen kysymätöntä,
saattaa toinen lipua tavoittamattomiin.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Jos välillä hiertää
taas kaikki tekemätön,
kaikki se yhtenään ymmärtämätön,
saattaa tuntua, ettei ole toista pitkään aikaan kuullut tai katsellut.
Vaikka se on koko ajan ihan lähellä.

Siis
pakottaudu puhumaan
yritä ymmärtää
kurota kohti kysymyksilläsi ja
taivalla tykö teoillasi.
Vain siten helpottaa
ikävä lähelle.

Ikävä lähelle

Ollaan niin kuin ollaan

Tutustuin uusimpaan ystävääni tavalla, joka on varmasti useimmilla mittareilla kaikkein kovin: lähdimme reissuun. Yhteinen ystävämme saattoi matkaan sanoilla, että tulette varmasti hyvin juttuun. Niine hyvineni hyppäsin bussiin. Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran syömään, päätin juoda ostamani patongin kanssa vettä omasta pullostani. Toivoin ääneen, että toimintani ei seuraani kovin hävettäisi.

Kuule, ei tässä iässä enää tuollaiset asiat paljon hävetä. Voidaanko sopia heti tässä alussa, että ollaan niin kuin ollaan?

Tapasin pitkästä aikaa ystävääni. Lähes ensitöikseen hän kertoi kuulumisia pariterapiasta, jossa hän kävi miehensä kanssa. Koitin omasta puolestani pitää kysymykset minimissään, sillä minua vähän arvelutti, mitä mies tuumaisi jos kävisi ilmi, että tiedän heidän pariterapiastaan. Vain muutama tunti myöhemmin joimme iltateetä keittiössä, ystäväpariskunta ja minä. Lähes ensitöikseen mies kertoi kuulumisia heidän pariterapiastaan. Kerroin mikä minua oli hetki sitten arveluttanut.

Kuule, ei me enää jakseta teeskennellä yhtään mitään tai pitää mitään kulisseja pystyssä. Tällaisia me vaan ollaan, ottakaa tai jättäkää!

Olimme muutaman ystäväni kanssa kyläilemässä yhteisen ystävämme luona. Vaihdoimme kuulumisia. Yksi kertoi, että lasta ei kuulu. Että vauva olisi ollut toiveissa jo pitkään, mutta toteutumattomaksi tuo haave on toistaiseksi jäänyt. Meistä kukaan ei välttynyt kyyneleiltä.

Mutta kuulkaa, oon miettinyt että mitä sekin mua tai ketään auttaa että jostain asiasta ei puhu. Ja tätä mulle nyt kuuluu. Että tällaista tää mun ja meidän elämä nyt osin on. Niin miksi en siitä teille kertoisi?

Tiedätkö, millaista on saada olla edellä kuvattujen kaltaisten ihmisten ystävä? Sellaisten, jotka eivät pinnistele tai peittele, eivät väistele tai vaadi. Sellaisten, jotka eivät pelkää jakaa kompastelujaan, kolhujaan, kipujaan. Sellaisten, jotka avaavat paitsi kotinsa niin myös sydämensä oven ja toivottavat tervetulleeksi.

Se on armollista ja levollista! Sellaisten ihmisten kanssa voi olla pinnistelemättä, jutella punnitsematta jokaista sanaansa. Sellaisten ihmisten keskellä voi kääriytyä huopaan ja itkeä ripsivärit pitkin poskia suurimmista suruista tai isoimmista iloista, omista tai jaetuista. Sellaisten ihmisten aitous ja avoimuus on kutsu jakamaan omankin elämän kätketyt kivut. Se on ovi syvempään yhteyteen.

Sillä kun sinä olet sinä, niin minäkin saatan uskaltaa olla minä.

Ollaan niin kuin ollaan

Vastapoimittuja mustikoita

Kävin viime viikolla syömässä parhaan lukioaikaisen ystäväni kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli vierähtänyt useampi vuosi, vaikka asumme sentään samassa kaupungissa. Ystäväni oli kyllä usein aikonut kutsua meidät kylään, mutta ajatellut sitten, ettei ehtisi siivota.

Tunnistan saman itsessäni. Mietin usein, että olisi kiva kutsua joku kylään. Sitten alan miettiä mitä vieraille tarjoaisin, ja lopulta kakkuohjeita selatessa vierähtää monta iltaa, ja koko hommasta tulee niin stressaavaa, etten koskaan lähetä yhtään viestiä tai kutsu meille yhtään ketään. Milloin tästä tuli näin vaikeaa?

Lukiossa menimme ystäväni kanssa joka päivä koulun jälkeen joko meille tai heille. Haimme matkalla kaupasta aina samat eväät, kuuntelimme joka päivä samaa musiikkia, varmaan puhuimmekin uudestaan ja uudestaan samat jutut. Kummallekaan ei olisi tullut mieleenkään pahoitella, että sori kun meillä on sotkuista tai anteeksi kun en ole leiponut.

Kun saa kutsun tulla jonkun luo, kukaan tuskin odottaa mitään muuta kuin hetkeä ystävän seurassa. Ihan turhaan itse asetan riman niin kamalan korkealle kuvitellen, että kaiken pitää olla täydellistä ja huolellisesti valmisteltua. Minä ainakin tarvitsen elämääni lisää niitä, jotka tietävät missä meillä juomalaseja säilytetään, ottavat kupin kaapista ja avaavat itse vesihanan. Niitä, jotka ovat meillä kuin kotonaan. Niitä, joita varten ei tarvitse suunnitella viiden tähden illallista, ellei sitten erikseen niin halua tehdä. Niitä, jotka tulevat kutsumattakin.

Ja sitten vielä niitä, jotka tulevat, kun vähiten osaa odottaa. En koskaan unohda ystävää, joka pyytämättä ja tilanteestamme tietämättä seisoi oven takana pitsalaatikot kainalossaan, kun nuorella opiskelijaperheellä alkoi loppukuusta olla kauppareissut harvassa. Tai toista, joka eräänä loppukesän iltana soitti alaovelta miehelleni, että tuu käymään, olis asiaa. Kotiin palasi mies sekä ämpärillinen vastapoimittuja mustikoita.

img_1459

Vastapoimittuja mustikoita

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä

Meille tulee vauva! sinä kerroit kasvot onnesta hehkuen. Ja tiesit samalla tuovasi mieliimme kaikki mahdolliset vauvat: saadut, syntymättömät, menetetyt ja toivotut mutta saamatta jääneet. Yksi meistä mietti elämää, jota ei toiveistaan huolimatta vielä koskaan ollut kantanut sisällään. Toisen mieleen nousi pienen pieni vauvansa, joka ei koskaan selvinnyt tähän maailmaan. Kolmannen sydäntä riipaisi viiltävä ikävä enkelilapsiaan. Neljännen vatsaa kouraisi polttava vauvakuume, vaikka isäehdokkaita ei ollut edes näköpiirissä.

Kyllä sinä tiesit, etteivät vauvauutiset enää näillä vuosilla ja näillä elämillä ole niin yksioikoisen onnellisia kuin mitä ne joskus aiemmin ovat olleet. Muutamassa sekunnissa mielissämme ehti käydä lukuisia miksi-alkuisia kysymyksiä, joiden muotoja on ääretön määrä. Tunteissamme syntyi hetkessä ristiaallokko, jonka tumman sävyt säpsäyttävät joka kerta. Kuinka viiltävää voikaan olla kateus ystävän pyöristyvästä vatsasta. Kuinka ahdistavaa mustasukkaisuus ystävän sylistä, joka kohta ja jälleen kerran on ääriään myöten täysi. Kuinka syvää suru toteutumattomasta haaveesta, joka on toisille totta niin helposti.

Mutta tietämästäsi huolimatta sinä luotit meihin ja siihen miten uutiseesi reagoisimme. Kasvomme sulivat hymyihin, kehomme pehmenivät halauksiin ja äänemme kirkastuivat onnentoivotuksiin. Kysyimme tulevien isosisarusten reaktioista, lasketusta ajasta, vauvan sukupuolesta ja sinun fiiliksistäsi. Yli kaikkien ajatuksiemme valitsimme iloita puolestasi, sinun vauvastasi, ihmeestä joka sisälläsi kasvaa. Hetki oli sinun.

Aavistelit kai senkin, että myöhemmin tyhjät sylimme pakottivat meidät taas kerran kohtamaan kysymyksemme ja tunteemme. Arvelen, että samaan aikaan kun me itkimme, raivosimme tai kuka mitäkin, sinä lähetit meille voimaa ja iloa – toivoit varmaan niitä vauvojakin. Sillä niin kuin sinun ilosi on meidän ilomme, meidän surumme ovat sinun surujasi.

Täysiä sylejä, tyhjiä sylejä