Kohti arjen tyyniä poukamia

Minulle tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vähän hankalaa. Olen miettinyt, kuinka erilainen teksti tästä olisikaan tullut vielä reilut kaksi vuotta sitten. Silloin olisin kirjoittanut, kuinka rentoudun kun pääsen harrastamaan urheilua maksimisykkeillä, saan viettää sunnuntain tätin murusten keskellä ja lösähdän välillä katsomaan omia lempisarjoja. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet niin erilaisia, etten ole juurikaan pystynyt raskaaseen liikuntaan, en aina ole jaksanut surujeni keskellä murusiakaan ja tv-sarjatkin ovat tuntuneet usein mitäänsanomattomalta viihteeltä.

Miten rentoutua kriisien keskellä? Mistä löytää tapoja hiljentyä ja latautua, kun mielessä myllertää? Kuinka päästä hetkeksi tyyneen poukamaan myrskyjä pakoon?

edf

Vaikeaa rentoutuminen on ollutkin, mutta jos jotain valitsen niin nämä:

  1. Kävelylenkki. Toisin kuin raskaamman liikunnan aikana kävellessä ehtii liikunnan hyötyjen keräämisen lisäksi ajatella ja jutella. Jos siis ajatukseni ovat aivan solmussa, niin usein minun kannattaakin suunnata metsäiselle lenkkipolulle ja jutella hänelle, jonka suojassa elämäni lepää.
  2. Kirjoittaminen. Tämän blogin yksi minulle arvokkaimmista jutuista on ollut se, että tämän myötä olen alkanut taas kirjoittaa enemmän. Ja näinä vuosina se on ollut hirveän tärkeää – niin moneen julkaistuun ja julkaisemattomaan tekstiin olen saanut purettua läpi käymääni.
  3. Musiikki. Välillä ajattelen soittolistojani ravintonani: haluan, että kuuntelen sellaisia sanoituksia, ajatuksia ja säveliä, jotka ruokkivat minussa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuulostaa ehkä kliseiseltä ja kenties yliampuvaltakin, mutta minusta tuntuu, että välillä ei ole ollut varaa kuunnella mitään muuta.
  4. Lukeminen. Hyvä kirja avaa näkökulmia, antaa ajateltavaa ja avartaa omaa maailmaa. Ehkä parasta ovat rohkaisevat mutta samaistuttavat tarinat, jotka tuulettavat tehokkaasti omia ajatuksia.
  5. Niiden läheisten seura, jossa saa myllertää ja myrskytä. Tämä tietysti kaikkein kallisarvoisin.

// Heini

Tämä kirjoitus avaa kolmen perjantaisen tekstimme sarjan siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Uskon puolestasi

En voinut antaa sinulle kovinkaan paljon. En voinut luvata mitään, en poistaa pettymystesi painoa, en raivata esteitä tieltäsi.

Ja kuinka paljon olisinkaan halunnut tehdä sen kaiken! Sydämeni tunsi sinun sydämesi kivun, eikä se voinut olla murehtimatta sitä, mitä sinäkin jouduit käymään lävitse. Sanasi kertoivat epätoivosta. Koit olevasi täysin unohdettu, sivuutettu, yksin jätetty. Miksi minun kohdalleni ei käy yksikään niistä suurimmista haaveista, joita olen toivonut ja rukoillut, kuului kipusi kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen. Niin kovin pitkään.

ptr

Sinä yhtenä iltana ollessasi murtunut, sydämessäni kasvoi yhtäkkiä suuri usko. Tiesin oitis, ettei sitä oltu tarkoitettu minulle vaan sinulle. Arvelen, että yhtä vähän kuin minä pystyin uskomaan enää mitään itselleen, sinä pystyit uskomaan mitään sinulle itsellesi. Mutta minun sydämeni pystyikin uskomaan sinun puolestasi!

Niinpä annoin kaiken uskoni sinulle. Tarjosin sen lepopaikaksesi, johon nojautua oman epäuskosi ja toivottomuutesi keskellä. Puhuin siitä sinulle: Rukoilen niin kauan, että ovi avautuu. En lakkaa pyytämästä puolestasi ennen kuin uusi sivu kääntyy. Anon puolestasi kunnes kasvot kääntyvät puoleesi. Sinä et ole unohdettu, sinä olet rakastettu. Uskon, että sinulle on tulossa jotain ihanaa!

Enkä pelännyt pyytää oikeilla sanoilla, sanoittaa sitä mitä itse puhuisit jos enää yhtään uskaltaisit. Kerta toisensa jälkeen toin hellästi valoon unelmiasi, joita itse koitit sydämestäsi pois lakaista. Koska uskoin puolestasi, pystyin pyytämään puolestasi rohkeasti.

ptr

Niinäkin päivinä, kun kasvoillasi oli valoa ja sanoissasi iloa, minä pyysin kohdallesi suurimpia unelmiasi. Pystyin melkein kuulemaan sydämesi salaisen kuiskeen: Uskotko tänäänkin, vieläkin? Muistatko minua ja toteutumattomia unelmiani niinäkin päivinä, kun osaan nähdä ympärilläni hyvää? Pyydätkö puolestani, vaikka en sivulauseessakaan kerro sitä sinulta toivovani? Ethän vain jätä sanomatta ääneen yhtäkään minun haaveistani!

Silloinkin kun kyyneleet valuivat pitkin kasvojasi kesken rukousteni, tiesin, että lepäsit vasten sydämeeni annettua uskoa. Olin varma, että siellä missä on aavistuskin uskoa, kasvaa aina myös toivoa.

// Heini

Avoimuus on luottamuksenosoitus

Huomaan usein toivovani, että ihmiset jakaisivat elämästään ja asioistaan syvemmin. En jaksa enää pitää yllä pintapuolisia tuttavuuksia, vaan haluaisin sukeltaa syvälle ja todella oppia tuntemaan ne ihmiset, keitä lähelläni jo on. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti jakaa oman elämänsä kipeitäkin käänteitä. Olen kuitenkin tajunnut, etten voi odottaa muilta avoimuutta, ellen itsekin rohkeasti avaa sisintäni. Avoimuus luo avoimuutta.

Avoimuus kertoo: ”luotan suhun niin paljon, että haluan jakaa tän kipeän/tärkeän/ison asian sun kanssa. Luotan, ettet naura päin naamaa tai väheksy asiaani, vaan kuuntelet lempeästi mitä mulla on sanottavana ja hyväksyt mut tän asian kerrottuanikin.” Oman elämänsä avoin jakaminen on valtava riski ja suuri luottamuksenosoitus. Parhaassa tapauksessa riski kuitenkin kannattaa ja avoimuus rohkaisee suhteen toista osapuolta ottamaan jossain vaiheessa saman askeleen. Minä ainakin olen usein ollut tilanteessa, jossa olen ihaillut jonkun avoimuutta miettien, että ”jos tuokin, niin kyllä minäkin rohkenen”. Avoimuus rohkaisee avoimuuteen.

edf

Avoimuus on kuin kädenojennus. Viesti siitä, että luottaa suhteen kantavan ja vastapuolen kohtelevan lempeästi kaikkein syvimpienkin salaisuuksien paljastuttua. Samalla se on myös kutsu: ”mä luotan suhun, eli säkin voit luottaa muhun.” Jos siis haluaisit sukeltaa ihmissuhteissasi syvemmälle, ole rohkea ja tee aloite olemalla ensin itse avoin. Siten avaat tietä läheisellesi luottaa sinuun ja olla myös avoin.

// Suvi

Sukkia ja suklaata

Olen saanut elämäni aikana lukemattomia ihania lahjoja. Tänään muistelen niistä elämäni ensimmäistä sukat ja suklaa -pakettia, jonka sain likimain vuosi sitten. Se pieni ja antajansa mielestä vaatimaton paketti lämmitti mieltäni niin paljon, että lämmitin niillä sukilla hetken ajan sydäntänikin. Miksikö? No, syyt ovat yksinkertaisia:

edf

Sukkia ja suklaata annetaan niille, joiden rakkaus ei riipu lahjasta rippeen vertaa. Rakkautta ei punnita antamisen ja saamisen tasapainossa, vaan siihen luotetaan myös silloin kun lahjavaa’at ovat aivan kallellaan. 

Sukkia ja suklaata on turvallista antaa niille, jotka ilahtuvat toisen läsnäolosta paljon pakettia enemmän. Suhde perustuu vuorovaikutukseen, jonka olemassa olosta jokainen paketti muistuttaa mutta jota yksikään paketti ei voi korvata. 

Sukkia ja suklaata antaa usein ehkä myös silloin, kun ei ole ollut aikaa tai rahaa keksiä muuta. Sukkien ja suklaan maailmassa ajatus todella painaa toteutusta enemmän. Parhaimmillaan sukat ja suklaa kertovat, että vaikka mä en muuta ehtinyt enkä pystynyt, niin mä ajattelin sua! Ne kertovat, että mä tiedän sun jalan koon, sen että sukkia tarviit aina ja että suklaasta et koskaan kieltäydy.

edf

Ja kun mä taas tänään vedän lahjasukat (nyt jo vähän kuluneet) jalkaani, ajattelen jälleen kerran sukkien antajaa. (Suklaan antaja on toki sama, mutta suklaan muistuttava vaikutus katosi noin kaksi tuntia suklaan saamisen jälkeen!) Mietin, kuinka onnekas olenkaan, että joku ostaa mulle sukkia ja suklaata!

Ethän siis naureskele iänikuisille sukille ja suklaille! Anna kauniita sukkia, jotka lämmittävät sääriä, sielua ja sydäntä, ja ihania suklaita, joita toinen ei raaskisi itselleen ostaa – vaikkapa ystävänpäivälahjaksi!

// Heini

Mitä jos juttelisimmekin sinusta ja minusta?

Mistä puhun, kun juttelen ystävieni kanssa? Mitkä ovat puheenaiheet, kun istumme perheen kesken ruokapöydässä? Minkälaisista kohtaamisista jää sellainen olo, että haluaisi nähdä mahdollisimman pian toistekin?

On lukuisia tunteja, joita olen viettänyt perheeni, ystävieni ja tuttujeni kanssa puhuen muista ihmisistä – sekä omasta että muiden aloitteesta. Luulen, että niin on lähinnä kahdesta syystä.

dav

Toisista ihmisistä puhumalla löytää helposti yhteistä äimisteltävää. Toisen ihmisen asioita, käyttäytymistä ja valintoja ruotiessa muodostuu usein vaivatta yhteinen ymmärrys – ja se yhdistää.

Se on oikein helppo tapa välttää puhumista itsestä. Kun jutun vie yhteisiin kavereihin, sisaruksiin tai niiden lapsiin, voi helposti istua kahvipöydässä puolitoista tuntia kertomatta juuri mitään itsestään ja omista kuulumisistaan.

Jälkeenpäin noiden hetkien jälkeen olo on kuitenkin valju, ehkä tunkkainenkin. Kun kohtaamisesta tulee pelkkää tietojen tai mutujen vaihtoa tai jopa juoruamista, mikään ihmissuhde ei rakennu.

En kuitenkaan usko, että toisista ihmisistä puhuminen on aina juoruamista. Joskus se on tarpeellista, jotta ymmärtäisi sitä toista, itseään ja tuota ihmissuhdetta paremmin. Joskus on pakko kysyä joltain ulkopuoliselta: olenko ihan hullu, kun musta tää juttu tuntuu tältä? Löytääkseen tapoja kulkea eteenpäin tarvitaan joskus jonkun kolmannen kuuntelevia korvia ja toisinaan myös viisaita sanoja. Viime kädessä motiivi puhumiselle ratkaissee aina sen, milloin kyse on juoruamisesta, milloin jostain aivan muusta.

edf

Ehkä kuitenkin on niin, että rakentaaksemme ihmissuhteitamme meidän tulisi kertoa enemmän itsestämme, kuunnella toista ja pohtia juuri meidän kahden välistä suhdetta. Kertoa oikeat kuulumiset, sanottaa miltä mikäkin tuntuu, loukata ja saada anteeksi, tulla satutetuksia ja antaa anteeksi. Kohdata ilman väliin vedettyjä ihmisiä.

Voiko olla niin, että mitä syvempi ihmissuhde, sitä vähemmän puhetta poissaolevista? Ja silti – tai ehkä juuri siksi – ei haluaisi yhteisen ajan loppuvan ikinä.

// Heini

Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Valona toisillemme

Olen miettinyt vertaistukea. Siis sitä, miten hyvin saappaisiini pystyy astumaan joku sellainen, joka on kokenut jotain samanlaista, kuin minä. Miten osuvat lohdutuksen sanat kuulee häneltä, joka on itsekin joskus pelännyt ja surrut. Miten yhteyttä luova voikaan olla silmien pyörittely jonkun sellaisen kanssa, joka jakaa samoja mielipiteitä. Miten voimaannuttava yhteinen hetki hänen kanssaan, jonka koti ei myöskään läheskään aina ole siisti, tai lapset hyvin käyttäytyviä.

Vertaisessaan seurassa ei tarvitse selitellä eikä pyydellä anteeksi. Ei sotkuja kotona, ei omaa väsymystään, ei mitään. Sellaisessa seurassa voi levähtää, laskea suojamuurit hetkeksi ja olla oma itsensä. Vastaansa saa ainoastaan katseen joka kertoo, että minä tiedän, minä ymmärrän, juuri tällaista tämä on.

Tuki taas on sellaista, johon voi nojata silloin, kun ei yksin pysy pystyssä. Se kantaa ja kannattelee, antaa uskoa huomiseen. Sen varaan voi hetkeksi heittäytyä ja kerätä voimiaan, jotta jaksaa taas. Se voi olla käsi olkapäällä, tekstiviesti, varovainen hymy. Kuuntelevat korvat ja hyväksyvä sydän.

kynttilöitä

Istun ruuhka-aikaan täpötäydessä bussissa ja katselen ympärilleni. Vieressäni istuu joku, takanani joku toinen ja niin myös edessänikin. Miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Eri näköisiä ja ikäisiä, eri tilanteista tähän tulleita, mutta ihmisiä kaikki. Jokainen vuorollaan tuen tarpeessa, vertaisiani varmasti joka ikinen.

Olemalla kynttilöitä toisilleen
eivät ihmiset koskaan kulje täällä yksikseen
Olemalla kynttilöitä toisilleen
ovat ihmiset ainiaan matkalla hyvyyteen

-Tommy Tabermann-

P.S. Tämä runo on myös sävelletty huikean kauniiksi lauluksi, jonka voit kuunnella täältä.

//Anna