Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Rakastan sinua

”Aamulla on kiva saada lämmintä leipää. Se on sama, kuin että joku sanoisi: rakastan sinua.” Sikke Sumari

syksy

Pakkasaamuna minä lähden töihin kun on vielä pimeää. Mieheni ei tarvitsisi näin aikaisin herätä, mutta silti autolle kävellessäni huomaan, että hän on käynyt raaputtamassa jään pois tuulilasista, eikä minun tarvitse kuin hypätä lämpimän auton rattiin. Tiedän, että hän rakastaa minua.

Kun oma työpäiväni on pitkä, äitini rientää apuun. Hän hakee lapset päiväkodista ja koulusta ja tarjoaa heille välipalaksi tuoreita sämpylöitä. Hän tarkistaa läksyt, leikkii pikkuautoilla, ja tekee illaksi lasten lempiruokaa. Tiedän, että lasteni lisäksi hän rakastaa myös minua.

”Mitäs siellä?” Näillä sanoilla isäni aloittaa puhelunsa lähes joka kerta. Useimmiten hänellä ei minulle soittaessaan ole mitään erityistä asiaa, hän soittaa ihan muuten vaan. Kuin varmistaakseen, että tiedän hänen rakastavan minua.

Minä leikin ja pelaan, rapsutan selkää ja silitän päätä. Luen sinulle ääneen otteita hyvistä kirjoista, katson kanssasi valitsemaasi elokuvaa. Painan mieleeni mistä pidät erityisesti, ja yllätän sinut syntymäpäivänäsi. Tarjoudun hoitamaan lapsiasi, pyydän sinua kahville. Laitan viestiä, ja kysyn mitä kuuluu. Itken surujasi ja iloitsen onnestasi.  Halaan kun tapaamme. Sanon sen ihan liian harvoin, mutta tiedäthän, että rakastan sinua.

//Anna

Silitä mun sydäntä

”Sano nyt edes jotain”,
kuiskaat kyynelsilmin.
Sydäntäni vihlaisee.
Tunnen tuskasi
ja kuulen kipusi,
joihin niin kipeästi kaipaat lohdutusta.

Ja minä haluaisin.
Haluaisin niin kovin asetella sanani oikein.
Tuoda toivoa,
lähettää lohtua,
silittää sanoillani,
varoa viiltämästä vielä vakavammin.

Mutta kun en osaa.
En tiedä mitä sanoisin.
Miten kohtaisin kipusi,
kuivaisin kyyneleesi,
loisin uskoa tulevaan ja
lupaisin parempaa huomista.

Siksi niin usein olen vain hiljaa,
ja tartun käteesi.

Toivoen, että kosketukseni kertoo,
kuinka oikeasti haluaisin
silittää myös sydäntäsi.

8.10.vol.3

// Suvi

Äitikortti karkottaa lapsettomat ystäväsi

Kyllä sullakin ääni vaihtuu kellossa, kun sulle oma lapsi syntyy, kommentoi FB-kaveri pitkälle yli kymmenen vuotta lasten rakastamana lastentarhanopettajana työskenneelle naiselle, joka oli linkannut hyvän lasten kasvatukseen liittyvän artikkelin Facebook-sivullensa.

Minä en kuuntele neuvolassa hetkeäkään terkkaria, jolla ei ole omia lapsia, sanoi ystävä toiselle, joka on erittäin ammattitaitoinen ja pidetty terveydenhoitaja ilman omia lapsia.

Rakkaudesta ei tiedä sitten yhtään mitään ennen kuin on tullut äidiksi, tokaisi toinen lapsettomalle kaverilleen, jota tämän veljentytär oli vain hetkeä aiemmin kiittänyt lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä rakkaudesta, tuesta ja avusta.

ptr

Äitikortti satuttaa, mitätöi ja pistää pahimmillaan pisteen koko ihmissuhteelle.

Kerrottakoon, että olen itse puolivälissä neljääkymmentä elelevä lapseton sinkku. Olen viime aikoina tullut karmealla tavalla kokemaan sen tuskan, jota tyhjä kohtu, syli ja koti aiheuttavat ja josta vähemmän kipeänä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin. On ollut päiviä, jolloin olen itkenyt lapsettomuutta ja perheettömyyttä ensimmäisenä aamulla, työmatkalla, työpaikan vessassa ja taas iltaisin kotona. Välillä olen maannut päiviä sängyssä kuin paetakseni kaikkea tätä tyhjyyttä – tietäen samaan aikaan, että tätä en pääse pakoon minnekään. Itkujeni välissä olen suunnitellut muuttoa Uuteen-Seelantiin ihan vain siksi, että pääsisin pois perheellistyneiden ja perheellistyvien ystävieni luota. Ja niin moni kolmekymppinen sinkkunainen tekeekin: katkaisee suhteet äidiksi tulleisiin ystäviinsä, sillä onnea joka jää itseltä kokematta, on sietämätöntä kestää – saati jakaa. Itse olen toistaiseksi vaikkakin kovasti kompuroiden jäänyt, mutta ymmärrän jokaista pois lähtenyttä. Se, joka tuomitsee nuo ystäväporukoista häipyneet kolmekymppiset, ei tiedä minkälaisista asioista ja tunteista lähtemisen hetkellä on kyse.

Toki meillä on vastuumme suhteistamme ja valinnoistamme, sanoistamme ja teoistamme. Mutta niin on edelleen äideilläkin. On vastuu myös siitä, että ei käytä väärin äitiyttä – yhtä elämän suurimmista lahjoista – mitätöimällä, vähättelemällä tai alistamalla toista, toisen osaamista, ammattitaitoa tai jopa naiseutta. Väitän, että kenelläkään äitikorttia ahkerasti käyttävällä naisella ei ole ainuttakaan läheistä lapsetonta ystävää. Eihän mikään suhde kestä loputtomiin lyömistä – oli välineenä sitten äitiys, koulutustaso tai vaikka varallisuus.

Kaiken kaikkiaan ajatus äitikortista on älytön. Se sisältää esimerkiksi oletuksen, että äidiksi tultuaan nainen kuin nainen tietää tai haluaa ottaa selvää vaikkapa mitä pukea vauvalle pakkaseen, miksi lapselle lukeminen on tärkeää, milloin lapsen eri herkkyyskaudet ovat ja että vauva nostetaan lattialta aina kyljen kautta. Mutta eivät kaikki tiedä eivätkä läheskään kaikki halua ottaa selvää. Vanhemmuus ei automaattisesti tarkoita juurikaan mitään. Jos epäilet asiaa, mene toviksi lähes mihin tahansa perusopetuksen ryhmään, tutustu lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Tai jos haluat varmistua asiasta kovimman kautta, vietä aikaa lastensuojelussa ja haastattele lastensuojelun työntekijöitä. Monelta heidän asiakasperheidensä vanhemmilta on hukassa paljon oleellisempia asioita kuin kurahanskat lokakuussa tai lapsen lempilelu päiväkodin lelupäivänä.

Sanotaan nyt vielä sekin, että toivottuun lopputulokseen johtanut seksi, raskausaika tai synnyttäminen eivät pätevöitä myöskään vaikkapa terveydenhoitajan työhön. Eikä muutaman lapsen äiti voi yleistää omaa äitiyttään tai omia kokemuksiaan koskemaan kaikkia äitejä ja lapsia. Ammatillisuus ja ammattitaito koostuvat koulutuksesta, kiinnostuksesta, perehtymisestä ja työssä kertyvästä kokemuksesta sekä perheiden ja lasten kanssa työskennellessä aidosta välittämisestä – toisinaan jopa rakkaudesta. Ja kyllä, vaikka rakkaus omaan lapseen on epäilemättä ainutlaatuista, niin kyllä rakastaa voi lapsettakin varsin syvästi – jopa toisten lapsia.

ptr

Itse olen istunut oppilaideni vanhempien kanssa yhteensä satoja tunteja yhteisissä palavereissa. Vain yhden kerran muistan vanhemman kautta rantain kyseenalaistaneen osaamistani sen takia, että en ole äiti. Jälkeenpäin tilanteessa läsnä ollut kollegani, kokenut opettaja ja hoitoalan ammattilainen sekä kahden aikuisuutta lähestyvän pojan äiti sanoi minulle: “Älä koskaan usko ketään, joka väittää sun ymmärtävän vähemmän tai olevan huonompi opettaja sen takia, että sulla ei ole lapsia. Se, oletko äiti tai et, ei merkitse mitään suhteessa sun oppilaisiin eikä sun osaamiseen.” Noista sanoista on vuosia, mutta kuinka kiitollinen olenkaan niistä, kun kuulen tai luen välillä varsin toisenlaisia viestejä.

Revi siis mahdollisesti omistamasi äitikortti ja ole enemmän ihanan työkaverini kaltainen. Sellainen, joka antaa tunnustusta, joka kannustaa, joka huomaa osaamisen ja tunnistaa välittämisen. Tai ole niin kuin mun ystävä, joka kysyi minulta, että pitääkö vauvanvaatteet pestä ennen käyttöä. Tai toinen, joka pyysi hakemaan ties kuinka monetta yötä putkeen kiljuvan yksivuotiaansa hoitoon keskellä yötä.

ptr

Tuon kaltaiset sanat ja viestit auttavat minua jättämään Uuteen-Seelantiin muuton vain heikoimpien hetkien haaveeksi (ja toivoakseni auttavat myös sen yksivuotiaan väsähtänyttä äitiä jaksamaan edes hitusen paremmin kaikki ne seuraavat unettomat yöt). Edelleen minua auttaa myös se, että saan painaa pienille poskille suukkoja, tuudittaa uneen huutavia puolivuotiaita, viedä taaperoita uimahalliin ja leikata kuusivuotiaan varpaankynsiä. Silloin on helpompi muistaa, että rakastan niitä lapsia ja niiden äitejä enemmän kuin koen tuskaa omasta menetyksestäni.

// Heini

Kivi kiveä hioo, mutta se sattuu

”Kivi kiveä hioo”, sanotaan, mutta koskaan ei puhuta siitä, kuinka kipeältä hiotuksi tuleminen useimmiten tuntuu. Ei puhuta siitä, kuinka tuskastuttavalta tuntuu myöntää virheensä ja tunnustaa toimineensa typerästi. Ei nosteta esiin sitä, kuinka raivon partaalle joudut, kun joku osoittaa sinun toimineen lapsellisesti ja kun vielä tiedät hänen olevan oikeassa.

Sillä totuushan on, että läheisissä ihmissuhteissa (niin pari- kuin ystävyyssuhteissa) kivet lyövät kipinää harva se päivä. Kuinka ristiriitaista onkaan, että juuri se henkilö jonka kanssa tunnet syvintä iloa, onnea ja yhteenkuuluvuutta, on samalla myös se, joka parhaiten osaa tuoda esiin kipeimmät kohtasi ja keskeneräisyytesi.

17.9

Hiotuksi tuleminen sattuu. Tekee kipeää. Tuntuu inhottavalta ja ärsyttää. Ei huvita läheskään aina. Paljon mukavampaa olisi antaa samalla mitalla takaisin, syytää kiukunpuuskassa oma kuralastinsa toisen niskaan ja kieltää visusti tehneensä koskaan mitään typerää.

Ja silti, kiukunpuuskissanikin, kuitenkin tiedän, että se kaikki on minulle hyväksi. Että se ihminen, joka välillä niin kovin kipeästi hioo kulmiani, on annettu vierelleni tarkoituksella, eikä vähiten juuri siksi, että voisimme yhdessä hioa toisistamme terävimpiä kulmia vähä vähältä pehmeämmiksi.

// Suvi

Älä oleta, vaan kysy

En tiedä teistä, mutta minulla on välillä paha tapa olettaa asioita. Yleensä oletukseni liittyvät muihin ihmisiin ja siihen, mitä he mahdollisesti tuntevat tai ajattelevat. Kaava on tuttu: tarkkailen jonkun läheiseni toimintaa, teen siitä omat tulkintani ja tulkintojeni perusteella muodostan oman oletetun todellisuuteni. Tämä kaikki tietysti missään vaiheessa kysymättä asianosaiselta, miten asiat oikeasti ovat.

Olen huomannut, että oletusten tekeminen johtaa useimmiten epämiellyttäviin tilanteisiin, joista voin syyttää vain itseäni. Otetaan esimerkki elävästä elämästä: meillä oli pari viikkoa sitten hääpäivä. Töistä kotiin ajellessani ajattelin, että olisipa kiva käydä vaikka yhdessä kahvilla merkkipäivää juhlistamassa. Kotioven avattuani en kuitenkaan ilmaissut ideaani, vaan siirryin suoraan suosikkipuuhaani: oletusten tekemiseen. Hääpäiväjuhlinnan toisella osapuolella oli ollut huono päivä töissä, ja hän oli kohdatessamme hieman väsynyt ja äreä. Siitä sitten muitta mutkitta (fiksuna naisena) tein sen oletuksen, että tuskinpa häntä mikään kahvittelu edes kiinnostaisi! Ei ainakaan silloin, eikä ainakaan minun kanssani.

Siirryin siis sohvalle oletusteni viereen ja piehtaroin synkähköissä tunnelmissa seuraavat pari tuntia, kunnes oletukseni purkautuivat ulos kiukkuna ja (täysin itse aiheutettuna) pettymyksenä.

DSC_0042_1535303252748

Kuinka epäreilusti käyttäydyinkään tuossa tilanteessa! Kertomatta mitään omista toiveistani, tein virheellisiä oletuksia ja sain niillä syöstyä itseni aikamoisen kiukun valtaan. Yksi pieni kysymys olisi riittänyt muuttamaan koko illan kulun.

Tämä oli uskoakseni vain yksi monista tilanteista, joissa niin usein teemme oletuksia ja laitamme toistemme päähän ajatuksia sekä suuhun sanoja, joita ei siellä alun perin ollenkaan ole ollut. Kysymättä jättäminen avaa oivan portin väärinymmärryksille, turhautumiselle ja kommunikaatiokatkoksille.

Annan siis täten itselleni ihan ilmaisen neuvon (jota saavat toki muutkin noudattaa):

älä oleta, vaan kysy.

Välittäminen on jakamista

We like to share.

Näihin sanoihin kuulin ystäväni päättävän kyläilykutsunsa, kun kuuntelin sivusta hänen ja hänen tuttavansa keskustelua.

Lämpö läikähti sydämessäni, sillä tiesin sanojen olevan kaikkea muuta kuin sanojen helinää. Olenhan itse tuon saman ystävän vieraana jo toista viikkoa. Hän ja hänen perheensä ovat jakaneet kanssani aikaansa, kauppareissuja, kävelyretkiä, täysiä ruokalautasia, hiuspompuloita, kenkiä ja hämärtyviä iltoja terassilla. Kaikkea sitä, mitä tavalliset arkipäivät ja erityiset reissupäivät eteen tuovatkaan.

29.6.kuva

Sharing is caring.

Kuinka huomatuksi ja välitetyksi ihminen voikaan kokea itsensä silloin, kun joku on valmis jakamaan omastaan. Purukumin tarjoaminen vieruskaverille ennen lentokoneen nousua, valmiin ruuan tuominen vastasyntyneen äidille, saunakutsun tarjoaminen saunattomalle tai oman kodin oven aukaiseminen illaksi tai päiväkausiksi kertovat kaikki samaa: sinä olet tärkeä.

Ihaninta ja parasta välittämistä lienee jakaa sydämensä salaisuuksia. Sitä elämää, joka sisältää usein kaikki harmaan sävyt.

Kun ystäväni päätti kyläilykutsunsa, hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa:

We like to care.