Huolletaan ihmissuhteitamme

”We put more energy into building relationships than into maintaining them.”
-Rick Warren

Ihmissuhteet eivät pysy hengissä itsestään. Kasvaakseen ja syventyäkseen ne vaativat aikaa, vaivannäköä ja huolenpitoa. Tiedostamme kyllä, kuinka tärkeitä nuo asiat ovat ihmissuhteiden syntymiselle, mutta ymmärrämmekö niiden merkityksen myös ihmissuhteidemme säilymisen kannalta? Miksi niin usein panostamme ihmissuhteisiin eniten niiden alkuvaiheessa?

Pidän alussa olevan sitaatin sanasta maintain ja sen merkityksistä huoltaa ja ylläpitää. Ihan kuten rakennuksetkin ajan saatossa kaipaavat korjaamista ja huoltoa, niin ihmissuhteetkin vaativat aktiivisia huoltotoimenpiteitä. Pysyäkseen kunnossa rakennuksia tulee huoltaa jatkuvasti ja säännöllisesti, mieluusti jo ennen kuin jotain menee rikki. Sama pätee ihmissuhteisiin. Ja aivan kuten talonkin rakentamiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa, niin on usein myös ihmissuhteiden laita. Talon valmistuttua ja ihmissuhteen synnyttyä huoltaminen saattaa kuitenkin jäädä vähemmälle ja ennen kuin huomaammekaan, on yksi jos toinenkin nurkka päässyt vähän rempalleen.

19.7.

Ihmissuhteen alkuvaiheessa vaivannäkö tulee useimmiten kuin itsestään. Toisen osapuolen kanssa haluaa viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, hänestä haluaa tietää kaiken mahdollisen ja häntä haluaa ilahduttaa sopivimmalla mahdollisella tavalla. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liikaa yhteistä aikaa, sillä kaiken mahdollisen ajan haluaisi käyttää juuri hänen kanssaan. Uskon, että samankaltainen ihastumisen ja jopa rakastumisenkin vaihe käydään läpi niin pari- kuin ystävyyssuhteissa.

Jossain vaiheessa suhde kuin suhde kuitenkin arkipäiväistyy. Silloin mitataan myös se, kuinka paljon vaivaa olemme valmiita näkemään ihmissuhteidemme eteen. Olen pohtinut paljon, mistä se johtuu. Miksi panostamme ihmissuhteisiin niin hurjasti niiden alkuvaiheessa, mutta emme enää suhteen jo vakiinnuttua? Olen keksinyt sille vain yhden selityksen: pidämme tällaisia ihmissuhteita itsestäänselvinä, ja ajattelemme, ettei niihin tarvitse sen kummemmin panostaa, koska tuo ihminen ja ihmissuhde säilyy elämässäni joka tapauksessa. Ihan kuten saatamme olettaa, että talo pysyy hyvässä kunnossa ilman minkäänlaista vaivannäköä, erehdymme helposti luulemaan, että ihmissuhteetkin pysyvät kunnossa itsestään. Ja kyllähän ne varmasti jonkinlaisessa kunnossa pysyvätkin, niinkuin ne talotkin, joille ei tehdä mitään. Ainakin johonkin pisteeseen asti, kunnes niistä tulee asumiskelvottomia.

Sen sijaan että pitäisimme läheisiämme itsestäänselvinä, vaalitaan niitä ihmissuhteita, jotka meille on annettu. Pidetään niistä huolta. Annetaan aikaa, käytetään energiaa, nähdään vaivaa. Ei anneta ihmissuhteidemme ränsistyä.

// Suvi

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kiitos ei kulu käytettäessä

Mielestäni sanomme ihmissuhteissamme kiitos aivan liian harvoin. Minä sanon ihmissuhteissani kiitos aivan liian harvoin. Meidän pitäisi kiittää toisiamme enemmän, sillä liian usein kiitos jää vain ajatuksen tasolle. Miksi kiittäminen on niin hankalaa, vaikka se on niin tärkeää? Miksi emme aina muista, tajua tai jaksa kiittää?

Kerta toisensa jälkeen mieheni vie automme huoltoon, käy ostamassa siihen uusia osia kuluneiden tilalle ja vaihtaa renkaat. Tajusin, etten ole koskaan kiittänyt häntä kaikesta siitä, mitä hän tekee pitääkseen automme kunnossa. Kenties en pidä noita asioita kuitenkaan niin tärkeinä. Ehkä pidän itsestäänselvänä, että mieheni hoitaa autoon liittyvät asiat, enkä siksi ymmärrä kiittää.

Luulen, että kiitämme helpommin sellaisista asioista, joista itse haluaisimme kuulla meitä kiitettävän. Asioista, joiden ymmärrämme vaativan aikaa ja vaivaa, koska itse teemme niitä usein. Meillä kotona minä useimmiten imuroin, joten muistan kyllä (toivottavasti!) kiittää, jos puolisoni tekee sen. Autoon kohdistuvista huoltotoimenpiteistä, joita puolisoni tekee jatkuvasti, sen sijaan tajuan harvemmin kiittää, koska en niitä itse yleensä tee. En osaa ajatella, kuinka paljon vaivaa ja aikaa auton ylläpitämiseen menee.

dav

Mielestäni kiittäminen on tärkeää, koska tuolla yhdellä pienellä sanalla voimme viestiä niin paljon. Kiitos tarkoittaa: huomaan vaivannäkösi ja arvostan sitä. Kiitos sanoo: olen iloinen, että käytit aikaa auttamiseeni. Kiitos osoittaa: en pidä tekoasi itsestäänselvänä. Kiitos kertoo: olen kiitollinen avustasi. Kiittämällä teemme näkyväksi toisen ihmisen vaivannäön.

Jos jätämme kiitoksen sanomatta liian monta kertaa, on olemassa riski, että jonain päivänä emme enää saa tilaisuutta sanoa sitä. Kiitoksen sanomatta jättämisestä ei nimittäin ole kiittämättömyys kovin kaukana, ja kiittämättömyys karkoittaa avuntarjoajat. Kiitoksen ääneen sanominen sen sijaan saa mitä todennäköisimmin avuntarjoajan tekemään saman uudelleen. Saattaapa olla niinkin, että kiittäminen lisää kiitollisuutta. Uskon myös, että tekisi hyvää ihmissuhteillemme tunnistaa ja tunnustaa käytännöllinen rakkaus, jota osoitamme arjen avuliailla teoilla. Kiittämällä huomioimme toisemme, ja mikä voisikaan olla ihmissuhteissa sen tärkeämpää.

Toki kiitämme asioista, jotka meille ovat tärkeitä. Kiitämme myös isoista asioista, sellaisista, jotka on helppo huomata. Mutta kiitämmekö pienistä teoista, jotka nekin puhuvat rakkautta? Kiitämmekö roskien viemisestä, ruoan tekemisestä, tarjotusta kyydistä, leivotusta piirakasta, keitetyistä kahveista? Toivoisin, että oppisin kiittämään teon mittaluokasta piittaamatta.

Meidän tulisi opetella kiittämään useammin. Kiitosta ei voi tuhlata loppuun, eikä se kulu käytettäessä.

// Suvi

Haluan elää avointa elämää

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, päätin, että haluan kotimme olevan aina avoin ystäville. Ruokapöydässämme on aina tilaa, sohvannurkassa aina paikka ja saunomista varten aina pyyhe valmiina. Luulen ja toivon, että lähimmille ystävillemme tämä viesti onkin jo mennyt perille. Haluan myös madaltaa kyläilyn kynnystä: siivoan jos siltä tuntuu, ja tarjottavaksi riittää tee ja paistetut kananmunat, jos jääkaapissa ei valon lisäksi juuri muuta ole.

Ystäviä kutsun siis kylään mielelläni ja omasta mielestäni myös melko usein. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut, että entä jos rakasta lähimmäistäsi koskeekin myös muita kuin sydänystäviäni? Entä jos minun tulisikin avata kotini ja arkeni (ja juhlapyhäni) ovet myös niille, jotka eivät ole ystäviäni?

17.6

Se tuntuu vain niin hirveän hankalalta. Keksin kovin helposti syitä, miksi vieraiden tai puolituttujen kutsuminen kylään tuntuu kauhean vaivalloiselta: se vaatii aikaa, entä jos niille ei sovi, entä jos kutsu tuntuu niistä kiusalliselta, entä jos, entä jos. Mutta entä jos juuri se naapuri samassa rapussa onkin koko ajan odottanut, että joku pyytäisi kahville, kutsuisi kylään, lämmittäisi saunan tai lähtisi lenkille?

Luulen, että ajattelen elämää ja ajankäyttöäni liikaa piirakkana, jossa on oma siivunsa joka asialle. On työaika, perheaika, parisuhdeaika, ystäville varattu aika, seurakunnassa palvelemiselle varattu aika, oma aika. Tuosta aikapiirakasta tuntuu usein kovin vaikealta lohkaista edes pientä palaa esimerkiksi naapureihin tutustumiseen, vaikka olen monta kertaa miettinyt, että olisi kiva tutustua heihin paremmin. Sitäkin olen pohtinut, että miksi olemme tottuneet tekemään niin monet asiat vain omalla porukalla. Miksi haluamme viettää juhlapyhiä visusti oman kodin seinien sisällä vain oman perheen kesken, muut tiukasti ulkopuolelle rajaten?

Entä jos en edes yrittäisikään lohkaista piirakasta vielä yhtä uutta ohutta siivua, vaan alkaisin ajatella elämää yhtenä isona sekametelisoppana, jossa sekoittuvat työ, parisuhde, ystävät, perhesuhteet, naapurit, hyvänpäiväntutut ja vauvakerhokaverit? Ei niin, että lohkaisen jonkin pienen siivun viikosta tai kuukaudesta vielä johonkin uuteen toimintaan, vaan että alkaisin elää arkeani enemmän yhdessä muiden kanssa. En halua elää suljettujen ovien takana päästämättä ketään sisään, vaan haluan elää avointa elämää, johon ovat tervetulleita niin lähimmät ystävät kuin vähän vieraammatkin, oli sitten arki tai juhla. Ehkä aloitan järjestämällä tänä kesänä naapurikahvit!

// Suvi

Pärjäätkö?

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

ptr

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini

Sydän helpottunut huokaa

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

armo2

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli

Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini