Lukaisimme kesällä muutaman teoksen, joista haluamme vinkata teillekin! Mitkä kirjat olivat osa sinun kesäsi parhaita lukuhetkiä?
Heather Morris: Cilkan tarina – Nuori nainen ensin Auschwitzissa ja sitten vielä Siperian työleirillä. Raastava ja raju kertomus kärsimyksestä, joka on kohtuuton, ja toivosta, joka on loppumaton.
Inka Nousiainen: Mustarastas – Tositarina isoveljestä, joka katosi jäljettömiin, ja pikkusiskosta, joka vielä aikuisenakin kantaa ikävää mukanaan.
Kimmo Oksanen: Ohikuljetut – Helsingin sanomien toimittaja tutustui romanialaiseen romaniperheeseen, joka saapui kerjäämään Helsingin kaduille yli 10 vuotta sitten. Ohikuljetut paljastaa, kuinka monta kertaa itsekin on kulkenut ohi niin ajatuksissaan, asenteissaan kuin teoissaankin. Kirjan on kuvittanut Helsingin sanomien kuvaaja Heidi Piiroinen.
Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa – Taitavasti rakennettu tarina ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, surusta ja lopulta yhteen kuulumisesta ja rakkaudesta. Viimeisillä sivuilla kirjan kaksi erillistä tarinaa nivoutuvat yhteen niin upeasti ja saumattomasti, että lukijalta pääsee väkisinkin hämmästyksen ja ihastuksen huokaus – niinpä tietenkin, miten en tätä heti tajunnut!
Sofi Oksanen: Koirapuisto – Pitkästä aikaa kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Kirja kertoo Ukrainassa rehottavasta vauvabisneksestä, sen voittajista, häviäjistä ja kaikesta mitä siihen väliin jää. Kaikesta huomaa, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa ja tehnyt huolellista taustatyötä, mikä lisää lukukokemuksen miellyttävyyttä. Kirjan kieli on vaivatonta ja tarina etenee kuin itsestään pitäen otteessaan loppuun saakka.
Suvi Vaarla: Westend – Taiten kirjoitettu kuvaus yhden perheen elämästä 1990-luvun laman aikana. Tarina mietitytti pitkään jälkeenpäinkin. Tunne- ja ihmissuhdekuvaus oli vahvaa ja oivaltavaa. Vaikka asiat voivat olla eriä, tunteet voivat olla samoja.
Aamu valkenee lupaavan kirkkaana eikä edellispäivän sateista ole tietoakaan. Vaikka onkin heinäkuu, lämpömittari ei näytä näin aikaisin aamulla vielä edes kymmentä plusastetta. Veden lämpötilakin näyttää käyneen yön aikana melko lähellä nollaa.
Ei auta – edellisiltana sovittu aamu-uinti on edessä. Kiskon ylleni edellisestä uinnista vielä kostean uimapuvun ja kietoudun pyyhkeeseen. Aina aamu-uinti on kuitenkin kannattanut. Sen ajatuksen voimalla astun ovesta ulos ja astelen kohti aamuauringossa kimmeltävää lampea ja laituria sen rannalla.
Aurinko heittää ensi säteitään sinisenä välkehtivän lammen pintaan. Yön aikana noussut usva leijailee vielä hiljalleen veden pinnan yllä. Tuntuu uskomattomalta, että sateista ja harmaata päivää seuraa tällainen kirkas, kuulas ja kaikkea kaunista lupaava aamu.
Laskeudun laiturin portaat alas ja pulahdan raikkaaseen veteen. En halua rikkoa aamun rauhaa, joten uin pienen kierroksen laiturin lähellä niin hiljaa kuin suinkin pystyn. Vilpoisa vesi karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistäni ja jo ennen kuin käännyn takaisin laituria kohti tiedän, että aamu-uinti kannatti jälleen kerran.
Punaiset pelargoniat valkoisilla ikkunalaudoilla. Ikkunaruutujen takana kirkkaana paistava aurinko, kimmeltävä meri ja laakeiksi kuluneet kalliot. Varpaiden alla lautalattiat. Ympärillä puheensorina ja astioiden kalahtelu. Edessä lempivihkot, kynä ja kahvikuppi. Elämäni ensimmäinen pala Ellen Svinhufvudin kakkua.
Katselin maisemaa, jota tuosta samasta tuvasta on moni katsellut jo vuosikymmeniä aiemmin. Katselin ja sitten kirjoitin – niin kauan, etten keksinyt enää mitään kirjoitettavaa.
Kävin kävelemässä kallioilla, kuuntelemassa kuohujen kohinaa. Käänsin kasvoni kohti aurinkoa.
Kaikki, mitä minussa oli, asettui hetkeksi aloilleen.
Astuessamme lentokentän kirkkaasti valaistuun aulaan olen vapaa, vaikka hän ei sitä vielä tiedä.
Tämä on viimeinen kertamme vierekkäin. Viimeisen kerran sujautan käteni hänen odottavaan käteensä. Viimeisen kerran silitän peukalollani hänen kämmenselkäänsä. Kävelemme turvatarkastuksen läpi ilman jonotusta. Juomme kahvit katsellen nousevia koneita. Hän juttelee viimeaikaisista töistään.
Viimeisen kerran kosken kauniiseen vihkisormukseeni, jota olen kantanut melkein kolmekymmentä vuotta. Vedän sormuksen sormestani. Viimeisen kerran nostan katseeni häneen.
Väri pakenee hänen kasvoiltaan, kun puhun hänelle. Huolimatta kaikesta, mitä välillämme on ollut, mitä suhteemme rakoihin on piilotettu, mitä kipua kumpikin olemme kantaneet, hän ei uskonut tämän päivän tulevan. Hänen olisi pitänyt, ajattelin. Olen ollut sanoissani selvä jo vuosia.
Tähän saakka minun tarinani on muotoutunut hänen tarinansa raameissa. Huomenna minun tarinani jatkuu Bahamalla, hänen Las Palmasissa. Hän ei sitä vielä usko, mutta me emme enää koskaan kulje rinnan. Hänen tarinansa ei enää määritä minua. Iltaan mennessä talomme on tavaroistani tyhjä.
Aamulla herätessämme oli viimeinen kerta, kun toivotimme toisillemme hyvää huomenta. Nyt toivotan hänelle viimeisen kerran mitään.
Kaikkea hyvää, sanon ja käännyn. Tämän viimeisen kerran se olen minä, joka kävelen hänestä pois.
// Heini
Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.
Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.
Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.
En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.
Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.
Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.
Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.
Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.
Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.
Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.
//Anna
Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.
Olimme olleet mökillä vasta muutaman tunnin, mutta tuosta vinosta, harmaantuneesta laiturista oli jo ehtinyt tulla lempipaikkani. Olin ihastellut laiturilta avautuvaa näkymää jo moneen otteeseen, mutta siitä tuntui olevan mahdotonta saada tarpeekseen. Siispä muiden mennessä yöpuulle hiippailin vielä kerran rantaan ja istahdin laiturin nokkaan.
Ihoani helli lämmin kesäillan henkäys, jossa ei vielä myöhään illallakaan tuntunut pienintäkään viileää vivahdetta. Istuin hievahtamatta tuijottaen vuoroin taivasta ja järvenselkää, osaamatta päättää kumpaan katseeni kiinnittäisin. Yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan ja värisävyn. Taivas oli kuin alati muuttuva taideteos, jonka nopeasti muuttuvat sävyt heijastuivat kauniisti tyynenä lepäävän järven pinnasta. Vastarannalla kohosivat utuiset tunturit, ja järvi tuntui jatkuvan rikkumattomana päättymättömän pitkälle. Mistään ei kuulunut mitään eikä missään näkynyt ketään, muutamaa ohi lentelevää lintua lukuunottamatta.
Imiessäni itseeni kumpuilevien tunturien, värikylläisen taivaan ja tyynen järven epätavallista yhdistelmää tuntui kuin kaiken Luoja olisi valmistanut kaiken sen kauneuden juuri minun sydäntäni varten. Maalannut taivaan mitä kauneimmilla väreillä ja tyynnyttänyt järven heijastamaan yläpuolella tapahtuvan kauneuden. Asettanut tunturitkin vastarannalle jykevän liikkumattomina suuruuttaan julistamaan. Ja sen tehtyään tuonut vielä minut juuri tuohon laiturin nokkaan luomaansa ihmettelemään.
// Suvi
Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
Paljaiden varpaideni alla tuntui pehmeä sammal, kun yhtäkkiä huomasin kaiken vähän terävämmin.
Näin terassilla sikin sokin lojuvia crocseja, kaiteilla kuivavia uikkareita, siellä täällä puolimärkiä vaatemyttyjä. Nurmikolla viltin ja sen päällä kesken jääneitä kirjoja. Tunsin nenässäni hennon saunan piipusta tupruavan tuoksun ja kasvoillani kevyen etelätuulen. Kuulin rannalta vesileikkien loisketta, keittiöstä tiskauksen kolinaa, mökkitieltä vaunujen renkaiden rapinaa. Ihoani lämmitti pilvettömältä taivaalta loistava aurinko.
Jatkaessani matkaa kääräisin pihan pöydältä kainalooni valkoisen, vaan jo kovin tahraisen, pöytäliinan. Puristin sitä käsissäni, olihan se muisto täysistä hetkistä yhteisen pöydän äärellä. Se oli osoitus elämästä siellä, minne sitä monta vuotta pyysin.
Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden heinäkuun paahteiset päivät kääriytyivät ympärilleni niin, etten toviin muistanut mitään muuta. Hetken ajan siinä mökkipihalla oli kaikki, mitä tiesin. Kaikki mitä tarvitsin.
Tästä kaikesta kiitän, minä kuiskasin.
Sisään mennessäni hipaisin hellästi pukuhuoneen naulassa roikkuvaa, kaiken kirjavaa pyyherivistöä.
// Heini
Kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
Päivän sää oli ollut epävakainen, eivätkä pilvet näyttäneet iltaa kohti hälvenevän. Päätimme silti lähteä katsomaan monien kehumaa rantaa. Lokkien kirkuna ja suolan tuoksu paljastivat lähestyvämme merta jo paljon ennen kuin mitään oli näkyvissä. Nousimme pienelle mäen nyppylälle, jonka laelta avautuivat vaahtopäiset aallot ja silmänkantamattomiin jatkuva rantahiekka. Lapset heittivät kengät jaloistaan ja juoksivat ihastuksesta hihkuen hiekalla, keräillen simpukoita ja kastellen varpaitaan merivedessä.
Yhtäkkiä huomasin pyyhkiväni tuulessa silmiäni. Käänsin pääni kohti kuin tilauksesta pilven raosta pilkistänyttä aurinkoa, ja seisoin paikoillani aivan hiljaa. Merituuli puhalsi kaikin voimin ja samalla pyyhki kerros kerrokselta pois sitä, mitä edellisen vuoden olin taakkanani kantanut. Meren aallot aavistivat murheeni ja pelkoni, ja veivät ne mukanaan.
Lämmin käsi tavoitti omani, hiljainen puristus ja kyynel silmäkulmassa kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Sama puhdistava tuuli oli tavoittanut hänetkin, vienyt ensin polvilleen ja nostanut sitten ylös. ”Kunpa voitaisiin jäädä tähän”, hän kuiskasi, enkä voinut muuta kuin nyökätä.
//Anna
Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
Jokaisella kotikokilla on ainakin yksi nopea luottoresepti niitä hetkiä varten, kun haluaa tarjota vieraille jotain hyvää, mutta aika tai energia (tai taidot) ei riitä kovin pitkälliseen panostukseen. Aion jakaa teille tänään oman luottoreseptini, jonka avulla kuka tahansa käy mestarileipurista. Saanko esitellä: kaikille vieraille tarjoamani ja kaikkien vieraideni rakastama mustikkapiirakka.
Ohjeen salaisuus on pohjan päälle laitettava rahkatäyte (ei siis voin ja sokerin määrä, kuten ehkä luulit), joka tekee piirakasta suussasulavan ja ihanan kostean. Voin taata, että tätä piirakkaa et voi tarjota kuulematta kehuja (koska kehujen vuoksihan sitä leivotaan). Plussaa on myös nopeus: ensimmäisestä kulhoon mitatusta jauhodesistä meni puoli tuntia siihen, että piirakka oli uunissa ja keittiö siivottu. Kyllä, katsoin kelloa.
Mustikkapiirakka maistuu mehevältä myös pakastimesta sulatettuna, joten voit leipoa tätä vaikka vierasvaraksi kesän yllätysvieraille. En tosin takaa, että piirakkaa säilyy pakastimessa vieraille asti. Ehdoton etu on myös se, että kaikki tarvittavat aineet löytyvät lähes aina kotoa jopa meiltä, ei tarvitse siis edes lähteä ruokakauppaan. Siksi kai tarjoankin vieraille useimmiten juuri tätä piirakkaa.
Tässä siis maailman maukkaimman mustikkapiirakan resepti, jonka olen saanut alun perin ystävältäni, joka on saanut sen ystävältään, joka… No, sanotaanko että reseptin alkuperä on hämärän peitossa.
Pohja:
8 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
2 tl soodaa
2 tl leivinjauhetta
3 tl vaniliinisokeria
250 g voita sulatettuna
2 munaa
1 lasi (n. 1,5 dl) maustamatonta jugurttia tai piimää
Sulata voi ja sekoita se kuivien aineiden joukkoon.
Ota seoksesta erilleen n. 1/3 (ripotellaan lopuksi muruksi piirakan päälle).
Sekoita isompaan osaan kananmunat ja jugurtti.
Valmista rahkatäyte sekoittamalla täytteen aineet keskenään.
Levitä pohja pellille. Kaada päälle rahkatäyte ja levitä sen päälle mustikat. Lopuksi ripottele mustikoiden päälle aiemmin sivuun otettu 1/3 taikinasta.
Paista 200 asteessa 20-30 minuuttia.
Maistuu parhaalta maitolasin ja vaniljajäätelön kera!
Minusta olisi ihanaa, jos luonani tuoksuisi aina vastaleivotulle, kun ystävät saapuvat kyläilemään. Aina se ei tietysti ole mahdollista, mutta tämän postauksen myötä se onnistuu nykyisin huomattavasti useammin kuin aiemmin – tämä ohje on niin nopea ja yksinkertainen tehdä. Aivan kesän aluksi löysin nimittäin Äiti on vähän väsynyt -blogista ohjeen, jolla olen leiponut jo useamman kerran.
Hieman tuunattu ohje kuuluu näin:
POHJA:
3 – 3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1,5tl leivinjauhetta
150 g voita (tai margariinia)
2 kananmunaa
1dl jogurttia
(0,5tl kardemummaa)
TÄYTE:
haluamasi verran marjoja ja/tai hedelmiä
(1 rkl perunajauhoja, jos arvelet marjoista irtoavan liikaa nestettä)
1 kananmuna
2dl jogurttia
0,5dl sokeria
Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään ja loput aineet keskenään ja sitten yhdistä ne. Kaada seos piirakkavuokaan. Levitä pohjan päälle jotain marjaa tai hedelmää. Itse olen tähän mennessä käyttänyt vadelmia, tyrniä, omenaa ja raparperia – toimii kaikilla. Sekoita täytteen ainekset ja kaada ne marjojen / hedelmien päälle. Paista uunin alatasolla 200 asteessa noin puoli tuntia kunnes pinta on kauniin ruskea.
(Ja jos kaapista ei löydykään kaikkea haluttua, niin tässä muutama korvausvinkki. Osan vehnäjauhoista voi hyvin korvata vaikka leseillä tai sämpyläjauhoilla, jogurtin voi korvata maidolla ja/tai rahkalla tai ranskankermalla ja kaardemumman voi hyvin jättää pois tai korvata jollain muulla mausteella.)
Parasta piirakka on mielestäni heti uunista tulleena vaniljajäätelön kanssa, kermavaahto toiminee varmasti myös oikein hyvin!
kaleidoskooppi.net 