Seikkailulla

”Äiti mennäänkö seikkailulle tuonne metsään?”
”Ei me taideta näin myöhään enää viitsiä mennä, siellähän on jo ihan pimeää.”
”Ei se haittaa, kyllä me selvitään kun pysytään vaan yhdessä!”

Tätä ajattelen silloin, kun aamuyön tunteina sänky on täynnä pieniä varpaita, joita ei sieltä hennoisi pois häätää, mutta jotka terävinä tunkeutuvat kylkeen ja tekevät nukkumisesta lähes mahdotonta.

Tätä toistelen mielessäni silloin, kun erimielisyydet ovat suuria, ymmärrys vähäistä ja tekisi mieli kääntää selkä.

Kaikista eniten tähän keskityn silloin, kun kiire naputtaa takaraivossa, mutta tilanne vaatii pysähtymään, keskittymään, huomaamaan.

Elämä tapahtuu, eikä läheskään aina juuri minun ehdoillani. Välillä metsässä on niin pimeää, ettei edessä kulkevaa polkua meinaa erottaa. Mutta, pieni poikani, olet aivan oikeassa. Kaikesta selvitään, kun pysytään yhdessä.

blogi 150118_2

P.S. Tottakai lähdimme rohkean ja luottavaisen poikani kanssa seikkailemaan pimeään metsään. Ja aivan kuten hän lupasi, hyvin meni!

Seikkailulla

Hengittelyä

Aluksi on vähän kylmä, vedän takin vetoketjua ylemmäs ja hihoja käsien suojaksi. Olisinpa ottanut hanskat mukaan. Pieni metsäpolku erottuu hädin tuskin, viime talven metsänraivaajat tekivät perusteellista työtä ja tuttu maisema on tiessään. Väistelen kiviä ja kantoja kunnes pääsen pururadalle. Askeleet löytävät hyvän tahdin, hengitys höyryää kirpeässä ilmassa. Ympärillä metsää, sitten taloja, pieni puro ja lopulta järvi.

Tällä kertaa en ottanut ketään mukaani, vaikka tulijoita kyllä riittäisi. Halusin tämän hetken ihan itselleni, keskityn hengittämään ja kuuntelen askelten ääniä hiekalla. Juuri nyt minua ei tarvitse kukaan, enkä minä tarvitse mitään.

Puolivälissä matkaa lähetän viestin kotiin: ”laittakaa sauna päälle”. Nyt ei ole enää vilu, hengitys on muuttunut tiheämmäksi, syke nousee ja veri kiertää. Päivän kiire unohtuu, huulille hiipii väkisinkin hymy. Vielä viimeinen ylämäki ja kotipiha alkaa jo häämöttää. Jään hetkeksi kuulostelemaan syksyisen illan ääniä ennen kuin avaan kotioven, jonka takana on menossa sirkus, tai eläinsairaalan vastaanotto, moporalli tai heppakisat.

Hengitän syvään ja tiedän, että kaikki on hyvin.

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Hengittelyä

Matkani marjastajaksi

Muistan lukeneeni mansikkakauden alussa erään kaverin FB-seinältä seuraavankaltaisen päivityksen (tässä allekirjoittaneen suurin piirtein referoimana):

“lapsena vannoin, että en ikinä lähde samaan marjaruljanssiin kuin vanhempani, mutta niin vain tässä ollaan ja säilötään laatikkotolkulla mansikoita omille lapsille talvella nautittavaksi.”

Voi kuinka samaistuinkaan tuohon päivitykseen!

Lapsuuden ja nuoruuden kesiin kuuluivat mustikka-, mansikka- ja puolukkaretket, joihin etenkin teinivuosina otettiin osaa vanhempien hellästä painostuksesta. Jostain syystä marjastaminen kuului teinivuosina samaan sarjaan kuin mökkeily. Ihan kuten mökkeilynkin kanssa, marjastamisen suhteenkin teini tuli onneksi jossain vaiheessa järkiinsä. Järkiin tuleminen vaati muutaman omillaan asutun vuoden, pari vanhempien marjavarastojen ulottumattomissa vietettyä talvea sekä sopivasti metsään päin kallellaan olevan aviomiehen.

Omalla kohdallani kääntyminen marjahulluuteen tapahtui pikkuhiljaa. Aluksi orastavan marjahysterian hillitsemiseen riitti torilta tai kaupan edustalta ostettu laatikollinen mansikoita. Muistan, kun ostin ensimmäistä kertaa itse 5 kg:n mansikkalaatikon ja säilöin marjat omin kätösin pakkaselle talven varalle. Voi kuinka aikuiseksi tunsinkaan itseni! Tuosta kesästä lähtien yksi loppukesän to do -listan tärkeimpiä kohtia on ollut mansikoiden säilöminen.

blogikuva_marjat

Lieneekö syynä ollut hyvä marjavuosi, uusi iso pakastin, kaveripiirissä vallinnut yleinen marjahysteria vai 25 ikävuoden paremmalle puolelle siirtyminen, mutta viime kesänä lähti sitten ihan kunnolla lapasesta. 5 kg mansikoita oli enää muisto vain. Heinä-syyskuun aikana oli lähes mahdotonta käydä keskustelua ystävieni kanssa ilman, että esille nousivat seuraavat kysymykset: Joko on mansikat pakastettu? Mistä ostit, paljonko maksoi, oliko hyvälaatuisia? Paljonkos on poimittu mustikoita? Löytyykö mustikoita, mansikoita tai vadelmia? Toki asiaan kuului myös päivitellä vadelmien järkyttävän suurta kokoa ja sitä, kuinka “sitä marjaa vaan on siellä metsässä, kun kävis vaan hakemassa pois”. Oli vain yksi asia, josta vaiettiin visusti: parhaiden marjapaikkojen sijainnit.

Luulen keksineeni salaisuuden siihen, miksi marjastaminen alkaa vanhempana (= yli 25 v.) tuntua vuosi vuodelta järkevämmältä touhulta. Voin paljastaa sen teillekin: ei siitä pusikossa kökkimisestä tule yhtään sen mukavampaa, vaikka ikää tuleekin. Näin vanhempana (= yli 25 v.) sitä kuitenkin tajuaa, että hetkellinen tuskailu (*) kannattaa, jos sillä saa pakastimen täyteen metsän aarteita. Ilmaista ruokaa, ihmiset!

Nyt eletään elokuun alkua ja marjakausi käy kuumimmillaan. Tällä postauksella yritänkin etupäässä orientoida itseäni tulevaan mustikka-/puolukka-/vadelma-ruljanssiin. Heikoilla hetkillä kantavana ajatuksena toimikoon talven pimeät illat, jolloin on ah-niin-ihanaa ottaa pakastimesta vähän marjoja aamupalalle. Töistä kotiin ja ämpärin kanssa metsään, se olkoon tämän viimeisen kesäkuukauden (kyllä, elokuukin on kesää!) mottoni.

Jokos teillä muuten on mansikat jo säilötty?

(*) Kyllä se puskassa kökkiminen joskus ihan mukavaakin on. Luonnossa liikkuminen jne.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Matkani marjastajaksi

Valkoiset on yöt kesien

Parasta kesässä on suunnittelemattomuus. Venyneet hetket ja itsestään syntyneet tilanteet, yllättävät mahdollisuudet ja ajautumiset oikeisiin paikkoihin sopivina aikoina. Ihanimpia ovat leppoisat illat, jotka alkavat kääntyä aamuun. Kesäyön ja nousevan aamun valo on erityislaatuista ja hiljalleen heräävän luonnon äänet tenhoavia.

Pitkiksi venähtäneet kesäpäivät ovat mahtavia hyvässä seurassa vietettynä, mutta parhaimmillaan kesäyön taika on sittenkin yksin ihmeteltynä. Vähintään kerran kesässä on nähtävä aikainen aamusumu järven yllä ja hetki ennen auringon kirkastumista. Kuultava yön lyhyt hiljaisuus, joka vähitellen rikkoutuu lintujen ääniin. Ei ole väliä, onko aamuvirkku vai yökukkuja, tavoitteen voi saavuttaa valvomalla pitkään tai heräämällä poikkeuksellisen aikaisin. Loma on ajan suhteen armelias.

summernight

Ehkä juuri siksi lomalla kaikki kietoutuu nukkumisen ympärille. Aamulla uinutaan pitkään tai herätään auringonvaloon. Illalla valvotaan, koska voi, tai mennään aikaisin nukkumaan, koska voi. Päivällä otetaan torkut tasaamaan loma-aikaerorasitusta, kuittaamaan valvottuja öitä – tai vain siksi, että voi. Autuus on niissä aamu- ja iltapäivän hetkissä, kun malttaa laskea kirjan käsistä, antaa silmien painua kiinni, eikä herätyskellon säätäminen tule mieleenkään. Kesällä ehtii herätä sitten, kun on levännyt tarpeeksi, tai tulee nälkä.

Lomalla unta eivät häiritse työhuolet tai televisiosarjat. Netflixiä on varaa katsoa monta yötä peräkkäin, koska päivällä ehtii nukkua. Kirjan voi lukea loppuun kerralla. Vieraille ei tarvitse vihjailla sopivista poistumisajoista. Kesäaika sulattaa rutiinit, eikä aamukahdeksalta ole pakko olla missään. Ehkä juuri siksi kesällä onkin mukava olla aamulla jo ennen kahdeksaa vaikka missä. Uimassa, torikahvilla, kirjan ääressä.

Meidän kesän kestosuosikki on aamuleffa – ennen aamupalaa ehtii hyvin katsoa elokuvan, lounasaikaan mennessä kolmekin.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Näin juhannuksen jälkeen loman alkua odotellessa ajatukset pyörivät kesässä maanantainakin. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Valkoiset on yöt kesien

Mökki ja minä

Meidän perhe on aina ollut mökkiperhe.

Lapsuudessani mökki oli erottamaton osa jokaista vuodenaikaa. Talvella mökillä vierailtiin jäitä pitkin, paistettiin makkarat kylmässä mökissä ja potkuteltiin tai hiihdettiin jäitä pitkin takaisin. Joskus laitettiin potkuri parkkiin ja pysähdyttiin pilkille. Joka kevät käytiin leikkimielinen kisa siitä, kuka ensimmäisenä heittää talviturkkinsa jäähileiden sekaan. Keväällä laskettiin veneet vesille ja laitettiin mökki kesäkuntoon.

Mutta kesä. Kesäisin meidän perhe vietti mökillä viikkoja putkeen. Tai siltä se ainakin lapsena tuntui. Kaupungissa käytiin pikaisesti hakemassa posti ja täydennystä jääkaappiin sekä kastelemassa kukat, ja sitten palattiin takaisin mökkikuplaan. Kuplaan, jossa ei välitetty siitä paljonko kello on, vaan syötiin silloin kun tuli nälkä ja mentiin uimaan silloin kun tuli liian kuuma. Päiviä rytmittivät ruoan valmistelu, tiskaaminen ja saunan lämmittäminen. Terassilla komeili rivi aurinkotuoleja ja pino naistenlehtiä, joista kiinnosti ensin vain nuorten palsta ja sitten pikkuhiljaa koko lehti.

Processed with VSCOcam with g3 preset

Teini-iässä tapahtui jotain kummallista, minkä luulen käyvän aika monelle teinille. Mökkeilyä enemmän kiinnostivatkin kaverit ja kaupunki, ja teini-ikäisen puumerkit mökkikirjassa vähenivät melkein olemattomiin. Onneksi teini-ikä on vain ohimenevä vaihe, niin myös tässäkin asiassa. Nyt osaan jo olla kiitollinen lapsuuden mökkikesistä ja odotan malttamattomasti tämän kesän mökkiseikkailuja.

Vaikka olen onnellinen melkein millaisella mökillä tahansa, niin mikään ei voita meidän mökkiä. Tänäkin kesänä aion lukea ne samat 20 vuotta vanhat naistenlehdet, selata taas kerran mökkikirjan kannesta kanteen ja nauraa samoille merkinnöille, kattaa päiväkahvit terassille ja saunoa mökkisaunan tutuissa löylyissä. Toivottavasti saan ainakin kerran nukahtaa kuunnellen sateen ropinaa peltikattoon. Ihan parasta olisi päästä papan kanssa kalaan. Mökillä onneen ei tarvita paljon.

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Mökki ja minä

Yli tuhat lahjaa

Olin miettinyt aihion tähän tekstiin jo pari päivää ennen vuoden vaihtumista. Herättyäni eilen uuden vuoden ensimmäiseen päivään, avasin puhelimeni ja luin uutisista jälleen yhdestä viattomia kohtaan tehdystä iskusta. Aloin heti epäröidä voiko tätä postausta ollenkaan julkaista. Eikö olisi vähän kornia kirjoittaa metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Päätin kuitenkin kirjoittaa ja julkaista. Tekstin lopussa oleva sitaatti perustelee sen, miksi nyt(kin) on oikea hetki kirjoittaa ja iloita juuri niistä metsäretkistä, aamukahveista ja teehetkistä.

blogikuva1

Niin kauan kuin muistan, mulla on ollut vuoden lopussa tapana pysähtyä muistelemaan mennyttä vuotta ja sen parhaita hetkiä sekä haaveilla vähän tulevasta. Mulle on tietysti ominaisinta tehdä tällainen katsaus listojen muodossa. Ajankohta vaihtelee, mutta aina uudenvuoden tienoilla kirjoittelen muistivihkoon kuluneen vuoden parhaita tapahtumia ja palaan edellisvuoden katsaukseen tarkistamaan, mitä mä silloin vielä edessä olleelle vuodelle oikein toivoin. Toinen osa prosessia on tulevan vuoden haaveet: mitä toivoisin tapahtuvan, mihin haluan panostaa, missä haluan kehittyä. Joku voisi kutsua niitä uudenvuoden lupauksiksi, mä puhun itselleni yleensä haaveista tai tavoitteista. Tänäkin vuonna osa haaveista on sellaisia, joiden tiedän toteutuvan lähes sataprosenttisen varmasti. Jotkut haaveet sen sijaan kirjoitan jo ties kuinka monetta kertaa listaani. Ehkä tänä vuonna.

blogikuva2

Toivominen ja haaveileminen on ihanaa ja tärkeää, mutta elämä saattaa käydä vähän työlääksi, jos jatkuvasti vain haikailee paremman tulevaisuuden perään. Vastapainoksi suosittelen harjoittamaan kiitollisuutta nykyhetkestä. Noin puolitoista vuotta sitten luin Ann Voskampin Tuhat lahjaa -kirjan. Kuten yleensä, en muista kirjasta enää paljonkaan, mutta sillä oli silti suuri vaikutus mun elämään: aloin pitää listaa kaikista pienistä hyvistä asioista elämässäni, lahjoista. Tavoitteena oli kerätä tuhat lahjaa ja ideana lahjojen kirjaamisessa on oppia olemaan kiitollinen pienistäkin asioista. Listafriikki sisälläni tietysti syttyi ajatukselle heti, ja elokuussa 2015 aloin pitää omaa kiitollisuuspäiväkirjaani. Pari viikkoa sitten, juuri sopivasti ennen mun uudenvuoden mietiskelyjä, sain täyteen tuhat lahjaa. Tässä otteita listasta:

  1. syysretki ystävien kanssa
  2. sieniretki
  3. ystävien kauniit sanat
  4. ensilumi
  5. postikortit
  6. siisti koti
  7. yllätysiltateet ystävillä
  8. pyöräretki
  9. puhtaat ikkunat
  10. hyvä kirja
  11. rauhallinen aamu
  12. ensimmäinen hörppy aamukahvista

Isoja ja pieniä asioita. Listalla useimmiten keskenään tuntuvat vuorottelevan postikortit, retket, hetket ystävien kanssa, auringonvalo ja hitaat aamut. Kun listaamisen makuun kerran pääsee, niin kymmenen kohdan löytäminen ei ole homma eikä mikään. Nyt kun tämä lista on päätöksessään, täytynee keksiä joku uusi tapa pitää itsensä kiitollisena kaikesta siitä, mitä on tässä ja nyt. Tai sitten aloitan alusta ja kerään uudet tuhat lahjaa. Oon nimittäin varma, että hyvien asioiden kirjaaminen ylös saa mut myös pikkuhiljaa huomaamaan niitä enemmän.

blogikuva3

Ei maailma kaipaa lisää vihaa tai raivoa. Mitä maailmaa hyödyttää se, että kieltäydymme ilosta pysyäksemme lojaaleina kärsiville lähimmäisillemme, se ei lievitä heidän kärsimystään. Ilo lievittää. Ne, jotka rohkeasti keskittyvät siihen, mikä on hyvää, totta ja kaunista, vaikka pientäkin, ja etsivät iloa arkipäivästä ja kiittävät siitä, ovat muutoksen tuojia.” – Ann Voskamp

Kuvituksena viime vuonna erityistä iloa tuottaneita luontohetkiä.

Yli tuhat lahjaa