Taivaan avaruus

Lomareissun viimeiset kilometrit ovat käsillä, auton nokka on kääntynyt kohti kotia hämärtyvässä kesäillassa. Kello on jo oli yhdentoista ja lapset vielä hereillä. Moottori hyrisee unettavasti, musta asfaltti kiiltää renkaiden alla. Kuu loimottaa taivaalla tulen keltaisena, me olemme sen rinnalla pieniä, mutta sisällä autossamme puhutaan suuria.

Juuri tänään, juuri tähän aikaan illasta, on poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus nähdä kuun rinnalla tähtien sijaan planeettoja. Auton ikkunasta tiiraillen löydämme ensin kirkkaana tuikkivan Jupiterin, sitten vieressä himmeämpänä hehkuvan Saturnuksen. Olemme kaikki aika innoissamme, ilta tuntuu erityiseltä, ja kuin kruunaa muutenkin erittäin onnistuneen loman. Lapset eivät lakkaa kyselemästä, vaan haluavat tietää kaiken. Montako päivää kestäisi matka Marsiin? Kumpi on kauempana, taivas vai avaruus?

Rakastan heidän loputonta uteliaisuuttaan ja kyltymätöntä tiedonjanoaan. Vähintään yhtä paljon rakastan hänen kärsivällisyyttään vastata kysymyksiin ja ihmetellä maailmaa yhdessä lasten kanssa.

// Anna

Silitä minut pehmeäksi

Auringonlasku paljasti rannalle huuhtoutuneet asiat. Huomasin pullonkorkit, niiden terävät reunat ja kirkkaat värit. Simpukankuoret pyysivät päästä mukaani, mutta en nostanut niitä hiekasta. Sen sijaan poimin käteeni pienen, täydellisen pyöreän kiven. Sen sileä selkä piti vielä kiinni auringon viimeisten säteiden lämmöstä. Sen pehmeäksi kulunut pinta toi mukanaan terveiset aalloilta, jotka sitä olivat vuosituhansien ajan silitelleet. Painoin kiven kämmentäni vasten. Miten joku voikin olla niin kova ja niin pehmeä samaan aikaan.

Ymmärsin, ettei mitään sellaista tapahdu hetkessä. Rosoiset reunat silottuvat vain lukuisilla lempeillä silityksillä, karhea pinta pehmenee vain kärsivällisellä kosketuksella. Olethan sinä aalto minun kovaa kuortani vasten, kun itse en siihen pehmeyttä löydä.

//Anna

Lupaus

Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.

Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.

En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.

Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.

Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.

Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.

Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.

Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.

Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.

//Anna

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.


Ovensuussa

Matka on ollut pitkä,
mutta vihdoin olen selvinnyt ovelle asti
Avata en sitä ole vielä uskaltanut,
mutta kahvaa olen tunnustellut, oven painoa pohtinut
Kuuluuko avatessa narinaa?
Kompastunko kynnykseen?
Kuka ottaa minut vastaan, ottaako kukaan?

Vasta sitten olen valmis avaamaan oven,
kun tuntuu siltä,
ettei minun tarvitse pyytää anteeksi astumistani huoneeseen

//Anna

Elä nyt!

Älä odota, että elämä alkaa, vaan elä nyt! Juuri nyt on käsillä ne vuodet, joista myöhemmin ajattelet, että olisinpa osannut arvostaa niitä enemmän. Vaali vapauttasi, äläkä kuvittele, että tilanne pysyy loputtomiin samanlaisena. Nauti siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäsi voit rakentaa arkesi juuri itsesi näköiseksi. Voit mennä ja tulla miten haluat, kysymättä lupaa ja pyytämättä mielipidettä. Ota ensin selvää kuka olet ja mistä pidät, jotta sinulla olisi jotain, mitä myöhemmin jakaa jonkun toisen kanssa.

Älä etsi onneasi toisista ihmisistä, vaan löydä se sisältäsi. Kiitollinen ja tyytyväinen elämänasenne ovat hyvä alku onnelliseen elämään. Ole lempeä itseäsi kohtaan. Vaikka voisitkin sulkea oven koko muulta maailmalta, itseäsi et pääse pakoon. Siksi on hyvä opetella viihtymään omissa nahoissasi ja itsesi seurassa. Muidenkin on paljon helpompi pitää sinusta, jos aidosti pidät myös itsestäsi.

Älä anna kenenkään sanella sinun elämääsi. Ota silti vastaan hyviä neuvoa sinua kokeneemmilta. Kaikkia pohjamutia ei tarvitse itse rypeä, vaan myös muiden virheistä voi ottaa opikseen. Älä jää vellomaan epäonnistumisiin ja virheisiin, vaan nouse ylös, pyyhi pöytä puhtaaksi ja aloita alusta. Pyydä ja anna anteeksi.

Ystävällisyys ja toisten huomioon ottaminen ei maksa mitään, eikä vaadi paljoa. Silti se on parasta, mitä voit toisille antaa. Älä koskaan kuvittele tietäväsi, mitä joku käy läpi vain sen perusteella, miltä hänen elämänsä ulospäin näyttää. Anna aikaa, ole kiinnostunut, kuuntele enemmän ja puhu itse vähemmän.

Vaali ihmissuhteitasi. Muuten voi käydä niin, että parinkymmenen vuoden päästä puhelimesi luettelossa on enää hyvin vähän sellaisia numeroita, joihin soittaa. Hyväksy kuitenkin myös se, että jotkut ihmissuhteet päättyvät ja toiset väljähtyvät, joistakin ennen niin tärkeistä ihmisistä tulee vain hyvänpäivän tuttuja. Ole avoin päästämään lähellesi uusia ihmisiä. Panosta sellaisiin ihmisiin, jotka ovat myös valmiita panostamaan sinuun.

Ja vielä yksi juttu. Etsi itsellesi joku mieluisa harrastus. Mielellään sellainen, jota voi harrastaa jossain muualla, kuin kotona. Ruuhkavuosien keskellä on paljon helpompi ottaa omaa aikaa palaamalla jonkun vanhan, rakkaan harrastuksen pariin, kuin keksiä joku ihan uusi.

//Anna

Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18 -vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?

Hiljaiset vuodet

En ollut ajatellut sinua pitkään aikaan
kunnes kerran
katsoin käsiini
ja näin niissä sinut
Muistan tarkalleen millaiset sormet sinulla oli
miten niitä käytit,
millaiselta näytit

Hiljaiset vuodet,
vuoreksi välillemme kasvaneet
Kunpa muistaisin viimeisen kerran,
mitä sanoimme,
miten olimme
Jos olisin tajunnut mitä vuodet minulta veisivät,
olisin painanut kaiken mieleeni tarkemmin

En tiedä miten ojentaa käteni niin,
että se yltäisi ajan yli
ja tavoittaisi muutakin, kuin tyhjää
Voiko hiljaisuutta enää täyttää,
voiko muuta kuin tyhjää
enää edes olla?

//Anna

15 asiaa minusta: Anna

Olen syntynyt Kuopiossa.

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee lentoemäntä.

Kolme parasta piirrettäni ovat itsenäisyys, huolehtivaisuus ja tehokkuus.

Suosikkijuomani on Bonaqua mansikka-kiivi kivennäisvesi.

Lempiruokani on tabouleh -salaatti ja falafelit kaikkine lisukkeineen.

Haluaisin matkustaa meren rannalle.

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat jääneet viimeaikoina vain silmäilyn asteelle, en ole jaksanut keskittyneesti seurata mitään. Mutta nämä blogit tarjoavat sopivasti juuri sellaista kevyttä silmäiltävää: Marulla, Modernisti kodikas, Muutama hetki.

Kirja, jota olen lukemassa nyt, on Sofi Oksasen Koirapuisto.

Lempilajini kirjallisuudessa on kaunokirjallisuus, sekä kotimainen että ulkomainen.

Suosikkisovellukseni kännykässä on instagram, vaikka en itse siellä olekaan vuosiin julkaissut mitään.

Kahvini juon arkisin työpaikalla. Viikonloppuaamuisin mutteripannulla keitettynä, isosta kupista ja maidon kanssa.

Viikkorutiineihini kuuluu torstaisiivous, josta yritän pitää kiinni, jotta perjantaina töistä tullessa ei tarvitse enää siivota, vaan voi aloittaa viikonlopun vieton siistissä kodissa.

Rentoutuakseni tarvitsen hyvän ja rauhallisen mielen. Muuten ei ole väliä olenko maalla vai kaupungissa, seurassa vai yksin, kotona vai kylässä. Jos on paha mieli tai levoton olo, rentoutuminen ei onnistu vaikka puitteet olisivat miten täydelliset.

Lempivuodenaikani on loppukesä, pidän erityisesti elokuusta.

TV-sarjoista suosikkejani ovat The Crown, Suomen kaunein koti ja Sohvaperunat.

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme erilaisten blogihaasteiden inspiroimina 15 asiaa itsestämme. Ensi viikolla on Heinin vuoro paljastaa lempijuomansa ja viikkorutiininsa.

Turvassa

Ei koskaan vihaisena”, vannoimme. Ensimmäiset vuodet päätös oli helppo pitää. Vaikka kuinka itkit, ja teit sitä varsinkin öisin aika paljon, emme koskaan, ikinä nostaneet sinua syliin vihaisesti tai rajusti. Itkun alettua matkan sänkysi vierelle piti riittää taltuttamaan tuskastuminen ja liennyttämään väsymys, jotta puoleesi ojentuisivat aina lempeät kädet ja vastassa olisi joka kerta hellä syli. Tajusimme, että meidän tehtävämme oli olla sinun turvasi ja opettaa sinua luottamaan.

Mieleeni on hiipinyt epäilys siitä, onnistuimmeko tehtävässämme alkuunkaan. Vuosien jälkeen olet alkanut taas valvoa ja itkeä öisin, enkä enää olekaan yhtä helposti valmis luopumaan unestani ja nousemaan vapaaehtoisesti vuoteeltani. Kun perheessä ei ole enää vauvaa, jatkuva heräily ja katkonaiset yöunet on paljon vaikeampaa sietää. En yksinkertaiseksi jaksaisi enää valvoa öisin.

Sitten muistan, että olet edelleen se sama pieni, joka vauvana itki sängyssään ja rauhoittui vain sylissä. Haluat yhä päästä lähelle, etkä ole vieläkään oppinut pyytämään sitä muuten, kuin itkemällä, valvomalla tai kiukuttelemalla. Millon valvotat minua öisin, milloin kiukuissasi heittelet tavaroita ympäriinsä, pyydät oikeastaan vain sitä yhtä ja samaa: huomaa minut, pidä minusta huolta, ole minun turvani.

Niinpä päätän uudelleen: ei koskaan vihaisena. Vaikka kuinka väsyttää ja ottaa päähän nousta monta kertaa yössä, teen sen silti, koska rakastan sinua ja haluan olla luottamuksesi arvoinen. Hermostumisen sijaan yritän silittää pois pahat unet ja häätää hämärässä mieleen hiipivät pelot. Kohotan peiton kulmaa ja kuiskaan: tule kainaloon. Sinä tarvitset minua, minä pidän sinut turvassa.

//Anna

Maailman vahvin

Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?

Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.

Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.

maailmanvahvin

Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.

//Anna

Lopussa

Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku. 

Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.

Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut. 

Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut. 

lopussa

Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.

Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.

//Anna