Metsässä

Vietän arkipäivistäni suurimman osan sisätiloissa, joten viikonloppuisin on ihan pakko päästä pihalle. Asiaa edesauttaa suuresti myös mieheni, hän nimittäin edustaa sitä ihmistyyppiä, joka aamulla ensimmäisenä avaa ikkunaverhot selälleen ja kajauttaa kovalla äänellä ”Hei, siellä paistaa aurinko, nyt kyllä täytyy lähteä ulos!”.

retkellä1

Olen vuosien saatossa saanut oman osani leikkipuistojen laidoilla seisoskelusta, keinun kiikuttamisesta ja karusellin pyörittämisestä, joten sen tyyppinen ulkoilu ei enää varsinaisesti innosta. Mutta eväsreppua alan pakata heti, kun joku vain mainitseekin sanan retki. Usein retkeilemme lähimetsissä ihan vaan oman perheen voimin, toisinaan kutsumme ystäviä mukaan ja lähdemme patikoimaan isommalla porukalla.

Kaleidoskoopissa on kirjoitettu metsästä ennenkin. On listattu kotiseutumme parhaita retkipaikkoja, jaettu parhaita vinkkejä vaellukselle ja marjastettu. Emmekä me suinkaan ole ainoita luontokärpäsen puraisemia, sillä viime vuosina retkeily on nostanut suosiotaan kovasti. Luontopoluilla on välillä väkeä tungokseen asti ja makkaranpaistopaikalla joutuu odottelemaan vuoroaan.

retkellä2

Metsässä on tilaa hengittää ja siellä viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Vaihtuvien vuodenaikojen myötä se tarjoaa kävijälleen aina jotain uutta. Lisäksi metsä on yksi niitä harvoja paikkoja, jossa jopa toisilleen tuntemattomat suomalaiset tervehtivät iloisena vastaantulijoita. Eikä auringonkaan tarvitse aina paistaa, olemme retkeilleet niin paukkupakkasilla kuin tihkusateessa, ja joka kerta olemme palanneet metsästä tyytyväisempinä, kuin mitä olimme sinne mennessämme.

//Anna

Helli haavettasi, usko unelmaasi

Oletko kuullut kertomuksen kiinalaisesta bambupuusta? Se on kuulemani mukaan ihan erilainen, kuin mikään toinen puu maailmassa. Kuten muillakin puilla, senkin tarina alkaa siemenestä, joka istutetaan maahan. Siihen loppuukin sitten kaikki tavanomaisuus. Bambupuun siemen ei nimittäin tyydy vähään, vaan vaatii, että siitä pidetään erityistä huolta joka ikinen päivä. Yhtään päivää ei voi jättää väliin, vaan siementä on kasteltava ja lannoitettava, ja rikkaruohot sen ympäriltä on kitkettävä päivittäin.

Ensin kuluu viikko, eikä mitään tapahdu. Sehän on ihan normaalia, eiväthän puut niin nopeasti kasva muutenkaan. Kuukauden jälkeenkään maassa ei ole näkyvissä mitään, mutta et ole yhtään huolestunut. Puun kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä, tiesit sen kyllä jo aloittaessasi. Kuluu toinen kuukausi, kolmas, ja yhtäkkiä on mennyt jo puoli vuotta. Maassa ei vieläkään näy jälkeäkään puun taimesta. Silti joka päivä uskollisesti tulet paikalle, kastelet, lannoitat ja kitket rikkaruohot. Mitään ei näy, mutta sinä et anna periksi.

kastelukannu

Lopulta kuluu vuosi, kuluu toinenkin, eikä mitään vieläkään tapahdu. Ehkä epäilys hiipii mieleesi, ainakin kaikki muut ovat lakanneet uskomasta asiaasi jo kauan sitten. Anna jo periksi, ei tuosta näytä tulevan mitään. Eihän kukaan jaksa odottaa näin kauan! Mutta sinä et suostu luovuttamaan.

Voi olla, ettet enää edes muista millaisen siemenen maahan istutitkaan, etkä itsekään enää usko, että se lähtisi kasvamaan. Silti vaalit siementä joka päivä. Kunnes eräänä päivänä, kun siemenen istuttamisesta on kulunut jo viisi vuotta, tulet paikalle ja huomaat jotain ihmeellistä. Maasta pilkistää pienen pieni verso! Niin hento ja pieni, että sitä tuskin huomaa, mutta siellä se on. Ja mitä sitten seuraa, on jotain aivan poikkeuksellista: viiden vuoden näkymättömissä olon jälkeen, bambu kasvaa viidessä viikossa 30 metrin mittaiseksi!

Jokaisena päivänä, kun näytti siltä, ettei mitään tapahdu, siemen kasvoi kasvamistaan. Se oli piilossa, suojassa katseilta, mutta se kasvoi, vaikka kukaan ei nähnyt sitä. Se kasvatti juuria, jotka ovat niin vahvat, ettei mikään myrsky saa niitä revittyä irti. Se kasvoi juuri sellaiseksi, kuin sen oli tarkoituskin.

Metsä

Ehkä sinulla on sydämessäsi unelma, johon et jaksa enää uskoa. Jotain, jota kohti olet pyrkinyt ja jota olet tavoitellut. Olet odottanut niin kauan, eikä mitään ole tapahtunut. Ehkä olet jo alkanut ajatella, ettei mitään koskaan tulekaan tapahtumaan. Että rukouksiasi ei kuulla, että olet ponnistellut ihan turhaan.

Haluan rohkaista sinua. Juuri sillä hetkellä, kun tuntuu että aikaa on kulunut jo liikaa, ja olet valmis luovuttamaan, ilmestyy kovaan maaperään pieni halkeama. Lohkareet liikkuvat paikoiltaan ja maa järisee. Kaikki se, mikä on piilossa ja salassa kasvanut pitkän aikaa, tulee näkyviin, suurempana ja kirkkaampana, kuin olit edes osannut kuvitella. Herkkää haavettasi on hellitty ja hoivattu niin pitkään siksi, että se toteutuessaan osoittaisi sinulle, mikä voima on uskollisuudessa ja kärsivällisyydessä. Vielä eilen ei ollut aika, mutta huomenna ehkä jo on.

Vaikka et näe kasvua, se ei tarkoita sitä, ettei kasvua tapahdu. Vaikka et näe ihmeitä, se ei tarkoita sitä, ettei ihmeitä tapahdu. Vaikka unelmasi toteutuminen ottaisi jostain syystä aikaa, se ei tarkoita sitä, ettei se koskaan toteudu. Sinun tarinasi ei ole vielä valmis.

//Anna

Mistä tuntee hyvän työkaverin?

Tähän ikään mennessä olen saanut olla osa monenlaisia työyhteisöjä. On ollut niitä, joissa on tuntenut olevansa osa porukkaa, arvostettu ja pidetty. Sitten on ollut niitäkin, joissa työkaverit eivät ole edes tervehtineet aamulla töihin tullessaan. Todella iso osa työssä viihtymisestä liittyy ihmisiin, joiden kanssa töitä tekee. Ei ole siis ihan sama millaisia työkavereita sattuu saamaan.

Ystävänpäivänä kokoonnuimme nykyisten työkavereitteni kanssa yhteiseen kahvipöytään. Yksi oli leiponut kakun, toinen oli tuonut suklaata. Kolmas aloitti puheen: ”Tätä ei tule kovin usein sanottua, mutta olen kyllä todella kiitollinen tästä porukasta joka aamu, kun töihin ajelen”.

Työyhteisössä jokainen tuo peliin paitsi oman osaamisensa, myös oman persoonansa. Olen siinä mielessä onnekas, että saan tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka etäisinä pysymisen sijaan haluavat tulla lähelle. Kun yritysmaailmassa arvot muuten ovat enemmän kovia kuin pehmeitä, on upeaa, että lähimmät työkaverit tekevät töitä inhimillisellä ja ihmisläheisellä otteella.

Pelastusrengas

Jäin vielä miettimään, miksi juuri meidän on niin hyvä tehdä töitä toistemme seurassa, ja mikä tekee tästä hyvin erilaisista ihmisistä koostuvasta työyhteisöstä niin toimivan. Tulin siihen tulokseen, että hyvän työkaverin tunnistaa ainakin näistä:

Häntä ei tarvitse jännittää tai pelätä. Aamulla voi töihin tullessaan hymyillä ja tervehtiä iloisesti, eikä tarvitse miettiä, että millähän tuulella työkaveri tänään mahtaa olla. Voi olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Voi pyytää apua ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että tulee lytätyksi tai nolatuksi. Välit ovat niin mutkattomat, että annettu ja saatu palaute ei jää painavana pilvenä leijumaan ilmaan, vaan se osataan ottaa oikein vastaan, ja jatkaa yhdessä eteenpäin.

Hän tekee mitä lupaa. On tärkeää voida luottaa siihen, että jos pyydän työkaveriani tekemään jonkun asian, hän ottaa tehtävästä kopin ja vie homman maaliin. Perään ei tarvitse kysellä eikä varmistella asiaa moneen kertaan.

Hän on kiinnostunut minusta. On virkistävää voida vaikka lounastauolla jutella ihan jostain muusta, kuin työstä. Omien työkavereitteni kanssa jaamme iloja ja suruja, ostamme toisillemme vauvalahjoja, osanottokukkia ja muistamme syntymäpäiviä. Kysymme, miten lapsilla sujuu päiväkodissa, onko uusi koiranpentu jo oppinut sisäsiistiksi ja miten edellisen illan jumppatunti sujui. Emme ole siinä mielessä ystäviä, että näkisimme toisiamme vapaa-ajalla, tai tuntisimme toistemme perheitä, mutta heidän seurassaan vietän silti suurimman osan arkipäivieni tunneista.

Hän on huumorintajuinen. Hyvien juttujen ja huumorin avulla selviää raskaistakin työpäivistä. Jos aamulla mieli on maassa, työkavereiden hyvä tuuli saa omatkin suupielet nousemaan ja tuo värit takaisin harmaaseen päivään. Tiukat tilanteet kevenevät, ja kiireinen työtahti tuntuu helpommalta kestää, kun voi välillä nauraa yhdessä vedet silmissä.

Vähintään yhtä tärkeää, kuin omistaa hyvä työkaveri, on myös itse olla sellainen. Ei todellakaan ole ihan sama millainen työkaveri minä olen.

//Anna

Aamusta iltaan

Päivä ei ole vielä edes valjennut, kun suljen kotioven takanani. Tänään pääsen lähtemään aikaisin ja ihan rauhassa, kun muu perhe jää vielä nukkumaan. Saan auton kaivettua lumikerroksen alta, se käynnistyy hieman vastahakoisesti. Talvi koettelee sekä autoa, että minua.

Reilun puolen tunnin työmatkan aikana kovinkaan moni ajatus ei vielä päässäni pyöri. Usein havahdun vasta työpaikan pihassa, että täälläkös sitä taas ollaan, matkasta ei jäänyt mitään mieleen. Tänä talvena työmatkan varrella on sattunut jo useampi paha liikenneonnettomuus, se on ainakin hetkellisesti vaikuttanut omaan ajotapaani ja lisännyt varovaisuutta tien päällä.

Aamu

Työpaikalla minua on vastassa täpötäysi sähköpostikansio ja vastakeitetty aamukahvi. Valitsen ensin jälkimmäisen, ja vasta aamupalan syötyäni käyn töiden kimppuun. Suurimman osan työpäivästä istun tietokoneen äärellä. Taukojumppa muistuu mieleen valitettavan harvoin, joten selkä on kovilla. Sähköpöytä on kyllä aikeissa hankkia, mutta tilauslupa pyörii tällä hetkellä jossain suurten rattaiden uumenissa, kuten moni muukin asia isossa yrityksessä.

Lounaalla valitsen salaatin, vaikka muutakin hyvää olisi tarjolla. Työpaikkalounas on yksi niistä asioista, joita jaksoin vielä pitkään kotoa lasten parista töihin palattuani ihmetellä. Ettäkö ihan rauhassa saan keskittyä puolen tunnin ajan vain omaan syömiseeni?! Eikä tarvitse tuputtaa ruokaa kenellekään, ei syöttää ketään, eikä siivota jälkiä. Luksusta!

wheels

Iltapäivällä on pari palaveria tehtaalla. Tämä on toinen juttu, jota edelleen joka kerta tehtaan poikki kävellessäni ihmettelen. Kuka olisi uskonut, millaiseen ympäristöön päädyn työskentelemään ja  miten kauas mukavuusalueeltani joudunkaan! Tehtaan korviasärkevän kovat äänet ja voimakkaat hajut ovat kuitenkin jo tulleet tutuiksi, puikkelehdin trukkien välissä kuin ammattilainen.

Tehdaslueen pyöröporteissa käy aikamoinen vilske, kun samaan aikaan työpäivänsä lopettaa iso osa lähes 900 työntekijästä. Vaikka kuinka yritän lähteä töistä ajoissa, on muu perhe melkein joka ilta jo päivällispöydässä kun minä saavun kotiin. Päiväkodin portilla lapsia on vastassa lähes joka iltapäivä isi. Yhtenä poikkeuksellisena päivänä, kun siellä olinkin minä, kuulutti lapsi kovalla äänellä kavereilleen: ”Hei katsokaa, tuollainen se mun äiti on!”. Pieni pisto tuntui sydämessä.

iltakävelyllä

Illalla lähdemme kävellen kirjastoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä raahaan hiki päässä pulkassa kahta lasta ja isoa kasaa kirjoja. Saanpahan ainakin liikuntaa koko päivän istumisen vastapainoksi. Posket punaisina palaamme kotiin iltapalalle, samalla jutellaan vielä päivän tapahtumista. Kuopus kertoo nähneensä televisiossa mainoksen, jossa kerrottiin, että hänen suosikkiohjelmansa palaa takaisin ruutuun maaliskuussa. Hän on siitä aika innoissaan. ”Enää pitäisi vaan tietää mikä on maaliskuu”, hän toteaa. Iltapalan jälkeen on vuorossa sama laulu, kuin kaikkina muinakin iltoina: ”Äiti, saadaanko nukkua viikonlopun kunniaksi teidän vieressä? Edes tämän kerran?? Jooko??” Muuten hyvä, mutta ihan vielä ei valitettavasti ole viikonloppu.

Lapset nukkumaan, astiat koneeseen, pyykit kuivumaan ja seuraavan päivän vaatteet jokaiselle valmiisiin kasoihin.  Kun talo on lopulta hiljainen, varmistan vielä hämärässä lastenhuoneessa, että lapsilla on päällään peittoa juuri sopivasti. Ei liikaa, ettei tule hiki, eikä liian vähän, etteivät herää yöllä kylmissään. Sitten onkin aika jo suunnata itsekin peiton alle. Kello soi seuraavana aamuna taas aivan liian aikaisin, enkä todellakaan ole sitä tyyppiä, joka pärjää vain muutaman tunnin yöunilla.

//Anna

Tänään sekä kahtena tulevana perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin. 

Kuka olen

Täytän pyöreitä vuosia muutaman vuoden päästä. Vielä ei ole varsinaista ikäkriisiä näkyvissä, mutta ikääntymistä ja ajan kulumista on silti tullut viimeaikoina mietittyä.

Vuosien varrella olen ollut monenlaisissa rooleissa. Olen ollut tytär, sisko ja koulukaveri. Olen ollut kämppis, ystävä ja kihlattu. Olen ollut opiskelija, kotiäiti ja naapuri. Näistä kaikista palasista olen pikkuhiljaa kerännyt isoa kuvaa kasaan, yrittänyt selvittää itselleni kuka oikein olen.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän luulen tietäväni. Mustavalkoinen on saanut sekaansa lukuisia harmaan eri sävyjä. Jokainen uusi käänne elämässä on tuonut esiin  uusia puolia minussa. Monet kerrat olen hämmästyneenä katsonut peiliin ja todennut, että vai niin, ai tällainenkin minä olen. Vai tällä tavalla reagoin tässä tilanteessa, kukapa olisi arvannut! Enää en kaipaa sitä, että määrittelen itseni jonkun toisen mielipiteiden mukaan. Vaikka kuva minusta ei ole läheskään valmis, olen saanut kuitenkin joitakin palasia jo kohdalleen. Ainakin monessa kohtaa tiedän, kuka en ainakaan ole, tai haluaisi olla.

dav

Ympärilläni olevat ihmiset sitovat minut aikaan ja paikkaan, mutta itseni löytääkseni tarvitsen vielä jotain enemmän. Tarvitsen jonkun mittapuun, jonka mukaan voin ojentua täyteen pituuteeni. Tarvitsen raamit, joihin mahdun ja viitekehyksen, johon sovin. En kaipaa suorittamista, en kilpailua, en erinomaisuutta. Tarvitsen  rakkautta, joka osoittaa minulle kuka olen silloin, kun itse unohdan.

You say I am loved when I can’t feel a thing
You say I am strong when I think I am weak
You say I am held when I am falling short
When I don’t belong, You say that I am Yours
And I believe
What You say of me
I believe

Lauren Daigle: You Say

//Anna

 

Lukusuositus: Riikka Pulkkinen

On ihanaa käpertyä sohvan nurkkaan  kirja kädessään ja lähteä seikkailuun. Aika pian, ensimmäisten kymmenten sivujen aikana käy selväksi, viekö kertomus mukanaan vai ei.  Varsinkin viime vuosina, kun olen ehtinyt lukea aikaisempaa huomattavasti vähemmän, on summittaisen hapuilun ja hyvän kirjan etsimisen sijaan usein tehnyt mieli tarttua johonkin takuuvarmaan, ja uppoutua tarinaan, joka on juuri sellainen, joista pidän. Näihin hetkiin minulla on ainakin yksi varma valinta: Riikka Pulkkinen.

Ilmestyessään minuun teki suuren vaikutuksen Pulkkisen läpimurtoromaani Totta. Myös Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän vei mukanaan ja oli helppoa luettavaa. Jonotin pitkään kirjastosta hänen uutukaistaan, Lasten planeettaa, ja odottaminen kyllä kannatti. Tartuin kirjaan, ja uppouduin tarinaan  niin, etten meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni.

On pakko uskoa alkuun, vaikka alkuja on niin vaikea tunnistaa ja tunnustaa. Ne tuntuvat miltei aina tapahtumahetkellään lopuilta.

pulkkinen

Alun kuvaus eroon päätyneen pariskunnan viimeisestä yhteisestä joulunvietosta siihen liittyvine valmisteluineen on kaikessa haikeudessaan kaunis ja niin tosi. Minullekin on tuttu Pulkkisen ajatus siitä, että vanhemmuus ja elämä yleensä on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista: vain siirtymistä hetkestä toiseen. Juuri nyt on vain tämä hetki, josta on selvittävä seuraavaan, ei sen enempää.

Teräviä ja osuvia ovat myös Pulkkisen huomiot elämästä lapsen kasvattajana, kaikkine kipuineen ja haparointeineen. Tosin välillä mietin, että kirjan äidin ihanteet taitavat olla aika paljon omiani korkeammalla. Muutenkin kirjan kieli on toisinaan niin korkealentoista, että huomaan monessa kohtaa ajattelevani, ettei ainakaan kukaan minun tuntemani ihminen puhuisi tai ajattelisi käyttäen tällaisia sanoja.

Vaikka Pulkkisen käyttämä kieli on paikoitellen makuuni turhan mahtailevaa ja ylemmyydentuntoista, on se parhaimmillaan kuitenkin ihan uskomattoman kaunista, herkkää ja soljuvaa. Tämäkin kirja sisältää paljon erittäin hyvin kiteytettyjä kohtia, joita voisi jokaista lainata erikseen.

– John Lennon laulaa niin hellästi ”Nothing’s gonna change my world”, ja silti kaikki muuttuu, mutta niin hitaasti, että me ei vain nähdä sitä. Me tajutaan se vasta, kun asiat on jo hyvän aikaa olleet toisin.

Olisi ehkä liikaa sanottu, jos tituleeraisin Riikka Pulkkista lempikirjailijakseni. Joka tapauksessa hän on ehdottomasti yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Hänen uutuutensa on lukemisen arvoinen teos, kuten muutkin Pulkkiset. Kerro ihmeessä kommenteissa kuka on sinun luottokirjailijasi, olisi mahtavaa löytää itsellekin uusia!

//Anna

Toivomisen arvoinen

Myönnetään. Viime vuosi oli raskas, ehkä yksi raskaimmista koskaan. Vaihtaisin mielelläni muutaman päivän pois, voisin hyvin luopua parista viikostakin. Odotukset tälle alkaneelle vuodelle eivät ole kovin korkealla, sillä pelko on pesiytynyt ihoni alle. Vuosi sitten tähän aikaan en yhtään tiennyt, mitä kaikkea surullista ja sydäntä särkevää tulevat kuukaudet pitäisivät sisällään. En osannut aavistaakaan miten tiukkoihin tilanteisiin joutuisin, enkä sitäkään, miten paljon rohkeutta ja venymistä minulta vaadittaisiin. Onneksi en tiennyt, sillä sen tiedon kanssa en olisi selvinnyt.

Vähintään yhtä paljon kuin jouluna, myös uuden vuoden kynnyksellä on takerruttava toivoon. On ajateltava mieluummin niin päin, että juuri nyt en yhtään tiedä mitä kaikkea ihanaa, upeaa ja kaunista tämä vasta alkanut vuosi tuokaan eteeni. Rukoukseni on, että vuoden päästä voisin katsella taaksepäin edes hitusen levollisempana kuin nyt. Että uskaltaisin ottaa alkaneen vuoden vastaan avoimin mielin, ja iloita pienistä, arkisista asioista. Ehkä kohdalleni ei tänäkään vuonna osu suurta, vuoren kokoista ja kaiken alleen peittävää ihmettä. Siinäkin tapauksessa saan kerätä talteen jokaiseen päivään piilotetun ihmeen, ja koota niistä murusista oman onneni.

Menneenä syksynä kirjoitimme paljon toivosta ja sen merkityksestä mm. täällä ja täällä. Ehkä se on ollut yksi blogimme kantavista teemoista. Ainakin olen varma, että se on yksi minun elämäni kantavista teemoista. Vaikka välillä usko horjuu, luotan kuitenkin lupaukseen toivomisen arvoisesta tulevaisuudesta. Sellaisen on minulle luvannut Hän, jonka ajatukset minua kohtaan ovat hyvät, ja rakkaus loputon.

toivo

Hope is being convinced
that you are surrounded and pursued
by the goodness of God

That He works all things
for good in the end
so if it’s not good
it’s not the end

And that there is no story
or tragedy or grief
where He won’t have
the last word

// Anna