Turvassa

Ei koskaan vihaisena”, vannoimme. Ensimmäiset vuodet päätös oli helppo pitää. Vaikka kuinka itkit, ja teit sitä varsinkin öisin aika paljon, emme koskaan, ikinä nostaneet sinua syliin vihaisesti tai rajusti. Itkun alettua matkan sänkysi vierelle piti riittää taltuttamaan tuskastuminen ja liennyttämään väsymys, jotta puoleesi ojentuisivat aina lempeät kädet ja vastassa olisi joka kerta hellä syli. Tajusimme, että meidän tehtävämme oli olla sinun turvasi ja opettaa sinua luottamaan.

Mieleeni on hiipinyt epäilys siitä, onnistuimmeko tehtävässämme alkuunkaan. Vuosien jälkeen olet alkanut taas valvoa ja itkeä öisin, enkä enää olekaan yhtä helposti valmis luopumaan unestani ja nousemaan vapaaehtoisesti vuoteeltani. Kun perheessä ei ole enää vauvaa, jatkuva heräily ja katkonaiset yöunet on paljon vaikeampaa sietää. En yksinkertaiseksi jaksaisi enää valvoa öisin.

Sitten muistan, että olet edelleen se sama pieni, joka vauvana itki sängyssään ja rauhoittui vain sylissä. Haluat yhä päästä lähelle, etkä ole vieläkään oppinut pyytämään sitä muuten, kuin itkemällä, valvomalla tai kiukuttelemalla. Millon valvotat minua öisin, milloin kiukuissasi heittelet tavaroita ympäriinsä, pyydät oikeastaan vain sitä yhtä ja samaa: huomaa minut, pidä minusta huolta, ole minun turvani.

Niinpä päätän uudelleen: ei koskaan vihaisena. Vaikka kuinka väsyttää ja ottaa päähän nousta monta kertaa yössä, teen sen silti, koska rakastan sinua ja haluan olla luottamuksesi arvoinen. Hermostumisen sijaan yritän silittää pois pahat unet ja häätää hämärässä mieleen hiipivät pelot. Kohotan peiton kulmaa ja kuiskaan: tule kainaloon. Sinä tarvitset minua, minä pidän sinut turvassa.

//Anna

Maailman vahvin

Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?

Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.

Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.

maailmanvahvin

Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.

//Anna

Lopussa

Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku. 

Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.

Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut. 

Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut. 

lopussa

Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.

Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.

//Anna

Sydämeni kaipaa

Tänä keväänä ikävä on tullut iholle. Miten kaukaiselta tuntuukaan viimeinen kyläily ystävien luona, yhteinen saunailta tai puistotreffit. Millaiselta ylellisyydeltä kuulostaakaan pikainen piipadus siskon luona tai viikonlopun vietto vanhempien seurassa.

Ikävää olen tuntenut ennenkin. Jo ihan pienenä minulla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaan pitkiä listoja kaikista heistä, joita kaipaan. Listalle mahtui päiväkotikavereita, sukulaisia ja ystäviä. Usein tunsin myös sisälläni selittämätöntä kaipuuta, joka ei mahtunut mihinkään nimilistaan tai kohdistunut yhteenkään yksittäiseen henkilöön. Ikävöin jotain, jota en osannut sanoittaa. Ehkä jo silloin kaipasin kotiin.

Silloin nähdä hänet saan, tätä sydämeni kaipaa.*

On jo moneen kertaan todettu, että elämme todella eriskummallisia aikoja. Kaiken ympärillä vellovan epävarmuuden, pelon ja ahdistuksen keskellä turvaudun siihen totuuteen, joka minua on kannatellut myös elämäni sysimustimpina hetkinä. Hän elää, ja kerran saan olla kotona Hänen luonaan. Silloin en kaipaa enää mitään.

annan huhtikuu pe

*Lunastajani elää. Suhe live.

//Anna

Toivoa on

Koulun pihalla jaettiin ruokakasseja. Kananmunia, omenoita, leipää ja voita. Lohtua lapsille, jotka ikävöivät takaisin kouluun ja normaaliin arkeen. Huolenpitoa niille, jotka ovat tottuneet syömään päivän ainoan lämpimän ateriansa koulussa. Kädenojennus vanhemmille, joiden työt on loppu ja pankkitilin saldo miinuksella, tai joilla ei ole etätöiden ja kotikoulun pyörityksessä aikaa ja energiaa pohtia, mitä seuraavaksi syötäisiin. Ruokakassien mukana perheisiin jaettiin toivoa paremmasta huomisesta ja muistutettiin, ettei ketään jätetä yksin.

Sanotaan, että niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Toivo kantaa, vaikka elämä olisikin olosuhteiden pakosta sulkeutunut kodin seinien sisäpuolelle. Toivo riittää silloinkin, kun sydän on täynnä epävarmuutta, ahdistusta ja pelkoa. Myös pääsiäisen tapahtumat muistuttavat siitä, että vaikka tilanne vaikuttaisi kuinka epätoivoiselle, pienikin toivonsäde riittää tuomaan elämää sinne, missä ennen oli vain kuolemaa, valoa sinne, missä ennen oli pimeää.

At the end of the day all you need is hope and strength. Hope that it will get better, and strength to hold on until it does. -Unknown-

anna pääsiäiinen

P.S. Tästä vuoden takaisesta tekstistä voit lukea lisää siitä, mihin minun toivoni perustuu.

//Anna

Matkalla merkitykseen: harjoittele huomaavaisuutta

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Ihmissuhteet ovat yksi elämän parhaita ja samalla haastavimpia asioita. On upeaa jakaa elämää toisten kanssa, saada tukea ja antaa sitä. Iloita ja surra yhdessä, kerätä yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Samaan aikaan erilaisten näkökulmien ymmärtäminen ja toisten toiminnan tajuaminen asettaa välillä aikamoisia esteitä välillemme.

anna huomaavaisuus

Voimme onneksi tehdä jokaisessa kohtaamisessa valinnan: olla toisillemme ystävällisiä. Minun elämäntilanteeni ei ole mikään vallitseva normi, minun mielipiteeni eivät ole ainoita oikeita, eikä minun tapani toimia sen parempi kuin kenenkään muunkaan. Toisen asemaan asettuminen ja empatiakyky on yksi avain siihen, että voin kohdata toisen hänen lähtökohdistaan, enkä omistani. Silloin voin paremmin aavistella millaisia sanoja hän toivoisi minulta kuulevansa, vai olisiko sittenkin parempi olla hetki hiljaa.

Luin jostain, että huomaavaisuuden ja velvollisuuden erottaa toisistaan yksi asia: rakkaus. Sinun ei ole pakko ottaa toisia huomioon, mutta teet sen, koska rakastat heitä. Kun huomaavaisuus kumpuaa rakkaudesta, se ei ole yhtään vaikeaa. Ja jos se tuntuisikin vaikealta, sitä voi aina harjoitella.

//Anna

Vähemmälläkin pärjää

Ei ole ihan sama mitä ja miten kuluttaa. Suomessa ylikulutuspäivä osui viime vuonna huhtikuun alkuun – reilussa kolmessa kuukaudessa olimme kuluttaneet loppuun luonnonvarat, joiden olisi pitänyt riittää koko vuodeksi. Hurja kulutustahtimme on valtava uhka paitsi luonnolle, myös esimerkiksi kehittyvien maiden elinkeinoille ja toimeentulolle, jotka ovat riippuvaisia luonnonvaroista. Jos kaikki kuluttaisivat kuin suomalaiset, tarvitsisimme neljä maapalloa.

Minulle on tärkeää, että kuluttamiseni on eettisesti kestävällä pohjalla. Se on yksi keskeisistä arvoista, jotka ohjaavat elämääni, ja sitä, millaisen esimerkin haluan antaa omille lapsilleni. En halua ostaa tavaroita tullakseni onnelliseksi, vaan haluan, että kuluttamiseni on vastuullista, ja että onnellisuus löytyy jostain ihan muualta. Näiden vuosien aikana olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten haitalliset vaikutukset vaateteollisuudella on ympäristöön. Esimerkiksi uusien farkkujen vesijalanjälki on noin 10 000 litraa vettä, yhtä paljon kuin kolmen kuukauden suihkut tai 17 vuoden juomavedet. Samaan aikaan yhden vaatekappaleen käyttöikä on nykyään puolet vähemmän kuin 15 vuotta sitten.

vastuullisuus1

Vielä kymmenen vuotta sitten elämäni oli todella erilaista kuin nykyään. Asuin yksin kerrostaloasunnossa, en omistanut autoa, mutta sen sijaan kulutin paljon aikaa ja rahaa kahviloissa ja ravintoloissa, ja shoppailu oli eräänlaista ajanvietettä, uusia vaatteita tuli ostettua melkein viikoittain. Lasten syntymän myötä heidän tarpeisiinsa panostaminen tuli välttämättömäksi ja vaihtelevien vuodenaikojen vaatimat erilaiset goretexit ja topat verottivat aluksi pakon sanelemana omia ostoksiani. Pikkuhiljaa siitä tuli kuitenkin enemmän itse valitsemani juttu. Nykyään teen ostoksia vain silloin, kun oikeasti tarvitsen jotain, enkä vain huvin vuoksi tai hyvän fiiliksen aikaansaamiseksi. Silloin harvoin kun itselleni jotain ostan, panostan tuotteiden laatuun ja ajattomuuteen, ja sitä kautta pitkään käyttöikään. Kulutan rahani mieluummin johonkin kestävään,  kuin kertakäyttöiseen. Heräteostosten sijaan minulle tuo paljon enemmän nautintoa sellaisten tuotteiden ostaminen, joiden hankkimista harkitsen rauhassa, joita varten olen ehkä säästänyt rahaa, ja joiden tiedän säilyvän käytössäni pitkään.

Sanomattakin kai selvää, että oma kuluttamiseni on vähentynyt huomattavasti. Nykyään mietin todella tarkkaan, mitä ostan ja tarvitsenko todella tämän uuden vaatteen tai tavaran. Esimerkiksi vaatteiden suhteen olen huomannut, että minulle ei tuo onnea joka kauden kuumimpien trendivaatteiden shoppailu, vaan olen helpottunut siitä, että vähät omistamani vaatteet säilyvät oiken pestyinä ja huollettuina hyväkuntoisina kaudesta toiseen, ja ovat helposti yhdisteltävissä keskenään. Haluan ostaa harkiten, koska vähemmälläkin pärjää.

vastuullisuus2

”Jos paleleva saa lämpimän takin, hänen onnellisuutensa lisääntyy. Jos henkilö, jolla on jo kymmenen takkia, ostaa vielä yhden, hänen onnellisuutensa lisääntyy vain pieneksi hetkeksi.” Onnen ainekset: vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä, Suvi Vaarla

En halua näyttää lapsilleni sellaista esimerkkiä, että ostamalla tavaraa voi jotenkin lisätä omaa onnellisuuttaan. Toivon, että he oppivat onnen löytyvän jostain ihan muualta, kuin tavaroiden ostamisesta tai niiden omistamisesta. Olen ollut tosi iloinen huomatessani, miten vastuullisia ja harkitsevia kuluttajia heistä on jo nyt kasvanut. Molemmilla on esimerkiksi iso osa viime elokuussa synttärilahjaksi saaduista rahoista edelleen säästössä odottamassa jotain erityisen mieluisaa hankintaa.

Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa ilman tavaroita on mahdotonta selvitä, eikä se ole minunkaan tarkoitukseni. Seuraan aikaani ja inspiroidun ympärilläni näkemistäni asioista, asun mielelläni kauniissa kodissa ja pukeudun nätteihin vaatteisiin. Haluan kuitenkin kantaa korteni kekoon, ja löytää ne minulle luontevimmat tavat pitää huolta ympäröivästä maailmasta ja tulevien sukupolvien mahdollisuuksista turvalliseen ja puhtaaseen elinympäristöön. Tämän vuoksi itse ostoksia tehdessäni mietin tarkkaan tarvitsenko todella sen kymmenennen parin farkkuja tai uudet korvakorut tai sohvatyynyn päälliset.

Ei kaikkea näkemäänsä kaunista tarvitse omistaa! Väliaikaisesti pienessä asunnossa asuessani olen huomannut, että mitä vähemmän omistan tavaraa, sitä yksinkertaisempaa ja paremmin hallittavaa arki on. Mieluummin tuhlaan rahojani johonkin sellaiseen, joka oikeasti lisää onnellisuuttani, kuten esimerkiksi perheen kanssa yhdessä vietettyyn aikaan, elämyksiin, tai läheisteni lahjomiseen. Eikä omastaan antaminenkaan koskaan ole ainakaan minun hyvää oloani vähentänyt, päinvastoin.

//Anna

Vieraskynäilijämme Hannahin inspiroimina pohdimme maaliskuun perjantaipostauksissa omia ekotekojamme.