Kävelen kosteassa metsässä ruskan vielä viipyillessä maisemassa. Kaikesta huomaa, että syksy on pikkuhiljaa antamassa periksi talvelle, värit eivät ole enää aivan yhtä kirkkaat kuin muutama viikko sitten, ja ilma on raskaampi, syksyn raikkaus on tehnyt tilaa alkavan talven painolle. Tuuli pyörittelee viimeisiä lehtiä alas puiden oksilta, jaloissani leviävä pehmeä matto on punaisen ja keltaisen sijaan muuttunut jo ruskeaksi. Lintuparvet tekevät muutaman ylimääräisen kierroksen ylläni, samalla haikeina huutaen jäähyväisiään. ”Nähdään taas, nähdäänhän?”
Pysähdyn mäen päälle ja annan katseeni levätä edessäni avautuvassa maisemassa. Harmaa taivas tihkuu kevyttä sadetta ja puiden välistä pilkottava vanha asfaltti korostaa sen harmautta entisestään. Tie tekee edessäni avautuvalla mäen nyppylällä mutkan, ja häviää sen toiselle puolelle. Mietin, miten usein on juuri näin: kun aloittaa matkan ei määränpäätä vielä näy.
Astelen hiljalleen eteenpäin, polku laskeutuu alas laaksoon, joka kietoo minutkin pehmeään hämärään. Linnut ovat jo menneet menojaan, mutta jos vielä voisin, jos puhuisin kieltään, vastaisin epäröimättä: ”Ensi kesään!”
Kävimme kuopuksen kanssa puolivuosittaisella lääkärikäynnillä, joka on jo kuuden vuoden ajan aina alkanut jo tutuksi tulleen sairaanhoitajan tapaamisella. Tälläkin kertaa kuluumiset vaihdettiin kiireettä, tuore eskarilainen sai rauhassa kertoa oppimansa uudet asiat ja muut mielen päällä olevat jutut. Tunnelma oli lämmin ja läheinen, ja sairaanhoitajan tapaamisen jälkeen astelimme lääkärin vastaanotolle hymy huulilla. Jo kuuden vuoden ajan tuttu hoitajamme on pitänyt pojastamme, ja koko perheestämme hyvää huolta.
Hoitajan kanssa tuli puheeksi kotikaupunkiimme pian valmistuva uusi sairaala, ja totesin, että tapaammekin varmaan sitten seuraavan kerran siellä. Hoitajan ilme muuttui vähän anteeksipyytävän näköiseksi, ja hän kertoi, että tähän asti käytössä ollut omahoitajasysteemi tulee uudessa sairaalassa muuttumaan. Siellä on keskiössä tehokkuus ja kustannusten minimointi, johon kuuluu se, että hoitajista homman hoitaa se, joka ensimmäisenä ehtii.
Täytyy sanoa, että näin vanhemman näkökulmasta nämä uutiset harmittavat. Tähän asti on ollut niin turvallista, kun lääkärikäynnin yhteydessä on aina vastassa ollut samat, tutut, hymyilevät kasvot. On tuntunut ihanalta, kun hoitaja on ihastellut pienen potilaan kasvua, kysellyt kuulumisia ja muistellut kanssamme menneitä. Sairaalan kliinisessä ja muuten niin vieraalta tuntuvassa maailmassa tuo yksi tuttu henkilö ja lämmin kohtaaminen on merkinnyt todella paljon. Miten monta kertaa tutkimuksia jännittänyt mieli on rauhoittunut tutun hoitajan kanssa jutellessa.
Toivotaan, että tässä vielä sekä vanhempien, että hoitajien palaute otettaisiin huomioon, ja saisimme oman hoitajamme pitää. Erityisesti harmittaa niiden puolesta, jotka ihan pienten lastensa kanssa vasta aloittelevat uraansa pitkäaikaissairaan vanhempina, ja jäävät vaille kokemusta siitä, miten hyvä suhde tuttuun hoitohenkilökuntaan voi vuosien saatossa syntyä. Oma poikani on jo sen verran iso, että pärjäämme kyllä, mutta soisin jatkuvuuden ja ihmisyyden menevän edes joskus tehokkuuden edelle. Niillä kerroilla, kun lääkärikäynti on pelottanut, lapsi ei ole ollut yhteistyöhaluinen, tai mieli on muuten vaan ollut surkea, on ollut kultaakin kalliimpaa saada hetki hengähtää tutussa seurassa, purkaa sydäntään ja jättää huolensa myös jonkun toisen kannettaviksi.
//Anna
Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.
Elämä heittää eteen jotain odottamatonta, sellaista mitä en ollut kohdalleni suunnitellut enkä varalleni valinnut. Kysyn miksi, huudan en halua! Sinä kysyt luotatko minuun.
Luotatko silloin, kun asiat eivät mene kuten olit ajatellut tai toivonut. Kun eteesi piirtyy tie, jolle astuminen pelottaa. Tai kun ovi, jonka takana olet jo kauan odottanut, ei vieläkään avaudu.
Luotatko, vaikka sydämeesi sattuu. Vaikka pettymyksen ja kivun kyyneleet tulevat tutuiksi. Luotatko silloinkin, kun vain pyydän hyppäämään tuntemattomaan, vailla tarkkaa tietoa suunnasta tai määränpäästä.
Lopulta, kun kysymyksesi ei enää jätä rauhaan, minun on pakko katsoa silmiisi ja todeta: luotan. Vaikka siltä ei aina tuntuisi, valitsen luottaa. Pudotan pois kaiken itse rakentamani, murran muurit ja lasken aseet. En enää elä minä, vaan sinä minussa.
dav
Vastauksesi saapuu illan tuulessa tutun virren sanoin. Olet aina kanssani, kävi miten tahansa.
Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow. –Unknown-
Mitä jos huomenna aamulla heräät, ja sinulla on elämässäsi jäljellä vain ne asiat, joista muistit tänään kiittää?
On niin helppoa pitää itsestään selvänä kotia, terveyttä, perhettä ja ystäviä. Työpaikan saamisen puolesta tuli aikanaan hermoiltua, mutta nyt kun sinne on jo useamman vuoden ajan joka päivä ajellut, on sekin muuttunut arkiseksi, normaaliksi, eikä se aiheuta mitään suuria kiitollisuuden tunteita. Mutta ehkä kiitollisuuden ei pitäisikään olla mikään tunneasia.
Olin jo pitkään miettinyt, että jonkinlaisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen voisi olla hyvä idea. Vihdoin tänä syksynä avasin uuden vihkon ensimmäisen sivun, ja kirjoitin sinne tuon yllä olevan lainauksen. Sen jälkeen olen listannut vihkooni ihan tavallisia, arkisia asioita, joista olen kiitollinen, kun vaan muistan pysähtyä niitä huomaamaan. Esimerkiksi tällaisia:
oman peittoni alle lähes joka yö kipittävät pienet, viileät varpaat
aamun hetki, jona ehdin käpertyä vähän liian pieneen sänkyyn silittelemään pientä pörröistä päätä
kotipihan punertuvat pihlajat
puolestani lähtövalmiiksi tankattu auto
hymy, joka ilmestyy kasvoille ihan itsestään
hyvä musiikki
kukat keittiön pöydällä
Kiitollisuus auttaa näkemään kaiken sen mitä minulla jo on sen sijaan, että keskittyisin ainoastaan siihen, mitä vielä puuttuu. Mistä sinä tänään kiität?
Lähellään on kuljettava varpaisillaan, silitettävä silkkihanskoin, pidätettävä hengitystä Varoen vahingossa satuttamasta, huomaamatta hylkäämästä
Olen lintu häkissä, ase ohimolla, peläten hetkenä minä hyvänsä tekeväni sen kohtalokkaan virheen joka paljastaa
etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osaa asettua osaansa enkä osoittaa välittämistäni niin, että tulisin oikein ymmärretyksi En uskalla katsoa, en koskettaa, ettei sitäkin tulkittaisi väärin
Jatkuva varuillaan olo vaatii veronsa Happi pakenee keuhkoista Väsyn vaatimuksiin, uuvun odotuksiin, enkä jaksa yrittää enempää
Niinpä lasken katseeni, enkä näe, että juuri samalla hetkellä hän nostaa omansa Kivi kerrallaan alkaa purkaa muuria sydämensä ympäriltä vain huomatakseen etten enää ole sen toisella puolella odottamassa
Kun minä olin lapsi, ostettiin irtokarkkeja kioskilta viidellä markalla. Kirjoitettiin ystäväkirjoihin, vaihdettiin kavereiden kesken tarroja ja hypittiin twistiä. Kun sinä olet lapsi, kännykkä piippaa iltaisin kymmeniä whatsapp -viestejä, on tiedettävä uusimmat tiktoktanssit ja osattava viimeisimmät pelit. Koko maailma on avoin, ja toisaalta pelottavan läsnä.
Kun minä olin lapsi, pienellä kylällämme kaikki tunsivat toisensa, tuntemattomiakin tervehdittiin, eikä kotiovea lukittu vaikka ei kotona oltukaan. Kun sinä olet lapsi, olemme joutuneet jo moneen kertaan käymään läpi sitä, ettei yksin kotona ollessa ovea saa avata, vastaantuleville tuntemattomille jutella, ja ettei varsinkaan kenenkään vieraan matkaan lähteä. Ihmeissäsi kysyt, miksi kukaan vieras sinua edes mukaansa pyytäisi.
edf
En haluaisi opettaa sinulle, ettei toisiin voi luottaa. Ja kuitenkin juuri se on minun tehtäväni. Jotenkin kertoa, että esimerkiksi internetissä kuka tahansa voi esittää ihan mitä vaan, ja ettei joku ehkä olekaan sitä, mitä väittää olevansa, vaan jotain ihan muuta. Jollain lailla selittää, että vaikka suurin osa ihmisistä onkin hyviä, on joukossa kuitenkin niin silmitöntä pahuutta, että varuillaan on oltava. Ja tavalla tai toisella uskoa, että opit luovimaan tämän kaiken keskellä.
Samaan aikaan, kun kylvän epäluulon siemenen mieleesi, toivon sydämestäni, ettet alkaisi pelkäämään. Että jollain ihmeellä oppisit erottamaan totuuden valheesta, oikean väärästä, mustan valkoisesta. Ja että kaikesta huolimatta aina muistaisit ajatella toisista hyvää ja lähtökohtaisesti luottaa toisen sanaan.
Lomareissun viimeiset kilometrit ovat käsillä, auton nokka on kääntynyt kohti kotia hämärtyvässä kesäillassa. Kello on jo oli yhdentoista ja lapset vielä hereillä. Moottori hyrisee unettavasti, musta asfaltti kiiltää renkaiden alla. Kuu loimottaa taivaalla tulen keltaisena, me olemme sen rinnalla pieniä, mutta sisällä autossamme puhutaan suuria.
Juuri tänään, juuri tähän aikaan illasta, on poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus nähdä kuun rinnalla tähtien sijaan planeettoja. Auton ikkunasta tiiraillen löydämme ensin kirkkaana tuikkivan Jupiterin, sitten vieressä himmeämpänä hehkuvan Saturnuksen. Olemme kaikki aika innoissamme, ilta tuntuu erityiseltä, ja kuin kruunaa muutenkin erittäin onnistuneen loman. Lapset eivät lakkaa kyselemästä, vaan haluavat tietää kaiken. Montako päivää kestäisi matka Marsiin? Kumpi on kauempana, taivas vai avaruus?
Rakastan heidän loputonta uteliaisuuttaan ja kyltymätöntä tiedonjanoaan. Vähintään yhtä paljon rakastan hänen kärsivällisyyttään vastata kysymyksiin ja ihmetellä maailmaa yhdessä lasten kanssa.
Auringonlasku paljasti rannalle huuhtoutuneet asiat. Huomasin pullonkorkit, niiden terävät reunat ja kirkkaat värit. Simpukankuoret pyysivät päästä mukaani, mutta en nostanut niitä hiekasta. Sen sijaan poimin käteeni pienen, täydellisen pyöreän kiven. Sen sileä selkä piti vielä kiinni auringon viimeisten säteiden lämmöstä. Sen pehmeäksi kulunut pinta toi mukanaan terveiset aalloilta, jotka sitä olivat vuosituhansien ajan silitelleet. Painoin kiven kämmentäni vasten. Miten joku voikin olla niin kova ja niin pehmeä samaan aikaan.
Ymmärsin, ettei mitään sellaista tapahdu hetkessä. Rosoiset reunat silottuvat vain lukuisilla lempeillä silityksillä, karhea pinta pehmenee vain kärsivällisellä kosketuksella. Olethan sinä aalto minun kovaa kuortani vasten, kun itse en siihen pehmeyttä löydä.
Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.
Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.
En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.
Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.
Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.
Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.
Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.
Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.
Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.
//Anna
Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.
Matka on ollut pitkä, mutta vihdoin olen selvinnyt ovelle asti Avata en sitä ole vielä uskaltanut, mutta kahvaa olen tunnustellut, oven painoa pohtinut Kuuluuko avatessa narinaa? Kompastunko kynnykseen? Kuka ottaa minut vastaan, ottaako kukaan?
Vasta sitten olen valmis avaamaan oven, kun tuntuu siltä, ettei minun tarvitse pyytää anteeksi astumistani huoneeseen
kaleidoskooppi.net 