Lomareissun viimeiset kilometrit ovat käsillä, auton nokka on kääntynyt kohti kotia hämärtyvässä kesäillassa. Kello on jo oli yhdentoista ja lapset vielä hereillä. Moottori hyrisee unettavasti, musta asfaltti kiiltää renkaiden alla. Kuu loimottaa taivaalla tulen keltaisena, me olemme sen rinnalla pieniä, mutta sisällä autossamme puhutaan suuria.
Juuri tänään, juuri tähän aikaan illasta, on poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus nähdä kuun rinnalla tähtien sijaan planeettoja. Auton ikkunasta tiiraillen löydämme ensin kirkkaana tuikkivan Jupiterin, sitten vieressä himmeämpänä hehkuvan Saturnuksen. Olemme kaikki aika innoissamme, ilta tuntuu erityiseltä, ja kuin kruunaa muutenkin erittäin onnistuneen loman. Lapset eivät lakkaa kyselemästä, vaan haluavat tietää kaiken. Montako päivää kestäisi matka Marsiin? Kumpi on kauempana, taivas vai avaruus?
Rakastan heidän loputonta uteliaisuuttaan ja kyltymätöntä tiedonjanoaan. Vähintään yhtä paljon rakastan hänen kärsivällisyyttään vastata kysymyksiin ja ihmetellä maailmaa yhdessä lasten kanssa.
Retkellä rentoutuu. On ihana viettää aikaa yhdessä luonnon helmassa, rauhassa latautuen.
Retki on yksi lempiasioistani maailmassa. Niinpä päätin tehdä tiiviin ja vain tarpeelliset asiat sisältävän listan retkitehtävistä, jotta retkeily olisi mahdollisimman ihanaa, leppoista ja helppoa.
Retkelle valmistautuminen sujuu tämän listan vinkeillä käden käänteessä! – Suunnittele menu ja hanki ruokatarpeet, halutessasi pilko tarvittavat ruoka-aineet jo kotona. – Pakkaa ruoka-aineet kompaktisti. – Pakkaa mukaan ruokailuvälineet, paperi, trangia tai nuotiotarpeet sekä juomat. – Kahvimaito kannattaa ehdottomasti lämmittää termariin mukaan, muutoin maistelet haaleaa kahvia ainakin pakkasella. – Pukeudu säähän sopivasti. Matkan ajaksi päälle kevyttä, mukaan lämmikettä takin alle ja kuiva pipo. Jäähtyminen tapahtuu nopeasti, kun kävely loppuu ja retkiskrätsääminen alkaa. – Ei kannata unohtaa myöskään puukkoa, istuinalusia tai vessapaperia! – Ja onhan nyt varmasti kuivat tulitikut omaan, tiiviiseen muovipussiin pakattuna?
No mutta sitten päästäänkin matkaan! Retken idea on usein kävellä kotvanen kuusimetsän siimeksessä, järven rannoilla, kosteilla soilla tai vaikka mäntykankailla ennen päätymistä varsinaiseen retkikohteeseen. Laita jalkaasi siis kengät, jotka kestävät vettä ja pakkasta hieromatta ainuttakaan rakkoa! Muistathan nautiskella matkasta! Psst, reppu on keveämpi paluumatkalla.
Retkikohteeseen saapuminen on yksi retken h-hetkistä! – Aloita ruuanlaitto heti, sillä slaavikyykyssä kokatessa aikaa saattaa hurahtaa enemmän kuin kotikeittiössä. Nuotio- tai trangiakeittiö on harvoin myöskään aivan yhtä varusteltu kuin mihin olet saattanut tottua. Ja jos kunnon eräjormana pilkot keittoainekset vasta kohteessa, niin varaa aikaa myös laavun alle vierineiden perunoiden etsimiseen ja pesemiseen. – Kasaa trangia tai sytytä nuotio, lämmitä vettä, kokkaa, syö kun on vielä lämmintä, keitä kahvivettä, keitä tiskausvettä, juo kahvit, tiskaa (tai ainakin ”tiskaa”) ja pakkaa kaikki kamat takaisin reppuun. – Istahda hetkeksi ja nautiskele luonnosta.
Kotimatkalla voit edelleen ihailla maisemia ja rauhoittua! Kotona odottaa enää vain pieni jälkipyykki, johon oleellisena osana kuuluvat ulkovaatteiden pesu tai ainakin tuuletus, rasvaisten astioiden pesu, istuinalustojen kuivatus, epämääräisten kosteiden paperi- ja roskamyttyjen deletointi, trangian purkaminen, peseminen, kuivaaminen ja poispakkaus sekä repun kuivatus (tai pesu ja kuivatus). Ei siis paljon mittään! Muutama päivä ja kaikki hommat hoidettu. Ja ei kun uutta retkeä suunnittelemaan!
Näillä vinkeillä retki sujuu kuin leikki – mitä se tietenkin onkin! Retkellä on ihanaa!
// Heini
PS. Ota mukaan lapsi tai pari, triplaat valmistautumisajan, ruuan menekin, leirihässäkän (kaatuneet maidot, tuleen syttyneet hanskat, huussiin pudonneet pipot ja mitä näitä nyt on) sekä jälkipyykkikilot, mutta niin triplaat myös ilon ja naurun määrän! Suosittelen!
PPS. Täältä löydät muutaman Suvin lempiretkikohteen!
Karkasimme Keski-Suomen harmaasta helmikuusta keskelle kauneinta talvea, kirpeitä pakkasia ja korkeita kinoksia. Hangilla kimaltava auringonpaiste oli jotain ihmeellisen ihanaa, ja toimi piristysruiskeena paremmin kuin tehokkainkin kirkasvalolamppu. Hiihdimme hyvin hoidetuilla laduilla ja laskettelimme upeissa rinteissä. En ollut tajunnutkaan miten kipeästi olin talvea kaivannut.
Kuukausi toisensa jälkeen jatkunut marraskuinen synkeys ei ole voinut olla vaikuttamatta mielialaan ja jaksamiseen. Lapsille koululiikuntaa varten hankitut sukset ovat saaneet pölyttyä varastossa, kun vettä valuvat viikot ovat seuranneet toisiaan. En ole koskaan ollut mikään talvi-ihminen, mutta vuodenaikojen vaihtelusta en luopuisi.
Syksy tuhansine uusine alkuineen ja mahdollisuuksineen. Talvi kynttilöineen, nenää kipristävine pakkassäineen ja lumisine metsineen. Kevään tippuvat räystäät ja tilaa valtaava valo. Kesän aurinkoiset aamut ja lämpimät illat. Vuodenaikojen vaihtelu muistuttaa luonnon kiertokulusta ja elämän taipumuksesta muutokseen. Vanhan on väistyttävä, jotta jotain uutta voi tulla tilalle.
Toivon sydämeni pohjasta, ettei tämä lumeton ja leuto talvi ole mikään uusi normi. Toivon, että myös lasteni lapset saavat kokea kaikki neljä vuodenaikaa osana arkeaan, aivan kuten minäkin ennen heitä. Että heilläkin on mahdollisuus ihailla taivaalla leimuavia revontulia, hangilla hohtavia timantteja ja syksyn kauneimmilla väreillä värjäämiä lehtiä. Että hekin saavat pulahtaa kesäaamuna lämpimään, puhtaaseen järviveteen, ja tuntea keväällä avautuvien silmujen ja heräävän mullan tuoksun nenässään.
Syysloma alkoi perjantaina, ja lähdin suoraan töistä viikonlopuksi pääkaupunkiimme ystäväni tykö.
Lauantaiaamun korkkasin kahden ystäväni kanssa ihanalla ja rauhallisella brunssilla, minkä jälkeen jatkoimme toisen kanssa matkaa päämäärättä. Kävelimme Punavuoresta muutaman putiikin kautta Kauppatorin tunnelmaan. Ja jo tuossa reilun puoli tuntia kestävällä matkalla syömmeeni alkoi hiipiä ahdistava olo. Kaupungin sykkeessä tuntui vaikealta rentoutua tai edes pysyä rentona.
Kauppatorilla huomasin, että lautta Suomenlinnaan lähtisi laiturista kolmen minuutin päästä.
Mennäänkö? kysyin ystävältäni.
Saatuani heti myönteisen vastauksen astuimme lauttaan. Kiipesin kannelle nauttimaan maisemista ja merituulesta, ja sykkeeni tasaantui oitis. Päästyämme laituriin en lakannut huokailemasta kuinka ihanaa ja kaunista Suomenlinnassa olikaan! Aurinko paistoi, syksyn väriloisto hehkui parhaimmillaan, meri kohisi.
Muistin taas kerran, mikä lataava ja levollinen vaikutus Luojan luomalla onkaan. Ja että jos vain mahdollista, lähden aina kuuntelemaan meren kohinaa!
Onneksi sunnuntaiaamun ohjelmassa oli vielä pitkä kävelylenkki Lauttasaaren kuvankauniilla rannoilla. Kaupunkilomakin voi olla monenlainen!
Olimme olleet mökillä vasta muutaman tunnin, mutta tuosta vinosta, harmaantuneesta laiturista oli jo ehtinyt tulla lempipaikkani. Olin ihastellut laiturilta avautuvaa näkymää jo moneen otteeseen, mutta siitä tuntui olevan mahdotonta saada tarpeekseen. Siispä muiden mennessä yöpuulle hiippailin vielä kerran rantaan ja istahdin laiturin nokkaan.
Ihoani helli lämmin kesäillan henkäys, jossa ei vielä myöhään illallakaan tuntunut pienintäkään viileää vivahdetta. Istuin hievahtamatta tuijottaen vuoroin taivasta ja järvenselkää, osaamatta päättää kumpaan katseeni kiinnittäisin. Yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan ja värisävyn. Taivas oli kuin alati muuttuva taideteos, jonka nopeasti muuttuvat sävyt heijastuivat kauniisti tyynenä lepäävän järven pinnasta. Vastarannalla kohosivat utuiset tunturit, ja järvi tuntui jatkuvan rikkumattomana päättymättömän pitkälle. Mistään ei kuulunut mitään eikä missään näkynyt ketään, muutamaa ohi lentelevää lintua lukuunottamatta.
Imiessäni itseeni kumpuilevien tunturien, värikylläisen taivaan ja tyynen järven epätavallista yhdistelmää tuntui kuin kaiken Luoja olisi valmistanut kaiken sen kauneuden juuri minun sydäntäni varten. Maalannut taivaan mitä kauneimmilla väreillä ja tyynnyttänyt järven heijastamaan yläpuolella tapahtuvan kauneuden. Asettanut tunturitkin vastarannalle jykevän liikkumattomina suuruuttaan julistamaan. Ja sen tehtyään tuonut vielä minut juuri tuohon laiturin nokkaan luomaansa ihmettelemään.
// Suvi
Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
Päivän sää oli ollut epävakainen, eivätkä pilvet näyttäneet iltaa kohti hälvenevän. Päätimme silti lähteä katsomaan monien kehumaa rantaa. Lokkien kirkuna ja suolan tuoksu paljastivat lähestyvämme merta jo paljon ennen kuin mitään oli näkyvissä. Nousimme pienelle mäen nyppylälle, jonka laelta avautuivat vaahtopäiset aallot ja silmänkantamattomiin jatkuva rantahiekka. Lapset heittivät kengät jaloistaan ja juoksivat ihastuksesta hihkuen hiekalla, keräillen simpukoita ja kastellen varpaitaan merivedessä.
Yhtäkkiä huomasin pyyhkiväni tuulessa silmiäni. Käänsin pääni kohti kuin tilauksesta pilven raosta pilkistänyttä aurinkoa, ja seisoin paikoillani aivan hiljaa. Merituuli puhalsi kaikin voimin ja samalla pyyhki kerros kerrokselta pois sitä, mitä edellisen vuoden olin taakkanani kantanut. Meren aallot aavistivat murheeni ja pelkoni, ja veivät ne mukanaan.
Lämmin käsi tavoitti omani, hiljainen puristus ja kyynel silmäkulmassa kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa. Sama puhdistava tuuli oli tavoittanut hänetkin, vienyt ensin polvilleen ja nostanut sitten ylös. ”Kunpa voitaisiin jäädä tähän”, hän kuiskasi, enkä voinut muuta kuin nyökätä.
//Anna
Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.
Pitkään odotettu kesäloma alkoi vihdoin ja samalla yllätti elämän ensimmäinen lomastressi. Ei ollutkaan niin helppoa yhtäkkiä pitkän työputken jälkeen vaihtaa vapaalle ja päästä mukaan lomatunnelmaan, josta muu perhe oli nauttinut jo useamman viikon ajan. Minusta ei saman tien työpaikan oven suljettuani kuoriutunut rennon letkeää ja kaikenlaista hauskaa tekemistä keksivää kesämutsia, jollainen kyllä tosi mielelläni olisin. Sen sijaan tilalle tuli lomamonsteri, jonka kärsivällisyys lasten kanssa oli pyöreä nolla, enkä yhtään tiennyt mikä oli pielessä. Tiuskin lapsille, mökötin miehelle ja stressasin loman loppumista jo ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla edes alkaa.
Vasta muutaman päivän lomailun jälkeen suupielet vähitellen rentoutuivat ja takapenkiltä kuului: ”Ihanaa, vihdoin äiti hymyilee!”
Laitan siis muistiin seuraavia kesiä varten: varaa pari ensimmäistä lomapäivää siihen, että tajuat jääneesi lomalle, ja lähde reissuun vasta sen jälkeen. Olet huomattavasti parempaa matkaseuraa, kun työasiat eivät pyöri mielessä ja lomafiilis on päässyt valloilleen. Ja ennen kaikkea: muista hymyillä! Se tekee kaikesta, lomailustakin, paljon parempaa.
Matkustaminen on usein aika raskasta. Siihen saattaa kuulua mm. nuokkumista eri kulkuneuvoissa, kiireisiä vaihtoja lentokoneesta toiseen, skipattuja öitä, turvonneita nilkkoja, rohtuneita huulia ja hukkuneita matkalaukkuja. Matkaan lähteminen on minusta alkanut vuosi vuodelta tuntua yhä työläämmältä. Kotona pääsisi niin paljon helpommalla, olen löytänyt itseni ajattelemasta.
Mutta kun välillä tekee ihan hyvää nähdä vähän vaivaa! Mennä sinne, jossa ei osaa kieltä, ei desinfioida kasviksia eikä ajaa autoa. Mennä jonnekin, jossa ihmiset näyttävät ihan eriltä, heillä on erilaiset tavat, uskomukset ja unelmat. Mennä koteihin, joissa yhdistellään omaa ja paikallista, joissa asuu monen kulttuurin lapsia ja joiden ovet ovat aina auki. Mennä vieraaksi arkeen, jossa kielet, ruuat ja tavat sekoittuvat uusiksi yhdistelmiksi, jossa suomalaiseen sisimpään sekoittuu vuosi vuodelta jotain ihan uutta.
Tulin juuri takaisin Tansaniasta, jossa vietin kaksi viikkoa ystävieni vieraana. Enkä voisi olla iloisempi, että lähdin taas matkaan! Sillä ennen kaikkea matkustaminen on uusia ihmisiä, paikkoja ja ajatuksia. Se on tutustumista, ihmettelyä ja oppimista. Matkustaminen on kymmeniä, kymmeniä (välillä vähän typeriäkin) kysymyksiä. Miksi kukaan ei siivoa roskia teiden varsilta? Miksi astiat pitää kuivata? Miksi täällä on hidastetöyssyjä, vaikka tiet ovat niin huonossa kunnossa muutenkin? Miksi sähköt katkesivat? Miksi köyhyys ei jo hellitä?
Matkustaminen on mahdollisuus venyttää ymmärryksensä rajoja ja kyseenalaistaa omia piintyneitä tottumuksia ja tapoja. Voi nimittäin olla, että ihmiset elävät varsin hyvin ja onnellisesti, vaikka he käyttävät sisällä kenkiä, syövät aamupalaksi tuoretta mangoa ja papaijaa, keittävät ruokansa kaasuhellalla tai avotulella, kulkevat töihin mopon tarakalla taikka syövät illallista joka ilta koko suvun kesken.
Lähdimme mieheni kanssa ensimmäiselle ulkomaanmatkalle kun olimme seurustelleet vain muutaman kuukauden. Usein sanotaan, että vasta matkustaessa jonkun kanssa todella näet millainen hän on. Mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella, vieraissa paikoissa ja uusissa tilanteissa saattaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin kotona arjen keskellä. Huonot puolet voivat kärjistyä, ja hyvätkin puolet korostua. Jos onnistuu löytämään jonkun, jonka kanssa on matkustaminen on mukavaa, ei hänestä kannata ihan helpolla luopua.
Ensimmäinen kahdenkeskinen reissumme onnistui yli odotusten, ja vieläkin välillä palaan muistoissani noihin päiviin. Samoihin Normandian tuulisiin maisemiin haluan ehdottomasti vielä joskus viedä lapsemmekin. Lähdimme matkaan ennakkoluulottomasti, ilman täydellistä suunnitelmaa ja aikataulua, vain joitakin suuntaviivoja mielessämme. Ja huomasimme, että meidän ajatuksemme lomailusta ja matkustamisesta käyvätkin tosi hyvin yksiin. Meitä kiinnostavat samanlaiset asiat, eikä matkalla tarvitse kinastella ainakaan siitä, millaisessa ravintolassa syödään tai mitä seuraavaksi tehdään.
Mieheni on minua huomattavasti ennakkoluulottomampi ja spontaanimpi ja nautin siitä, että hän saa minut tekemään asioita, joita en ehkä muuten tekisi. Yleensä tykkään asioiden huolellisesta etukäteissuunnittelusta, mutta mieheni suurpiirteisyys on tainnut tarttua minuunkin. Hänen avullaan olen huomannut, että lomalla ei tarvita minuuttiaikataulua ja että parhaat paikat löytyvät usein ihan sattumalta.
Toki lomalla fiilis on jo lähtökohtaisesti arkea rennompi. Ja luonnollisesti lapset ovat tuoneet matkustamiseen oman lisänsä. Enää ei ihan niin huolettomasti istuskella jyrkillä rantakallioilla piknikeväitä nautiskellen, tai kuljeskella tuntikausia tuntemattoman kaupungin kujilla. Silti toivon, että voisimme perheenäkin matkustaa vailla kiirettä ja kireyttä, ilman paineita onnistumisesta tai suorittamisesta. Loppujen lopuksi ei ole niin väliä mihin päädytään, kun matkaseura on maailman parasta.
Näihin sanoihin kuulin ystäväni päättävän kyläilykutsunsa, kun kuuntelin sivusta hänen ja hänen tuttavansa keskustelua.
Lämpö läikähti sydämessäni, sillä tiesin sanojen olevan kaikkea muuta kuin sanojen helinää. Olenhan itse tuon saman ystävän vieraana jo toista viikkoa. Hän ja hänen perheensä ovat jakaneet kanssani aikaansa, kauppareissuja, kävelyretkiä, täysiä ruokalautasia, hiuspompuloita, kenkiä ja hämärtyviä iltoja terassilla. Kaikkea sitä, mitä tavalliset arkipäivät ja erityiset reissupäivät eteen tuovatkaan.
Sharing is caring.
Kuinka huomatuksi ja välitetyksi ihminen voikaan kokea itsensä silloin, kun joku on valmis jakamaan omastaan. Purukumin tarjoaminen vieruskaverille ennen lentokoneen nousua, valmiin ruuan tuominen vastasyntyneen äidille, saunakutsun tarjoaminen saunattomalle tai oman kodin oven aukaiseminen illaksi tai päiväkausiksi kertovat kaikki samaa: sinä olet tärkeä.
Ihaninta ja parasta välittämistä lienee jakaa sydämensä salaisuuksia. Sitä elämää, joka sisältää usein kaikki harmaan sävyt.
Kun ystäväni päätti kyläilykutsunsa, hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa:
kaleidoskooppi.net 