Karkasimme Keski-Suomen harmaasta helmikuusta keskelle kauneinta talvea, kirpeitä pakkasia ja korkeita kinoksia. Hangilla kimaltava auringonpaiste oli jotain ihmeellisen ihanaa, ja toimi piristysruiskeena paremmin kuin tehokkainkin kirkasvalolamppu. Hiihdimme hyvin hoidetuilla laduilla ja laskettelimme upeissa rinteissä. En ollut tajunnutkaan miten kipeästi olin talvea kaivannut.
Kuukausi toisensa jälkeen jatkunut marraskuinen synkeys ei ole voinut olla vaikuttamatta mielialaan ja jaksamiseen. Lapsille koululiikuntaa varten hankitut sukset ovat saaneet pölyttyä varastossa, kun vettä valuvat viikot ovat seuranneet toisiaan. En ole koskaan ollut mikään talvi-ihminen, mutta vuodenaikojen vaihtelusta en luopuisi.
Syksy tuhansine uusine alkuineen ja mahdollisuuksineen. Talvi kynttilöineen, nenää kipristävine pakkassäineen ja lumisine metsineen. Kevään tippuvat räystäät ja tilaa valtaava valo. Kesän aurinkoiset aamut ja lämpimät illat. Vuodenaikojen vaihtelu muistuttaa luonnon kiertokulusta ja elämän taipumuksesta muutokseen. Vanhan on väistyttävä, jotta jotain uutta voi tulla tilalle.
Toivon sydämeni pohjasta, ettei tämä lumeton ja leuto talvi ole mikään uusi normi. Toivon, että myös lasteni lapset saavat kokea kaikki neljä vuodenaikaa osana arkeaan, aivan kuten minäkin ennen heitä. Että heilläkin on mahdollisuus ihailla taivaalla leimuavia revontulia, hangilla hohtavia timantteja ja syksyn kauneimmilla väreillä värjäämiä lehtiä. Että hekin saavat pulahtaa kesäaamuna lämpimään, puhtaaseen järviveteen, ja tuntea keväällä avautuvien silmujen ja heräävän mullan tuoksun nenässään.
//Anna
kaleidoskooppi.net 