Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Viimeinen kerta

Astuessamme lentokentän kirkkaasti valaistuun aulaan olen vapaa, vaikka hän ei sitä vielä tiedä.

Tämä on viimeinen kertamme vierekkäin. Viimeisen kerran sujautan käteni hänen odottavaan käteensä. Viimeisen kerran silitän peukalollani hänen kämmenselkäänsä. Kävelemme turvatarkastuksen läpi ilman jonotusta. Juomme kahvit katsellen nousevia koneita. Hän juttelee viimeaikaisista töistään.

Viimeisen kerran kosken kauniiseen vihkisormukseeni, jota olen kantanut melkein kolmekymmentä vuotta. Vedän sormuksen sormestani. Viimeisen kerran nostan katseeni häneen.

Väri pakenee hänen kasvoiltaan, kun puhun hänelle. Huolimatta kaikesta, mitä välillämme on ollut, mitä suhteemme rakoihin on piilotettu, mitä kipua kumpikin olemme kantaneet, hän ei uskonut tämän päivän tulevan. Hänen olisi pitänyt, ajattelin. Olen ollut sanoissani selvä jo vuosia.

Tähän saakka minun tarinani on muotoutunut hänen tarinansa raameissa. Huomenna minun tarinani jatkuu Bahamalla, hänen Las Palmasissa. Hän ei sitä vielä usko, mutta me emme enää koskaan kulje rinnan. Hänen tarinansa ei enää määritä minua. Iltaan mennessä talomme on tavaroistani tyhjä.

Aamulla herätessämme oli viimeinen kerta, kun toivotimme toisillemme hyvää huomenta. Nyt toivotan hänelle viimeisen kerran mitään.

Kaikkea hyvää, sanon ja käännyn. Tämän viimeisen kerran se olen minä, joka kävelen hänestä pois.

// Heini

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Lupaus

Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.

Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.

En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.

Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.

Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.

Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.

Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.

Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.

Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.

//Anna

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.