Lupaus

Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.

Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.

En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.

Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.

Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.

Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.

Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.

Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.

Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.

//Anna

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.