Kolmas aamu

Vihdoin valkenee aamu, jota niin kauan odotin. Surun synkkä verho väistyy, aurinko pilkahtaa pilvenraosta. Toivoa on sittenkin, pimeys ei saanut sitä sammumaan. Valo on voittanut, lopullisesti.

Hän ei ole enää haudassaan. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: ”Minä annan sinulle toivon”. Hän kulkee vierelläni ja sanoo: ”Minä annan sinulle rauhan”. Hän sulkee minut syliinsä ja sanoo: ”Minä annan sinulle levon”.

Kolmas aamu

Vaikken toivoa löydä, ainoaani tarraudun
Kädet lävistetyt vielä voivat turvaan viedä mun
Valta antaa sekä ottaa on vain voittajalla
Uuden aamun avaimet, vielä löytyy suurimmalta

Minä kuljen läpi yön
nimeen täytetyn työn
Minä luotan sekä työni täyttäjään
Vielä aamu sarastaa, silloin matkamiehet laulaa saa
Siihen asti meitä kaipaus kuljettaa
-Juha Tapio-

Täydellinen pulla

Pulla on parasta! Rakastan ainakin voisilmäpullia, korvapuusteja, bostonia, Dallas-pullia, rahkapullia ja laskiaispullia. Rakastan myös pullataikinan tuntua ja paistuvan pullan tuoksua.

edf

Onnekseni rakastan kuitenkin myös pullan leipomista. Tässä onkin parhaat oppimani tärpit täydellisen pullan leipomiseen!

  1. Pullataikinaan kuuluu rasvainen maito.
  2. Hiivassa ja kardemummassa ei kannata pihistellä. Hiiva kohottaa, kardemumma maustaa.
  3. Käytä kananmunista vain keltuaiset, valkuainen kuivattaa taikinaa.
  4. Käytä aina kunnon voita – se maistuu parhaimmalta! Itse käytän puolen litran taikinaan 200 g voita, vaikka useimmissa ohjeissa on 150 g. Haluan nimittäin maksimoida maun ja pullan painon, jotka kertovat että kyseessä ei ole mikään arkipäivän sämpylä.
  5. Jos mietit pitäisikö jauhoja sittenkin vielä lisätä, älä lisää! Kovasta taikinasta tulee kovia pullia, pehmeästä taikinasta tulee pehmeitä pullia.
  6. Vaivaa! Silloin kun alat miettiä, joko olisi valmista, vaivaa vielä ainakin toinen mokoma! Hyvä pullataikina on pehmeää, sileää ja vähän kimmoisaa.
  7. Kohota rauhassa. Itse työnnän taikinan kulhossaan uuniin tai mikroon, joihin ei veto käy vaan taikina saa levätä omissa oloissaan.
  8. Kohota pulla myös pellillä liinan alla ennen paistamista.
  9. Paista kevyen ruskeaksi. Liika paistaminen tekee pullasta korppua.
  10. Jos haluat pakastaa pullan, pakasta se siinä silmänräpäyksessä, kun se on jäähtynyt. Näin vältät pakastamasta jo valmiiksi kuivaa pullaa. Kun sulatat pullan, älä työnnä sitä uuniin tai mikroon, vaan anna rauhassa sulahtaa huoneenlämmössä.

Ei muuta kuin leipomaan! Varsinaisen reseptin löydät vaikkapa vehnäjauhopussin kyljestä. 🙂

edf

// Heini

Tämä postaus aloittaa uuden sarjan lempiresepteistämme. Seuraava herkkupostaus on luvassa viikon päästä perjantaina!

Hyvät tavat kunniaan

Edellisessä maanantaitekstissäni pohdiskelin somen vaikutuksia ja sen käyttöä. Noista pohdinnoista lähti pyörimään toinen ajatuskela, ja viimeisen reilun viikon ajan olen pohtinut tapoja ja rutiineja. Sain itseni yhtenä päivänä kiinni ajatuksesta, että olisi ihanaa, jos kirjoittamisesta tulisi säännöllinen osa arkirutiinejani (*). Tuota samaa ”ois ihana” -ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään monen muunkin asian kohdalla, mutta mitään käytännön tekoja noiden asioiden eteen en ole tehnyt. Aloin sitten miettimään, että jos haluan arkeeni sisältyvän tiettyjä asioita, ei niistä varmaankaan yhdessä yössä itsestään tule minulle tapoja, ellen ala systemaattisesti tehdä jotain synnyttääkseni haluamiani rutiineja.

Rutiinien pohtiminen on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Miten hyvät tavat syntyvät? Miksi meillä (ainakin minulla) on myös niin paljon huonoja tapoja? Miksi rutiini-sana kalskahtaa niin negatiiviselta monen korvaan? Mitä hyötyä on rutiineista? En lupaa tyhjentäviä vastauksia, mutta jaan teille muutaman mietteen rutiineista ja niiden merkityksestä.

edf

Rutiinit tekevät ihmiselle hyvää.

Monen korviin sana rutiini kuulostaa varmasti kauhean tylsältä ja… no, tylsältä. On muodikasta julistaa haluavansa välttää rutiininomaista elämää. Rutiineista tulee helposti mieleen päivästä toiseen samanlaisena toistuva yllätyksetön elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään merkityksellistä. Mielestäni rutiinit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsiä: ne rytmittävät arkea, tuovat elämään turvaa ja ennustettavuutta sekä vapauttavat ajatusenergiaa. Meidän tulisi alkaa arvostaa ja pyrkiä luomaan elämäämme hyvää tekeviä rutiineja.

Muistamme elämästä jälkikäteen kohokohdat sekä toistuneet rutiinit. 

Tämän ajatuksen olen oikeastaan kaapannut viisaalta ystävältäni, joka on jo pitkään ollut sitä mieltä, että muistamme elämästä huippuhetket ja toistuvat rutiinit. Hän on ihan oikeassa. Tähänastisesta elämästäni muistan monia arkirutiineista poikenneita kohokohtia, kuten tekemiäni matkoja, ystävien kanssa järjestettyjä juhlia tai virstanpylväitä kuten ammattiin valmistumisen. Lienee itsestäänselvää, että kaikenlaiset elämän huippuhetket jäävät lähtemättömästi mieleen.

Mieleenpainuvia voivat kuitenkin olla myös erilaiset rutiinit. Muistamisen kannalta ei oikeastaan ole väliä, kuinka usein rutiini toistuu, kunhan se toistuu. Muistan esimerkiksi, kuinka aina kotona asuessani meillä oli sunnuntaisin lounaan kanssa jotain jälkiruokaa. Saattaa tietysti olla, ettei sitä jälkiruokaa ihan joka viikko ollut, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, jotta mieleeni on jäänyt, että meillä oli sellainen tapa. Toistuva rutiini on myös kerran kuussa kokoontuva kirjapiirimme, jonka varmasti muistan vielä vanhanakin. Tästä keväästä tulen muistamaan myös maanantaiset vauvakerhon kokoontumiset.

rutiinit2

Huonot tavat syntyvät lähes itsestään, mutta hyvien tapojen syntymisen eteen pitää nähdä vaivaa.

Minulla on mielessä monia sellaisia asioita, joita haluaisin arjessani tehdä, mutta jostain syystä en niitä kuitenkaan tee. Luultavastikin laiskuuttani ja saamattomuuttani nuo tavat ovat jääneet ”ois kiva” -tyyppisen pohdinnan tasolle. Miksi onkin niin, että hyvät ja hyödylliset tavat eivät koskaan synny itsestään, vaan niiden syntymisen eteen pitää nähdä kurinalaisesti vaivaa, mutta huonot tavat kehittyvät ihan huomaamatta. Olen kuullut erilaisia määritelmiä siihen, kuinka kauan tapojen muodostumiseen menee: jonkun lähteen mukaan kolme viikkoa, toisen mukaan kolme kuukautta. Kenties kolme viikkoa pätee huonoihin tapoihin ja kolme kuukautta hyviin tapoihin?

Huono seura hyvät tavat turmelee. 

Tämä Raamatusta peräisin oleva lause nousi mieleeni pohtiessani, miten hyvistä tavoista voisi tehdä pysyviä. Mikä valtava viisaus noissa sanoissa piileekään! Ja jos huono seura turmelee hyvät tavat, niin kuinka suuri positiivinen vaikutus elämäämme voikaan olla hyvällä seuralla. Kuinka tärkeää onkaan ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, joiden seura kannustaa luomaan omaan elämään hyviä tapoja ja pitämään niistä kiinni. Osaisinpa myös itse olla sellainen, jonka seurassa hyvät tavat saavat kukoistaa ja huonot hiljalleen kuihtua pois.

rutiinit3

Kuinka sitten tuoda kaikki nämä hienot ajatukset rutiineista onnistuneesti käytännön elämään? Suosittelen tekemään listan (aina toimiva keino) niistä rutiineista, joita haluaisit luoda. Kaikkia tapoja ei kannata yrittää alkaa luomaan kerralla. Minä ainakin aion valita tärkeimmät (tai helpoimmin saavutettavissa olevat) ja ottaa askeleen kerrallaan kohti hyviä tapoja. Olen tullut siihen tulokseen, että tavasta on helpompi pitää kiinni, jos se tapahtuu tiettyyn aikaan päivästä tai tiettynä viikonpäivänä. Esimerkiksi: kirjoitan kaksi sivua joka aamu kahvia juodessani, tai käyn kävelyllä aina keskiviikko-iltaisin. Päivittäisen kirjoittamisen kanssa olen jo ihan hyvässä vauhdissa, kävelylläkin käyn, joskus keskiviikkoisinkin. Ehkä vuoden päästä saatte lukea blogista, kuinka tavoitteesta tehdään tapa.

// Suvi

(*): kirjoittamisrutiinin luominen on jatkuvasti mielen päällä oleva tapa, jota kohti hartaasti pyrin ja jonka kanssa teen tasaista aaltoliikettä. Tämän rutiinin luomisessa hyväksi havaitut vinkit otetaan ilolla vastaan! Yhden vinkin jaoin itse täällä blogissakin viime syksynä.

 

Elämän kantama

En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.

Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.

sdr

Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja  harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”

Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.

Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!

edf

Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:

Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.

//Anna

Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Miten käytämme aikaamme?

Minulla on yksi ystävä, joka on aina ajoissa. Viimeiset vuodet hänellä on ollut mukanaan lähes aina 1-4 lasta, mutta siltikään en muista hänen olleen ikinä myöhässä. Hänen lapsensa ovat kakanneet ja pulautelleet, uhmanneet ja tapelleet lähdön hetkillä ihan siinä missä muidenkin lapset. (Usko mua, tunnen myös ne lapset aika hyvin!) Hän kulkee samoissa  liikenneruuhkissa kuin mekin, auton avaimet ovat saattaneet olla hukassa niin kuin kaikilla muillakin tai lastenrattaat ovat rikkoutuneet juuri kun piti lähteä. Mikä siis on hänen salaisuutensa? Olen varma, että se on tämä:

Hänelle on tärkeää olla ajallaan paikalla.

ptr

Uskon vahvasti, että todelliset arvomme tulevat näkyviksi kaikkein kirkkaimmin ajankäytössämme (ja rahankäytössämme, mutta siitä kenties toiste). Siivoanko vai tapaanko ystävää? Jäänkö ylitöihin vai menenkö kotiin? Autanko naapuria käynnistämään auton vai kiirehdinkö jumppaan? Otanko aikaa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen vai täytänkö kalenterini ääriään myöten? Haluanko lasten harrastavan vai haluanko, että perheellä on joka ilta yhteistä aikaa? Menenkö ajoissa nukkumaan vai selaanko somea?

Itse olen viime vuosina miettinyt välillä lisäopintojen tekemistä. Suurin kysymykseni on se, haluanko todella käyttää vapaa-aikaani opiskeluun. Sehän on suurelta osin pois niiltä, joille eniten haluan aikaani priorisoida: tärkeimmiltä ihmisiltä. Olen pitkään pyrkinyt siihen, että voisin lähimmille sanoa mahdollisimman usein myöntävästi. Tuletko kahville? Kyllä! Tehdäänkö jotain vappuna? Ehdottomasti! Voisitko hoitaa meidän lasta? Toki! Olisinko valmis luopumaan myönteisestä vastauksestani ja vaihtamaan sen esseen kirjoittamiseen? Vai pystyisinkö yhdistämään nuo kaksi niin, että omassa sydämessäni säilyisi rauha eikä läheistenkään olo tuntuisi vähemmän tärkeältä?

ptr

Uskon siis myös, että usein emme ymmärrä sitä, että kukaan ei voi saada kaikkea. Tästä Suvi kirjoittikin aiemmin tekstissään Onko sulla kiire? Emme ymmärrä, että valitsemalla harrastaa kolme kertaa viikossa nyrkkeilyä suljemme noilta kolmelta illalta mahdollisuuden viettää aikaa vaikkapa perheen tai ystävien kanssa. Ja jos valitsemme vaikkapa harrastuksen ystävän synttäri-illallisen yli, se on selvä signaali asioiden tärkeysjärjestyksestä. Väitänkin, että usein ihmissuhteisiimme tulee ilmaa siksi, että viestimme toisillemme ajankäytöllämme paljon tiedostamaamme enemmän.

ptr

Käytämmepä siis aikamme mihin tahansa, se on samaan aikaan pois jostain muusta. Sen jonkun muun olisi syytä olla myös vähemmän tärkeää. Elämän tärkeimmät asiat onkin hyvä kirjata ylös ja aika ajoin peilata omaa kalenteriaan ja ajankäyttöään suhteessa niihin. Kalenteri on oiva arvojemme paljastaja. Niin kuin ovat myös läheiset. On terveellistä alistaa oma elämänsä ja ajankäyttönsä aika ajoin myös heidän arvioitavaksensa.

Ystäväni osoittaa tärkeysjärjestyksensä olemalla ajoissa. Kerta toisensa jälkeen hän aloittaa lähtöoperaation sen verran aikaisin, että ehtii tarvittaessa taittaa uhmat, vaihtaa vaipat ja kiertää ruuhkat. Hänen pelkkä saapumisensa ajallaan kertoo: sinä ja sinun aikasi ovat minulle tärkeitä, haluan viettää aikaa sinun kanssasi.

// Heini

Koulupolkuni

Minulla oli alakoulussa maailman paras englanninopettaja, Eija. Hän oli lempeä, lämmin ja huumorintajuinen. Hän innosti, kannusti ja jaksoi tarjota loppumattomasti lisähaastetta tiedonjanossaan ja oppimishalussaan kyltymättömälle alakoululaiselle. Eija toi lomamatkoiltaan eksoottisia herkkuja meille maisteltavaksi ja järjesti tunneilla teemajuhlia, nähden varmasti oppituntien eteen paljon enemmän vaivaa kuin olisi ollut tarpeen tai odotettavissa. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että Eijan luokse saattoi aina mennä juttelemaan, jos oli jotain mielen päällä. Monet alakoululaisen murheet vuodatettiin Eijan kuunteleville korville. En muista milloin sen päätin, mutta muistan varsin selvästi ajatelleeni: mäkin haluan olla isona niinkuin Eija.

Rakastin englantia alusta asti. Tankkasin kirjan kappaleita kotona, kirjoitin sanoja ja tekstejä vihkoon, ja pyysin opettajalta joka tunti lisätehtäviä. Oli niin ihmeellistä, kuinka uuden kielen myötä eteen avautui kokonainen uusi maailma. Vieraat sanat alkoivat järjestyä järkeviksi kokonaisuuksiksi ja huomasin osaavani kommunikoida vieraalla kielellä. Voi sitä jännitystä! Viidennellä kielivalikoimaan tuli mukaan saksa, jota opiskelin vähintään yhtä suurella innolla kuin muutama vuosi aiemmin aloittamaani englantia. Niin englannin, saksan kuin yläkoulussa alkaneen ruotsinkin opiskelu on ollut minulle aina mieluisaa ja suhteellisen helppoa. Siitä saan kiittää paljolti hyvää muistiani, joka on tehnyt sanojen oppimisesta alusta asti vaivatonta.

ptr

Kielten lisäksi olen aina pitänyt lapsista ja ollut jo nuorena apuohjaajana leireillä. Abivuonna potentiaalisina hakuvaihtoehtoina vuorottelivat psykologi, psykologianopettaja, sosionomi, lastentarhanopettaja, luokanopettaja ja kieltenopettaja. Lopulta kiinnostus kieliin painoi vaa’assa eniten, joten päätin hakea Jyväskylän yliopistoon saksan, englannin ja ruotsin opettajankoulutukseen. Haaveenani oli päästä opiskelemaan englanninopettajaksi.

Pääsykokeiden jälkeen kävi ilmi, ettei yliopistoon pääseminen ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Ensimmäisellä hakukerralla ovet eivät auenneet yhteenkään koulutusohjelmaan, ja olin pettynyt. Olin aina viihtynyt koulussa, opiskelu oli minulle mieluisaa ja olin mielestäni myös aika hyvä kielissä, mutta en päässytkään opiskelemaan. Lukion jälkeisen vuoden vietin työskennellen pikaruokaravintolassa, jossa jatkoin töitä opintojen ohella yhteensä nelisen vuotta. Sen vuoden aikana kävin avoimen yliopiston englannin kielen pääsykokeissa, mutta sekään ovi ei auennut. Seuraavana keväänä hain uudelleen samoihin koulutuksiin, ja tällä kertaa tärppäsi. Ei kuitenkaan englannin laitokselle, jonne niin kovasti haikailin, vaan saksan kielen opettajankoulutukseen. Se oli melkoinen yllätys: ajattelin lähteväni opiskelemaan englantia, mutta yhtäkkiä minusta olikin tulossa saksanopettaja!

ptr

Saksan opiskeleminen oli ihanaa! Oppiaine oli melko pieni ja opiskelijoita vuosikurssillamme vain parikymmentä, joten tunsimme toisemme sekä opettajat hyvin. Kaikki kurssit olivat alusta asti saksaksi, mikä oli tietysti alkuun aikamoinen shokki, mutta sillä tavalla kielitaitomme kehittyi huimasti jo ensimmäisen vuoden aikana. Opiskelimme kirjoittamista, kielioppia, kielitiedettä, ääntämistä, kirjallisuutta ja maantuntemusta. Uskokaa tai älkää, mutta pidin eniten kielioppikursseista! Jos jotain olisin kaivannut, niin enemmän eväitä työelämään. Opiskelu painottui enimmäkseen kielitieteeseen, eivätkä kielen opinnot valmistaneet juurikaan arkeen koulumaailmassa. Onneksi pedagogiset opinnot paikkasivat hieman sitä vajetta.

Koska tein kolmen kielen opinnot sekä aineenopettajan pedagogiset opinnot, tuntui välillä siltä, etten valmistu koskaan. Muut porskuttivat vieressä valmistuen viiden vuoden tavoiteajassa, samalla kun minä istuin vielä sivuaineideni perusopintojen kursseilla fuksien vieressä. Jälkikäteen olen kuitenkin ollut tyytyväinen valintaani opiskella kolmen kielen pätevyys. Etenkin ruotsin opiskeleminen oli minulle vain ja ainoastaan järkipäätös. Tiesin, että saksan opettajille on melko vähän töitä. Ja niinhän se on ollut, että lähes kaikki opiskelujen jälkeen tarjolla olleet työpaikat ovat olleet aineyhdistelmälle englanti ja ruotsi. Saksaa en ole opettanut vielä ollenkaan, vaikka se pääaineeni olikin.

ptr

Opiskeluaika tarjoaa paljon hyviä mahdollisuuksia lähteä ulkomaille. Jyväskylän yliopistossa muiden kielten paitsi englannin opintoihin kuuluu pakollinen kieliharjoittelu. Saksan osalta suoritin sen vaihto-opiskeluna Würzburgin yliopistossa. Sitä ajanjaksoa ei voi todellakaan kuvata aktiivisena opiskeluna, mutta hieno kokemus se oli ja teki todella hyvää suulliselle kielitaidolleni. Pari vuotta myöhemmin olin muutaman viikon kielikurssilla Tanskassa, joka soveltui ruotsin kieliharjoitteluksi. Kandivaiheen jälkeen pidin yhden välivuoden opiskeluista ja lähdimme mieheni kanssa vuodeksi töihin Bosnia-Hertsegovinaan, jossa opetimme suomalaisperheen lapsia. Tuo vuosi oli äärimmäisen opettavainen, antoisa ja kaikin puolin hieno kokemus. Pääsimme näkemään maailmaa ja saimme uusia ystäviä. Vaikka mietinkin paljon, onko mitään järkeä pitkittää opiskelujani vielä yhdellä vuodella, oli se ehdottomasti sen arvoista. 

Ensimmäisen pidemmän sijaisuuteni tein viimeisenä opiskelusyksynäni vuonna 2016. Elokuussa oli hyvin aikaa tehdä muutama viikko töitä englannin ja ruotsin opettajana yläkoululla ennen luentojen alkamista syyskuussa. Valmistumisen jälkeen tein yksittäisiä päivän-parin sijaisuuksia lähialueen kouluilla. Hiihtolomalla sain ilahduttavan puhelinsoiton, kun minua kysyttiin jatkamaan samaa sijaisuutta, jota olin elokuussa tehnyt. Tuo sijaisuus jatkui, kunnes lopulta vuosi sitten keväällä aukesi viraksi, jonka sain. Tiedän, että opettajien työllistyminen etenkin Jyväskylän alueella on hankalaa, minkä takia olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain vakituisen työpaikan vain reilu vuosi valmistumisen jälkeen. Se ei ole itsestäänselvää. Enpä olisi silloin elokuisena päivänä sijaisuuskyselyyn vastatessani arvannut, että sille tielle jään.

ptr

Opettajana saan olla tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, sekä työskennellä rakastamieni kielten parissa. Toki on totta, ettei kielitaitoni tässä työssä juuri pääse kehittymään, mutta muunlaisia haasteita työ tarjoaa päivittäin. Parasta on, jos saan oppilaat innostumaan kielestä, uskomaan omiin kykyihinsä sekä näkemään vaivaa oppimisensa eteen. Edelleen toivon voivani olla kuten Eija: että osaisin innostaa, kannustaa ja rohkaista, ja että minulla olisi aina aikaa kuunnella.

// Suvi

Tämä teksti jatkaa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Pieni lintuni

En osannut varautua siihen,
että päästäisit kädestäni irti
Tiesin kyllä koittavan hetken,
jona lentäisit minua korkeammalle,
mutta pitikö sen tulla näin pian

Odotin päivien kuluvan
tietämättä miten nopeasti ne lopulta kuluisivat
Ohikiitävissä hetkissä
kokonainen elämä

Silmät kirkkaina olet vielä siinä,
pysyt lähelläni,
ja vain harvoin kaipaat muualle
Minä painan katseesi syvälle sydämeeni,
talteen niiden päivien varalle
kun et vilkaisekaan minuun

Ja edelleen kävellessämme
käteni etsii kättäsi,
piirtää yhteistä tarinaamme
Vielä kuljet vierelläni,
jo omia siipiäsi etsien

Processed with VSCO with f2 preset

// Anna