Salattu sinussa

Vain pienen ohikiitävän hetken tiesin sinusta kaiken. Olit joka hetki lähelläni, sylissäni, ihollani.

Ne päivät olivat lyhyitä.

Nopeammin kuin arvasinkaan aloit kurottaa sylistäni kohti ympäröivää maailmaa ja sen aarteita, ihmeitä ja iloja. Nyt tiedän, että sisälläsi on alati kasvava osa, joka on minulta täysin piilossa.

Vaikka kyllähän minä sen tiedän, ettet koskaan ole ollut minun. Silloinkin, kun olin sinulle kaikki, sinä olit minulla vain lainassa. Silti joudun muistuttamaan itseäni siitä, kenen sinä olet. Lahjaksi annettu, lainaan laskettu.

10.8.

Niinkuin tänään, kun astut ovesta sisään. Kesäpäivän seikkailut välkkyvät pilkkeenä silmissäsi ja tuoksuvat aurinkona ihollasi, hiekkana hiuksissasi. Tietysti olet edelleen se sama naurusuu, joka aamulla vilkutti iloiset heipat ja astui ovesta ulos taakseen katsomatta.

Ja samalla hätkähdän kaikkea sitä vierasta, joka sinuun on vain yhden päivän aikana tarttunut. Kaikkea sitä, mistä minä en koskaan tule tietämään mitään. Mitä olet nähnyt, mitä oppinut, mitä ihmetellyt, mille nauranut, missä seikkaillut.

Suljet sen kaiken sydämeesi, ja minä suljen sinut kaikkinesi syliini.

// Suvi

Taivaan avaruus

Lomareissun viimeiset kilometrit ovat käsillä, auton nokka on kääntynyt kohti kotia hämärtyvässä kesäillassa. Kello on jo oli yhdentoista ja lapset vielä hereillä. Moottori hyrisee unettavasti, musta asfaltti kiiltää renkaiden alla. Kuu loimottaa taivaalla tulen keltaisena, me olemme sen rinnalla pieniä, mutta sisällä autossamme puhutaan suuria.

Juuri tänään, juuri tähän aikaan illasta, on poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus nähdä kuun rinnalla tähtien sijaan planeettoja. Auton ikkunasta tiiraillen löydämme ensin kirkkaana tuikkivan Jupiterin, sitten vieressä himmeämpänä hehkuvan Saturnuksen. Olemme kaikki aika innoissamme, ilta tuntuu erityiseltä, ja kuin kruunaa muutenkin erittäin onnistuneen loman. Lapset eivät lakkaa kyselemästä, vaan haluavat tietää kaiken. Montako päivää kestäisi matka Marsiin? Kumpi on kauempana, taivas vai avaruus?

Rakastan heidän loputonta uteliaisuuttaan ja kyltymätöntä tiedonjanoaan. Vähintään yhtä paljon rakastan hänen kärsivällisyyttään vastata kysymyksiin ja ihmetellä maailmaa yhdessä lasten kanssa.

// Anna

Maa jalkojeni alla

Tunnuit lujana jalkojeni alla. Annoin punertavan maan pusertua varpaideni väliin. Kumarruin koskemaan pintaasi kämmennelläni. Lopulta asetuin selälleni ja annoin pääni löytää hyvän asennon. Halusin tuntea voimasi jokaisella solullani. Toivoin elämän virtaavan kuolleisiin kohtiini, herättävän eloon sen, mikä oli jo mennyttä.

Tänään minä luotin sinuun kaikella, mitä minulla oli. Vaikka en tuntenut mitään muuta kuin lempeän tuulen kasvoillani, tiesin, että siinä sinä olit: juurruttamassa, ruokkimassa, kasvattamassa. Minua, jolla ei ole antaa takaisin muuta kuin reporanka, tyhjä itseni.

Enkä haluaisi olla missään muualla silloinkaan, kun tuuli ei ole lempeä ja kun myrsky käy. Etenkään silloin. Mikä tahansa muu upottaa, pakenee ja lopulta pettää.

Tunnut lujana jalkojeni alla. Ja erityisesti silloin kun riisun kenkäni – selitykseni, oikeuteni, perusteluni – muistan myös sen, että maa, jolla seison on pyhä.

// Heini

Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Silitä minut pehmeäksi

Auringonlasku paljasti rannalle huuhtoutuneet asiat. Huomasin pullonkorkit, niiden terävät reunat ja kirkkaat värit. Simpukankuoret pyysivät päästä mukaani, mutta en nostanut niitä hiekasta. Sen sijaan poimin käteeni pienen, täydellisen pyöreän kiven. Sen sileä selkä piti vielä kiinni auringon viimeisten säteiden lämmöstä. Sen pehmeäksi kulunut pinta toi mukanaan terveiset aalloilta, jotka sitä olivat vuosituhansien ajan silitelleet. Painoin kiven kämmentäni vasten. Miten joku voikin olla niin kova ja niin pehmeä samaan aikaan.

Ymmärsin, ettei mitään sellaista tapahdu hetkessä. Rosoiset reunat silottuvat vain lukuisilla lempeillä silityksillä, karhea pinta pehmenee vain kärsivällisellä kosketuksella. Olethan sinä aalto minun kovaa kuortani vasten, kun itse en siihen pehmeyttä löydä.

//Anna

Viimeinen kerta

Astuessamme lentokentän kirkkaasti valaistuun aulaan olen vapaa, vaikka hän ei sitä vielä tiedä.

Tämä on viimeinen kertamme vierekkäin. Viimeisen kerran sujautan käteni hänen odottavaan käteensä. Viimeisen kerran silitän peukalollani hänen kämmenselkäänsä. Kävelemme turvatarkastuksen läpi ilman jonotusta. Juomme kahvit katsellen nousevia koneita. Hän juttelee viimeaikaisista töistään.

Viimeisen kerran kosken kauniiseen vihkisormukseeni, jota olen kantanut melkein kolmekymmentä vuotta. Vedän sormuksen sormestani. Viimeisen kerran nostan katseeni häneen.

Väri pakenee hänen kasvoiltaan, kun puhun hänelle. Huolimatta kaikesta, mitä välillämme on ollut, mitä suhteemme rakoihin on piilotettu, mitä kipua kumpikin olemme kantaneet, hän ei uskonut tämän päivän tulevan. Hänen olisi pitänyt, ajattelin. Olen ollut sanoissani selvä jo vuosia.

Tähän saakka minun tarinani on muotoutunut hänen tarinansa raameissa. Huomenna minun tarinani jatkuu Bahamalla, hänen Las Palmasissa. Hän ei sitä vielä usko, mutta me emme enää koskaan kulje rinnan. Hänen tarinansa ei enää määritä minua. Iltaan mennessä talomme on tavaroistani tyhjä.

Aamulla herätessämme oli viimeinen kerta, kun toivotimme toisillemme hyvää huomenta. Nyt toivotan hänelle viimeisen kerran mitään.

Kaikkea hyvää, sanon ja käännyn. Tämän viimeisen kerran se olen minä, joka kävelen hänestä pois.

// Heini

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Älä luovu höpsöttelystä

Olen miettinyt höpsöttelyä. Tiedättehän: vitsailua, hauskanpitoa, hupsuttelua. Leikkimielisyyttä, heittäytymistä, kykyä nauraa itselleen. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun muistin muutama viikko sitten, kuinka hauskaa ja vapauttavaa on välillä antautua höpsöttelemään. Nuorena luulin, ettei aikuisena ole enää soveliasta hullutella ja ajattelin, että aikuisten kuuluu käyttäytyä hillitysti ja hallitusti, ei höpsötellen ja hupsutellen. Nyt kuitenkin tajuan, että ei höpsöttelylle ole olemassa ikärajaa. Vaikka aikuistumme, meidän ei tarvitse luopua höpsöttelevästä puolesta itsessämme.

Samoihin aikoihin kun aloin miettiä höpsöttelyä, kuulin lauseen: ”Olemme vakavissamme, mutta emme ota itseämme liian vakavasti”. Mielestäni tuo toteamus oli mahtava ja vapauttava! Minäkin haluan olla tosissani ja suhtautua vakavasti minulle tärkeisiin asioihin, mutta haluan myös pystyä nauramaan itselleni. Itse asiassa toivon, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneemmin voisin nauraa itselleni ja heittäytyä hulluttelemaan. Haluan pyrkiä olemaan vanhana (tai miksei jo nuorenakin) niin sujut itseni kanssa, että voin vapaasti höpsötellä menemään silloin kun siltä tuntuu.

20.7.kuva2

Sitäkin olen pohtinut, että miksi lasten kanssa hulluttelu on niin luontaista ja usein olennainen osa kanssakäymistä, mutta aikuisena emme enää niin kovasti yritä houkutella naurua esiin toisistamme. Ehkä me aikuiset pelkäämme höpsöttelyä, koska silloin joudumme päästämään irti kontrollista. Höpsöttely vaatii heittäytymistä, ja luulen, että useimmiten pitäisimme ohjat mieluusti tiukasti omissa käsissämme.

Ajattelen nykyään niin, että hulluttelu, hauskanpito ja vitsailu ovat elintärkeä osa arkeamme ja ihmissuhteitamme. Vapautuneesti nauraessaan ja ilonpitoon heittäytyessään ihminen on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Mikä olisikaan kauniimpaa kuin hersyvä nauru ja ilosta tuikkivat silmät? Naurun vallassa on myös vaikea ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Nauru ilahduttaa, lohduttaa, maadoittaa ja pysäyttää. Kun nauru pääsee valloilleen, se ottaa valtaansa.

20.7.kuva1

Joskus olen huomannut ajattelevani, että täytyy käyttäytyä hillitysti, jotta ihmiset pitäisivät minua fiksuna. Höpö höpö! Eihän höpsöttely vähennä tai poista kenenkään älykkyyttä. Päinvastoin: halu höpsötellä ja valmius vitsailla vaativat sosiaalista älyä, tilannetajua ja verbaalisia taitoja. Kyky nauraa itselleen kertoo terveestä suhtautumisesta omiin kommelluksiin. Höpsöttely tai leikkimielisyys ei vähennä kenenkään aikuisuutta, älykkyyttä tai vakavasti otettavuutta.

// Suvi

Lupaus

Kannoin lupausta sydämessäni. Olimme tunteneet toisemme jo pitkään, mutta kukaan muu ei tiennyt salaisista suunnitelmista ja haaveista, joita olimme yhteisen elämän varalle arkoina ajatelleet. Vain sinä ja minä, toivo paremmasta elämästä, ajatus yhteisestä arjesta. Niitä jäin vaalimaan ihan yksin, kun sinä lähdit.

Lupasit tulla takaisin, lupasit hakea minut kunhan olisit saanut alulle jotain, jonka päälle voisimme yhteistä elämää rakentaa. Jäin odottamaan sinua ilman ainuttakaan valokuvaa, jota iltaisin katsella. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa sinua muistella tai paluutasi odottaa. Aikaa kului, viikot vaihtuivat kuukausiksi, ja vaikka kuinka yritin, en voinut estää elämää menemästä eteenpäin. Minun oli astuttava ovesta ulos, enkä ollutkaan yhtään niin vahva, kuin olin kuvitellut.

En ollut tarkoittanut mitään sellaista tapahtuvaksi. En valinnut häntä, tai unohtanut sinua. Jotenkin vain kävi niin, että alkukesän auringossa huomasin viihtyväni hänen seurassaan, kesän edetessä hakeutuvani katseensa alle kerta toisensa jälkeen. Ehkä viattomasti ajattelin, että voisimme olla vain ystäviä. Että voisin saada molemmat, pienen seikkailuni hänen kanssaan, ja kokonaisen elämän sinun kanssasi.

Vasta ensimmäisen pahoinvoinnin aallon yllättäessä tajusin säikähtää. Pellon laidalla oksentaessani kuvat sinusta vyöryivät mieleeni voimalla. Itkin huonoa oloa, itkin huonoa onneani. Kirosin heikon luonteeni ja hänen vastustamattoman katseensa. Minun olisi pitänyt tietää paremmin, mutta nyt olin tässä, ja vastuu oli kannettava. Minun oli annettava lupaukseni toiselle.

Häitä vietettiin samana kesänä, vatsan pyöristymisen sain vielä hääpuvussani jotenkuten peitettyä. Muutimme asumaan pieneen, mutta työlääseen taloon. Mies lähti töihinsä aamuisin, minä keitin hellalla paksua puuroani, yritin pitää kodin lämpimänä ja ajatukseni kurissa. Kun mies palasi kotiin myöhään illalla, en löytänyt katseeseeni lämpöä, vaikka sitä kuinka tavoittelin. Elämä tuntui raskaalta ja sydän painavalta.

Talvi vaihtui kevääksi ja minusta tuli äiti. Keskitin kaiken tarmoni tuohon pieneen ja tyytyväiseen tyttöön ja päätin, että sittenkin selviämme. Arki löysi uomansa, minä tyynnyin tavalliseen ja lakkasin ajattelemasta enempää. Iltaisin työn uuvuttamina makasimme kapealla laverilla vieretysten, eikä sanoja juuri ollut. Joskus sentään tartuin kiinni kädestään ja puristin sitä kuin sanoakseni, että olen tässä, tuli mitä tahansa.

Kiikutin vauvaa kotipihan keinussa, kun kuulin polkupyörän rahinaa hiekalla. Pyörä lähestyi taloamme, ja kuin ihmeen kaupalla kääntyi meidän pihaan. Tunnistin sinut jo kaukaa, vaikka emme olleet nähneet pitkään aikaan. Sydämeni jätti välistä lyönnin, toisenkin. En ollut aikoihin ajatellut sinua, enkä enää uskonut paluuseesi. Oikeastaan melkein toivoin, ettet enää tulisi, ettet muistaisi minua. Niin kauas sinusta olin joutunut, paljon kauemmas kuin sinä minusta lähtiessäsi valtameren toiselle puolelle.

Hyppäsit pyörän selästä ja kävelit luokseni hitaasti. Et katsonut kohti, vaan tuijotit sylissäni nukkuvaa lasta epäuskoisena. ”Se on siis totta, mitä kylällä puhutaan? Sinähän lupasit odottaa, että tulisin hakemaan sinut. ” Kyynelten kihotessa silmiini en saanut suustani ulos yhtään järkevää sanaa. En käyttänyt hyväkseni tilaisuutta selittää, en osannut pyytää anteeksi. En ehtinyt saada ajatuksiani selviksi, kun jo käännyit kannoillasi ja olit poissa.

Jäin mykkänä katselemaan selkääsi, jonka kovuuden olisin halunnut silittää pehmeäksi, ankaran katseesi saada sulamaan hymyyn. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mutta sinä et enää kääntynyt puoleeni, et silloin etkä koskaan. Minusta oli poissa ollessasi tullut jotain ihan muuta, kuin mitä me olimme yhdessä elämämme varalle suunnitelleet. Yhtäkkiä olin perheenäiti, puuronkeittäjä ja pyykinpesijä. Yhtäkkiä olin jonkun toisen, vaikka enemmän kuin mitään olisin vielä halunnut olla sinun.

//Anna

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.


Kiitän sinusta aina

Toisinaan luotasi on vaikea lähteä. Tunnut kuin vahvalta, sydämeeni kiinnittyneeltä magneetin palalta, joka voimalla vedetään irti.

Suukotan sinut. Hymyilen, nähdään ylihuomenna. Huiskutan vielä ovenraossa.

Sitten käännyn ja kävelen pois. Sydämessäni jomotus, jonka kivun päästän ryöpsähtämään kyynelinä kasvoilleni vasta, kun olen yksin.

Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että usein rakkaus saapuu yhdessä kaipuun, ikävän ja surun. Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että rakkaus saapuu aina yhdessä ilon, onnen ja kiitollisuuden.

Ja niin tulen luoksesi taas. Annan sinun kääriä kätesi ympärilleni, lepuuttaa leukaasi olkapäälläni. Hipsutan halatessani niskaasi. Hyräilen lauluja, jotka saavat sinut hymyilemään. Höpsöttelen ja hupsuttelen vain saadakseni sinut taas nauramaan.

Kyyneleet poskillanikin kiitän sinusta aina. Siitä että asut sydämessäni, vaikka et milloinkaan luonani.

// Heini

Uskalla olla sinä

On kaksi asiaa, joita on syytä vaalia ja joita kohti kannattaa pyrkiä kaikissa ihmissuhteissa: anteliaisuus ja anteeksianto. Anna nopeasti anteeksi ja anna ilolla omastasi. Älä pidä kirjaa siitä, kuinka monesti olet antanut anteeksi tai kuinka usein olet antanut omastasi.

Kaikilla on jokin suru, kipu, ongelma, vaiettu asia tai hankala tilanne elämässä. Suurinta osaa niistä ei voi nähdä päällepäin, ja siksi et voi koskaan tuomita ihmisiä ja heidän tekojaan vain sen perusteella, mitä ulospäin näkyy. Jokainen tekee valintansa omasta taustastaan käsin, taustasta, joka on suurimmaksi osaksi muilta hämärän peitossa. 

Uskalla olla oma itsesi kaikkine puolinesi ja luota siihen, että tulet löytämään ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Pelkäät nyt, että sinulle ja ajatuksillesi nauretaan, mutta tulet huomaamaan, että ajatuksiasi ja mielipiteitäsi arvostetaan enemmän kuin uskotkaan. Ja ennen kaikkea, opit itse arvostamaan ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Älä siis huoli, vaikka olet vielä kovin epävarma itsestäsi. Kymmenen vuoden kuluttua pidät itsestäsi ja ajattelet jopa aika usein olevasi aika ihana. 

Kannattaa harjoitella rohkeasti uusien asioiden tekemistä, vaikkei se olekaan lempijuttujasi. Saatat yllättyä, mihin kaikkeen sinusta onkaan, kunhan vain kokeilet. 

10.7

Ole rohkeasti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, äläkä pelkää erilaisuutta. Voit oppia paljon ihmisiltä, joiden ajatusmaailmat eroavat omastasi. 

Puhuminen kannattaa aina, vaikka se ei läheskään aina tunnu mukavalta tai helpolta. Opettele kertomaan, mitä mieltä olet. Kukaan ei kykene lukemaan ajatuksiasi, etkä voi odottaa tulevasi ymmärretyksi ellet itse sanoita ajatuksiasi ja tunteitasi. Vaikeistakin asioista voi puhua ilman että tilanteesta täytyy paeta. 

Usko tai älä, mutta kymmenen vuoden päästä olet oppinut uudelleen nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja vietät vapaaehtoisesti aikaasi metsissä, poluilla ja laavuilla. Tulevien vuosien aikana tulet löytämään monia muitakin uusia puolia itsestäsi. Alat  muun muassa pitää entistä enemmän yksinolosta, siitä tulee jopa jossain määrin tarpeellista. 

Lopuksi haluaisin sanoa, että elämä aikuisena on mukavaa, mukavampaa kuin luuletkaan. Älä pelkää aikuisuutta: olet paljon mieluummin kolmekymppinen kuin 18-vuotias. Tunnet itsesi jo paljon paremmin ja tiedät, mistä pidät ja miten ajattelet. Tajuat kuitenkin myös sen, että monesta asiasta (itsessäsi ja muissa) et tiedä vielä kovinkaan paljon. Aikuisuutta kannattaa odottaa innolla, ei peläten.

// Suvi

Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18-vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?