Otan osaa suruusi

En ollut koskaan nähnyt sinua aiemmin. En tiennyt ammattiasi, kotitaloasi enkä mahdollisia lemmikkejäsi. En tiennyt, mistä pidit tai innostuit, mitä inhosit tai kavahdit. Ennen tätä päivää en tiennyt edes sitä, miltä näytät. En ollut ajatellut sinua kertaakaan.

Ja nyt muutaman päivän ajan olen ajatellut sinua enemmän kuin ketään. Olen miettinyt, mitä käyt tänään, tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina läpi. Olen miettinyt suruasi, kipuasi, ikävääsi. Olen ajatellut elämääsi, johon on leikkautunut uusi ennen ja jälkeen -päivä. Olen itkenyt puolestasi, vaikka minun kyyneleeni eivät vie pois rahtuakaan murheestasi.

Kun sitten näin sinut, tunnistin sinut heti. Tiesin sinusta nimittäin sen yhden asian, joka peittää näinä päivinä alleen kaiken muun. Hänet, joka saapumisellaan täytti sydämesi ennenkokemattomalla rakkaudella, on nyt lähdöllään täyttänyt sydämesi jokaisen nurkan mitä kipeimmällä surulla.

otan osaa suruusi

Sillä ensimmäisellä ja ainoalla tapaamisellamme kävelin eteesi ja kysyin, voinko halata. Siinä sinua pidellessäni sanoin sen ainoan, minkä osasin: olen aivan hirvittävän pahoillani. Ja sydäntäni särki, kun minun jo irrottaessa otettani, sinä pidit vielä kiinni. Surusi suuruus tuntui sietämättömältä.

Voi kun toivon, että sinulla on riittävän monta olkapäätä, joita vasten itkeä. Riittävän monta käsiparia, jotka ojentavat eteesi nenäliinoja ja täysiä ruokalautasia. Riittävän monta silmäparia, jotka katsovat sinuun lempeästi silloinkin kun surusi tuntuu kestävän aina vaan. Voi kun toivon, että saat lohdutusta, johon kääriytyä kuin lämpimimpään peittoon.

Tunnettu ja rakastettu

Kaikkein arvokkain ihmissuhde on mielestäni sellainen, jossa ei ole läsnä pisaraakaan piilottelua tai piileskelyä, eikä tietoakaan teeskentelystä. Sellainen ihmissuhde on lastattu luottamuksella, kuorrutettu kiitollisuudella ja sinetöity sitoutumisella.

Niin arvokkaat ihmissuhteet eivät synny itsestään. Molempien täytyy kulkea pitkä tie, joka on usein kyynelillä koristeltu. Täytyy uskaltaa sanoa ääneen kaikki tunteet ja ajatukset, ne rumatkin, nekin joita ei mieluusti haluaisi edes siellä sydämensä salaisimmassa sopukassa säilöä. Täytyy uskaltaa näyttää haavat, joiden kipu nostaa vieläkin kyyneleet silmiin. Täytyy uskaltaa olla minä, niin pelottavaa kuin se onkin. Täytyy uskaltaa pysyä vierellä silloinkin, kun ei tiedä mitä tuleva tuo tullessaan.

Sen pitkän tien päässä odottaa kuitenkin jotain ihanaa: ihmissuhde, jossa tietää olevansa täysin tunnettu ja ymmärretty, ja senkin jälkeen vielä hyväksytty ja rakastettu. Se vapauttaa.

15.6.kuva

“To be loved but not known is comforting but superficial.
To be known and not loved is our greatest fear.
But to be fully known and truly loved is, well, a lot like being loved by God.
It is what we need more than anything.
It liberates us from pretense, humbles us out of our self-righteousness, and fortifies us for any difficulty life can throw at us.”

-Timothy Keller

Ensimmäinen vuosi

IMG_0314

Vuosi sitten elämäni keikahti ylösalaisin, kun kuuden lasten kanssa kotona vietetyn vuoden jälkeen sain uuden työpaikan. Vuosi on ollut opettavainen, silmiä avaava ja se on kulunut ihan uskomattoman nopeasti. Alun epäilyksistä huolimatta nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt juuri minulle sopivan paikan, jossa voin kehittyä ja jossa pääsen myös toteuttamaan itseäni. Olen pikkuhiljaa päästänyt irti kotiäidin roolista, ja se on ollut positiivinen juttu koko perheelle. Kun äiti on saanut muutakin ajateltavaa kuin kasautuvat pyykkivuoret ja lasten kinastelujen selvittely, on energiaa niihin pyykkivuoriin ja kinasteluihin riittänyt paljon aiempaa enemmän.

Vuoteen uudessa työpaikassa on mahtunut monenlaista. Ainakin olen

vastaanottanut reilut 5000 sähköpostia
juonut kuutisensataa kupillista kahvia
istunut noin 800 tuntia palavereissa
ajanut autolla yli 20 000 kilometriä
saanut enemmän kuin 700 uutta työkaveria

olen venynyt, paukkunut ja riittänyt sellaiseenkin, mihin en olisi uskonut
olen vastannut kritiikkiin ystävällisyydellä, ja kihissyt kiukusta vasta kotimatkalla
olen törmännyt seinään ja kiertänyt sen ohi toiselta puolelta

olen ollut eri mieltä ja avannut suuni tiukassakin tilanteessa
olen ottanut oman paikkani ja tehnyt asioita omalla tavallani
olen osoittautunut luottamuksen arvoiseksi

olen oppinut hurjan määrän uutta ja palauttanut mieleeni vanhaa
olen saanut tehdä asioita, jotka tuovat minusta esiin parhaat puoleni
olen myös joutunut toimimaan viestinviejänä, jota todellakin ammutaan

olen kuullut salaisuuksia ja pitänyt ne omana tietonani
olen jakanut elämää ihmisten kanssa, joita en vuosi sitten ollut edes vielä tavannut
olen saanut osakseni hyväksyvän katseen, jonka tiedän olevan paljon enemmän arvoinen kuin monet ylistävät sanat

Kunhan ollaan rannalla!

Rakastan rantoja: hiekkarantoja, kallioisia rantoja, mökkirantoja, etelän hotellien edestä alkavia loppumattomia rantoja, järvien rantoja, merien rantoja, vähän myös pienten lampien rantoja!

Vuosi sitten kesäloma alkoi kallioisella rannalla villasukat jaloissa ja kuorivaatteet päällä. Muutaman päivän päästä aurinko paahtoi meitä hiekkarannalla piknikeväitä syödessä ja lasten vedessä peuhatessa. Lisäksi kesään mahtui muun muuassa kahveja mökkilaiturilla, lounassalaattia kaupunkilaiturilla, meren kohinan kuuntelua ison kiven päällä, auringonlaskun ihastelua autolautan irtaantuessa satamasta sekä lounaan valmistamista, uimista, hiljaisuutta, nauruhepuleita, lukemista ja nukkumista Norjan vuonojen rannoilla.

Ei siis väliä, onko hellettä tai jotain muuta. Ranta rauhoittaa – siihen tarvitaan vain liplattavaa vettä ja kevyesti puhaltavaa tuulta. Rannalla rentoutuu – kun antaa katseen levätä vastarannassa tai horisontissa, löytävät ajatuksetkin lempeämmän rytmin.

Olipa siis päivän ohjelmassa mitä tahansa juttelusta jumppailuun, pötköttelystä pelaamiseen tai lounaasta lukemiseen, niin mielestäni se kaikki on aina vähän ihanampaa rannalla.

kunhan ollaan rannalla blogi

Pidä musta kii

Sun täytyy pitää musta kiinni aina.
Silloinkin kun et jaksa,
kun en ymmärrä,
ja satutan.
Silloinkin kun sulkeudut,
kun vetäydyn,
ja teen virheitä.

Sun täytyy pysyä mun lähellä aina.
Vaikka kipu tuntuis liian suurelta,
matka liian raskaalta,
hiljaisuus liian syvältä.
Vaikka sanoja olis vähän,
kysymyksiä ihan liikaa,
eikä vastauksia ollenkaan.

Sillä mä aion pitää susta kiinni aina.
Aion pysyä sun lähellä aina.
Koska ei voi olla niin,
ettei sun käsi olis mun kädessä
eikä sun sydän mun sydämessä kiinni.

3.6._kuva_blogiin

Kesäkirjoituksia

Kesän kynnyksellä muistelemme paitsi mennyttä niin katselemme myös tulevaa. Viime kesän perjantaipostauksemme olivat tulvillaan kesäisiä juttuja. Kaikki alkoi Päättäjäispäivästä, jonka tunnelmaa jokaisen meidän kodeissa eletään taas huomenna tavalla tai toisella. Huomisen jälkeen osalle meistä onkin mahdollista viettää enemmän aikaa myös Rannalla. 🙂

Kesäämme kuului myös kulttuuria, jota harrastettiin Kesä teatterissa ja Kesämusiikkia -postauksissa. Mökki ja minä sekä 10 kuumaa vinkkiä vaeltajille -kirjoitukset sen sijaan tarjoilivat metsän siimestä ja yksinkertaisempaa arkea. Loppukesästä Matkani marjastajaksi -postauksessa analysoitiin salakavalasti kuvioihin hiipinyttä marjahulluutta. Kaikki viime kesän postaukset löydät meidänkesä-tagin alta.

Edellä mainittujen postausten aiheet värittävät varmasti tulevaakin kesäämme. Perjantaisin viivymme edelleen lempijuttujemme parissa, ehkäpä pienellä kesäisellä lisämausteella. Maanantaisin kirjoittelemme tuttuun tapaan siitä, mitä mielen päällä milloinkin pyörii. Ja ehkä olettekin huomanneet, että blogillamme on myös uusi ulkoasu! Toivottavasti viihdytte!

kesäblogi

Ilmeistä ei voi piilottaa

Iso osa meistä on oppinut – tietoisesti tai tiedostamattaan – piilottamaan kaikenlaista: niin kuin esimerkiksi muruset maton alle, mahamakkarat paidan alle, raskaat tunteet hymyn alle. Elämän pitää näyttää hyvältä, tuntua kepeältä eikä muita saa liiaksi vaivata.

Vaan kun on riittävän kauan piilotellut, alkavat mattojen, paitojen ja hymyjen aluset ahdistaa itseä ja loppujen lopuksi muitakin. Sillä eihän mattoja, paitoja ja hymyjä ole tarkoitettu piiloksi vaan kaikenlaiseksi kaunistukseksi!

Viimeistään silloin kun matot, paidat ja hymyt eivät enää piiloiksi riitä, meille tulee kiire pitää lähimmätkin matkan päässä sulkemalla kodin ja sydämen ovia sitä mukaa, kun piilotettavaa kertyy. Ja vaikka sitä näin luulee pysyvänsä turvassa ja pitävänsä salaisuutensa, jokainen läheinen ympärillä vähintäänkin aavistelee, mitä suljettujen ovien taakse kätkeytyy.

Etäisyys vahvistaa sanomatta jätetyt sanat. Aika tekee piilotetusta homeisempaa, suurempaa ja raskaampaa.

Väistämättä tuleekin hetki, kun jotain piilotettua paljastuu. Silloin on vain kaksi vaihtoehtoa: suostua piiloineen löydettäväksi tai lähteä pakoon itseään ja löytäjäänsä. Kumpikin tekee usein mahdottoman kipeää. Ero on ainoastaan siinä, että pakomatkalla kipu on ikuinen kumppani, mutta paljastumisen tuomalla kivulla on eräpäivä. Se on se sama päivä, kun viimeinenkin piiloteltu asia saa kosketuksen valosta.

DSC_3546

Kuluneina aikoina olen haaveillut pakomatkasta lukuisia, lukuisia kertoja. Piiloja, joista läheskään kaikista en ole edes tiennyt, on paljastunut enemmän kuin olisin halunnut kestää.

Tiesitkö sä jo kauan sitten että mä oon näin sekaisin? sopersin kerran ystävälleni, kun en kestänyt itsekään itseäni. Kun luulin pahimman sydämen sekasotkun paljastuneen.

Voi rakas, eikö me kaikki olla.

Hyvän piilon löytäminen ei ole mitään verrattuna siihen, että tulee lempeästi löydetyksi piilostaan. Eikä pakomatkojakaan oikeasti ole: itsensä ja Luojansa kanssa meistä jokainen on kuitenkin kaikkialla. Noista kahdesta ajatuksesta koitan pitää kiinni, kun taas seuraavan kerran tekisi mieli lähteä pakoon. Koitathan sinäkin.