Kiitos!

Kaleidoskooppi syntyi neljä vuotta sitten, kun siihen saakka lähinnä pöytälaatikoihinsa ja päiväkirjojensa sivuille kirjoittaneet naiset halusivat löytää paikan, jossa tekstejään julkaista. Lähdimme matkaan varovasti: aluksi kirjoitimme vain nimimerkeillä, kunnes alkoi tuntua siltä, että on aika kirjoittaa omalla nimellä.

Vuosien varrella monta asiaa bloggaamisesta tuli opittua kantapään kautta. Kuitenkin kirjoittamisen ilo ja yhteiset suunnitelmat blogin sisällön suhteen ajoivat eteenpäin. Yksi blogimatkan antoisimmista asioista on ehdottomasti ollut vuorovaikutus lukijoidemme kanssa! Vaikka aluksi kirjoitimmekin eniten itsellemme, oli upeaa huomata ajatuksiemme resonoivan myös muiden mielissä. Jokainen kommentti on otettu ilolla vastaan, ja jokainen sydän tekstimme perässä on lämmittänyt mieltä. Kiitos niistä kaikista!

Nyt on kuitenkin tullut aika laittaa piste blogillemme. Ajattelemme, että on viisasta päästää irti silloin kun tuntuu siltä, että on aika siirtyä eteenpäin. Kukaan meistä tuskin lopettaa kirjoittamista, joten nyt olemme jälleen kohdassa, jossa etsimme tälle luovuutemme piirteelle uusia väyliä päästä esiin. Toivomme, että niin käy!

Ja juuri toivo onkin ollut yksi blogimme kantavista teemoista. Se on paitsi yhdistävä tekijä paitsi monissa teksteissämme niin myös meidän kaikkien elämässä. Toivo tulevaisuudesta, toivo paremmasta, toivo jälleennäkemisestä. Tuohon toivoon kätkemme sanamme, sydämemme ja suunnitelmamme. Toivoa myös sinulle!

// Anna, Heini ja Suvi

Tämä blogimme 400. (!) teksti on Kaleidoskoopin viimeinen teksti. Kiitämme kaikkia lukijoita mukanaolosta, on ollut ilo kirjoittaa!

Kahvipöydän kruunu

Olet

juhlien jalokivi
kahvipöydän kruunu
pitojen päätös

kananmunista käännetty
sokerista sekoitettu
jauhoilla jatkettu

taikinasta taiottu
vuokaan valutettu
kuumassa kypsennetty

täytteillä topattu
kermalla kuorrutettu
kukilla koristettu

rakkaudella rakennettu
kuvattavaksi kannettu
yhdessä ylistetty

lapiolla leikattu
lautaselta lusikoitu
suussa sulatettu

komea kohokohta
katseiden kääntäjä
kaunis kakku

// Heini

Katseessasi kaikki

Kuka olet?

Olet ainutlaatuinen. Sinulla on unelmasi, haaveesi, kipusi, haaveesi. Olet sinä, eikä sinunlaistasi ole tässä maailmassa toista.

Olet ainoa laatuasi, ja samalla näen sinussa piirteitä jostain niin monesta aiemmin kohtaamastani. Olet juuri sinä, ja silti löydän pälyilevästä katseestasi niin monen muunkin teini-iän epävarmuudet, pelot, haparoinnin. Kaipuun tulla huomatuksi, hyväksytyksi, nähdyksi.

Pelkäät niin kovin olevasi erilainen ja antaisit kaikkesi, jotta kuuluisit joukkoon. Samaan aikaan teet kaikkesi, jotta huomaisimme sinut. Yrität kiinnittää huomiomme kaikin mahdollisin tempuin, mutta samaan aikaan työnnät pois jokaisen, joka pyrkii lähellesi.

Kanssasi olen täysin neuvoton.

Haluaisin oppia tuntemaan sinut. Sinut. Tiedän, että olet enemmän kuin kärkkäät heittosi ja ronskit vitsisi. Yritän kovasti nähdä sinut kaiken sen takana. Usein olen ollut lähellä luovuttaa. Olet ympäröinyt itsesi niin korkealla muurilla, että sisintäsi tuntuu olevan mahdoton tavoittaa.

Ja muurisi takaa raivoat, kun kukaan ei tajua. Et päästä ketään lähelle, vaikka samaan aikaan toivot, että joku uskaltautuisi lähellesi.

Huomaatko, kuinka kovasti yritämme murtaa muurisi?

// Suvi

Tämä teksti on viimeinen perjantaisista teksteistämme, joissa kerromme arkisista mieleen jääneistä kohtaamisista.

Ensi kesään

Kävelen kosteassa metsässä ruskan vielä viipyillessä maisemassa. Kaikesta huomaa, että syksy on pikkuhiljaa antamassa periksi talvelle, värit eivät ole enää aivan yhtä kirkkaat kuin muutama viikko sitten, ja ilma on raskaampi, syksyn raikkaus on tehnyt tilaa alkavan talven painolle. Tuuli pyörittelee viimeisiä lehtiä alas puiden oksilta, jaloissani leviävä pehmeä matto on punaisen ja keltaisen sijaan muuttunut jo ruskeaksi. Lintuparvet tekevät muutaman ylimääräisen kierroksen ylläni, samalla haikeina huutaen jäähyväisiään. ”Nähdään taas, nähdäänhän?”

Pysähdyn mäen päälle ja annan katseeni levätä edessäni avautuvassa maisemassa. Harmaa taivas tihkuu kevyttä sadetta ja puiden välistä pilkottava vanha asfaltti korostaa sen harmautta entisestään. Tie tekee edessäni avautuvalla mäen nyppylällä mutkan, ja häviää sen toiselle puolelle. Mietin, miten usein on juuri näin: kun aloittaa matkan ei määränpäätä vielä näy.

Astelen hiljalleen eteenpäin, polku laskeutuu alas laaksoon, joka kietoo minutkin pehmeään hämärään. Linnut ovat jo menneet menojaan, mutta jos vielä voisin, jos puhuisin kieltään, vastaisin epäröimättä: ”Ensi kesään!”

//Anna

Vieläkin

Kysyessäsi kuulumisiani
käytät sanoja
vieläkö
eikö mitään uutta

Lataat lauseesi
yksityiskohdilla
joiden alle on pakko taipua

Kutistat kysymyksilläsi
ja minä vastaan
vieläkin

Vaikka haluaisin
vastata:
Vieläkin!

lokakuu perjantai

// Heini

Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.

Lempeä keholle

Suurimman osan elämästäni olen inhonnut kehoani, tai ainakin jotain kohtaa siinä. Olen aina ajatellut, että kehoni on jollain tavalla liikaa. Liian pehmeä ja pyöreä, liian muodokas ja muhkurainen, liian kookas ja kömpelö. Olen ollut epävarma, kriittinen, ankara ja välinpitämätön oman kehoni suhteen. Olen ajatellut kehostani negatiivisesti ja valitettavan usein myös puhunut siitä kriittiseen sävyyn.

Viimeisen vuoden aikana virinnyt juoksuharrastus on alkanut hiljalleen muuttaa sitä, miten ajattelen kehostani. Toki kehoaan voi oppia arvostamaan muutenkin kuin liikkumisen myötä. Minulle juokseminen on kuitenkin ollut avaintekijä sen ymmärtämisessä, että tärkeämpää kuin miltä kehoni näyttää, on se, mihin se kykenee. Olen myös tajunnut, ettei ulkoinen olemus välttämättä kerro mitään siitä, mihin kaikkeen jonkun keho pystyy. On ollut voimaannuttavaa huomata, että muhkuroineni, mahoineni ja muotoineni pystynkin juoksemaan, liikkumaan, vaeltamaan, hyppimään, kyykkäämään, laskemaan, hiihtämään ja ennen kaikkea nauttimaan niistä hetkistä, joihin kehoni minut kuljettaa.

Nykyään ajattelen kehostani jo lempeämmin. Olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen se on pystynyt ja haluan pitää kehostani huolta niin, että se kykenisi vielä mahdollisimman pitkään mahdollisimman moneen. Haluaisin kuitenkin oppia myös katsomaan kehoani lempeästi ja puhumaan siitä hyväksyvästi. Toivoisin, että vikojen sijaan näkisin vahvuudet. Kädet, jotka yltävät koskettamaan. Silmät, joilla saan nähdä niin paljon hyvää ja kaunista. Suun, joka herkästi leviää hymyyn ja jalat, jotka ovat uskollisesti kantaneet minua jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Haluan kiittää kehostani ja kehoani.

// Suvi

Hyvässä hoidossa

Kävimme kuopuksen kanssa puolivuosittaisella lääkärikäynnillä, joka on jo kuuden vuoden ajan aina alkanut jo tutuksi tulleen sairaanhoitajan tapaamisella. Tälläkin kertaa kuluumiset vaihdettiin kiireettä, tuore eskarilainen sai rauhassa kertoa oppimansa uudet asiat ja muut mielen päällä olevat jutut. Tunnelma oli lämmin ja läheinen, ja sairaanhoitajan tapaamisen jälkeen astelimme lääkärin vastaanotolle hymy huulilla. Jo kuuden vuoden ajan tuttu hoitajamme on pitänyt pojastamme, ja koko perheestämme hyvää huolta.

Hoitajan kanssa tuli puheeksi kotikaupunkiimme pian valmistuva uusi sairaala, ja totesin, että tapaammekin varmaan sitten seuraavan kerran siellä. Hoitajan ilme muuttui vähän anteeksipyytävän näköiseksi, ja hän kertoi, että tähän asti käytössä ollut omahoitajasysteemi tulee uudessa sairaalassa muuttumaan. Siellä on keskiössä tehokkuus ja kustannusten minimointi, johon kuuluu se, että hoitajista homman hoitaa se, joka ensimmäisenä ehtii.

Täytyy sanoa, että näin vanhemman näkökulmasta nämä uutiset harmittavat. Tähän asti on ollut niin turvallista, kun lääkärikäynnin yhteydessä on aina vastassa ollut samat, tutut, hymyilevät kasvot. On tuntunut ihanalta, kun hoitaja on ihastellut pienen potilaan kasvua, kysellyt kuulumisia ja muistellut kanssamme menneitä. Sairaalan kliinisessä ja muuten niin vieraalta tuntuvassa maailmassa tuo yksi tuttu henkilö ja lämmin kohtaaminen on merkinnyt todella paljon. Miten monta kertaa tutkimuksia jännittänyt mieli on rauhoittunut tutun hoitajan kanssa jutellessa.

Toivotaan, että tässä vielä sekä vanhempien, että hoitajien palaute otettaisiin huomioon, ja saisimme oman hoitajamme pitää. Erityisesti harmittaa niiden puolesta, jotka ihan pienten lastensa kanssa vasta aloittelevat uraansa pitkäaikaissairaan vanhempina, ja jäävät vaille kokemusta siitä, miten hyvä suhde tuttuun hoitohenkilökuntaan voi vuosien saatossa syntyä. Oma poikani on jo sen verran iso, että pärjäämme kyllä, mutta soisin jatkuvuuden ja ihmisyyden menevän edes joskus tehokkuuden edelle. Niillä kerroilla, kun lääkärikäynti on pelottanut, lapsi ei ole ollut yhteistyöhaluinen, tai mieli on muuten vaan ollut surkea, on ollut kultaakin kalliimpaa saada hetki hengähtää tutussa seurassa, purkaa sydäntään ja jättää huolensa myös jonkun toisen kannettaviksi.  

//Anna

Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.

Haudanryöstäjä

Nämä sanat ovat paenneet kuin liukas, kulmista pyöristynyt saippuapala. Olen miettinyt, kuinka sanoittaa sitä mitä ei ollutkaan. Kuinka kuvata menetyksen kipua silloin, kun mitään menetettävää ei alunperin ollutkaan? Ja sittenkin haluaisin hahmotella sanoiksi kaiken tämän surun, menetyksen ja vihan ennen kuin se kovettuisi katkeruudeksi, jonka irrottamiseen tarvittaisiin joskus talttaa ja vasaraa eikä se välttämättä sittenkään antaisi periksi.

Tiesit sydämeni sykkivän kipua. Tunsit hatarat haaveeni, niin hauraat että osa oli murtunut reunoiltaan. Tiesit senkin, että osan olin jo haudannut, heittänyt ensimmäiset kouralliset multaa päälle.

haudanryöstäjä

Mutta sinä menit, aukaisit arkun kannen ja otit jotain omaksesi. Et varovasti kysynyt, et anteeksi pyytänyt. Otit vain – varmana siitä että sinulla on siihen oikeus. Maailman silmissä niin onkin.

Mutta viedessäsi haaveeni veit minulta palan toivomaani tulevaisuuttani. Eikä sen suurempaa rikosta olekaan. Minun silmissäni sinä ryöstit haudattujen haaveideni haudan.

Et tehnyt mitään väärin, ja samalla teit väärin aivan kaiken. Oikeutus ei tee tekoa oikeaksi. Oikeus ei ole synonyymi oikealle.

En ole koskaan aiemmin halunnut kostaa enemmän. Kuinka paljon halusinkaan viedä sinulta jotain, mitä et koskaan saisi takaisin. Että muistaisit ikuisesti tekosi seuraukset. Että sinuunkin sattuisi nyt ja aina.

Kuinka vaikealta ja niin kipeältä tuntuukaan se, että jätän tekosi rankaisematta ja käännyn siitä pois. Ja joku päivä seisot taas edessäni ja joudun kohtaamaan silmästä silmään sinut ja sen, minkä minulta veit.

Siihen en pysty yksin.

// Heini

Kun aika(a) on

”Nobody is too busy, it’s just a matter of priorities.”

Muutama vuosi sitten kirjoitin tekstin kiireestä ja ajankäytöstä. Tuossa tekstissä pohdin mm. sitä, kuinka helppoa on vedota ajanpuutteeseen. Tosi asiassa kyse on kuitenkin siitä, ettemme halua käyttää aikaamme johonkin asiaan. Olen itse asiassa alkanut ajatella, että ”ei mulla oo aikaa” on oikeastaan melko mahdoton ajatus. Kaikilla meillä on aikaa, mutta päätämme itse mihin sen käytämme.

Viime aikoina olen taas miettinyt, millaista kieltä käytän puhuessani ajankäytöstä. Miksi vetoan niin usein kiireeseen? Miksi on niin vaikeaa vain sanoa, että en halua, minua ei kiinnosta tai en ole käyttänyt aikaani tähän asiaan? Ihan liian usein totean, että en ole ehtinyt tehdä jotain asiaa, vaikka aikaa olisi ollut yllin kyllin. En ole ehtinyt lukea viestiä, en ole ehtinyt vastata viestiin, en ole ehtinyt siivota… Tilanteita on lukemattomia, mutta kyse ei koskaan ole ajanpuutteesta. Aikaa kyllä on, mutta olen vain valinnut käyttää sen eri asioihin.

Ehkä kiireen taakse on helppo piiloutua, sillä silloin syyn voi vierittää pois omilta harteiltaan.

Kyllä mä olisin sen tehnyt, mutta kun oli niin kiire. Teen sen heti kun ehdin. En oo vaan ehtinyt tehdä sitä!

Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Jos sanon suoraan, etten ole tehnyt jotain asiaa, silloin en voi piiloutua minkään tekosyyn taakse. Haluaisin opetella ottamaan paremmin vastuuta omasta ajankäytöstäni. Olen myös päättänyt, että yritän opetella puhumaan ajastani ja ajankäytöstäni enemmän tietoisina valintoina enkä asiana, johon en voi mitenkään vaikuttaa.

// Suvi

Luotatko minuun?

Elämä heittää eteen jotain odottamatonta, sellaista mitä en ollut kohdalleni suunnitellut enkä varalleni valinnut. Kysyn miksi, huudan en halua! Sinä kysyt luotatko minuun.

Luotatko silloin, kun asiat eivät mene kuten olit ajatellut tai toivonut. Kun eteesi piirtyy tie, jolle astuminen pelottaa. Tai kun ovi, jonka takana olet jo kauan odottanut, ei vieläkään avaudu.

Luotatko, vaikka sydämeesi sattuu. Vaikka pettymyksen ja kivun kyyneleet tulevat tutuiksi. Luotatko silloinkin, kun vain pyydän hyppäämään tuntemattomaan, vailla tarkkaa tietoa suunnasta tai määränpäästä.

Lopulta, kun kysymyksesi ei enää jätä rauhaan, minun on pakko katsoa silmiisi ja todeta: luotan. Vaikka siltä ei aina tuntuisi, valitsen luottaa. Pudotan pois kaiken itse rakentamani, murran muurit ja lasken aseet. En enää elä minä, vaan sinä minussa.

dav

Vastauksesi saapuu illan tuulessa tutun virren sanoin. Olet aina kanssani, kävi miten tahansa.

//Anna