Tein virheen

Katse maassa kävelen pois

Kuullessani hauraan kuiskauksesi
Tajuan tehneeni virheen

Luulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli

Etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osannut asettua osaasi

En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen

Käännyin pois
Juuri silloin
Kun oli aika kääntyä kohti

Kävelin pois
Juuri silloin
Kun oli aika astella lähelle

Tajuan tehneeni virheen
On aika kääntyä takaisin

Palaan viereesi aroin askelin
Istahdan muurisi juurelle

Odotan

Sinun huomaavan paluuni
Uskaltavan
Luottavan
Antavan anteeksi
Kertovan siitä, mitä olin sisälläsi jo nähnyt
Alkavan kivi kerrallaan purkaa muuriasi

Annatko vielä mahdollisuuden?

// Suvi

Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.

Kiitollisuudesta

Gratitude makes sense of our past, brings peace for today and creates a vision for tomorrow.Unknown-

Mitä jos huomenna aamulla heräät, ja sinulla on elämässäsi jäljellä vain ne asiat, joista muistit tänään kiittää?

On niin helppoa pitää itsestään selvänä kotia, terveyttä, perhettä ja ystäviä. Työpaikan saamisen puolesta tuli aikanaan hermoiltua, mutta nyt kun sinne on jo useamman vuoden ajan joka päivä ajellut, on sekin muuttunut arkiseksi, normaaliksi, eikä se aiheuta mitään suuria kiitollisuuden tunteita.  Mutta ehkä kiitollisuuden ei pitäisikään olla mikään tunneasia.

Olin jo pitkään miettinyt, että jonkinlaisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen voisi olla hyvä idea. Vihdoin tänä syksynä avasin uuden vihkon ensimmäisen sivun, ja kirjoitin sinne tuon yllä olevan lainauksen. Sen jälkeen olen listannut vihkooni ihan tavallisia, arkisia asioita, joista olen kiitollinen, kun vaan muistan pysähtyä niitä huomaamaan. Esimerkiksi tällaisia:

oman peittoni alle lähes joka yö kipittävät pienet, viileät varpaat

aamun hetki, jona ehdin käpertyä vähän liian pieneen sänkyyn silittelemään pientä pörröistä päätä

kotipihan punertuvat pihlajat

puolestani lähtövalmiiksi tankattu auto

hymy, joka ilmestyy kasvoille ihan itsestään

hyvä musiikki

kukat keittiön pöydällä

Kiitollisuus auttaa näkemään kaiken sen mitä minulla jo on sen sijaan, että keskittyisin ainoastaan siihen, mitä vielä puuttuu. Mistä sinä tänään kiität?

//Anna

Selällesi kuiskasin kiitoksen

Vihdoin nostin katseeni
vain huomatakseni
sinun jo kääntyneen
 
Ymmärsin sinua
sillä minulla meni vuosia
ennen kuin ymmärsin
edes itseäni
 
Vasta viime aikoina
olin alkanut hahmotella sanoja sille
minkä sinä olit oikein aavistellut
minkä kanssa olit oppinut astelemaan
varpaisillaan
 
Minun ääriviivattomat hetkeni
sirpaleinen sisimpäni
kaikki ne vuodet
kun tietämättä ja tietäen
pidin itsestäni kaukana sinut
ja monet muut
 
Ne olivat minut paljastaneet
Olin pysynyt piilossa itseltäni
mutta en muilta
 
Ja siinä samassa
kun näin selkäsi
tiesin sinun odottaneen
että kohtaisin itse oman ytimeni
että kertoisin sinulle siitä
mitä jo olit minussa nähnyt
 
Nyt pystyin enää
kuiskaamaan perääsi kiitoksen
siitä että jaksoit yrittää niin pitkään
vaikka aika ei riittänyt meille
eikä minulle
 

// Heini

Tämä teksti syntyi Annan viimeviikkoisen Varpaisillaan-tekstin inspiroimana.

Luovuudesta

Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.

Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.

Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.

Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?

// Suvi

Varpaisillaan

Lähellään on kuljettava varpaisillaan,
silitettävä silkkihanskoin,
pidätettävä hengitystä
Varoen vahingossa satuttamasta,
huomaamatta hylkäämästä

Olen lintu häkissä,
ase ohimolla,
peläten hetkenä minä hyvänsä
tekeväni sen kohtalokkaan virheen
joka paljastaa

etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osaa asettua osaansa
enkä osoittaa välittämistäni niin,
että tulisin oikein ymmärretyksi
En uskalla katsoa, en koskettaa,
ettei sitäkin tulkittaisi väärin

Jatkuva varuillaan olo vaatii veronsa
Happi pakenee keuhkoista
Väsyn vaatimuksiin,
uuvun odotuksiin,
enkä jaksa yrittää enempää

Niinpä lasken katseeni,
enkä näe,
että juuri samalla hetkellä hän nostaa omansa
Kivi kerrallaan alkaa purkaa muuria sydämensä ympäriltä
vain huomatakseen
etten enää ole sen toisella puolella odottamassa

//Anna

Sanan valta

Sanat karkaavat suustani ennen kuin ehdin saada niitä kiinni.

Ärtyneet, loukkaavat, ajattelemattomat, varomatta viskotut sanat.

Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.

Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.

Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.

Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.

// Suvi

Lukuhetkiin

Lukaisimme kesällä muutaman teoksen, joista haluamme vinkata teillekin! Mitkä kirjat olivat osa sinun kesäsi parhaita lukuhetkiä?

Heather Morris: Cilkan tarina – Nuori nainen ensin Auschwitzissa ja sitten vielä Siperian työleirillä. Raastava ja raju kertomus kärsimyksestä, joka on kohtuuton, ja toivosta, joka on loppumaton.

Inka Nousiainen: Mustarastas – Tositarina isoveljestä, joka katosi jäljettömiin, ja pikkusiskosta, joka vielä aikuisenakin kantaa ikävää mukanaan.

Kimmo Oksanen: Ohikuljetut – Helsingin sanomien toimittaja tutustui romanialaiseen romaniperheeseen, joka saapui kerjäämään Helsingin kaduille yli 10 vuotta sitten. Ohikuljetut paljastaa, kuinka monta kertaa itsekin on kulkenut ohi niin ajatuksissaan, asenteissaan kuin teoissaankin. Kirjan on kuvittanut Helsingin sanomien kuvaaja Heidi Piiroinen.

lukuhetkiin

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa – Taitavasti rakennettu tarina ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä, surusta ja lopulta yhteen kuulumisesta ja rakkaudesta. Viimeisillä sivuilla kirjan kaksi erillistä tarinaa nivoutuvat yhteen niin upeasti ja saumattomasti, että lukijalta pääsee väkisinkin hämmästyksen ja ihastuksen huokaus – niinpä tietenkin, miten en tätä heti tajunnut!

Sofi Oksanen: Koirapuisto – Pitkästä aikaa kirja, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Kirja kertoo Ukrainassa rehottavasta vauvabisneksestä, sen voittajista, häviäjistä ja kaikesta mitä siihen väliin jää. Kaikesta huomaa, että tekijä on todella paneutunut aiheeseensa ja tehnyt huolellista taustatyötä, mikä lisää lukukokemuksen miellyttävyyttä. Kirjan kieli on vaivatonta ja tarina etenee kuin itsestään pitäen otteessaan loppuun saakka.

Suvi Vaarla: Westend – Taiten kirjoitettu kuvaus yhden perheen elämästä 1990-luvun laman aikana. Tarina mietitytti pitkään jälkeenpäinkin. Tunne- ja ihmissuhdekuvaus oli vahvaa ja oivaltavaa. Vaikka asiat voivat olla eriä, tunteet voivat olla samoja.

Siveltimen vetoja

Melkein huomaamattani vilkaisin kirkkaaseen peiliin vaaleiden valojen alla. Huomasin kasvoillani uuden uurteen. Se alkoi läheltä nenänvartta ja kulki poskeni päällä kohti ohimoa kuin aalto. En voinut olla ihailematta sen hentoa kaarta, se näytti taiteelta.

Elämä oli maalannut kasvojani. 

Uurre oli asettunut kauniisti jo aiemmin muotoutuneiden lomaan. Vuosien mittaan se vahvistuisi, ottaisi paikkansa vahvemmin, kunnes se olisi mukanani jokaisessa valokuvassa, jokaisessa hymyssä. Sen silittäminen olisi mahdotonta, enkä siitä edes haaveillut.

Haluaisin kantaa kurttuni kauniisti, arvostaen. Haluan muistaa, että jokaisella uurteella, kaikilla rypyilläni on tarina kerrottavanaan. Ilman tarinoitani en olisi minä. Haluan muistaa, että elämä on lahja. Ja mitä enemmän saatuja päiviä, sitä enemmän taiteilijan siveltimen vetoja. Kuin lahjanarujen jälkiä pakettien päällä.

Huomasin, että elämä oli koskettanut myös katsettani. 

// Heini

Aamulla varhain

Aamu valkenee lupaavan kirkkaana eikä edellispäivän sateista ole tietoakaan. Vaikka onkin heinäkuu, lämpömittari ei näytä näin aikaisin aamulla vielä edes kymmentä plusastetta. Veden lämpötilakin näyttää käyneen yön aikana melko lähellä nollaa.

Ei auta – edellisiltana sovittu aamu-uinti on edessä. Kiskon ylleni edellisestä uinnista vielä kostean uimapuvun ja kietoudun pyyhkeeseen. Aina aamu-uinti on kuitenkin kannattanut. Sen ajatuksen voimalla astun ovesta ulos ja astelen kohti aamuauringossa kimmeltävää lampea ja laituria sen rannalla.

Aurinko heittää ensi säteitään sinisenä välkehtivän lammen pintaan. Yön aikana noussut usva leijailee vielä hiljalleen veden pinnan yllä. Tuntuu uskomattomalta, että sateista ja harmaata päivää seuraa tällainen kirkas, kuulas ja kaikkea kaunista lupaava aamu.

Laskeudun laiturin portaat alas ja pulahdan raikkaaseen veteen. En halua rikkoa aamun rauhaa, joten uin pienen kierroksen laiturin lähellä niin hiljaa kuin suinkin pystyn. Vilpoisa vesi karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistäni ja jo ennen kuin käännyn takaisin laituria kohti tiedän, että aamu-uinti kannatti jälleen kerran.

Heräävä luonto herättää minutkin.

// Suvi