Mihin viimeksi jäätiin

”On niin mahtavaa, kun on sellaisia ystäviä, joiden kanssa voi aina jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka ei oltaisi nähty pitkään aikaan”.

Olen miettinyt, mitä nuo sanat todella pitävät sisällään. Onko oikeasti mahdollista jatkaa siitä, mihin vaikkapa vuosi sitten jäätiin? Vuoden aikana molempien elämässä on varmasti tapahtunut paljon kaikenlaista: onko mahdollista kiriä väliin jäänyt aika kiinni? Käytännössähän kyse on siitä, että palataan vuosi taaksepäin ja yritetään referoida vuoden tapahtumat. Uskon, että pystymme melko nopeasti kertomaan pääpiirteittäin, mitä olemme tehneet. On kuitenkin lähestulkoon mahdotonta kuroa jälkikäteen sanoilla kiinni kaikkea sitä, mitä olemme vuoden aikana tunteneet ja ajatelleet. Emmehän välttämättä enää itsekään muista, mitä useita kuukausia sitten joistain asioista tunsimme tai ajattelimme. Ja eivätkö juuri tunteet ja ajatukset ole ihmissuhteiden tärkeimpiä rakennuspalikoita?

19.8

Jos emme ole nähneet ystäväämme pitkään aikaan, vaikka vuoteen, emme voi tavatessamme jatkaa siitä, missä nyt olemme. Meidän täytyy palata siihen, missä viime tapaamisen aikaan olimme, ja yrittää lyhyessä ajassa parhaamme mukaan täyttää aukot. Emme kuitenkaan pysty täyttämään niitä kaikkia, ja mitä pidempi aika edellisestä tapaamiskerrasta, sitä enemmän aukkoja väistämättä jää.

Ajattelen, että ihmissuhteiden on haastavaa (*) syventyä ja kehittyä, jos näemme toisiamme kerran vuodessa (emmekä pidä siinä välissä juurikaan yhteyttä) jatkaen aina siitä, mihin viimeksi jäimme. Sehän tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseinen ihmissuhde on vuoden tauolla, sillä aikaa kun elämä muilta osin menee eteenpäin. Tavatessamme yritämme pikakelata menneen vuoden tapahtumat ja päivittää toisemme ajan tasalle kuulumisistamme.

Uskonkin, että tuolla alun lauseella halutaan ennemminkin kuvata sitä, kuinka ihanaa on, että elämässä on sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa (pitkästä tauosta tai välimatkasta huolimatta) yhdessäolo on aina luontevaa, tuttua ja helppoa. Luulen, että kasvaakseen ja kehittyäkseen ihmissuhteet tarvitsevat kuitenkin sitä, että avaamme toisillemme tunteitamme ja ajatuksiamme kulloisenkin elämänvaiheen keskellä.

// Suvi

(*) Toki on sellaisiakin ihmissuhteita, jotka kehittyvät, vaikka tapaamiset olisivat harvemmassa. Paljon työtä se varmasti kuitenkin vaatii. 

Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Ikuinen kesä?

Tämä on tällä erää viimeisen vierailijamme teksti! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta. Loppukesän lomailemme perjantaipostauksista, mutta maanantaisin tapaamme tekstien äärellä kuitenkin tuttuun tapaan. 🙂 

***

Pitkään suunniteltu viikonlopun telttareissu Saimaalle kariutui huonojen sääennusteiden takia. Sadetta, ukkosta ja kylmää enteilevät taulukot eivät houkutelleet lähtöön. Toki huonossakin säässä pärjää, mutta nautinto on toinen juttu. Sää on pukeutumiskysymys -tyyppiset lausahdukset tuntuvat valjuilta yrityksiltä vähätellä ilmojen merkitystä. Ihan eri asia on retkeillä rantakallioilla auringonpaisteessa kuin veden vihmoessa ja sumun peittäessä näkymät.

Telttaretken peruuntuminen käynnisti ajatusleikin siitä, mitä tapahtuisi, jos Suomen maantieteellinen sijainti vaihtuisi jonnekin eteläiselle pallonpuoliskolle. Ensimmäinen ajatus oli, kuinka kaikki olisi helppoa! Ei säävarauksia, raskaita talvivaatteita ja loputonta pimeyttä. Melankolisuuteen taipuva sielunmaisema varmasti muuttuisi jatkuvassa auringonpaisteessa. Arkiset toimetkin tuntuisivat sujuvammilta, kun aamulla voisi polkaista kesävaatteissa töihin ympäri vuoden loskassa tarpomisen sijasta.

Lämpimässä ihmisten kohtaaminen olisi mutkattomampaa.  Räntäsateessa tai paukkupakkasessa ei ole luontevaa jäädä juttelemaan tuttujen kanssa kadulle, kun kaikki kiiruhtavat kaulukset pystyssä eteenpäin. Keskitalven sysipimeässä on vaikea edes nähdä vastaantulijaa. Toista on auringossa, kun olohuoneet laajenevat pihoille, rannoille ja metsäpoluille.

Jos aurinkoa ja lämpöä riittäisi pidempään, myös sään kyttäämisen voisi lopettaa. Kesällä Suomessa olo on nimittäin hieman levoton. Hyvällä säällä tuntuu, että täytyy ahnehtia kaikkea; ulkoilua, uimista, retkeilyä ja kaikkea sitä, mitä lämpö tarjoaa. Jos lämpöä ja auringonpaistetta riittäisi pidempään, kesäkiire helpottaisi.

bty

Ajatus jatkuvasta kesästä tuntuu houkuttelevalta. Olisinko kuitenkaan valmis vaihtamaan vuodenaikoja, niitä pimeitäkään, aurinkoon? Läpi vuoden kestävästä kesästä puuttuisivat kirpeät syysillat, heräävä kevät ja talven maaginen sininen hetki. Elämän jakaminen kynttilänvalossa pöydän ääressä sateen vihmoessa ulkona. Pakkasen puremat posket ja ruskasta punertuvat puut. Olkoon siis välillä räntää ja harmaata, otan sen kaiken – ja huumaannun taas seuraavasta kesästä kuin ensimmäistä kertaa.

PS. Eivätkä epämääräiset sääennusteet aina pidä kutiaan. Jo kertaalleen peruutettu telttareissu teki uuden tulemuksen, kun koko viikon sääkartalla kummitelleet ukkospilvet olivat vaihtuneet leppoisaan poutasäähän. Ei kun matkaan! Telttailu tosin vaihtui yöpymiseksi olohuoneen sohvalla, mutta se on jo toinen tarina – eikä liity säähän mitenkään.

// Riikka

Matkalla merkitykseen

Menetin alkukesästä ystävän sille pelottavalle s-kirjaimella alkavalle peikolle, joka tuntuu tätä nykyä heittelevän pesäkkeitään sinne sun tänne. Lainasin kirjastosta aiheesta kertovia kirjoja, selasin blogeja ja luin lehtijuttuja. En (tietenkään) ollut kysynyt tätä ystävältäni, mutta halusin tietää miltä tuntuu, kun tietää kohta kuolevansa.

”Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. (…) Me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen.” Astrid Swan: Viimeinen kirjani

”Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.” Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

matka

Lukiessani näiden rohkeiden naisten lauseita ajattelin, että ehkä kuoleman läheisyys tuntuukin siltä, että tietää todella elävänsä. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja tärkeysjärjestyksen. Kun tuttu ja turvallinen järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jäljelle jää vain se, millä on lopulta merkitystä.

Jospa meidän kaikkien ei tarvitsisi käydä läpi pahinta mahdollista oppiaksemme pitämään tavallista erityisenä ja arkista arvokkaana. Tänä syksynä lähden matkalle, jonka aikana aion ottaa selvää siitä, mitkä asiat juuri minulle ovat kaikkein merkityksellisimpiä, ja miten voisin niihin panostaa ja niitä vaalia. En halua menettää jotain, ja vasta sen jälkeen herätä huomaamaan, mikä aarre käsissäni olikaan.

Ajatus on vasta alussa, enkä tarkkaan tiedä mihin tämä matka johtaa. Todennäköisesti paljon lähemmäs, kuin luulinkaan.

//Anna

Ihmisyyden ihme

Tänään jatkuu vierailijoidemme perjantaipostaukset! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta.

***

Siinä hetkessä, kun saan katsella lentokoneen ikkunasta alla levittyvää, vielä tuntematonta maata juuri siltä korkeudelta, josta maisema näyttää hassulta miniatyyrimaailmalta, on jotain maagista. Ensin erotan vain eri sävyisiä vihreitä, ruskeita ja sinisiä läiskiä; peltoja, kaupunkeja, merta ja jokia. Hetken päästä ilmestyvät tiet, joilla käy muurahaispolun kaltainen kuhina. Sitten katujen varsille alkaa ilmestyä nopeasti kasvavia taloja ja ennen kuin huomaankaan, tömähtävät renkaat maankamaralle.

Sieluni valtaa riemu ja pakahduttava odotus. Seikkailu! Haiskahtaa seikkailulta!

Nina 1

Ensimmäiset tuoksut tulvahtavat kummallisina, välillä kutsuvina ja välillä luotaantyöntävinä heti, kun pitkän nenänsä työntää koneen ovesta ulos. Mitä kauempana on koti, sen vieraammat ovat tuoksut. Sitähän minä lähdin etsimään ja ihmettelemään, erilaisuutta.

Ulkoisesti sinut on rakennettu kanssani samanlaisella sapluunalla. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, nenä ja korvat. Ehkäpä sapluuna on ollut parikymmentä senttiä lyhyempi ja neljäkymmentä kiloa kevyempi, silmistä on tehty pienemmät ja hiuksista tummat ja kiiltävät, mutta silti olet selvästi kanssani samaa lajia. Kuitenkin näet maailman niin eri tavalla.

Minä tulen sinun maailmaasi muukalaisena. Hämmästelen outoja tapojasi, ihastelen ruokaa, jonka loihdit. Tutkin temppelialueita, kummastelen, miten uskosi voikin olla niin erilaista kuin omani. Kammoksun ällöttäviä ötököitä, ihastelen värikkäitä perhosia, hassuja apinoita.

20190731_224601

Haluan kokea sitä mikä on kaikkein kauimpana arjestani, nähdä jotain mitä en koskaan ole nähnyt. Vaeltaa viidakossa, laskea koskea, tutkia luolia, syödä sammakoita, ajaa skootterilla auringonlaskua kohti vuorenrinteitä kiemurtelevia kinttupolkuja pitkin. Ratsastaa norsulla, ihailla merenalaista maailmaa, telttailla rantahietikossa myrskysäällä, uida auringon noustessa, maistaa jokaista eksoottista hedelmää. Täyttää sydämeni uudella ja oudolla. Haluan kuulla, miten omituisesti yhteisölläsi on tapana viettää häitä, viettää hautajaisia, hoitaa terveyttä, huolehtia perheestä. Mitä kummallisempi tarina, sen innokkaammin haluan kuulla lisää.

Ja sitten kuitenkin suurimman ihmeen löydän siitä hetkestä, kun me kaksi maailmoinemme istumme pimeässä kuohuvan meren rannalla katsellen pienten, bambusta punottujen kalastajaveneiden kirkkaita valoja horisontissa. Meri huumaa tuoksullaan ja kädenlämpöinen vesi huuhtoo varpaitamme. Sinä kerrot peloistasi, haaveistasi, haavoistasi. Kerrot pettymyksistä, kerrot kivusta. Kerrot uskostasi, toivostasi, rakkaudestasi. Siinä kuunnellessani olen sen äärellä, mikä on kaikkia eksoottisia kokemuksia suurempi: sinä oletkin samanlainen kuin minä.

Ihmisyys sinussa on samaa kuin ihmisyys minussa.

Nina 2

Lopulta toivot samoja asioita kuin minä, vaikka saatat värittää toiveesi erilaisilla sävyillä ja pukea saman haaveen päälle erilaisen vaatteen. Pitelet minua tiukasti kädestä koko pitkän keskustelumme ajan. Minusta se tuntuu oudolle, mutta tiedän, että niin maassasi ystävästä pidetään kiinni. Tätä hetkeä varten kannatti matkustaa toiselle puolelle maailmaa.

Lähdin etsimään erilaisuutta, tulin kosketetuksi samanlaisuudella.

20190731_224809

Arkeni keskellä palaan uudelleen ja uudelleen tuohon hetkeen valtameren rannalla. Mieleni valtaa paitsi nöyrä kiitollisuus siitä, että annoit minun nähdä sydämesi, myös häpeä. Kuinka monta koskettavaa kohtaamista ohitankaan tavallisena tiistaina ja torstaina, kun painan katseeni ruutuun ohimennen lausutun tervehdyksen jälkeen? Tai jättäessäni kysymättä lisää, kun joku ensisilmäyksellä erilainen vihjaisee, että viime päivissä on ollut muutakin kuin vaaleanpunaista? Miksi niin harvoin pysähdyn erilaisuuden alle kätkeytyvän samanlaisuuden äärelle Sörnäisten metroasemalla tai työpaikkani kahvihuoneessa?

Yhteisen iltamme kaltaista ihmisyyden ihmettä on arkeni täynnä. Ja todella toivoisin, ettei sitä nähdäkseen tarvitsisi lentää toiselle puolelle palloamme.

// Nina

Ojennetuksi tulemisen taito

Kritiikki. Palaute. Kommentti. Korjaus. Huomautus. Ojentaminen.

On väistämätöntä, että läheisissä ihmissuhteissa toinen osapuoli alkaa joskus ärsyttää. Silloin ärsytyksen aiheesta tulee yleensä sanottua. Joskus huomauttaminen on aivan paikallaan, toisinaan taas ei. Kaikkihan me varmasti tunnistamme ne tilanteet, joissa ärsyyntyminen johtuu enemmänkin meistä itsestämme kuin toisen osapuolen toiminnasta.  Silloin saattaa olla parempi vain olla hiljaa ja miettiä, mistä oma tunne kumpuaa. Joskus on kuitenkin paikallaan huomauttaa läheisillemme, jos heidän toiminnassaan oikeasti on jotain korjattavaa.

Haluaisin itse olla sellainen ihminen, jolle voi sanoa, jos teen jotain ajattelematonta, typerää tai ärsyttävää. Etenkin jos se alkaa muuttua toistuvaksi käyttäytymismalliksi, toivon, että ympärilläni olevat ihmiset ottaisivat asian rohkeasti puheeksi. Haluan, että lähimmät ihmissuhteeni sisältävät luvan, oikeuden ja joissain tapauksissa jopa velvollisuuden puuttua asiaan, jos toimin typerästi tai jokin elämässäni näyttää menevän pahasti metsään.

edf

Haluan myös oppia ottamaan nuo neuvot vastaan oikein. Tunnistan kyllä, että ensimmäinen tunnereaktio ei kovinkaan usein ole rakentava. Reagoin useimmiten tällaisissa tilanteissa melko lapsellisesti kiukutellen, kun huomautus osuu oikeaan ja oma epätäydellisyys tulee esiin ärsyttävän selvästi. Toivoisin kuitenkin, että muistaisin noissa tilanteissa aina lähimmäiseni motiivin: rakkaudesta minuun hän haluaa parastani, ja parasta meidän suhteellemme. Haluan oppia reagoimaan läheisteni huomioihin rakentavasti: kuunnella heidän viestinsä, ottaa sen vastaan ja pyrkiä muuttamaan toimintaani parempaan suuntaan. Toivoisin, etten suuttuisi, jos minulle huomautetaan jostain ärsyttävästä toimintatavastani. 

Haluan ajatella, että läheiseni haluavat minulle hyvää, ja joskus se tarkoittaa sitä, että heidän on annettava korjaavaa palautetta toiminnastani. On turvallista tietää, että elämääni tarkastelee joukko ihmisiä, jotka rakastavat minua ja haluavat parastani, ja tarvittaessa korjaavat kurssiani oikeaan suuntaan.

// Suvi

Päivä jona lopetin kahvinjuomisen

Iloksemme olemme saaneet blogiimme ensimmäiset vierailijat! Tänään sekä kahtena seuraavana perjantaina julkaisemme tekstin kolmelta kirjoittajalta, jotka jakavat rakkautemme kieleen ja kirjoittamiseen. Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta.

***

Minulla oli pitkään ihana aamukahvirutiini.

Laitoin itselleni aamupalalla mutteripannukahvia maitovaahdolla. Se oli maailman parasta. Pieni kahvinkeittorutiini, sitten hetki jolloin pystyin istua alas iso kuppi kädessäni ja nautiskella. Tämä pieni hetkeni kantoi minua Suomen talven yli ja oli oma uusi päivä odottaa -hetkeni.

Pari viikkoa sitten tapahtui kummia. En enää odottanutkaan hetkeäni kahvikupin kanssa. En enää hymyillyt avatessani kahvirasiaa. Aamukahvihetki ei tuntunut enää maagiselta ja rentouttavalta.

Joskus käy niin, että meidän erityishetkemme muuttuvat tavallisiksi. Me totumme niihin eikä luksus ei ole enää luksusta, vaan aivan tavallista.

Me lellimme luksuksemme pilalle. Se, mikä meille on eilen ollut todella erityistä, on tänään vain osa arkeamme.

edf

Minä päätin, että haluan luksukseni takaisin. Kahvihetken taian. Haluan tuntea odotusta ja innostusta, kun kahvikoneesta kuuluu sihinä. Haluan, että maitovaahto on taas luksusta ja että vaalin kahvihetkiäni erityisenä ilona.

Joskus meidän tarvitsee erota toviksi asiasta, josta on tullut meille liian tavallista. Ehkä sitten saamme mahdollisuuden iloita siitä uudelleen. Siksi päätin, että on aika lopettaa aamukahvi siihen asti, kunnes oikeasti haluan sitä – ja haluan sitä kovasti.

Joka aamu kysyn itseltäni: haluatko kahvia? Haluatko oikeasti kahvia? Ei rutiinin takia vaan ilon ja nautinnon takia.

Ja varmaankin jonain päivänä olen taas innoissani kahvikupistani. Arvostan taas kahvin makua ja omaa hetkeäni. Ja tiedän, että olen siunattu, kun minulla on luksusta elämässäni.

// Hannah