Vuoden ensimmäisenä aamuna

Tämän kevään ajan jokaisen kuukauden viimeisenä perjantaina blogissamme vierailee Hannah, joka käväisi täällä jo kesällä yhden tekstin verran. 

Havahdun unesta enkä ensimmäisten sekuntien aikana tiedä, mitä tapahtuu. Hetken päästä tajuan, että naapurimme on sytyttämässä uuden vuoden ilotulituksiaan. Neljävuotiaani herää ja käpertyy viereeni. Nousemme yhdessä katsomaan ilotulitusta ja huokailemme ihastuksesta katsoessamme, kun rahaa palaa ja pallomme saastuu entisestään.

Kello on 00:04, ja uusi vuosi on syntymässä. Neljävuotias on palannut nukkumaan, mutta minä mietin vuotta 2019.

On jännä, kuinka jotkut asiat näyttävät jo niin kaukaisilta, etteivät ne edes tunnu tapahtuneen tänä vuonna. Jotkut asiat taas ovat niin raikkaina mielessäni.

Hannahin eka perjantai

Jos minun pitäisi valita sana vuodelle 2019, se todennäköisesti olisi tietoisuus.

Niin monia asioita tuli näköpiiriini. Jotkut ovat pieniä asioita, kuten kauramaito, lihan vähentäminen, minimalismi, vaateteollisuuden tuhoava vaikutus planeettaamme. Jotkut ovat suuria asioita, kuten amerikkalainen politiikka, Brexit, ilmaston lämpeneminen. Vähitellen minulle selvisi, että nuo kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Pienet ja suuret asiat, kaikista niistä koostuu jättimäinen ongelmien ja ratkaisujen verkko. Ymmärsin enemmän globaalisti tapahtuvista asioista. 

Yritän suodattaa tärkeimmät asiat vuodesta 2019 ja viedä ne mukanani 2020-luvulle.

On hullua aloittaa tämä uusi vuosikymmen monilla samoilla ongelmilla, joita meillä oli vuonna 2000. Toisaalta ehkä vasta nyt näemme isomman kuvan selkeämmin. Olen hämmästynyt siitä, kuinka hitaasti näemme muutoksen järjestelmissämme, poliittisesti ja henkilökohtaisesti. Se on monilla tasoilla turhauttavaa.

Joten jos voisin valita sanan 2020-luvulle, tai vaikka edes vain vuodelle 2020, se olisi muutos.

Että tietoisuus saisi aikaan muutosta. Muutosta kodin rutiineissa, henkilökohtaisella tasolla ja myös yhteiskunnan tasolla. Että tartumme aiheisiin, jotka herättävät intohimoa, ja pääsemme käsiksi asioihin niiden takana. Että muutos tapahtuu.

Emme voi emmekä pysty muuttamaan kaikkea, mutta tärkeintä on aloittaa. Me voimme!

// Hannah

Matkalla merkitykseen: suunnitella ja sitoutua

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että aika ei koskaan riitä kaikkeen. Avun ja tuen tarve ympärillä on aina suurempi kuin mitä pystyn antamaan. Ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, on aina enemmän kuin joiden kanssa on mahdollista nähdä. Työn voisi aina tehdä paremmin. Koti olisi kiva pitää siistimpänä, liikkua voisi useammin, kotiruokaa laittaa tiheämmin.

Kaikki tuo tarkoittaa, että on pakko valita. Keiden kanssa vietän aikaani päivittäin, viikottain, kuukausittain? Mihin juttuihin käytän saamani tunnit? Ketkä ihmiset ja mitkä asiat ovat prioriteettejani? Entä paljonko tarvitsen lepoa? Olen tullut huomaamaan myös sen, että jos en tee valintoja tietoisesti, ajaudun todennäköisemmin käyttämään aikaani toisin kuin haluaisin. Joko laiskottelen tai uuvun ja joka tapauksessa ainakin elän arvoristiriidassa.

Olen siis alkanut suunnitella ja kalenteroida enemmän. Se on tuonut uudenlaista levon tuntua elämääni.

Arkipäivien suunnittelussa pärjään jo ehkä kohtuullisesti. Olen kuitenkin viime viikkoina huomannut, että isompien kokonaisuuksien suunnittelu ja niihin tarttuminen on hankalampaa. Olen törmännyt muutamassa eri yhteydessä ajatukseen, joka on mietityttänyt.

Ihmisellä on taipumus aliarvioida itseään suurissa asioissa ja aliarvioida itseään pienissä asioissa. *

Usein yliarvioimme sen, mitä voimme saada aikaan lyhyessä ajassa, ja aliarvoimme sen, mitä voimme saada aikaan pitkässä ajassa.**

Luulen, että tiedän melko hyvin, mihin aikani ja voimani riittävät päivä- ja viikkotasolla. Mutta pidemmillä aikaväleillä ja isommissa jutuissa tunnistan em. otteiden väitteen: aliarvioin aikani ja sen, mihin pystyisin, enkä siten sitoudu asioihin, joihin ehkä pitäisi.

Tulevina kuukausina päätänkin kiinnittää huomiota siihen, miten ajattelen ajastani isommassa mittakaavassa ja sitoutumisesta suurempiin projekteihin. Toivon, että saan itseni kiinni silloin, kun aliarvioin aikaani ja voimiani enkä siksi uskalla sitoutua. Vaatinee uskallusta tehdä jatkossa toisin kuin mihin on tottunut, mutta koitan muistaa silloin ystäväni sanat: ”Tää maailma on niin kesken. On kiire käyttää aika mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, auttaen ja muita palvellen.

// Heini

*Vakkuri, K. 2010. Sinä kirjoitat kirjan. Kirjapaino, Helsinki.

**Aamukahvilla-podcast. 2. jakso.

Saman pöydän ääressä

Keskeytän puuhani ja keskityn painamaan tämän hetken mieleeni.

Keittiön pöytää on jatkettu ja pidennetyn pöydän ääreen katettu toistakymmentä paikkaa. Tuoleille ja penkeille on kokoontunut joukko meille rakkaita, enemmän ja vähemmän toisilleen tuttuja. Keittiö täyttyy kotoisasta puheensorinasta, kun kuulumisia vaihdetaan ja tarjoiluastioita kierrätetään pöydän ympäri.

Viereisestä huoneesta kuuluu lasten ääniä. He kuulostavat viihtyvän varsin hyvin ilman meitä aikuisiakin. Käyn kurkistamassa salaa ovelta ja hymyilen itsekseni, kun matolla sulassa sovussa värikynien kanssa askaroivat niin kyniä mutusteleva yksivuotias kuin värityskuvaansa uppoutunut eskarilainenkin.

24.1

Annan katseeni viipyä kengistä täyttyneessä eteisessä, lasten jumppatuokion jäljiltä rypistyneessä olohuoneen matossa ja pysähdyn lopulta tarkkailemaan keittiöön kokoontuneita. Huokaan hiljaisen kiitoksen tämän kaiken antajalle. Kiitän kodista, johon kutsua. Iloitsen ystävistä, jotka kutsua.

Tätä varten tämä koti meille annettiin: jaettavaksi.

// Suvi

Tämä kirjoitus päättää tammikuisen perjantaisarjamme hetkistä, joihin olisimme halunneet jäädä.

Ole läsnä

Vanhempainillassa pohdittiin, miten näkisi lapsen pään sisälle. ”Aina kun kysyn pojaltani, miten koulupäivä meni, saan vastaukseksi: ihan hyvin”, tuskaili yksi isä. ”Kun yritän kysellä tarkemmin, lapsi ei tunnu joko muistavan mitään, tai ei halua jutella sen enempää. Mistä tiedän miten hänellä menee, kun hän ei puhu mitään?”

Minäkin olen kysynyt monta kertaa miten päivä meni, ja vastaus on aina sama, välinpitämätön ”Ihan hyvin”. Illalla nukkumaan mennessä sanotkin yhtäkkiä: ”Äiti, mä olin välitunnilla ihan yksin.” Hämmästyn, ethän ole sanonut mitään aiemmin. ”No en mä muistanut.”

läsnäolo

Kun on jo hämärää ja hiljaista, olen vierelläsi rauhassa ja tasaamme yhdessä hengitystä pitkän päivän jälkeen. Kurkotat kohti silloin, kun olet varma siitä, että olen lähellä.

Ensin tulee läsnäolo, sitten vasta sanat.

//Anna

Kainalossa

Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormiesi päillä pehmeää kylkeäni.

Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.

perjantai 170120

Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.

Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.

Sinun jo noustessa uusiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.

// Heini

Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Samassa tahdissa

Kävelette reipasta tahtia, ilmiselvästi tietäen mihin olette matkalla. Tai ehkä vain haluatte päästä nopeasti ulos. Sinulla on päässäsi peruukki ja kädessäsi juomapullo. Puolisosi kävelee muutaman askeleen edelläsi. Otat kulauksen pullosta.

”Löytyi uus kyhmy. Joudun taas sädehoitoon”, toteat.
”Ai, mistä?”, puolisosi kysyy kääntämättä katsettaan puoleesi.
”Tästä”, vastaat ja hierot kohtaa hieman vasemman rintasi yläpuolella.

Puolisosi vastaa sanoihisi hiljaisuudella ilmeenkään värähtämättä. En tiedä mitä hänen mielessään tuona hetkenä liikkuu enkä mitä itse uutisesta ajattelet. En tiedä historiastanne enkä nykyhetkestänne mitään. Näen vain iäkkään pariskunnan kävelemässä sairaalan käytävää pitkin.

”Ei jaksa kävellä ihan näin nopeasti”, jatkat.

13.1.vol2.

Puolisosi ei vastaa vieläkään mitään, mutta hidastaa tahtiaan ja sovittaa askeleensa sinun askeleihisi. Tuossa lyhyessä hetkessä sydäntäni kivistää teidän molempien puolesta. ”Anna niiden hoitojen tepsiä”, huokaan ylöspäin.

Haluaisin sanoa teille niin paljon, kuitenkaan tietämättä yhtään mitkä sanat valitsisin. En tiedä tilanteestasi mitään. En tiedä, onko sydämesi toivoa täynnä vai jouduitko juuri luopumaan viimeisestäkin toivosta, monien pettymysten jälkeen seitinohueksi haurastuneesta. En tiedä, pälyiletkö pelokkaasti tulevaan vai hyväksytkö hiljaa sairautesi etenemisen. En tiedä, murehditko menneitä vai tarkasteletko elettyä elämää kiitollisin mielin.

Jokin puolisosi käytöksessä liikuttaa sisintäni. Toivon kai, että osaisin hänen laillaan sovittaa askeleeni niiden tahtiin, jotka eivät jaksa kulkea niin nopeasti. Hidastaa niiden viereen, jotka kärsivät. Pysähtyä vaikka paikoilleen, jos tarpeen on. Etten ainakaan kiihdyttäisi kulkuani päästäkseni pakoon kipua ja kärsimystä. 

// Suvi

Maailmankaikkeni

Olohuoneessa on menossa samaan aikaan villi autoleikki, vauhdikas tanssipeli ja sisarusten välinen nahistelu. Lueskelen kirjaa omiin ajatuksiini uppoutuneena, kun pehmeät kädet kiepsahtavat kaulani ympärille, ja pieni nenä ihan kiinni poskeani vasten hän kuiskaa: ”Äiti, sä oot mun maailmankaikkeni.

10.1.blogiin

Tätä toistelen, kun kiire on viedä mennessään ja huolet painavat alleen. Tämän painan sydämeeni sen päivän varalle, kun tuntuu, etten riitä, osaa tai pysty. Tämän muistan, vaikka olisin kaiken muun unohtanut. Voi rakas, niin sinäkin minun!

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.