15 asiaa minusta: Anna

Olen syntynyt Kuopiossa.

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee lentoemäntä.

Kolme parasta piirrettäni ovat itsenäisyys, huolehtivaisuus ja tehokkuus.

Suosikkijuomani on Bonaqua mansikka-kiivi kivennäisvesi.

Lempiruokani on tabouleh -salaatti ja falafelit kaikkine lisukkeineen.

Haluaisin matkustaa meren rannalle.

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat jääneet viimeaikoina vain silmäilyn asteelle, en ole jaksanut keskittyneesti seurata mitään. Mutta nämä blogit tarjoavat sopivasti juuri sellaista kevyttä silmäiltävää: Marulla, Modernisti kodikas, Muutama hetki.

Kirja, jota olen lukemassa nyt, on Sofi Oksasen Koirapuisto.

Lempilajini kirjallisuudessa on kaunokirjallisuus, sekä kotimainen että ulkomainen.

Suosikkisovellukseni kännykässä on instagram, vaikka en itse siellä olekaan vuosiin julkaissut mitään.

Kahvini juon arkisin työpaikalla. Viikonloppuaamuisin mutteripannulla keitettynä, isosta kupista ja maidon kanssa.

Viikkorutiineihini kuuluu torstaisiivous, josta yritän pitää kiinni, jotta perjantaina töistä tullessa ei tarvitse enää siivota, vaan voi aloittaa viikonlopun vieton siistissä kodissa.

Rentoutuakseni tarvitsen hyvän ja rauhallisen mielen. Muuten ei ole väliä olenko maalla vai kaupungissa, seurassa vai yksin, kotona vai kylässä. Jos on paha mieli tai levoton olo, rentoutuminen ei onnistu vaikka puitteet olisivat miten täydelliset.

Lempivuodenaikani on loppukesä, pidän erityisesti elokuusta.

TV-sarjoista suosikkejani ovat The Crown, Suomen kaunein koti ja Sohvaperunat.

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, kerromme erilaisten blogihaasteiden inspiroimina 15 asiaa itsestämme. Ensi viikolla on Heinin vuoro paljastaa lempijuomansa ja viikkorutiininsa.

Kirjavinkkejä kesän kynnyksellä

Kirjat kuuluvat olennaisena osana moniin kesän unohtumattomiin hetkiin. Me Kaleidoskoopissa tykkäämme lukea niin aurinkoisella rannalla varpaat hiekassa, sateelta suojassa mökin tuvassa kuin myöhäisen aamukahvin äärelle unohtuen. Toivomme, että suosittelemamme kirjat tarjoavat uusia näkökulmia, leppoisia lomahetkiä ja kurkistuksia erilaisiin elämänpiireihin. Meitä nämä kirjat ovat itkettäneet, naurattaneet, viihdyttäneet ja koskettaneet. Toivottavasti sinuakin!

Clare Mackintosh – Lopun jälkeen : Henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuvassa romaanissaan Mackintosh kertoo tarinan vanhemmista, jotka ovat mahdottomalta tuntuvan valinnan edessä heidän poikansa sairastuessa vakavasti. Mackintosh kuljettaa taidokkaasti rinnakkain erilaisten valintojen viitoittamia polkuja ja osoittaa, että joskus molemmat vaihtoehdot ovat yhtä lailla hyviä ja kamalia.

Heidi Köngäs – Mirjami : Sandra-romaanissaan Heidi Köngäs kuvasi mummonsa elämää sisällissodan runtelemassa Suomessa. Mirjami-teoksessaan Köngäs jatkaa saman perheen vaiheiden kuvausta sota-ajan keskellä. Tällä kertaa keskiössä on Sandran tytär, 19-vuotias Mirjami, jonka elämä muuttuu Talvisodan syttyessä. Köngäs osaa tuoda sota-ajan arjen raastavalla tavalla lukijaa lähelle: entä jos olisimme eläneet parikymppisen nuoren naisen elämää Talvisodan aikaisessa Suomessa? On pysähdyttävää tajuta, että kirjan tapahtumat ovat olleet totta niin monille nuorille naisille Suomessa.

29.5.

Celeste Ng – Tulenarkoja asioita : Celeste Ng punoo taitavan tarinan kahden erilaisen perheen yhteenkietoutuneista elämänkohtaloista. Kun aina sääntöjen mukaan elänyt Richardsonin perhe saa vuokralaisikseen säännöistä piittaamattomat Mian ja Pearlin, joutuvat perheet valintoineen monessa mielessä vastakkain. Kirjassa nostetaan esiin myös erilaisia tapoja olla äiti ja sitä, kuinka pienistä väärinkäsityksistä voi hyvin nopeasti kehkeytyä isoja konflikteja, kun asioista ei puhuta.

Sarah Crossan – Yksi : Säeromaani (meille uusi genre!) kertoo sydäntäriipaisevan tarinan teini-ikäisistä siamilaisista kaksosista Tippista ja Gracesta. Tippi ja Grace ovat olleet yhtä aina ja ovat muiden silmissä usein yksi ja sama henkilö. Enemmän kuin mitään muuta he haluaisivat kuitenkin tulla kohdelluiksi erillisinä ihmisinä. Nopealukuinen ja väljästi taitettu kirja on sisällöltään painavampi kuin kevyt ulkoasu antaa ymmärtää, ja surullinen tarina nostaa esiin vaikeita kysymyksiä yhteydestä, erillisyydestä ja siskoudesta. Vangitsevasti kirjoitettu nuortenromaani, jota on helppo suositella kaikenikäisille.

Elena Ferrante – Tyttären varjo : Hieman alle 50-vuotias nainen pohtii suhdettaan tyttäriinsä raadollisen rehellisesti ja mitään kaunistelematta. Napoli-tetralogiasta tuttu kiihkeä, hieman jännitteinen ja pahaenteinenkin tunnelma vallitsee läpi kirjan ja saa ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Kaikki, jotka ihastuivat Ferranten intensiiviseen kirjoitustyyliin jo Napoli-sarjaa lukiessaan, pitänevät tästäkin.

Louisa May Alcott – Pikku naisia: Taitaa olla niin, että vanhoja klassikoita ei kannata vertailla nykyajan kirjoihin. Silloin lienee helpompaa tempautua mukaan vaikkapa 1800-luvun loppupuolella eläneiden neljän siskon tarinoihin ja kokemusmaailmoihin. Kirja tarjoaa valaisevan kurkistuksen tuon ajan nuorten naisten elämään ja oli varmasti aikanaan hyvin poikkeuksellista, että kirjan päähenkilöt olivat yksinomaan nuoria naisia.

 

Turvassa

Ei koskaan vihaisena”, vannoimme. Ensimmäiset vuodet päätös oli helppo pitää. Vaikka kuinka itkit, ja teit sitä varsinkin öisin aika paljon, emme koskaan, ikinä nostaneet sinua syliin vihaisesti tai rajusti. Itkun alettua matkan sänkysi vierelle piti riittää taltuttamaan tuskastuminen ja liennyttämään väsymys, jotta puoleesi ojentuisivat aina lempeät kädet ja vastassa olisi joka kerta hellä syli. Tajusimme, että meidän tehtävämme oli olla sinun turvasi ja opettaa sinua luottamaan.

Mieleeni on hiipinyt epäilys siitä, onnistuimmeko tehtävässämme alkuunkaan. Vuosien jälkeen olet alkanut taas valvoa ja itkeä öisin, enkä enää olekaan yhtä helposti valmis luopumaan unestani ja nousemaan vapaaehtoisesti vuoteeltani. Kun perheessä ei ole enää vauvaa, jatkuva heräily ja katkonaiset yöunet on paljon vaikeampaa sietää. En yksinkertaiseksi jaksaisi enää valvoa öisin.

Sitten muistan, että olet edelleen se sama pieni, joka vauvana itki sängyssään ja rauhoittui vain sylissä. Haluat yhä päästä lähelle, etkä ole vieläkään oppinut pyytämään sitä muuten, kuin itkemällä, valvomalla tai kiukuttelemalla. Millon valvotat minua öisin, milloin kiukuissasi heittelet tavaroita ympäriinsä, pyydät oikeastaan vain sitä yhtä ja samaa: huomaa minut, pidä minusta huolta, ole minun turvani.

Niinpä päätän uudelleen: ei koskaan vihaisena. Vaikka kuinka väsyttää ja ottaa päähän nousta monta kertaa yössä, teen sen silti, koska rakastan sinua ja haluan olla luottamuksesi arvoinen. Hermostumisen sijaan yritän silittää pois pahat unet ja häätää hämärässä mieleen hiipivät pelot. Kohotan peiton kulmaa ja kuiskaan: tule kainaloon. Sinä tarvitset minua, minä pidän sinut turvassa.

//Anna

Sydämesi vuosirenkaat

Kuin kirves
ja kuiva puu,
kuumat sanani
ja sinun sydämesi

Leikkasin näkyviin
vaalean ja tumman
sydämesi jokaisen
vuosirenkaan

Pelokkaana peitit
raitasi
etkä tahtonut puhua mitään

vuosista

jotka valehtelivat,
täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä
jotka kovettivat,
tekivät sydämesi iskuista ahtaita
jotka painavat,
määräävät yhä sydämesi sykkeen

Saatoin vain odottaa
että luottaisit
ja kertoisit siitä
minkä paljastin

Ja kuuman kirveeni,
sen kaivoin kinoksiin

//Heini

Etäelämä ei ole normaalia

Peruskoulu palasi normaaliin arkeen viime torstaina, kun lähes kaksi kuukautta kestänyt poikkeuksellinen etäopetusjakso päättyi. Samalla meidänkin arkemme otti askeleen kohti normaalia mieheni palatessa oppilaidensa luo. Hänen sulkiessaan oven takanaan hätkähdin omia ajatuksiani: ”ai niin, tämähän on sitä normaalia arkea”. Viikkojen kuluessa poikkeustilasta ja etätyöarjesta oli tullut meille normaalia, ja uskon samoin käyneen monille muillekin.

Olen kuullut monta kertaa sanottavan, että tällainen etäelämä on uusi normaali. No, kenties joiltain osin niin onkin. Sekä Hannah että Anna ovat viimeisimmissä teksteissään pohtineet, mitä asioita meidän olisi hyvä ottaa mukaamme koronan jälkeiseen aikaan. Koronan takia olemme olleet pakotettuja muuttamaan joitain asioita (esimerkiksi palaverien järjestäminen etänä) suuntaan, joka onkin itse asiassa positiivinen ja tavoiteltava.

18.5

Meidän on kuitenkin oltava varuillamme, ettemme oikeasti ala pitää etänä elämistä normaalina. Viime kuukaudet olemme viettäneet päivämme pääasiassa oman perheen kesken oman kotimme seinien sisäpuolella. Olemme yrittäneet opiskella ja opettaa, kouluttautua ja kasvattaa milloin minkäkin sovelluksen syövereissä. Olemme tavanneet ystäviämme istumalla kukin omassa kodissamme oman ruutumme valossa, juoden kahvia kukin oman keittiönpöytämme ääressä. Olemme hioneet tanssikuvioita ja jumpanneet hiki hatussa olohuoneen matolla huonekaluihin törmäillen. Niihinkin harvoihin, joita ehkä olemme livenä nähneet, olemme pitäneet tarkoin varjellun kahden metrin turvavälin.

Se ei ole normaalia. Etäyhteys ei ole sama asia kuin läsnäolo. Monissa tilanteissa se voi olla melkein sama, mutta se ei kuitenkaan ole sama. Ja yhdestä asiasta olen varma: me ihmiset tarvitsemme läheisyyttä, läsnäoloa ja lempeää kosketusta.

Emme saa erehtyä ajattelemaan, että kaikki tämä on normaalia. Emme saa tuudittautua siihen, että elämä etänä on ihan yhtä hyvää kuin elämä lähellä ja läsnä. Meidän tulee edelleen haluta palata siihen normaaliin, jossa voimme istua saman pöydän ääressä, tarttua kädestä, halata tavattaessa ja elää toisiamme lähellä.

// Suvi

Maailman vahvin

Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?

Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.

Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.

maailmanvahvin

Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.

//Anna

Hänen puoliaan

Luin sanat tietokoneeni ruudulta kesken tuikitavallisen työpäivän. Ne olivat viesti ammattilaiselta toiselle. Ne olivat vastaus kysymyksiini, pohdintaani siitä, mikä olisi parasta yhden pienen elämän kannalta.

Lupaan pitää hänen puoliaan, luin viestin lopusta. Ja minä itkin.

blogi100520

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä ainoastaan rahan tähden. Ihmisiä, jotka asettuvat kilveksi toiselle. Ihmisiä, jotka ilman kiitosta välittävät, puolustavat, taistelevatkin.

Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, ammattilaisia, jotka jakavat toisen ihmisen, ammattilaisen taakan. Koppaavat kiinni toiselta reunalta tai nappaavat itselleen koko lastin, kun toisen vastuu pakon edessä päättyy.

Ja itkin sitä elämää, joka niin kipeästi tarvitsee kannattelijaa. Toivoin, että hänelle kävisi hyvin. Että tekemämme riittäisi ja elämä kantaisi. Että vielä tulisi jotain paljon parempaa kuin tämä tuskainen, epävarma hetki.

// Heini

Minuuteni muistot

Teini-iän tuska,
lukuisat listat,
salatut suunnitelmat.

Sivu sivulta,
kappale kappaleelta,
sana sanalta
esiin piirtyvät ja iholleni pyrkivät.

Hädin tuskin kestän itsekään
aikamatkaa ajatuksiini.
Kasvoilleni valtoimenaan vyöryviä
tuhansia tunteita,
iloja ja itkuja.

8.5

Kätken kaiken
varmuuden vuoksi
piiloon, pois, piirongin perukoille.
Minulta, muilta, maailmalta.

Kuinka kamalaa olisikaan
jos joku pääsisi
kuohuihini käsiksi,
tuntojani tutkimaan.
Saisi silmillänsä syötäväksi
kaikki minuuteni muistot.

// Suvi

Lopussa

Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku. 

Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.

Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut. 

Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut. 

lopussa

Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.

Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.

//Anna