Pettynyt sydän

Pettynyt sydän on aina haavoittunut sydän. Sitä ei ole kuultu tai nähty, se on jätetty huomiotta tai hoivatta. Pahimmillaan sillä on leikitelty tai se on kokonaan hylätty. Pettynyt sydän on vereslihalla. Se koittaa hartiavoimin välttää uusia tilaisuuksia tulla satutetuksi.

Pettynyt sydän on myös haavoittava sydän. Sydämen säröt ja sirpaleet satuttavat myös niitä, jotka uskaltavat tulla haavoittuneen lähelle. Ja vaikka se koittaa itseään – ja toisinaan muitakin – suojellakseen pysyä tarpeeksi etäällä muista, se samaan aikaan kaipaa kipeästi niitä, jotka tulisivat ja pysyisivät. Lujia ja rohkeita, jotka eivät kavahda kauemmaksi, kun omaakin sydäntä alkaa särkeä toisen kipu. Niitä, joiden rakkaus peittoaa pettymysten voiman. Ihan kaiken se peittää.

Siinä missä rakkaus voi parhaillaan parantaa, matkan aikana pettynyttä sydäntä kannattelevat ennen kaikkea kaksi asiaa: lempeä usko ja järkkymätön toivo.

Lempeä usko ei odota pettyneeltä sydämeltä mahdottomia. Se ei vaadi kasvamaan kohti jotain ylevää tai edes katsomaan tulevaan päivään, sillä huominenkin näyttää pettyneestä pettymysten värittämältä. Lempeä usko sanoo, että ihan hyvin pärjäät tänään. Ja jos haluat, niin tule meidän sohvalle. Lempeä usko hoivaa, hellii ja halaa. Kaiken se uskoo.

Järkkymätön toivo ei anna lupauksia, joista se ei voi olla aivan varma. Se tietää, että perusteeton toivo olisi pahinta, mitä pettyneelle voisi tarjoilla. Sen tähden järkkymätön toivo sanoo vain sen, minkä varmaksi tietää: vielä tulee päivä kun kaikki on kirkkaampaa. Järkkymätön toivo kantaa, kohottaa ja kurottaa. Kaiken se toivoo.

Älä siis sano pettyneelle sydämelle, että ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni ja katse eteenpäin! Pettynyt sydän ei pysty siihen ennen kuin se on alkanut tarrata sanoista merkityksellisimpiin: aion pysyä sun vierellä aina.

 

pettynyt sydän
Pettynyt sydän

Asuntonäytössä

Pala nousee kurkkuun jo ulko-ovella. Terassilla palaa kynttilä, sinä otat meidät vastaan hymyillen ja minä taistelen kyyneliä vastaan ensi hetkistä saakka. Jokaisen askeleeni alla kuulen särkyneiden unelmien ritinän, kuin lasinsiruja kengänpohjissa.

Noissa portaissa poikani kaatui ja löi hampaansa ylähuulesta läpi. Tuossa nurkassa oli piano, jolla tyttäreni harjoitteli asteikkojaan ja menuettejaan. Tuon keittiönpöydän ääressä hurmasin sinut keittotaidoillani ilta toisensa jälkeen. Tuosta ikkunasta avautuvaan maisemaan kiinnitin katseeni, kun sanoit ettet rakasta minua enää.

Voin vain kuvitella mielessäsi risteilevät ajatukset. Kun kaikki ei mennyt kuten piti, kun loppuelämäksi rakennettu koti kuuluukin kohta jollekin toiselle. Haikeus tekee ilman raskaaksi hengittää, luopumisen tuska piileksii jokaisen kulman takana. Sinä hymyilet ja sanot olevasi onnellinen. Minä pyyhin salaa silmäkulmaani. Tekisi mieli pyytää sinulta anteeksi, vaikka en edes tiedä mitä. Ja sitten yhtäkkiä, tässä epätodellisen tuntuisessa hetkessä, jossa mennyt ja nykyinen kohtaavat kipeän kauniilla tavalla, sinä sanot jotain, mitä en vieläkään ole unohtanut.

Uskon, että olemme onnellisimmillamme, kun annamme elämälle luvan muovata meidät siksi ihmiseksi, joksi meidät on tarkoitettu. Seisot siinä, särkyneen unelmasi kynnyksellä, ja tiedät mistä puhut. Täytyy luopua, jotta jotain uutta voi tulla tilalle. Täytyy mennä rikki, jotta voi tulla ehjäksi. Täytyy lähteä, jotta voi joskus palata.

En tiedä miksi juuri sinun tarinasi tuona talvisena tiistaina särki sydämeni, mutta sanasi sysäsivät jotain liikkeelle. Muistan kohtaamisemme haikeudella, mutta ennen kaikkea kiitollisuudella. Jos tämä maailma jotain tarvitsee, niin ihmisiä, jotka uskaltavat paljastaa kipunsa ja haavansa. Vain epätäydellinen voi olla todellinen. Eikä heikkoudessa piilevää voimaa voita mikään.

Asuntonäytössä

Matkalla

Lentoa ostaessa mielessä pyörivät isot kysymykset ja jokaista klikkausta edeltää tietoinen ratkaisu kieltäytyä pelkäämästä nykymaailman uhkia. Matkan lähestyessä pää täyttyy kauhukuvista, mitä kaikkea yksin matkaavalle voikaan tapahtua. Viittä vaille ennen reissua päivät ovat täynnä muistettavia asioita ja kalenteri tulvii tehtävälistoja.

Vaikeinta matkalle lähtemisessä on sittenkin pakkaaminen. Edellisten reissujen hiomista pakkauslistauksista huolimatta istun viimeisenä iltana lamaantuneena avoimen laukun vieressä. Mistä voi tietää, mitä mukaansa tarvitsee, kun ei tiedä mitä matka tuo tullessaan. Kello kulkee ja samalla mieleen vyöryy lisää muistettavaa. Kukat pitää kastella, jääkaapin vihanneslaatikko tarkastaa, roskat viedä… ja se laukku pakata.

Vaikka matkalle lähtö on takkuista ja viimeisen yön unet jäävät liian lyhyiksi, viimeistään kotioven sulkeutuessa lähtöangsti antaa tilaa matkafiilikselle. Lähteminen irrottaa normaalista ja tuo eteen uusia näkymiä. Siinä missä toisille matka on vain pakollinen siirtymä kohteeseen pääsemiseksi, siirryn matkamoodiin heti, kun auto käynnistyy ja nokka kääntyy kohti ensimmäistä risteystä.

Lopputuloksena on yleensä mukava ja onnistunut reissu. Kilometrien ja lentomailien kertyessä mittariin korvien väli rentoutuu, huolet painuvat taka-alalle ja hymy kipuaa hiljalleen kohti korvia. Kohteeseen saavuttaessa kroppa voi olla uupunut, mutta mieli on valmis kohtaamaan vieraan paikan haasteet matkalaukun metsästyksestä hotellin hakemiseen.

Toisin oli silloin, kun ystävien kanssa etsimme erästä venerantaa. Ohjeista vahvimmin mieleemme oli jäänyt juuri sen tien nimi, jolle ei saanut kääntyä. Pitkähkön hiekkatierallin jälkeen totesimme, että on syytä palata takaisin ja valita uusi suunta. Voitte arvata, mitkä autossa olivat tunnelmat, kun ratin takana istui neljästä matkaajasta juuri se, jonka mielestä optimaalisinta olisi päästä kohteeseen teleportin kautta valoa nopeammin.

Tuolloinkin olisin jaksanut ihastella loputtomiin matkan eteen tuomia maalaismaisemia. Ymmärsin kuitenkin pysyä hiljaa ja naamioida iloni kireiden leukaperien taa.

k4minnn

Parasta matkoilla ovat kohtaamiset. Sekin sivistynyt iäkäs herrasmies, jonka kanssa äskettäin päädyin saman pöydän ääreen junassa. Hänen notkea mielensä haastoi syksyn kiinnostavimpaan keskusteluhetkeen, joka ylevöitti uupunutta kotimatkaa niin, että melkein hyppäsin perässään pois puolimatkan asemalla, jotta ehtisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Olisin päässyt tapaamaan asemalla odottavan rouvansakin, josta olin jo ehtinyt muodostaa herttaisen kuvan tarinoidensa perusteella.

En kuitenkaan noussut junasta. Tyhmyyksissäni en ymmärtänyt edes esittäytyä ja kysyä keskustelutoverini nimeä. Kun matka oli merkityksellinen, määränpäähän olisi ehtinyt myöhemminkin.

Näiden virkkeiden myötä saavun yhdelle väliasemalle ja astun uuteen junaan. Jatkossa löydät ajatuksiani osoitteesta minna2k.com. Kiitos kuluneesta vuodesta jokaiselle juttujani täällä lukeneelle ja kommentoineelle! Toivottavasti seuraatte myös uuteen osoitteeseen.

Kaleidoskoopin naisille toivotan innostavaa ja antoisaa matkaa eteenpäin. On ollut inspiroivaa opetella jälleen sanoittamaan pään sisällä viliseviä ajatuksia niin, että muutkin saisivat niistä kiinni. Kiitos matkaseurasta!

 

Matkalla

Minäkin

Eräs alkukevään aamuyö, josta on jo aikaa. Olin ollut viettämässä iltaa opiskelijakavereitteni kanssa toisella puolella kaupunkia. Oli lauantai ja kello oli paljon, joten ajattelin, että saadakseni olla rauhassa valitsen kotimatkalleni kahdesta reittivaihtoehdosta sen hiljaisemman. Kuvittelin, että sitä kautta kulkiessani vältän varmemmin baareista kotiin könyäjät ja grillijonoissa huojuvat.

Ollessani parin korttelin päässä kotoa vanhempi mies kiihdytti rinnalleni kävelemään. Hän yritti viritellä keskustelua, kehui kauniiksi, minä painoin katseeni alemmas ja yritin kävellä nopeammin. Yhtäkkiä mies tarrasi minuun kiinni, raahasi läheiseen porttikäytävään ja painoi selkäni seinää vasten. En tajunnut edes huutaa apua, kaikki kävi niin nopeasti.

Samassa jostain alkoi kuulua askelten ääniä, joita mies säikähti ja lähti pakoon. Ohi kävelevä nuori mies huomasi, että olin hädissäni, ja tuli kysymään tarvitsenko apua. Kerroin mitä oli tapahtunut. Vaikka vakuuttelin, että koti on jo ihan lähellä ja että selviäisin sinne hyvin itsekin, hän halusi välttämättä saattaa minut kotiovelle asti. Onneksi, sillä seuraavan kerrostalon edustalla olevan pensaan takana oli se kimppuuni aiemmin hyökännyt mies vaanimassa, ehkä minua tai jotain muuta yksin liikkuvaa naista odotellen.

Kiitos sinulle saattajani, en tiedä kuka olit, mutta pelastit enemmän kuin voit kuvitella. Mitään peruuttamatonta ei tapahtunut, mutta tiedän, että moni ei ole yhtä onnekas. Miten paljon onkaan meitä, jotka iltaisin kadulla kulkiessamme painamme katseen alas ja kiihdytämme askeleita. Ettei vaan kiinnittäisi kenenkään huomiota. Että saisi olla rauhassa.

 

”If all the women who have been sexually harassed or assaulted wrote ’Me too’ as a status, we might give people a sense of the magnitude of the problem”

Minäkin

Kahdessa maailmassa

Siinä sinä olit pellon laidalla. Istuit tummanvihreällä muovituolilla eteenpäin nojautuneena, tarkkaavaisena. Keskityit niihin, joiden kanssa juttelit. Kuuntelit tarinaa, joka sai sielusi itkemään kertojan puolesta. Osoitit myötätuntoasi ja rakkauttasi katseellasi, kosketuksellasi, sanoillasi. Sillä että jaloissasi oli varvassandaalit ja päälläsi pala afrikkalaista kangasta.

Siinä sinä seisoit pienen salin etuosassa. Kuuntelin suustasi tulevia sanoja, jotka rohkaisivat, nostivat ja kannustivat. Sanoillasi teit näkyväksi pienetkin ponnistelut, yritteliäisyyden ja edistyksen askeleet. Osoitit tietä tulevaisuuteen ja toivoon.

Siinä te olitte arjen keskellä.

Eurojen, dollareiden ja shillinkien,

suomen, englannin ja swahilin,

vuotavien kattojen, mutaan katoavien teiden ja katkeavien sähköjen,

aurinkoisten aamujen, lämpimien päivien ja yhtäkkiä pimentyvien iltojen,

välimatkojen, hyvästien ja jälleennäkemisten,

lentokenttien, lomillelähtöjen ja kotiinpaluiden,

väsymyksen, yksinäisyyden ja ikävän,

onnen, ilon ja kauneuden äärellä.

Vuoren juurella kodissa, jossa sovittelette yhteen kahden maailman arkea ja kasvatatte monen kulttuurin lapsia.

Siinä te olitte viimeisenä iltanani terassilla korituoleissanne. Enkä voinut kuin toivoa, että aina välillä elämäänne lentäisi joku, joka kuuntelisi teidän tarinaanne, osoittaisi myötätuntoaan ja rakkauttaan. Joka tekisi sanoillaan näkyväksi tekonne ja työnne. Joka rohkaisisi, nostaisi ja kannustaisi. Toivoin, että hymynne swahiliksi säilyisivät aina yhtä leveinä ja tanssiaskeleet sunnuntaisin aina yhtä kepeinä.

V:lle ja T:lle sekä kaikille niille, jotka ovat lähteneet rakastaakseen ja luopuneet antaakseen.

africa

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa!

Kahdessa maailmassa

Ajattelin rakastaa

”Mitä suunnitelmia sulla on tälle keväälle?”
”Ajattelin rakastua”, vastasin. Päätin ja tahdoin, vaikka eihän asialla ollut järjen kanssa mitään tekemistä.

Niin päätän ja tahdon nytkin, vaikka järki on arjen pyörityksessä toisinaan ainoa mihin takertua. Kun on likapyykkiä pestävänä ja kaikkien sanojen kaikki kirjaimet tulevat suusta ulos ihan väärin päin. Kun kulman takana odottava uusi elämänvaihe jännittää niin, että pelko ei tule ulos muuten kuin tiuskimisena ja huonona tuulena. Kun päivän ainoana yhteisenä hetkenä pystyy ajattelemaan vain omaa kuolemanväsymystään, eikä kuule muuta kuin pehmeän tyynyn kutsun.

”Mites me meinataan selvitä tulevasta syksystä?”
”Ajattelin rakastaa.”

Ajattelin rakastaa

Kaupan pullaa

Kesällä järjestetään upeita Instagram-valmiita puutarhajuhlia, rantapartyja ja upeasti katettuja illallisia. Kukat hehkuvat, lomaihmiset ovat rentoja ja tyylikkäitä, ja kesän valo raamittaa kuvat kauniisti.

Täydellisyyden tavoittelu saattaa kuitenkin tappaa monta ihanaa hetkeä, ennen kuin ne ehtivät edes syntyä. Uupuneena lomalle jäänyt ei tohdi kutsua ketään kylään, koska ei jaksa siivota, saati askarrella paperipilleihin mätsääviä viirinauhoja. Pari päivää vierähtää helposti Pinterestiä ja blogeja selaten, eikä haaviin siltikään tartu sellaisia täydellisiä tarjottavia, joihin omat voimavarat, saatavilla olevat tarvikkeet ja sorminäppäryys riittäisi.

Instagram tulvii tarkkaan mietittyä kauneutta, huolellisesti rajattuja arjen pilkahduksia ja riman korkeuksiin nostavaa harmoniaa. Pinterest on mahtava aarreaitta, josta helposti tulee upottava ylisuurten odotusten suo.

Tänä kesänä meillä keskitytään raivaamaan tilaa kohtaamisille. Aion aloittaa eteisestä ja kantaa naulakon ruuhkanneet talvitakit piiloon. Siirtelen kenkiä sen verran riviin, että sisään pääsee ilman hyppyaskelia. Aina valmiudessa olevat mökkireissukassit taidan viedä autoon koko kesäksi.

Keittiössä laitan tiskit koneeseen, pinoan postit yhdeksi kasaksi ja pyyhin edellisten ruokailujen jäljet. Sitten nostan pöytään pussillisen kaupan pullaa (suosin tätä), jäätelöpaketin tai tuoretta leipää (erityisen mielellään tätä) ja voita. Keitän kahvit tai korkkaan kolapullon. Istun alas ja toivon, että vastapäätä istahtaa joku, joka haluaa pysähtyä jakamaan juuri sen hetken.

 

Kaleidoskoopin kesäperjantait värittyvät kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Ehkä löydät jotain, mistä voit napata uusia juttuja omaan suveesi. Teemapostaukset löydät blogista tunnisteella #meidänkesä.

Kaupan pullaa