Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Mummu

katson ryppyisiä sormiasi
kun silität lapsen kapeaa selkää
ja mietin, miten moneen kätesi ovatkaan taipuneet
vuosiesi varrella

lämmintä leipää, pehmeää pullaa
niissä on syntynyt
naapureillekin jaettavaksi
lukuisia lapasia, satoja sukkia
sormesi ovat liukuneet puikoilla ulkomuistista

sylisi on ollut auki
ja kätesi kietoutuneet ympäri
jokaista ovesta astuvaa
”minulle käy kaikki”, sanot
ja vastaanotto on aina lämmin

kätesi ovat osanneet viedä huomion muualle
pois peloistasi, kauas surustasi
”ei tässä mitään”
ne ovat huiskineet iloisesti
kyynelten kuristaessa kurkkuasi

kukat

tiedän että usein
on kätesi ristitty
ja huokauksesi tavoittaneet taivaan
olet omiasi kantanut,
perheesi puolesta pyytänyt
seissyt myrskyn silmässä pelotta
tuulen pauhun yli korottanut äänesi,
laulanut kipua kauemmas, tuskaa tuonnemmas

nyt kädet lepäävät sylissäsi
usein toimettomina
paljosta väsyneinä
ja minä kiitän käsistä
jotka ovat pitäneet huolta
vaikka huolta on riittänyt

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kukaan ei näe minua

Katsoin taustapeilistä kuusivuotiasta. Hänen tiheänruskeista silmistään virtasi kyyneleitä solkenaan. Selässäni tunsin, kuinka hänen jalkansa potkivat penkkiäni minkä ehtivät. Hän huusi ja raivosi. Ja hän osasi jo varsin taitavasti asetella sanojansa niin, etteivät ne olleet ketään kohtaan enää kovin kauniita.

Olin koittanut rauhoitella, sanoittaa tunteita, pysyä rauhallisena ja antaa pienelle tilaa. Mikään ei tuntunut auttavan tilannetta. Aloin pikkuhiljaa hermostua. 

Kuule, nyt sun pitäisi jo vähän alkaa miettiä, että miltä kaikki nuo sun sanat tuntuvat muista ihmisistä. Sä sanot aika rumasti, ja noista sun sanoista tulee meille muille tosi paha mieli. Sanoja sanoessani ajattelin odottavani todennäköisesti liikaa.

Huutoon tuli pieni katko. Sitten itkun sävy muuttui surullisemmaksi, lohduttomammaksi. Pieni sopersi:

Mutta kukaan tässä maailmassa ei ajattele yhtään miltä musta nyt tuntuu.

Yhtäkkiä ilma sakeni surustasi

Olinkin odottanut aivan liian vähän. Rakas kuusivuotiaani ymmärsikin koko viestini ja sen lisäksi tiivisti yhteen lauseeseen enemmän kuin osa meistä koskaan osaa sanoa: minusta tuntuu yksinäiseltä. Sinä olet siinä, minä tässä vieressä ja silti – ja etenkin siksi – minusta tuntuu niin kauhea yksinäiseltä. Et yllä minuun.

Olisihan minun pitänyt muistaa, että ympärillä olevien rakkaus lohduttaa vain rajallisesti silloin, kun ei ole aikaa, halua tai ymmärrystä koittaa käsittää mitä sydämessä oikeasti myllertää, mistä kaikki kumpuaa.

edf

Pieni rakkaani, seuraavan kerran kun raivoat, tiedän mitä tehdä. Pysäytän auton lähimmälle bussipysäkille, otan syliin tai annan tilaa tai kumpaakin vuorotellen, peräkkäin, ihan miten vain. Mitä ikinä niin kauan, että sinun sydämesi tietää, että minun sydämeni yrittää ymmärtää. Että tiedät, että et ole yksin vaan että minä olen sinua ihan liki.

// Heini

Pärjäätkö?

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

ptr

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini

Sydän helpottunut huokaa

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

armo2

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli

Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini