Äitikortti karkottaa lapsettomat ystäväsi

Kyllä sullakin ääni vaihtuu kellossa, kun sulle oma lapsi syntyy, kommentoi FB-kaveri pitkälle yli kymmenen vuotta lasten rakastamana lastentarhanopettajana työskenneelle naiselle, joka oli linkannut hyvän lasten kasvatukseen liittyvän artikkelin Facebook-sivullensa.

Minä en kuuntele neuvolassa hetkeäkään terkkaria, jolla ei ole omia lapsia, sanoi ystävä toiselle, joka on erittäin ammattitaitoinen ja pidetty terveydenhoitaja ilman omia lapsia.

Rakkaudesta ei tiedä sitten yhtään mitään ennen kuin on tullut äidiksi, tokaisi toinen lapsettomalle kaverilleen, jota tämän veljentytär oli vain hetkeä aiemmin kiittänyt lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä rakkaudesta, tuesta ja avusta.

ptr

Äitikortti satuttaa, mitätöi ja pistää pahimmillaan pisteen koko ihmissuhteelle.

Kerrottakoon, että olen itse puolivälissä neljääkymmentä elelevä lapseton sinkku. Olen viime aikoina tullut karmealla tavalla kokemaan sen tuskan, jota tyhjä kohtu, syli ja koti aiheuttavat ja josta vähemmän kipeänä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin. On ollut päiviä, jolloin olen itkenyt lapsettomuutta ja perheettömyyttä ensimmäisenä aamulla, työmatkalla, työpaikan vessassa ja taas iltaisin kotona. Välillä olen maannut päiviä sängyssä kuin paetakseni kaikkea tätä tyhjyyttä – tietäen samaan aikaan, että tätä en pääse pakoon minnekään. Itkujeni välissä olen suunnitellut muuttoa Uuteen-Seelantiin ihan vain siksi, että pääsisin pois perheellistyneiden ja perheellistyvien ystävieni luota. Ja niin moni kolmekymppinen sinkkunainen tekeekin: katkaisee suhteet äidiksi tulleisiin ystäviinsä, sillä onnea joka jää itseltä kokematta, on sietämätöntä kestää – saati jakaa. Itse olen toistaiseksi vaikkakin kovasti kompuroiden jäänyt, mutta ymmärrän jokaista pois lähtenyttä. Se, joka tuomitsee nuo ystäväporukoista häipyneet kolmekymppiset, ei tiedä minkälaisista asioista ja tunteista lähtemisen hetkellä on kyse.

Toki meillä on vastuumme suhteistamme ja valinnoistamme, sanoistamme ja teoistamme. Mutta niin on edelleen äideilläkin. On vastuu myös siitä, että ei käytä väärin äitiyttä – yhtä elämän suurimmista lahjoista – mitätöimällä, vähättelemällä tai alistamalla toista, toisen osaamista, ammattitaitoa tai jopa naiseutta. Väitän, että kenelläkään äitikorttia ahkerasti käyttävällä naisella ei ole ainuttakaan läheistä lapsetonta ystävää. Eihän mikään suhde kestä loputtomiin lyömistä – oli välineenä sitten äitiys, koulutustaso tai vaikka varallisuus.

Kaiken kaikkiaan ajatus äitikortista on älytön. Se sisältää esimerkiksi oletuksen, että äidiksi tultuaan nainen kuin nainen tietää tai haluaa ottaa selvää vaikkapa mitä pukea vauvalle pakkaseen, miksi lapselle lukeminen on tärkeää, milloin lapsen eri herkkyyskaudet ovat ja että vauva nostetaan lattialta aina kyljen kautta. Mutta eivät kaikki tiedä eivätkä läheskään kaikki halua ottaa selvää. Vanhemmuus ei automaattisesti tarkoita juurikaan mitään. Jos epäilet asiaa, mene toviksi lähes mihin tahansa perusopetuksen ryhmään, tutustu lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Tai jos haluat varmistua asiasta kovimman kautta, vietä aikaa lastensuojelussa ja haastattele lastensuojelun työntekijöitä. Monelta heidän asiakasperheidensä vanhemmilta on hukassa paljon oleellisempia asioita kuin kurahanskat lokakuussa tai lapsen lempilelu päiväkodin lelupäivänä.

Sanotaan nyt vielä sekin, että toivottuun lopputulokseen johtanut seksi, raskausaika tai synnyttäminen eivät pätevöitä myöskään vaikkapa terveydenhoitajan työhön. Eikä muutaman lapsen äiti voi yleistää omaa äitiyttään tai omia kokemuksiaan koskemaan kaikkia äitejä ja lapsia. Ammatillisuus ja ammattitaito koostuvat koulutuksesta, kiinnostuksesta, perehtymisestä ja työssä kertyvästä kokemuksesta sekä perheiden ja lasten kanssa työskennellessä aidosta välittämisestä – toisinaan jopa rakkaudesta. Ja kyllä, vaikka rakkaus omaan lapseen on epäilemättä ainutlaatuista, niin kyllä rakastaa voi lapsettakin varsin syvästi – jopa toisten lapsia.

ptr

Itse olen istunut oppilaideni vanhempien kanssa yhteensä satoja tunteja yhteisissä palavereissa. Vain yhden kerran muistan vanhemman kautta rantain kyseenalaistaneen osaamistani sen takia, että en ole äiti. Jälkeenpäin tilanteessa läsnä ollut kollegani, kokenut opettaja ja hoitoalan ammattilainen sekä kahden aikuisuutta lähestyvän pojan äiti sanoi minulle: “Älä koskaan usko ketään, joka väittää sun ymmärtävän vähemmän tai olevan huonompi opettaja sen takia, että sulla ei ole lapsia. Se, oletko äiti tai et, ei merkitse mitään suhteessa sun oppilaisiin eikä sun osaamiseen.” Noista sanoista on vuosia, mutta kuinka kiitollinen olenkaan niistä, kun kuulen tai luen välillä varsin toisenlaisia viestejä.

Revi siis mahdollisesti omistamasi äitikortti ja ole enemmän ihanan työkaverini kaltainen. Sellainen, joka antaa tunnustusta, joka kannustaa, joka huomaa osaamisen ja tunnistaa välittämisen. Tai ole niin kuin mun ystävä, joka kysyi minulta, että pitääkö vauvanvaatteet pestä ennen käyttöä. Tai toinen, joka pyysi hakemaan ties kuinka monetta yötä putkeen kiljuvan yksivuotiaansa hoitoon keskellä yötä.

ptr

Tuon kaltaiset sanat ja viestit auttavat minua jättämään Uuteen-Seelantiin muuton vain heikoimpien hetkien haaveeksi (ja toivoakseni auttavat myös sen yksivuotiaan väsähtänyttä äitiä jaksamaan edes hitusen paremmin kaikki ne seuraavat unettomat yöt). Edelleen minua auttaa myös se, että saan painaa pienille poskille suukkoja, tuudittaa uneen huutavia puolivuotiaita, viedä taaperoita uimahalliin ja leikata kuusivuotiaan varpaankynsiä. Silloin on helpompi muistaa, että rakastan niitä lapsia ja niiden äitejä enemmän kuin koen tuskaa omasta menetyksestäni.

// Heini

Vihainen sydän

Vihaisen sydämen perustuksissa majailee raastava epäreiluuden kokemus. Vihainen sydän ei usko tulevaisuuteen tai hyvyyteen, onneen joka osuisi omalle kohdalle. Se ei uskalla tarttua pienimpäänkään iloon, onhan se myös syvästi pettynyt sydän. Vihainen sydän ei ole pystynyt eikä saanut kasvaa rakkauteen tai rauhaan. Siksi se näkee uhkia sielläkin, missä muut näkevät pelkkiä mahdollisuuksia.

Vihainen sydän on satuttava sydän. Se ei jaa iloja, se tuhoaa toistenkin onnen. Se ei kärsi lähimmän rinnalla, se vaatii kärsivältäkin. Se satuttaa muita tarkoituksella – yleensä tavoilla, joiden tietää osuvan toisessa kipeimpään mahdolliseen kohtaan. Se uskoo myös, että on paras hyökätä heti ettei kukaan ehdi ensin. Vihainen sydän kostaa oman kipunsa ympärillä oleville.

Vihainen sydän onkin haastavin sydän. Se on vaikein rakastaa ja helpoin hylätä.

DSC_0215

Pehmetäkseen vihainen sydän tarvitseekin aivan erityisiä sydämiä. Sitoutuneita sydämiä, joiden rakkaus valaa pettyneen sydämelle uutta perustusta. Armollisia sydämiä, jotka ymmärtävät hyökkäysten kumpuavan kivusta. Taivaallisia sydämiä, joiden toivo kannattelee päivästä toiseen. Kaiken se kestää.

Ja sitten vihainen sydän tarvitsee vielä lepoa, sillä mikään ei väsytä niin kuin jatkuva viha ja varuillaan olo. Huoahtaminen edellyttää turvallista tilaa, jossa kosketus on hellää ja äänensävy pehmeää. Paikkaa, jossa vihainenkin sydän on täysin hyväksytty – sellaisenaan, vihaisenakin. Ihana että oot siinä.

Yksi kiitollisimmista sydämistä on entinen vihainen sydän. Se tietää, mitä on ansaitsematon rakkaus. Se tuntee perustuksiaan myöten, mitä kaikkea armon kohtaaminen voikaan rakentaa uudeksi. Se muutti sydämen.

//Heini

 

Kaurapellon kupeessa

Istuin eilen kymmenen minuuttia iskän kanssa kahdestaan pölyisessä jeepissä vielä pölyisemmän kuivurin pihassa. Kummallakin puolella aukenivat keltaiset kaurapellot. Iskä jutteli syksyn töistä – viljan puimisesta ja sen kuivaamisesta. Lyhyiksi jääneistä öistä nyt ja jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten, kaikista siihen väliin mahtuvista.

Minä kuuntelin vain puolella korvalla, sillä muistelin jotain mitä iskä näinä aikoina sanoi useampana vuonna yhden erityisen päivän aattona.

”Heini, mä en tiiä pääsenkö huomenna sun synttärijuhliin, mun on varmaan pakko puia. Viljat on pakko saada puitua ennen sateita.”

DSC_4196

Kyllä iskä tiesi, kuinka kovasti toivoin häntä pellolta paikalle. Että tärkeintä oli, että kaikki tulevat paikalle. Mutta kyllä minäkin tiesin jo pikkutyttönä, että vaihtoehtoja ei oikeasti ollut: viljat on puitava silloin kun ne on puitava. Sateet pilaisivat pahimmillaan paljon, ukkoskuurot vielä enemmän.

Mutta joka ikinen kerta iskä tuli. Mummi, joka saapui aina ennen varsinaista aloitusaikaa, ehti useamman kerran ensin. Muutamana vuonna varmaan ensimmäinen satsi serkkujakin. Mutta sitten jo näin tien pöllyävän iskän traktorin perässä.

Taakse jäi puoliksi puitu pelto, jonka laidalla nököttivät pysähtynyt puimuri ja tyhjennetty kärry. Matkalle jäivät toiveet tulevista poutaisista päivistä. Mukaan juhliin iskä otti vain loputtomat puujalkavitsinsä ja ne vain vähän työvaatteita paremmat shortsinsa.

Päättelin, että olen varmasti aika tärkeä tyttö.

Olisipa ollut toisin

Kuinka ahtaalla elitkään koko elämäsi.

Odotuksesi itsellesi, elämällesi ja läheisillesi muodostivat vankilasi seinät, vaikka et sitä itse huomannut. Ne rajasivat elämän sinun omien ajatustesi kokoisiksi. Jotkut läheisistäsi jäivät kanssasi kaltereiden taa, toiset sopeutuivat ahdistaviin vierailuaikoihin. Muutamat valitsivat vapauden.

Kuinka yksinäisyys onkaan sinua kalvanut.

Siinä missä odotuksesi rajasivat mahdollisuuksiasi yhteyteen, tekemäsi tulkinnat ja väärät päätelmät kasvoivat muuriksi ympärillesi. Taitamattomuutesi huomata omaa osaasi on karkottanut niitäkin, jotka olisivat sinua kipeästi tarvinneet. Joita sinä olisit kipeästi tarvinnut.

Kuinka kahleet ovatkaan sinua painaneet.

Uskomasi valheet ovat jääneet raskaina kahleina askeleisiisi. Ajatuksissasi ne ovat muuttaneet valkoisen mustaksi, eikä harmaan sävyille ole mielessäsi sijaa. Ne ovat vääristäneet senkin, mikä kerran oli kirkasta. Ne ovat varastaneet sinulle tarkoitettua iloa ja rauhaa, tulevaisuutta ja toivoa.

Ja kuinka väärässä olitkaan, kun sanoit ettei kehenkään voi luottaa.

Et koskaan tullut tuntemaan sydämiä, jotka itkevät surujasi ja iloitsevat onneasi. Et painanut päätäsi vasten tarjottua olkapäätä, kun tarvitsit lohdutusta. Et osannut ottaa vastaan halausta, joka olisi kannatellut sinua yli pahimman. Et kömpinyt syliin, jossa olisit saanut kokea rakkautta.

Toivon, että olisit luottanut ja tehnyt tuon kaiken. Se olisi muuttanut koko elämäsi. Niin monen elämän.

ahtaalla pienin

Matkustaminen on mahdollisuus

Matkustaminen on usein aika raskasta. Siihen saattaa kuulua mm. nuokkumista eri kulkuneuvoissa, kiireisiä vaihtoja lentokoneesta toiseen, skipattuja öitä, turvonneita nilkkoja, rohtuneita huulia ja hukkuneita matkalaukkuja. Matkaan lähteminen on minusta alkanut vuosi vuodelta tuntua yhä työläämmältä. Kotona pääsisi niin paljon helpommalla, olen löytänyt itseni ajattelemasta.

Mutta kun välillä tekee ihan hyvää nähdä vähän vaivaa! Mennä sinne, jossa ei osaa kieltä, ei desinfioida kasviksia eikä ajaa autoa. Mennä jonnekin, jossa ihmiset näyttävät ihan eriltä, heillä on erilaiset tavat, uskomukset ja unelmat. Mennä koteihin, joissa yhdistellään omaa ja paikallista, joissa asuu monen kulttuurin lapsia ja joiden ovet ovat aina auki. Mennä vieraaksi arkeen, jossa kielet, ruuat ja tavat sekoittuvat uusiksi yhdistelmiksi, jossa suomalaiseen sisimpään sekoittuu vuosi vuodelta jotain ihan uutta. 

DSC_3439

Tulin juuri takaisin Tansaniasta, jossa vietin kaksi viikkoa ystävieni vieraana. Enkä voisi olla iloisempi, että lähdin taas matkaan! Sillä ennen kaikkea matkustaminen on uusia ihmisiä, paikkoja ja ajatuksia. Se on tutustumista, ihmettelyä ja oppimista. Matkustaminen on kymmeniä, kymmeniä (välillä vähän typeriäkin) kysymyksiä. Miksi kukaan ei siivoa roskia teiden varsilta? Miksi astiat pitää kuivata? Miksi täällä on hidastetöyssyjä, vaikka tiet ovat niin huonossa kunnossa muutenkin? Miksi sähköt katkesivat? Miksi köyhyys ei jo hellitä?

Matkustaminen on mahdollisuus venyttää ymmärryksensä rajoja ja kyseenalaistaa omia piintyneitä tottumuksia ja tapoja. Voi nimittäin olla, että ihmiset elävät varsin hyvin ja onnellisesti, vaikka he käyttävät sisällä kenkiä, syövät aamupalaksi tuoretta mangoa ja papaijaa, keittävät ruokansa kaasuhellalla tai avotulella, kulkevat töihin mopon tarakalla taikka syövät illallista joka ilta koko suvun kesken.

Voi olla, että meillä olisi paljon mitä oppia.

Välittäminen on jakamista

We like to share.

Näihin sanoihin kuulin ystäväni päättävän kyläilykutsunsa, kun kuuntelin sivusta hänen ja hänen tuttavansa keskustelua.

Lämpö läikähti sydämessäni, sillä tiesin sanojen olevan kaikkea muuta kuin sanojen helinää. Olenhan itse tuon saman ystävän vieraana jo toista viikkoa. Hän ja hänen perheensä ovat jakaneet kanssani aikaansa, kauppareissuja, kävelyretkiä, täysiä ruokalautasia, hiuspompuloita, kenkiä ja hämärtyviä iltoja terassilla. Kaikkea sitä, mitä tavalliset arkipäivät ja erityiset reissupäivät eteen tuovatkaan.

29.6.kuva

Sharing is caring.

Kuinka huomatuksi ja välitetyksi ihminen voikaan kokea itsensä silloin, kun joku on valmis jakamaan omastaan. Purukumin tarjoaminen vieruskaverille ennen lentokoneen nousua, valmiin ruuan tuominen vastasyntyneen äidille, saunakutsun tarjoaminen saunattomalle tai oman kodin oven aukaiseminen illaksi tai päiväkausiksi kertovat kaikki samaa: sinä olet tärkeä.

Ihaninta ja parasta välittämistä lienee jakaa sydämensä salaisuuksia. Sitä elämää, joka sisältää usein kaikki harmaan sävyt.

Kun ystäväni päätti kyläilykutsunsa, hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa:

We like to care.

Otan osaa suruusi

En ollut koskaan nähnyt sinua aiemmin. En tiennyt ammattiasi, kotitaloasi enkä mahdollisia lemmikkejäsi. En tiennyt, mistä pidit tai innostuit, mitä inhosit tai kavahdit. Ennen tätä päivää en tiennyt edes sitä, miltä näytät. En ollut ajatellut sinua kertaakaan.

Ja nyt muutaman päivän ajan olen ajatellut sinua enemmän kuin ketään. Olen miettinyt, mitä käyt tänään, tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina läpi. Olen miettinyt suruasi, kipuasi, ikävääsi. Olen ajatellut elämääsi, johon on leikkautunut uusi ennen ja jälkeen -päivä. Olen itkenyt puolestasi, vaikka minun kyyneleeni eivät vie pois rahtuakaan murheestasi.

Kun sitten näin sinut, tunnistin sinut heti. Tiesin sinusta nimittäin sen yhden asian, joka peittää näinä päivinä alleen kaiken muun. Hänet, joka saapumisellaan täytti sydämesi ennenkokemattomalla rakkaudella, on nyt lähdöllään täyttänyt sydämesi jokaisen nurkan mitä kipeimmällä surulla.

otan osaa suruusi

Sillä ensimmäisellä ja ainoalla tapaamisellamme kävelin eteesi ja kysyin, voinko halata. Siinä sinua pidellessäni sanoin sen ainoan, minkä osasin: olen aivan hirvittävän pahoillani. Ja sydäntäni särki, kun minun jo irrottaessa otettani, sinä pidit vielä kiinni. Surusi suuruus tuntui sietämättömältä.

Voi kun toivon, että sinulla on riittävän monta olkapäätä, joita vasten itkeä. Riittävän monta käsiparia, jotka ojentavat eteesi nenäliinoja ja täysiä ruokalautasia. Riittävän monta silmäparia, jotka katsovat sinuun lempeästi silloinkin kun surusi tuntuu kestävän aina vaan. Voi kun toivon, että saat lohdutusta, johon kääriytyä kuin lämpimimpään peittoon.