Ihmissuhteet ovat yksi elämän parhaita ja samalla haastavimpia asioita. On upeaa jakaa elämää toisten kanssa, saada tukea ja antaa sitä. Iloita ja surra yhdessä, kerätä yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Samaan aikaan erilaisten näkökulmien ymmärtäminen ja toisten toiminnan tajuaminen asettaa välillä aikamoisia esteitä välillemme.
Voimme onneksi tehdä jokaisessa kohtaamisessa valinnan: olla toisillemme ystävällisiä. Minun elämäntilanteeni ei ole mikään vallitseva normi, minun mielipiteeni eivät ole ainoita oikeita, eikä minun tapani toimia sen parempi kuin kenenkään muunkaan. Toisen asemaan asettuminen ja empatiakyky on yksi avain siihen, että voin kohdata toisen hänen lähtökohdistaan, enkä omistani. Silloin voin paremmin aavistella millaisia sanoja hän toivoisi minulta kuulevansa, vai olisiko sittenkin parempi olla hetki hiljaa.
Luin jostain, että huomaavaisuuden ja velvollisuuden erottaa toisistaan yksi asia: rakkaus. Sinun ei ole pakko ottaa toisia huomioon, mutta teet sen, koska rakastat heitä. Kun huomaavaisuus kumpuaa rakkaudesta, se ei ole yhtään vaikeaa. Ja jos se tuntuisikin vaikealta, sitä voi aina harjoitella.
Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.
Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.
Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.
Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.
Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.
Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.
“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”
“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”
Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.
// Heini
PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.
PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.
Kuuntelet kiivaana kiehuvaa keskustelua. Tutkin kasvojasi ja mietin, mitä päässäsi liikkuu. Tarkastelen vaihtuvia ilmeitäsi ja yritän tulkita, mitä ne sisäisestä maailmastasi viestivät. Osallistut keskusteluun satunnaisesti osoittaaksesi olevasi paikalla, mutta huomaan, että sisäisesti olet jossain muualla. Tai ehkä oletkin tässä, mutta tarkkailet tilannetta muurin takaa. Olen varma, että sinulla olisi jotain sanottavaa aiheeseen, josta puhumme.
Missä olet? Mitä mietit? Mitä haluaisit sanoa, mikset kuitenkaan sano? Miksi olet niin huolella rakentanut ympärillesi korkean muurin, jota on lähes mahdoton ylittää?
Toivotko, että näkisimme halusi tulla ymmärretyksi ja kaipuusi kokea kohtaamista? Pelkäätkö, miten reagoimme siihen, mitä haluaisit sanoa? Arasteletko avata sydämesi, koska pelkäät sen joutuvan muiden arvioitavaksi, tallottavaksi, väheksyttäväksi? Ovatko aiemmat kokemukset jättäneet sydämeesi niin syviä haavoja, että uusien samanlaisten pelossa pysyttelet varmuuden vuoksi muurisi suojissa? Suretko sitä, että emme yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle?
Toivon, että näkisit haluni ymmärtää ja kohdata. Pelkään, miten reagoit, jos huolimattomuuksissani asettelen sanani vinoon. Arastelen avata sydäntäni, koska pelkään sinun ymmärtävän minut väärin. Aiemmat kokemukset ovat tehneet minusta varovaisen, joten uusien haavojen pelossa pysyttelen varmuuden vuoksi muuristasi kaukana.
Suren sitä, etten yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle.
// Suvi
Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.
Kirkon holveissa sävelet soivat suurta rakkautta. Sydän rinnassasi pamppaili pakoa. Säteilevän hymysi takana mietit, joko kuljit sen hetken ohi, josta paluuta ei enää ole.
Seisoit vierellään valkoisissasi, kauniimpana kuin koskaan. Hän ei nähnyt sinua. Ei kaipaustasi, ei kipuasi, ei sitä vahvaa ja viatonta, joka sisimmässäsi piili. Eikä tulisi koskaan näkemään.
Kun tänään nostamme maljan menneelle, on otsassa jo uurteita ja silmien sinessä surua. Vuodet eivät ole kohdelleet silkkihansikkain meitä kumpaakaan. Ehkä juuri siksi halaan sinua lujemmin kuin silloin, kun kaikki oli vasta alussa. Haluan sinun uskovan, että vielä on toivoa. Haluan sinun tietävän, että sinut nähdään ja sinua rakastetaan.
“Mä sit illalla sanon vain jotain yleisiä kuulumisia. Mä en oikeesti voi ottaa riskiä ja kertoa, mitä mulle oikeesti kuuluu ja mitä käyn läpi”, sanoit ennen ystäväporukkamme tapaamista.
Sydäntäni puristi, kun mietin mitä kaikkea noilla kahdella lauseellasi kerroit.
En kestä sitä, että suruni pyyhkäistään pois ohimennen lausutulla ohjeella tai puolivillaisella neuvolla. En kestä, että kuulija ei kuule eivätkä hänen silmänsä näe.
En kestä sitä, että kipuani ei yrityksestäni huolimatta tunnisteta. Että minun arat sanani ohitetaan kuin puhuisin jostain tavanomaisesta, vaikka raotan sanoillani kaikkein kipeintä.
En kestä, että tämä luetaan minun syykseni. Että kuulen sivulauseita, jotka kaappaavat kunnian omasta onnesta itselle ja unohtavat että armoa vain on kaikki.
En kestä sitä, että omat ystäväni pysyvät paikoillaan omilla tuoleillaan katsellen minua kaukaa. Että he eivät kurotu silittämään käsivarttani, eivät nojaudu halaukseen.
En kestä sitä, että kukaan ei ole puolestani pahoillaan. Ei säälivästi, mutta kärsimyksen jakaen. Ettei yksikään osaisi sanoa niitä kahta sanaa, joilla ainoastaan voi tulla satutetun vierelle.
En kestä, että jäisin taas ilman lohtua. Vieläpä niiltä, joilla olisi lupa sitä antaa. Olla yksin toisten keskellä on yksi pahimmista, mitä olen tullut tuntemaan.
Minun ihana, murheista voipunut, taakoista uupunut ystäväni. Kuinka kovasti koititkaan varjella sydäntäsi uusilta iskuilta. Tilanteilta, joiden jälkeen sinun olisi taas kerran venyttävä anteeksiantoon. Ystäviesi sanoilta ja sanomatta jättämisiltä, jotka kummatkin vaativat enemmän, paljastavat ymmärtämättömyyden ja pitävät omana ansionaan elämänsä onnen.
Minun armoa ja lohtua kaipaava ystäväni. Kuinka sakeaksi pimeytesi vielä käykään ja kuinka suunnattomaksi kärsimyksesi vielä kasvaakaan, haluan jakaa sen kaiken. Aion etsiä kätesi käteeni kerta toisensa jälkeen. Eikä sinun koskaan ole pakko tulla minun paisteeseeni, lupaan aina tulla sinun pimeyteesi. Sillä armoa on ihan kaikki – minulle ja sinulle.
// Heini
Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.
Et tunne minua enää. Et ole enää pitkään aikaan tuntenut. Sinun silmissäsi olen yhä se, joka joskus kauan sitten olin. Katselet minua kuluneiden lasien läpi, jotka kaipaisivat kipeästi päivittämistä uuteen malliin, sillä linssisi piirtävät esiin väärän kuvan minusta. Kaikki se vanha on toki yhä osa minua, mutta sen lisäksi on niin paljon muuta, josta et tiedä mitään.
Haluaisitko tuntea minut paremmin? Tietää, mistä pidän, nautin ja iloitsen. Ymmärtää, mitä mietin, pohdin ja murehdin. Nähdä, millainen minusta on tullut.
En tiedä. Et koskaan kysy.
Tuntuu kuin olisimme jumissa vanhoissa rooleissamme, niissä vuosien takaisissa. Kanssasi taannun itsekin. Asetun tottuneesti samaan muottiin, jossa monta vuotta asustin. Muottiin, jossa silloin viihdyinkin. Nyt en kuitenkaan tuohon muottiin enää pystyisi itseäni puristamaan. Silti en uskalla olla edessäsi täysin sellaisenakaan, joka nyt olen. Piilottelen sitä, mitä vuodet ovat piirtäneet persoonaani, sillä pelkään, ettet ymmärtäisi. Että ymmärtämättömyydessäsi painaisit alas jotain minulle tärkeää.
Jotain minussa tärkeää.
Ehkä minun pitäisi olla armollisempi. Olethan sinäkin omalla tavallasi roolisi vanki. Tottunut tallaamaan niitä samoja uria, joille keskustelumme useimmiten ajautuvat. Ehkä sinäkin pelkäät astua tutulta tieltä pois ja kysyä aiemmin kysymättömiä kysymyksiä. Emmehän tiedä, mihin se kaikki tuntematon meidät veisi. Silti toivon, että vielä jonain päivänä meistä jompi kumpi uskaltaa uudelle uralle. Ravistelee rooleja, kysyy kiperiä, kertoo kokemastaan.
Vanhempainillassa pohdittiin, miten näkisi lapsen pään sisälle. ”Aina kun kysyn pojaltani, miten koulupäivä meni, saan vastaukseksi: ihan hyvin”, tuskaili yksi isä. ”Kun yritän kysellä tarkemmin, lapsi ei tunnu joko muistavan mitään, tai ei halua jutella sen enempää. Mistä tiedän miten hänellä menee, kun hän ei puhu mitään?”
Minäkin olen kysynyt monta kertaa miten päivä meni, ja vastaus on aina sama, välinpitämätön ”Ihan hyvin”. Illalla nukkumaan mennessä sanotkin yhtäkkiä: ”Äiti, mä olin välitunnilla ihan yksin.” Hämmästyn, ethän ole sanonut mitään aiemmin. ”No en mä muistanut.”
Kun on jo hämärää ja hiljaista, olen vierelläsi rauhassa ja tasaamme yhdessä hengitystä pitkän päivän jälkeen. Kurkotat kohti silloin, kun olet varma siitä, että olen lähellä.
Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormiesi päillä pehmeää kylkeäni.
Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.
Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.
Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.
Sinun jo noustessa uusiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.
// Heini
Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.
Kävelette reipasta tahtia, ilmiselvästi tietäen mihin olette matkalla. Tai ehkä vain haluatte päästä nopeasti ulos. Sinulla on päässäsi peruukki ja kädessäsi juomapullo. Puolisosi kävelee muutaman askeleen edelläsi. Otat kulauksen pullosta.
”Löytyi uus kyhmy. Joudun taas sädehoitoon”, toteat. ”Ai, mistä?”, puolisosi kysyy kääntämättä katsettaan puoleesi. ”Tästä”, vastaat ja hierot kohtaa hieman vasemman rintasi yläpuolella.
Puolisosi vastaa sanoihisi hiljaisuudella ilmeenkään värähtämättä. En tiedä mitä hänen mielessään tuona hetkenä liikkuu enkä mitä itse uutisesta ajattelet. En tiedä historiastanne enkä nykyhetkestänne mitään. Näen vain iäkkään pariskunnan kävelemässä sairaalan käytävää pitkin.
”Ei jaksa kävellä ihan näin nopeasti”, jatkat.
Puolisosi ei vastaa vieläkään mitään, mutta hidastaa tahtiaan ja sovittaa askeleensa sinun askeleihisi. Tuossa lyhyessä hetkessä sydäntäni kivistää teidän molempien puolesta. ”Anna niiden hoitojen tepsiä”, huokaan ylöspäin.
Haluaisin sanoa teille niin paljon, kuitenkaan tietämättä yhtään mitkä sanat valitsisin. En tiedä tilanteestasi mitään. En tiedä, onko sydämesi toivoa täynnä vai jouduitko juuri luopumaan viimeisestäkin toivosta, monien pettymysten jälkeen seitinohueksi haurastuneesta. En tiedä, pälyiletkö pelokkaasti tulevaan vai hyväksytkö hiljaa sairautesi etenemisen. En tiedä, murehditko menneitä vai tarkasteletko elettyä elämää kiitollisin mielin.
Jokin puolisosi käytöksessä liikuttaa sisintäni. Toivon kai, että osaisin hänen laillaan sovittaa askeleeni niiden tahtiin, jotka eivät jaksa kulkea niin nopeasti. Hidastaa niiden viereen, jotka kärsivät. Pysähtyä vaikka paikoilleen, jos tarpeen on. Etten ainakaan kiihdyttäisi kulkuani päästäkseni pakoon kipua ja kärsimystä.
Tiesin jo hetkeä aiemmin, että tätä kaikkea minä en kestä. Oli vain ajan kysymys, milloin en enää jaksaisi. Ja sitten kuulin, kuinka sydämeni antoi periksi ja murtui.
Sinä päivänä en pystynyt lopettamaan itkuani. Itkin silloinkin, kun olin muiden kanssa. Osalta onnistuin kätkemään kyyneleeni, toisilta en. Lopulta lyyhistyin ystäväni kerrostalon rappukäytävään. Tätä kirjoittaessani tuosta päivästä on tasan vuosi.
Viime jouluaaton teksti syntyi siis täysin toivottomissa tunnelmissa. Luulen, että kirjoitin tuon tekstin eniten itselleni. Minulla oli suuria vaikeuksia uskoa elämään saati sen antajan hyvään tahtoon. Suru oli saartanut minut, sydämeni säpäleitä särki.
Tänään ihmeellisimmältä tuntuukin se, että ei tunnu murheelliselta. Vaikka elämä ei aina kannakaan, niin elämän antaja kantaa kuitenkin. Ja siitä haluaisin muistuttaa tänään sinuakin: on kuitenkin yksi, joka kestää toivottomia ajatuksia, kantaa väsynyttä mieltä ja rakastaa murtunutta sydäntä. Hän, jonka syntymää pian juhlitaan.
kaleidoskooppi.net 