Olet
juhlien jalokivi
kahvipöydän kruunu
pitojen päätös
kananmunista käännetty
sokerista sekoitettu
jauhoilla jatkettu
taikinasta taiottu
vuokaan valutettu
kuumassa kypsennetty
täytteillä topattu
kermalla kuorrutettu
kukilla koristettu
rakkaudella rakennettu
kuvattavaksi kannettu
yhdessä ylistetty
lapiolla leikattu
lautaselta lusikoitu
suussa sulatettu
komea kohokohta
katseiden kääntäjä
kaunis kakku
// Heini
Kysyessäsi kuulumisiani
käytät sanoja
vieläkö
eikö mitään uutta
Lataat lauseesi
yksityiskohdilla
joiden alle on pakko taipua
Kutistat kysymyksilläsi
ja minä vastaan
vieläkin
Vaikka haluaisin
vastata:
Vieläkin!
// Heini
Tänään ja kahtena seuraavana perjantaina kerromme arkisista kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieleen.
Nämä sanat ovat paenneet kuin liukas, kulmista pyöristynyt saippuapala. Olen miettinyt, kuinka sanoittaa sitä mitä ei ollutkaan. Kuinka kuvata menetyksen kipua silloin, kun mitään menetettävää ei alunperin ollutkaan? Ja sittenkin haluaisin hahmotella sanoiksi kaiken tämän surun, menetyksen ja vihan ennen kuin se kovettuisi katkeruudeksi, jonka irrottamiseen tarvittaisiin joskus talttaa ja vasaraa eikä se välttämättä sittenkään antaisi periksi.
Tiesit sydämeni sykkivän kipua. Tunsit hatarat haaveeni, niin hauraat että osa oli murtunut reunoiltaan. Tiesit senkin, että osan olin jo haudannut, heittänyt ensimmäiset kouralliset multaa päälle.
Mutta sinä menit, aukaisit arkun kannen ja otit jotain omaksesi. Et varovasti kysynyt, et anteeksi pyytänyt. Otit vain – varmana siitä että sinulla on siihen oikeus. Maailman silmissä niin onkin.
Mutta viedessäsi haaveeni veit minulta palan toivomaani tulevaisuuttani. Eikä sen suurempaa rikosta olekaan. Minun silmissäni sinä ryöstit haudattujen haaveideni haudan.
Et tehnyt mitään väärin, ja samalla teit väärin aivan kaiken. Oikeutus ei tee tekoa oikeaksi. Oikeus ei ole synonyymi oikealle.
En ole koskaan aiemmin halunnut kostaa enemmän. Kuinka paljon halusinkaan viedä sinulta jotain, mitä et koskaan saisi takaisin. Että muistaisit ikuisesti tekosi seuraukset. Että sinuunkin sattuisi nyt ja aina.
Kuinka vaikealta ja niin kipeältä tuntuukaan se, että jätän tekosi rankaisematta ja käännyn siitä pois. Ja joku päivä seisot taas edessäni ja joudun kohtaamaan silmästä silmään sinut ja sen, minkä minulta veit.
Siihen en pysty yksin.
// Heini
Näin joskus keväällä Instagramissa kuvan, joka jäi mieleeni. Se havainnollisti tarkasti sen, miten minun tulee toimia silloin, kun joku toinen kärsii tai jollakin on vaikeaa. Olen miettinyt sitä jo kuukausia lähes jokaisena päivänä.
Dump out, comfort in.
Mitä kauempana olen kärsivästä, sitä enemmän minun tulee antaa lohdutusta ja myötätuntoa niille, jotka ovat lähempänä. Minun pitää muistaa, että omat tunteeni kuuluvat yhä kauemmille kehille. Minun ei ole lupa kaataa omaa lastiani jonkun kärsivää lähempänä olevan niskaan.
Mitä lähempänä olen kärsivää, sitä enemmän minun tulee lohduttaa häntä. Samaan aikaan on tärkeä muistaa, että vuodatan omat tunteeni jollekin etäisemmälle. Ei koskaan kärsivälle eikä hänen läheisimmilleen.
En kestä tätä. Mä vihaan tätä paskaa. Mä en kulje tätä tietä. Tällaiset repliikit voivat kulkea vain sisuksista ulkokehälle päin. Ja toivottavasti kulkevat! On aivan oikein tuntea vihaa, surua ja turhautumista, kun vääryys, kärsimys, kipu tai epäoikeudenmukaisuus tulevat liki.
Olen pahoillani. Miten voin auttaa? Tämä kaikki on varmasti ihan hirveän raskasta. Tällaiset repliikit kulkevat vain kehältä sisuksiin päin.
Ja parasta lohdutusta ovat kuuntelevat korvat ja myötätuntoinen sydän. Comfort in, and always dump out.
// Heini
// Heini
Tämä teksti syntyi Annan viimeviikkoisen Varpaisillaan-tekstin inspiroimana.
Vesipisaroita
Lumihiutaleita
Jäärakeita
Tihkusadetta
Räntäsadetta
Kaatosadetta
Pieniä puroja
Valtoimia virtoja
Juoksevia jokia
Lätäköitä
Lähteitä
Lampia
Jäätikköjärviä
Tulvajärviä
Suolajärviä
Patovesiä
Pintavesiä
Pohjavesiä
Sisämeriä
Avomeriä
Valtameriä
Minun itkuni
// Heini
Melkein huomaamattani vilkaisin kirkkaaseen peiliin vaaleiden valojen alla. Huomasin kasvoillani uuden uurteen. Se alkoi läheltä nenänvartta ja kulki poskeni päällä kohti ohimoa kuin aalto. En voinut olla ihailematta sen hentoa kaarta, se näytti taiteelta.
Elämä oli maalannut kasvojani.
Uurre oli asettunut kauniisti jo aiemmin muotoutuneiden lomaan. Vuosien mittaan se vahvistuisi, ottaisi paikkansa vahvemmin, kunnes se olisi mukanani jokaisessa valokuvassa, jokaisessa hymyssä. Sen silittäminen olisi mahdotonta, enkä siitä edes haaveillut.
Haluaisin kantaa kurttuni kauniisti, arvostaen. Haluan muistaa, että jokaisella uurteella, kaikilla rypyilläni on tarina kerrottavanaan. Ilman tarinoitani en olisi minä. Haluan muistaa, että elämä on lahja. Ja mitä enemmän saatuja päiviä, sitä enemmän taiteilijan siveltimen vetoja. Kuin lahjanarujen jälkiä pakettien päällä.
Huomasin, että elämä oli koskettanut myös katsettani.
// Heini
Punaiset pelargoniat valkoisilla ikkunalaudoilla. Ikkunaruutujen takana kirkkaana paistava aurinko, kimmeltävä meri ja laakeiksi kuluneet kalliot. Varpaiden alla lautalattiat. Ympärillä puheensorina ja astioiden kalahtelu. Edessä lempivihkot, kynä ja kahvikuppi. Elämäni ensimmäinen pala Ellen Svinhufvudin kakkua.
Katselin maisemaa, jota tuosta samasta tuvasta on moni katsellut jo vuosikymmeniä aiemmin. Katselin ja sitten kirjoitin – niin kauan, etten keksinyt enää mitään kirjoitettavaa.
Kävin kävelemässä kallioilla, kuuntelemassa kuohujen kohinaa. Käänsin kasvoni kohti aurinkoa.
Kaikki, mitä minussa oli, asettui hetkeksi aloilleen.
// Heini
Tunnuit lujana jalkojeni alla. Annoin punertavan maan pusertua varpaideni väliin. Kumarruin koskemaan pintaasi kämmennelläni. Lopulta asetuin selälleni ja annoin pääni löytää hyvän asennon. Halusin tuntea voimasi jokaisella solullani. Toivoin elämän virtaavan kuolleisiin kohtiini, herättävän eloon sen, mikä oli jo mennyttä.
Tänään minä luotin sinuun kaikella, mitä minulla oli. Vaikka en tuntenut mitään muuta kuin lempeän tuulen kasvoillani, tiesin, että siinä sinä olit: juurruttamassa, ruokkimassa, kasvattamassa. Minua, jolla ei ole antaa takaisin muuta kuin reporanka, tyhjä itseni.
Enkä haluaisi olla missään muualla silloinkaan, kun tuuli ei ole lempeä ja kun myrsky käy. Etenkään silloin. Mikä tahansa muu upottaa, pakenee ja lopulta pettää.
Tunnut lujana jalkojeni alla. Ja erityisesti silloin kun riisun kenkäni – selitykseni, oikeuteni, perusteluni – muistan myös sen, että maa, jolla seison on pyhä.
// Heini
Astuessamme lentokentän kirkkaasti valaistuun aulaan olen vapaa, vaikka hän ei sitä vielä tiedä.
Tämä on viimeinen kertamme vierekkäin. Viimeisen kerran sujautan käteni hänen odottavaan käteensä. Viimeisen kerran silitän peukalollani hänen kämmenselkäänsä. Kävelemme turvatarkastuksen läpi ilman jonotusta. Juomme kahvit katsellen nousevia koneita. Hän juttelee viimeaikaisista töistään.
Viimeisen kerran kosken kauniiseen vihkisormukseeni, jota olen kantanut melkein kolmekymmentä vuotta. Vedän sormuksen sormestani. Viimeisen kerran nostan katseeni häneen.
Väri pakenee hänen kasvoiltaan, kun puhun hänelle. Huolimatta kaikesta, mitä välillämme on ollut, mitä suhteemme rakoihin on piilotettu, mitä kipua kumpikin olemme kantaneet, hän ei uskonut tämän päivän tulevan. Hänen olisi pitänyt, ajattelin. Olen ollut sanoissani selvä jo vuosia.
Tähän saakka minun tarinani on muotoutunut hänen tarinansa raameissa. Huomenna minun tarinani jatkuu Bahamalla, hänen Las Palmasissa. Hän ei sitä vielä usko, mutta me emme enää koskaan kulje rinnan. Hänen tarinansa ei enää määritä minua. Iltaan mennessä talomme on tavaroistani tyhjä.
Aamulla herätessämme oli viimeinen kerta, kun toivotimme toisillemme hyvää huomenta. Nyt toivotan hänelle viimeisen kerran mitään.
Kaikkea hyvää, sanon ja käännyn. Tämän viimeisen kerran se olen minä, joka kävelen hänestä pois.
// Heini
Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.
kaleidoskooppi.net 