Tyttöni mun

Kuluneen vuorokauden aikana olen miettinyt varmasti kymmeniä kertoja läpi jokaisen muistamani kohtaamisemme.

Kun ensimmäistä kertaa tapasimme, sinun reviirisi oli halkaisijaltaan neljä metriä. En tiennyt sitä aluksi, mutta ensimmäiset sanasi minulle opettivat sen pian: älä vittu tuu kyylään. Sinun pieneksi kumartunut hahmosi vei kaikkien meidän yhteisestä tilasta puolet.

Tarkkaavainen katseesi kertoi, miten kovasti yritit pysyä tilanteiden tasalla. Teit ympärillä olevista havaintoja, johon pystyy vain se, joka on tottunut ennakoimaan ja mukauttamaan olemisensa toisten toimintaan. Ja se, joka on tottunut taistelemaan vahvempia vastaan, pitämään itse puoliaan jo pienestä.

Sinun sanasi löysivät aina suoraan kohteeseen. Halutessasi osasit käyttää niitä myös hyvään, mutta usein todistin sinun sivaltavan niillä epäröimättä – yleensä heikointa. Sinä olit jo silloin oppinut, että hyökkäys on paras puolustus. Puolustit itseäsi jatkuvasti, vaikka tuskin tiesit edes miksi.

Olit jatkuvasti peloissasi, enkä minä tietysti tiennyt, mitä kaikkea pelkäsit. Ja kuinka paljon kaipasitkaan hyväksyntää ja rakkautta. Tarpeesi lämmölle oli ilmeinen, mutta kuinka paljon sitä tarvittiinkaan ennen kuin raotit sydäntäsi edes pikkuriikkisen. Pelkäsit kai sitäkin, että lopulta sinut kuitenkin taas hylätään.

tyttöni mun blogi

Sinä olit yksi niistä harvoista tytöistäni, johon koskaan rakastuin vaistomaisesti. Oli kuin minut olisi tarkoitettu rakastamaan juuri sinua. Ensihetkistä asti näin sinut sellaisena, jona olit tähän maailmaan syntynyt. Niin monta kertaa olisin halunnut pidellä sinua sylissäni ja ihan loputtomiin kerrata sitä, miten ihana olit. Miten paljon kaikkea kaunista sinuun olikaan kätketty.

Olit lempeä, ystävällinen, huomaavainen. Olit niin viisas ja taitava, pienellä vaivalla olisit yltänyt mihin tahansa. Ja hauskakin olit: sinun jutuillesi nauroin kaikkein makeimmin. Silmissäni sinä olit kaikin puolin täydellinen ja rakastettava. Minä pidin sinun puoliasi raivokkaasti, sinun siitä juurikaan mitään tietämättä. Kutsuin sinua omakseni.

Eilen, vuosia myöhemmin, kuulin, mitä sinulle tänään kuuluu. Mitä olet tehnyt, miten olet satuttanut muita, miten olet kärsimässä sinulle kuuluvaa rangaistusta siitä kaikesta. Kaikki se särki sydämeni.

Enkä ole ollenkaan miettinyt sitä, miten väärin oletkaan tehnyt tai miten muita olet satuttanut. Mietin vain sitä, kuinka ahdistuneelta sinusta nyt mahtaakaan tuntua. Kuinka peloissasi ja yksin olet. En kestä ajatella, että sinulla ei todennäköisesti nytkään ole lähelläsi ketään, joka sinua rakastaa puhtaasti, lujasti ja ilman ehtoja.

Jos tekisin, mitä haluaisin, etsisin sinut oitis käsiini. Pakkaisin laukkuuni voita tihkuvat karjalanpiirakat ja lämpimät pullat, keittäisin kahvit – ihan niin kuin silloin vuosia sitten. Tulisin luoksesi varovasti, sillä epäilen reviirisi laajentuneen entisestään. Näyttäisit varmasti kovalta, ehkä pelottavaltakin, mutta minä puhuisin sille lapselle, jonka tunnen. Sille joka olit ja joka edelleen olet. Minä keksisin niin monta keinoa kuin tarvittaisiin, jotta pääsisin takaisin luoksesi.

Ja kun lopulta tunnistaisin silmissäsi riittävästi luottamusta, halaisin niin kuin sillä viimeisellä kerralla, kun tapasimme. Sanoisin ne samat sanat kuin silloin: ihana nähdä sua, oon niin oottanut että milloin taas tavataan! Ja minä pitäisin taas sinun puoliasi.

Tyttöni mun

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Astrid ja Veronika asuttavat vierekkäisiä talojaan omien muistojensa, surujensa ja salaisuuksiensa kanssa. Kumpikaan heistä ei tiedä tarvitsevansa saati kaipaavansa ystävää.

Astrid on melkein kahdeksankymppinen, kärsimysten kovettama nainen.

Jollei lohtua ole saatavissa, ei kyynelillä ole virkaa.

Veronika on surujen uuvuttama kolmekymppinen.

Samassa hänet valtasi niin hillitön menetyksen tuska, että kaikki äänet hiljenivät kuulumattomiin.

Nuo kaksi yksinäistä naista lipuvat toistensa elämään kuin vahingossa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa syntyy pienestä sydämen liikahduksesta, letuista ja metsämansikkahillosta. Kohtaaminen kasvaa pyyteettömäksi ystävyydeksi, jossa sanojen puuttuessa jätetään kuistin ovi auki kynnyksellä seisovalle, hipaistaan vuosikymmenien kyyneleet toisen poskilta, silitetään ystävä uneen kun menneisyyden paino vyöryy liian raskaana yli. Naisten ystävyys on täynnä hiljaista ymmärrystä ja suurta luottamusta.

Tämän kaikkien aikojen lempikirjani kieli on kaunista, elävää ja taiten kirjoitettua. Voit nähdä metsäaukeat, timoteihin pujotetut mansikat ja hauraat posliiniastiat. Virkkeet ovat täysiä – kuitenkin vain tarpeellisista sanoista koottuja. Vaikka lukisi kirjan rivejä viidettä kertaa (niin kuin minä juuri tein), hämmästyisi vieläkin mitä kaikkea muutamalla sanalla voikaan ilmaista.

Aivan alusta loppuun saakka Olsson luottaa kirjoittamaansa tarinaan ja tarinassaan välittämisen voimaan. Vaikka aiheet ovat vaikeita ja surullisia, tarinaa kannattelevat toivo ja lohtu.

Vaikka hänen silmänsä olivat kuivat, niistä heijastui sellaista tuskaa, että Veronikan oli pakko kääntää katseensa pois. Hän nousi, kiersi pöydän ympäri ja veti Astridin lempeästi pystyyn. Hän halasi vanhaa naista ja piteli tätä lujasti sylissään.

Silloin myös kyynelillä on virkaa.

lempeät laulut pysty blogi

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Ethän unohda

Kesken kaiken
juhlahumun ilon ja onnen
hymy edelleen kasvoillani
painoin käteni sydämeni päälle
siunasin salaa sen surullisia soppia

Ethän unohda minun sydäntäni
joka suree hiljaa sitä samaa
jota ympärillä juhlitaan

Hoidathan minunkin sydäntäni
joka kovasti kaipaa sitä
minkä muut kyllä saavat

Autathan minun sydäntäni
venymään toisten iloon
silloinkin kun se niin kovin koskee

Ethän unohda minun sydäntäni
jonka tarvitsee kipeästi tuntea
että joku näkee kaiken tämän kivun

juhlakuva blogiin

Ethän unohda

Mukillinen parasta teetä

Pöytä oli katettu Iittalan Sarjattoman astioilla. Kynttilät paloivat, ja lautasen viereen oli taiteltu kaunis servetti. Meille tarjoiltiin mausteista kanakeittoa ja juuri uunista tullutta leipää. Marraskuisen työpäivän jälkeen tuo keidashetki teki mieli tuutata jokaiseen someen: katsokaa nyt koko maailma, miten ihanaa on tulla valmiiseen, kauniiseen ruokapöytään pimeydestä väsyneenä ja työstä vähän räytyneenä! 

Hetki ei kuitenkaan päätynyt someen, eikä tuo hetki päättynyt puhtaaksi kaalittuun keittolautaseenkaan. Sen jälkeen pöytään nostettiin itsetehty kakku ja mukiin suositeltiin uutta teetuttavuutta. Ja sitä teetä löysin itseni metsästämästä heti seuraavana päivänä – ja monena muuna päivänä sen jälkeen.

Tuosta hetkestä on jo muutama vuosi, mutta yhä vain tuo tee pitää pintansa. (Ja toki myös kanakeitto, leipä ja kakku eteen tarjoiltuina!) Se on ainoa tee, johon lorautan tilkan maitoa. Se on tee, johon en ole kyllästynyt huolimatta kolmenumeroisesta luvusta juotuja mukillisia.

Ja tässä se on: Clipperin Love me truly. Siinä maistuu kaneli, inkivääri, kardemumma ja neilikka sekä ripaus lakritsia. Se on vähän niin kuin laiskan naisen (tai miehen) chai. Suosittelen pitämään teepussia mukissa niin kauan kunnes muki on tyhjä.

clipper

PS. Tiedän kyllä: tuote ei ole teetä ensinkään. Uutteeksi sitä kai virallisesti kutsutaan, mutta kuka nyt sanoisi: “Tule meille iltauutteelle!” Kyllä siinä heräisi kysymys jos toinenkin.

Mukillinen parasta teetä

Kultainen sydän

Yksi parhaista ystävistäsi oli teoillaan, sanoillaan ja asenteellaan loukannut sinua. Asettanut edellesi jotain, mikä ei sinne kuulunut. Kerroit, että olit itkenyt viikkojen ajan joka ikisenä iltana: Miten voi olla, että hän ei välittänyt sen vertaa? Eikö hän yhtään nähnyt, miltä minusta tuntui?

Mutta sitten mä ajattelin, että ei hyvää, pitkää ystävyyttä kannata tämän takia pilata.

Minkä takia sitten kannattaa, jos ei tämän! ajattelin mieli täynnä suuttumusta puolestasi. En sanonut ääneen mitään, mutta myöhemmin ymmärsin, että olit sanoillasi vastannut minun raadolliseen kysymykseenikin.

Sanoillasi kerroit, että yhteys on vaalimisen arvoista silloinkin, kun loukkaukset pakottavat aamu toisensa jälkeen heräämään silmät turvonneina. Sanoit, että tahtomisesta on kiinni jokainen merkityksellinen ihmissuhteemme. Ja ennen kaikkea sanoit, että ei ole suhdetta, joka kannattaisi anteeksiantamattomuudella pilata.

Et ollut jäänyt odottamaan anteeksipyyntöjä, katuvia sanoja tai hyvitystä. Olit itkenyt itkusi salassa ja antanut mielessäsi anteeksi niin kauan kunnes loukattu mieli ei enää muistanut olevansa satutettu. Niin vakaasti olit päättänyt valita ystävyyden yli loukattujen tunteiden.

kultainen sydän

En koskaan unohda sanojasi. Ja aina kun muistan niitä, muistan myös, millainen on sydämesi. Muistan, millaisen sydämen haluaisin.

Kultainen sydän

Pettynyt sydän

Pettynyt sydän on aina haavoittunut sydän. Sitä ei ole kuultu tai nähty, se on jätetty huomiotta tai hoivatta. Pahimmillaan sillä on leikitelty tai se on kokonaan hylätty. Pettynyt sydän on vereslihalla. Se koittaa hartiavoimin välttää uusia tilaisuuksia tulla satutetuksi.

Pettynyt sydän on myös haavoittava sydän. Sydämen säröt ja sirpaleet satuttavat myös niitä, jotka uskaltavat tulla haavoittuneen lähelle. Ja vaikka se koittaa itseään – ja toisinaan muitakin – suojellakseen pysyä tarpeeksi etäällä muista, se samaan aikaan kaipaa kipeästi niitä, jotka tulisivat ja pysyisivät. Lujia ja rohkeita, jotka eivät kavahda kauemmaksi, kun omaakin sydäntä alkaa särkeä toisen kipu. Niitä, joiden rakkaus peittoaa pettymysten voiman. Ihan kaiken se peittää.

Siinä missä rakkaus voi parhaillaan parantaa, matkan aikana pettynyttä sydäntä kannattelevat ennen kaikkea kaksi asiaa: lempeä usko ja järkkymätön toivo.

Lempeä usko ei odota pettyneeltä sydämeltä mahdottomia. Se ei vaadi kasvamaan kohti jotain ylevää tai edes katsomaan tulevaan päivään, sillä huominenkin näyttää pettyneestä pettymysten värittämältä. Lempeä usko sanoo, että ihan hyvin pärjäät tänään. Ja jos haluat, niin tule meidän sohvalle. Lempeä usko hoivaa, hellii ja halaa. Kaiken se uskoo.

Järkkymätön toivo ei anna lupauksia, joista se ei voi olla aivan varma. Se tietää, että perusteeton toivo olisi pahinta, mitä pettyneelle voisi tarjoilla. Sen tähden järkkymätön toivo sanoo vain sen, minkä varmaksi tietää: vielä tulee päivä kun kaikki on kirkkaampaa. Järkkymätön toivo kantaa, kohottaa ja kurottaa. Kaiken se toivoo.

Älä siis sano pettyneelle sydämelle, että ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni ja katse eteenpäin! Pettynyt sydän ei pysty siihen ennen kuin se on alkanut tarrata sanoista merkityksellisimpiin: aion pysyä sun vierellä aina.

 

pettynyt sydän
Pettynyt sydän

Ihan tavallinen elämä

Sinä petyit tavalliseen elämään. Siihen, jossa aamulla mennään töihin ja iltapäivällä tullaan kotiin syömään. Siihen, jossa maksetaan laskuja, suunnitellaan seuraavaa lomaa ja pestään pyykkiä. Siihen, jossa koti on välillä sekaisin, ihmissuhteet solmussa ja harrastusvuoro peruttu. Siihen, jossa rakastetaan ja riidellään. Siihen, jossa joskus päätit pysyä.

Tässäkö tämä nyt oli? On pakko olla jotain muuta! Mun piti tehdä elämässä jotain erityistä! Mä en halua tällaista elämää!

Pettymyksesi oli niin valtaisaa, että lähdit tavallisesta. Jätit taaksesi katsomatta tiistai-illan pannukakut, lauantaipäivän ulkoilut ja sunnuntaiset kirkkoretket ja leffahetket. Muistitkohan niitä enää ollenkaan? Otit suunnaksesi sen, mistä et aiemmin mitään tiennyt. Sen, jossa ahdistus turrutetaan hetkeksi kerrallaan. Sen, jossa ihmissuhteet ovat lyhyitä ja yhteys ohutta. Sen, jossa ilo on pinnisteltyä ja onni tuntematonta.

Minä olin jo varhain nähnyt, miten elämälle käy kun siitä taitetaan pois tavallisuus. Siitä jää jäljelle seinät, joiden läpi käy tuuli, ja perustus, joka on arvaamaton kuin laho lankkulattia. Sen tähden oman elämäni toivotuin päämäärä oli se ihan tavallinen elämä. Juuri se, josta sinä lähdit. Toivoin aivan tavallisena toistuvaa torstaita ja jokalauantaista saunavuoroa. Onneni suurin mitta oli ulko-ovelle asti leijaileva ruuan tuoksu ja ruokapöytä jonka äärellä puheensorina ei lakkaisi.

Ja kun me sitten tapasimme, en koskaan tiennyt mitä sanoa. Luulen, että meidän kummankin oli vaikea löytää sanoja. Jutustelumme tuntui niin kummalliselta – aivan kuin hetki sitten olisimme ajatelleet elämästä samoin ja nyt yhtäkkiä yhteisiä ajatuksia oli vain vähän. Ylilaidan lyöviltä tunteilta turvassa olevia aiheita oli sitäkin vähemmän.

Mutta olin päättänyt odottaa. Halusin olla valmis aukaisemaan oveni, silloin kun näkisit, mistä kaikesta olitkaan luopunut. Silloin kun haluaisit tulla takaisin. Silloin kun huomaisit, että tavallisesta hyvään on matkaa vain kiitollisuuden verran.

Toivon, että yhtenä päivänä saan sanoa: tuu sisään, pannukakku tuli juuri uunista, keitetään kahvit.

Ihan tavallinen elämä