Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Rakkaudesta kirjoittamiseen

Kaikkein eniten tykkään lukea blogeja kaikessa rauhassa, omalla sohvalla ajan kanssa. Seuraavien blogien uudet postaukset tekevät lukuhetkestäni parhaimman mahdollisen, sillä näistä blogeista huokuu rakkaus sanoihin, kieleen ja kirjoittamiseen.

Sekunnit ja tunnit

Joskus, ehkä noin kuusi vuotta sitten, löysin aivan sattumalta Hannan blogin. Ja vaikka blogilla on ollut hiljaisempia kausia, niin vakkarifaniksi jäin! Hanna kirjoittaa tarinoita elämän keskellä ja keskeltä. Hänellä on erityinen taito kurottaa sanoillaan kohti – tekstit kannattelevat ja rohkaisevat, luovat uskoa ja tuovat toivoa. Ja vaikka tekstien kehykset voivat välillä olla ihan erit kuin itsellä, varsinainen sisältö tavoittaa ja sanoittaa osuvasti ja poikkeuksetta tunteita, jotka ovat itsellekin kovin tuttuja.

Minulle kaikkein tärkein Hannan teksteistä on Koska tahansa voi tapahtua hyvää. Kuinka paljon voimaa ja lohtua voikaan olla siinä, että joku jakaa omastaan ja toivostaan.

Aamukahvilla

Henriikankin blogia olen seurannut vuosia. Aamukahvilla on mainio sekoitus kaupunkielämää ja mökkifiilistä, seikkailuja ja kotona koomailua. Henriikka yhdistelee sanoja oivaltavasti ja kuvailee hetkiä elävästi. Kauniita tekstejä siivittävät upeat kuvat. Ripaus itseironiaa maustaa kokonaisuuden juuri sopivan suolaiseksi. 

Päällimmäisenä mielessäni on taiten ja kuvailevasti kirjoitettu ihana Pääsikkö perille -teksti, jossa pyydetään mm. latelemaan rauhoittavia lauseita, sillä ne auttavat kun mikään muu ei auta. Niin auttavatkin!

edf

Ann Voskamp

Jos kaipaan tukevaa ravintoa, sanoja täynnä armoa ja lempeyttä, suuntaan Annin kirjoitusten pariin. Eikä postauksia useinkaan pysty pureskelemaan yhdellä luvulla. Niiden täysiin virkkeisiin, merkityksiä täynnä oleviin teksteihin on melkein pakko palata myöhemmin, sillä sanoja on tarpeen sulatella ja sisäistää ajan kanssa. Ja vaikka en mikään englannin supertaitaja olekaan, niin en lakkaa ihmettelemästä minkälaista kieltä Ann kirjoittaa: niin kaunista, monipuolista ja oivaltavaa!

Rakkain Annin teksteistä on pohdiskelu siitä, kuinka meidän on tarkoitettu elämään toinen toistemme kanssa, syvässä yhteydessä toisiimme: Cure for lust of a good image when your family isn’t really who you think.

// Heini

Kolmena peräkkäisenä perjantaina jaamme teille omia suosikkejamme blogimaailman syövereistä. Jaa ihmeessä kommentteihin omat blogisuosikkisi, tutustuisimme mielellämme uusiin lukemisen arvoisiin blogeihin!

Kaikki sinussa

Lauantaipäivämme hipoivat hieman toisiaan. Näimme teidät ensin lintutornilla, myöhemmin nuotiopaikalla ja kallioisilla rannoilla. Retkiemme päätteeksi kävelimme perässänne leveällä metsäpolulla.  

Katsoin käsiänne, jotka tarttuivat kiinni toisiinsa tottuneesti: läheisesti, vaistomaisesti, yhtään harkitsematta, kerta toisensa jälkeen. Vanhenevan miehen ahavoitunut, työtä tehnyt käsi. Nuoren miehen vaaleampi, sileämpi käsi.

Isän ja pojan kädet.

Mielessäni risteili kysymyksiä sinulle, isä: Mitä mietit, kun poikasi syntyi? Mitä ajattelit, kun katsoit omaasi ensimmäisiä kertoja kasvoihin ja löysitkin niistä jotain vierasta, erilaista? Päätitkö pitää poikasi heti vai harkitsitko hiljaa hylkäämistä? Miltä sinusta tuntui, kun omasi oli hitain hoksaamaan ja kömpelöin keinumaan? Pelkäsitkö, petyitkö, suritko, olitko vihainen? Pohditko miksi-alkuisia kysymyksiä? Mitä vastasit niille, jotka näkivät vain vamman?

edf

Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt tuon kaiken ja paljon muuta. Samaan aikaan olemuksesi, jutustelusi, lempeä hymysi, kasvojesi uurteet ja se miten pidit aikuista poikaasi kädestä olivat kuin vastaus kaikkeen pohtimaani.

Kaikki sinussa kertoi: tämä tässä on minun rakas poikani.

Ja taas poikasi käsi etsiytyi sormiesi lomaan, katse sinun kasvoihisi.

// Heini

Äitikortti karkottaa lapsettomat ystäväsi

Kyllä sullakin ääni vaihtuu kellossa, kun sulle oma lapsi syntyy, kommentoi FB-kaveri pitkälle yli kymmenen vuotta lasten rakastamana lastentarhanopettajana työskenneelle naiselle, joka oli linkannut hyvän lasten kasvatukseen liittyvän artikkelin Facebook-sivullensa.

Minä en kuuntele neuvolassa hetkeäkään terkkaria, jolla ei ole omia lapsia, sanoi ystävä toiselle, joka on erittäin ammattitaitoinen ja pidetty terveydenhoitaja ilman omia lapsia.

Rakkaudesta ei tiedä sitten yhtään mitään ennen kuin on tullut äidiksi, tokaisi toinen lapsettomalle kaverilleen, jota tämän veljentytär oli vain hetkeä aiemmin kiittänyt lähes kaksi vuosikymmentä kestäneestä rakkaudesta, tuesta ja avusta.

ptr

Äitikortti satuttaa, mitätöi ja pistää pahimmillaan pisteen koko ihmissuhteelle.

Kerrottakoon, että olen itse puolivälissä neljääkymmentä elelevä lapseton sinkku. Olen viime aikoina tullut karmealla tavalla kokemaan sen tuskan, jota tyhjä kohtu, syli ja koti aiheuttavat ja josta vähemmän kipeänä noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin. On ollut päiviä, jolloin olen itkenyt lapsettomuutta ja perheettömyyttä ensimmäisenä aamulla, työmatkalla, työpaikan vessassa ja taas iltaisin kotona. Välillä olen maannut päiviä sängyssä kuin paetakseni kaikkea tätä tyhjyyttä – tietäen samaan aikaan, että tätä en pääse pakoon minnekään. Itkujeni välissä olen suunnitellut muuttoa Uuteen-Seelantiin ihan vain siksi, että pääsisin pois perheellistyneiden ja perheellistyvien ystävieni luota. Ja niin moni kolmekymppinen sinkkunainen tekeekin: katkaisee suhteet äidiksi tulleisiin ystäviinsä, sillä onnea joka jää itseltä kokematta, on sietämätöntä kestää – saati jakaa. Itse olen toistaiseksi vaikkakin kovasti kompuroiden jäänyt, mutta ymmärrän jokaista pois lähtenyttä. Se, joka tuomitsee nuo ystäväporukoista häipyneet kolmekymppiset, ei tiedä minkälaisista asioista ja tunteista lähtemisen hetkellä on kyse.

Toki meillä on vastuumme suhteistamme ja valinnoistamme, sanoistamme ja teoistamme. Mutta niin on edelleen äideilläkin. On vastuu myös siitä, että ei käytä väärin äitiyttä – yhtä elämän suurimmista lahjoista – mitätöimällä, vähättelemällä tai alistamalla toista, toisen osaamista, ammattitaitoa tai jopa naiseutta. Väitän, että kenelläkään äitikorttia ahkerasti käyttävällä naisella ei ole ainuttakaan läheistä lapsetonta ystävää. Eihän mikään suhde kestä loputtomiin lyömistä – oli välineenä sitten äitiys, koulutustaso tai vaikka varallisuus.

Kaiken kaikkiaan ajatus äitikortista on älytön. Se sisältää esimerkiksi oletuksen, että äidiksi tultuaan nainen kuin nainen tietää tai haluaa ottaa selvää vaikkapa mitä pukea vauvalle pakkaseen, miksi lapselle lukeminen on tärkeää, milloin lapsen eri herkkyyskaudet ovat ja että vauva nostetaan lattialta aina kyljen kautta. Mutta eivät kaikki tiedä eivätkä läheskään kaikki halua ottaa selvää. Vanhemmuus ei automaattisesti tarkoita juurikaan mitään. Jos epäilet asiaa, mene toviksi lähes mihin tahansa perusopetuksen ryhmään, tutustu lapsiin ja heidän vanhempiinsa. Tai jos haluat varmistua asiasta kovimman kautta, vietä aikaa lastensuojelussa ja haastattele lastensuojelun työntekijöitä. Monelta heidän asiakasperheidensä vanhemmilta on hukassa paljon oleellisempia asioita kuin kurahanskat lokakuussa tai lapsen lempilelu päiväkodin lelupäivänä.

Sanotaan nyt vielä sekin, että toivottuun lopputulokseen johtanut seksi, raskausaika tai synnyttäminen eivät pätevöitä myöskään vaikkapa terveydenhoitajan työhön. Eikä muutaman lapsen äiti voi yleistää omaa äitiyttään tai omia kokemuksiaan koskemaan kaikkia äitejä ja lapsia. Ammatillisuus ja ammattitaito koostuvat koulutuksesta, kiinnostuksesta, perehtymisestä ja työssä kertyvästä kokemuksesta sekä perheiden ja lasten kanssa työskennellessä aidosta välittämisestä – toisinaan jopa rakkaudesta. Ja kyllä, vaikka rakkaus omaan lapseen on epäilemättä ainutlaatuista, niin kyllä rakastaa voi lapsettakin varsin syvästi – jopa toisten lapsia.

ptr

Itse olen istunut oppilaideni vanhempien kanssa yhteensä satoja tunteja yhteisissä palavereissa. Vain yhden kerran muistan vanhemman kautta rantain kyseenalaistaneen osaamistani sen takia, että en ole äiti. Jälkeenpäin tilanteessa läsnä ollut kollegani, kokenut opettaja ja hoitoalan ammattilainen sekä kahden aikuisuutta lähestyvän pojan äiti sanoi minulle: “Älä koskaan usko ketään, joka väittää sun ymmärtävän vähemmän tai olevan huonompi opettaja sen takia, että sulla ei ole lapsia. Se, oletko äiti tai et, ei merkitse mitään suhteessa sun oppilaisiin eikä sun osaamiseen.” Noista sanoista on vuosia, mutta kuinka kiitollinen olenkaan niistä, kun kuulen tai luen välillä varsin toisenlaisia viestejä.

Revi siis mahdollisesti omistamasi äitikortti ja ole enemmän ihanan työkaverini kaltainen. Sellainen, joka antaa tunnustusta, joka kannustaa, joka huomaa osaamisen ja tunnistaa välittämisen. Tai ole niin kuin mun ystävä, joka kysyi minulta, että pitääkö vauvanvaatteet pestä ennen käyttöä. Tai toinen, joka pyysi hakemaan ties kuinka monetta yötä putkeen kiljuvan yksivuotiaansa hoitoon keskellä yötä.

ptr

Tuon kaltaiset sanat ja viestit auttavat minua jättämään Uuteen-Seelantiin muuton vain heikoimpien hetkien haaveeksi (ja toivoakseni auttavat myös sen yksivuotiaan väsähtänyttä äitiä jaksamaan edes hitusen paremmin kaikki ne seuraavat unettomat yöt). Edelleen minua auttaa myös se, että saan painaa pienille poskille suukkoja, tuudittaa uneen huutavia puolivuotiaita, viedä taaperoita uimahalliin ja leikata kuusivuotiaan varpaankynsiä. Silloin on helpompi muistaa, että rakastan niitä lapsia ja niiden äitejä enemmän kuin koen tuskaa omasta menetyksestäni.

// Heini

Pilkahduksia arkeen

Arki saattaa tuntua tahmealta ja päivät toinen toistaan tavallisemmilta. Voisiko joku näistä virkistää sinunkin viikkoasi?

  • Valmiiksi katettu päivällispöytä

Minulla on ystäväporukka, jonka kanssa tapaamme säännöllisesti. Kokoonnumme kodeissamme, ja aina kun saavumme kohteeseen, pöytään on katettu kunnon ruokaa (ja okei, aina myös jälkkäriä!). Harva asia on yhtä ihanaa kuin istua valmiiseen pöytään työpäivän jälkeen. Suosimme nopeita keittoja ja vielä nopeampia salaatteja kera leivän, sillä jos kokkailusta tekee liian monimutkaista, saattaa kyläkutsu jäädä kakkoseksi kaikelle vaivalle. Tärkeää on huomioida myös se, että siivoustoimenpiteet kuten imurointi ennen ystävien saapumista ei ole mikään välttämättömyys – sotkuisempaa on kuitenkin kyläilyn jälkeen kuin ennen!

perjantainparhaat blogi

Hesari, joka tipahtaa luukusta kerran viikossa, ei sisällä mainoksia ja johon on kerätty viikon tärkeimpiä uutisia, tuo sivistystä koko viikkoon. Enkä tiedä,  viittaako aviisin nimi julkaisu- vai toivottuun lukutahtiin, mutta viikko siinä minulta vierähtää, kunnes lehti on luettu. Eli just sopiva paketti pitämään minut edes välttävästi kiinni maailman menosta.

  • Kahvinkeittimen uusi koti

Juon kahvia vain aamuisin, mutta silloin tuntuukin siltä, että se kofeiini pitäisi saada välittömästi ja mieluusti suoraan suonistoon. Tänä syksynä teinkin sitten jotain virkistyäkseni nopeammin: siirsin kahvinkeittimen yöpöydälle. Lataan sen tietysti illalla valmiiksi ja aamulla painan vain nappia. Pian kahvin tuoksu leijaileekin jo pitkin makuuhuonetta, täydellistä! (Maito pitää edelleen hakea keittiöstä, mutta siihen mä pystyn!)

// Heini

Vihainen sydän

Vihaisen sydämen perustuksissa majailee raastava epäreiluuden kokemus. Vihainen sydän ei usko tulevaisuuteen tai hyvyyteen, onneen joka osuisi omalle kohdalle. Se ei uskalla tarttua pienimpäänkään iloon, onhan se myös syvästi pettynyt sydän. Vihainen sydän ei ole pystynyt eikä saanut kasvaa rakkauteen tai rauhaan. Siksi se näkee uhkia sielläkin, missä muut näkevät pelkkiä mahdollisuuksia.

Vihainen sydän on satuttava sydän. Se ei jaa iloja, se tuhoaa toistenkin onnen. Se ei kärsi lähimmän rinnalla, se vaatii kärsivältäkin. Se satuttaa muita tarkoituksella – yleensä tavoilla, joiden tietää osuvan toisessa kipeimpään mahdolliseen kohtaan. Se uskoo myös, että on paras hyökätä heti ettei kukaan ehdi ensin. Vihainen sydän kostaa oman kipunsa ympärillä oleville.

Vihainen sydän onkin haastavin sydän. Se on vaikein rakastaa ja helpoin hylätä.

DSC_0215

Pehmetäkseen vihainen sydän tarvitseekin aivan erityisiä sydämiä. Sitoutuneita sydämiä, joiden rakkaus valaa pettyneen sydämelle uutta perustusta. Armollisia sydämiä, jotka ymmärtävät hyökkäysten kumpuavan kivusta. Taivaallisia sydämiä, joiden toivo kannattelee päivästä toiseen. Kaiken se kestää.

Ja sitten vihainen sydän tarvitsee vielä lepoa, sillä mikään ei väsytä niin kuin jatkuva viha ja varuillaan olo. Huoahtaminen edellyttää turvallista tilaa, jossa kosketus on hellää ja äänensävy pehmeää. Paikkaa, jossa vihainenkin sydän on täysin hyväksytty – sellaisenaan, vihaisenakin. Ihana että oot siinä.

Yksi kiitollisimmista sydämistä on entinen vihainen sydän. Se tietää, mitä on ansaitsematon rakkaus. Se tuntee perustuksiaan myöten, mitä kaikkea armon kohtaaminen voikaan rakentaa uudeksi. Se muutti sydämen.

//Heini

 

Kaurapellon kupeessa

Istuin eilen kymmenen minuuttia iskän kanssa kahdestaan pölyisessä jeepissä vielä pölyisemmän kuivurin pihassa. Kummallakin puolella aukenivat keltaiset kaurapellot. Iskä jutteli syksyn töistä – viljan puimisesta ja sen kuivaamisesta. Lyhyiksi jääneistä öistä nyt ja jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten, kaikista siihen väliin mahtuvista.

Minä kuuntelin vain puolella korvalla, sillä muistelin jotain mitä iskä näinä aikoina sanoi useampana vuonna yhden erityisen päivän aattona.

”Heini, mä en tiiä pääsenkö huomenna sun synttärijuhliin, mun on varmaan pakko puia. Viljat on pakko saada puitua ennen sateita.”

DSC_4196

Kyllä iskä tiesi, kuinka kovasti toivoin häntä pellolta paikalle. Että tärkeintä oli, että kaikki tulevat paikalle. Mutta kyllä minäkin tiesin jo pikkutyttönä, että vaihtoehtoja ei oikeasti ollut: viljat on puitava silloin kun ne on puitava. Sateet pilaisivat pahimmillaan paljon, ukkoskuurot vielä enemmän.

Mutta joka ikinen kerta iskä tuli. Mummi, joka saapui aina ennen varsinaista aloitusaikaa, ehti useamman kerran ensin. Muutamana vuonna varmaan ensimmäinen satsi serkkujakin. Mutta sitten jo näin tien pöllyävän iskän traktorin perässä.

Taakse jäi puoliksi puitu pelto, jonka laidalla nököttivät pysähtynyt puimuri ja tyhjennetty kärry. Matkalle jäivät toiveet tulevista poutaisista päivistä. Mukaan juhliin iskä otti vain loputtomat puujalkavitsinsä ja ne vain vähän työvaatteita paremmat shortsinsa.

Päättelin, että olen varmasti aika tärkeä tyttö.