Pari (ruoka)kirjavinkkiä

Lars huokaisi, mutta vaihtoi sitten pari harmaata kolikkoa pehmeään, kiiltäväpintaiseen, oranssiin pyörylään. Hän ei voinut muuta. Hän haukkasi sitä kuin omenaa, ja oranssia nestettä purskahti hänen parralleen. Se ehti harmittaa Larsia vain pienen hetken, kun perinnetomaatin maku jo tavoitti hänen makunystyränsä.
Ensi alkuun maku oli ihastuttavan makea olematta kuitenkaan imelä tai liian voimakas; siinä oli häivähdys sitrusmaista kirpeyttä.
(Keskilännen keittiöt)

Joululomalla sen tajusin: olen vähän heikkona kirjoihin, joissa laitetaan ruokaa ja/tai leivotaan. Jos kirjassa kuvaillaan tuoreiden yrttien makuja, taikinan täydellistä sitkoa, uunista leijuvaa lihapadan tuoksua tai vaikkapa täydellisten tomaattien anatomiaa, niin kirja nousee mielessäni heti muutaman pykälän paremmaksi!

ruokakirjat blogi

Siltä varalta, että siellä ruudun toisella puolellakin on joku, jota ruoka-aiheiset kirjat vetävät puoleensa, niin tässä kaksi kepeäksi (kesä)lukemiseksi sopivaa teosta. Kummatkin sisältävät myös reseptejä, joten halutessaan pääsee kokkaamaan itsekin. (Voi toki olla, että lähikaupasta ei löydy vaikkapa kilinruhoa, mutta ainahan voi soveltaa!).

Kirja kertoo Kaliforniassa asuvasta latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten perheestä, heidän perhesuhteista – sekä ruuasta ja sen yhteenkokoavasta voimasta. Sujuvan tekstin ja lempeän tarinan tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan ansioksi on tottakai luettava myös kaunis kansi! Ja jos Samartinin tarina uppoaa, niin hyvä uutinen on, että muitakin kirjailijan teoksia saa suomeksi.

Eva suhtautuu ruuanlaittoon intohimoisesti jo lapsena. Hänestä kehkeytyy superkokki, jonka järjestämille illallisille jonotetaan vuosia. Evan tarina kerrotaan etäältä käyttäen vaihtelevia kertojanäkökulmia, jotka pitävät lukijan mukavasti otteessaan. Sen sijaan ruokaa kuvataan oikein läheltä ja tarkasti, se kun pääteema on.

PS. Kuvan tomaateilla ei ole paljonkaan tekemistä perinnetomaattien kanssa, mutta omille makunystyröilleni oikein sopivan makeita. 🙂

Matkustaminen on mahdollisuus

Matkustaminen on usein aika raskasta. Siihen saattaa kuulua mm. nuokkumista eri kulkuneuvoissa, kiireisiä vaihtoja lentokoneesta toiseen, skipattuja öitä, turvonneita nilkkoja, rohtuneita huulia ja hukkuneita matkalaukkuja. Matkaan lähteminen on minusta alkanut vuosi vuodelta tuntua yhä työläämmältä. Kotona pääsisi niin paljon helpommalla, olen löytänyt itseni ajattelemasta.

Mutta kun välillä tekee ihan hyvää nähdä vähän vaivaa! Mennä sinne, jossa ei osaa kieltä, ei desinfioida kasviksia eikä ajaa autoa. Mennä jonnekin, jossa ihmiset näyttävät ihan eriltä, heillä on erilaiset tavat, uskomukset ja unelmat. Mennä koteihin, joissa yhdistellään omaa ja paikallista, joissa asuu monen kulttuurin lapsia ja joiden ovet ovat aina auki. Mennä vieraaksi arkeen, jossa kielet, ruuat ja tavat sekoittuvat uusiksi yhdistelmiksi, jossa suomalaiseen sisimpään sekoittuu vuosi vuodelta jotain ihan uutta. 

DSC_3439

Tulin juuri takaisin Tansaniasta, jossa vietin kaksi viikkoa ystävieni vieraana. Enkä voisi olla iloisempi, että lähdin taas matkaan! Sillä ennen kaikkea matkustaminen on uusia ihmisiä, paikkoja ja ajatuksia. Se on tutustumista, ihmettelyä ja oppimista. Matkustaminen on kymmeniä, kymmeniä (välillä vähän typeriäkin) kysymyksiä. Miksi kukaan ei siivoa roskia teiden varsilta? Miksi astiat pitää kuivata? Miksi täällä on hidastetöyssyjä, vaikka tiet ovat niin huonossa kunnossa muutenkin? Miksi sähköt katkesivat? Miksi köyhyys ei jo hellitä?

Matkustaminen on mahdollisuus venyttää ymmärryksensä rajoja ja kyseenalaistaa omia piintyneitä tottumuksia ja tapoja. Voi nimittäin olla, että ihmiset elävät varsin hyvin ja onnellisesti, vaikka he käyttävät sisällä kenkiä, syövät aamupalaksi tuoretta mangoa ja papaijaa, keittävät ruokansa kaasuhellalla tai avotulella, kulkevat töihin mopon tarakalla taikka syövät illallista joka ilta koko suvun kesken.

Voi olla, että meillä olisi paljon mitä oppia.

Välittäminen on jakamista

We like to share.

Näihin sanoihin kuulin ystäväni päättävän kyläilykutsunsa, kun kuuntelin sivusta hänen ja hänen tuttavansa keskustelua.

Lämpö läikähti sydämessäni, sillä tiesin sanojen olevan kaikkea muuta kuin sanojen helinää. Olenhan itse tuon saman ystävän vieraana jo toista viikkoa. Hän ja hänen perheensä ovat jakaneet kanssani aikaansa, kauppareissuja, kävelyretkiä, täysiä ruokalautasia, hiuspompuloita, kenkiä ja hämärtyviä iltoja terassilla. Kaikkea sitä, mitä tavalliset arkipäivät ja erityiset reissupäivät eteen tuovatkaan.

29.6.kuva

Sharing is caring.

Kuinka huomatuksi ja välitetyksi ihminen voikaan kokea itsensä silloin, kun joku on valmis jakamaan omastaan. Purukumin tarjoaminen vieruskaverille ennen lentokoneen nousua, valmiin ruuan tuominen vastasyntyneen äidille, saunakutsun tarjoaminen saunattomalle tai oman kodin oven aukaiseminen illaksi tai päiväkausiksi kertovat kaikki samaa: sinä olet tärkeä.

Ihaninta ja parasta välittämistä lienee jakaa sydämensä salaisuuksia. Sitä elämää, joka sisältää usein kaikki harmaan sävyt.

Kun ystäväni päätti kyläilykutsunsa, hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa:

We like to care.

Otan osaa suruusi

En ollut koskaan nähnyt sinua aiemmin. En tiennyt ammattiasi, kotitaloasi enkä mahdollisia lemmikkejäsi. En tiennyt, mistä pidit tai innostuit, mitä inhosit tai kavahdit. Ennen tätä päivää en tiennyt edes sitä, miltä näytät. En ollut ajatellut sinua kertaakaan.

Ja nyt muutaman päivän ajan olen ajatellut sinua enemmän kuin ketään. Olen miettinyt, mitä käyt tänään, tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina läpi. Olen miettinyt suruasi, kipuasi, ikävääsi. Olen ajatellut elämääsi, johon on leikkautunut uusi ennen ja jälkeen -päivä. Olen itkenyt puolestasi, vaikka minun kyyneleeni eivät vie pois rahtuakaan murheestasi.

Kun sitten näin sinut, tunnistin sinut heti. Tiesin sinusta nimittäin sen yhden asian, joka peittää näinä päivinä alleen kaiken muun. Hänet, joka saapumisellaan täytti sydämesi ennenkokemattomalla rakkaudella, on nyt lähdöllään täyttänyt sydämesi jokaisen nurkan mitä kipeimmällä surulla.

otan osaa suruusi

Sillä ensimmäisellä ja ainoalla tapaamisellamme kävelin eteesi ja kysyin, voinko halata. Siinä sinua pidellessäni sanoin sen ainoan, minkä osasin: olen aivan hirvittävän pahoillani. Ja sydäntäni särki, kun minun jo irrottaessa otettani, sinä pidit vielä kiinni. Surusi suuruus tuntui sietämättömältä.

Voi kun toivon, että sinulla on riittävän monta olkapäätä, joita vasten itkeä. Riittävän monta käsiparia, jotka ojentavat eteesi nenäliinoja ja täysiä ruokalautasia. Riittävän monta silmäparia, jotka katsovat sinuun lempeästi silloinkin kun surusi tuntuu kestävän aina vaan. Voi kun toivon, että saat lohdutusta, johon kääriytyä kuin lämpimimpään peittoon.

Kunhan ollaan rannalla!

Rakastan rantoja: hiekkarantoja, kallioisia rantoja, mökkirantoja, etelän hotellien edestä alkavia loppumattomia rantoja, järvien rantoja, merien rantoja, vähän myös pienten lampien rantoja!

Vuosi sitten kesäloma alkoi kallioisella rannalla villasukat jaloissa ja kuorivaatteet päällä. Muutaman päivän päästä aurinko paahtoi meitä hiekkarannalla piknikeväitä syödessä ja lasten vedessä peuhatessa. Lisäksi kesään mahtui muun muuassa kahveja mökkilaiturilla, lounassalaattia kaupunkilaiturilla, meren kohinan kuuntelua ison kiven päällä, auringonlaskun ihastelua autolautan irtaantuessa satamasta sekä lounaan valmistamista, uimista, hiljaisuutta, nauruhepuleita, lukemista ja nukkumista Norjan vuonojen rannoilla.

Ei siis väliä, onko hellettä tai jotain muuta. Ranta rauhoittaa – siihen tarvitaan vain liplattavaa vettä ja kevyesti puhaltavaa tuulta. Rannalla rentoutuu – kun antaa katseen levätä vastarannassa tai horisontissa, löytävät ajatuksetkin lempeämmän rytmin.

Olipa siis päivän ohjelmassa mitä tahansa juttelusta jumppailuun, pötköttelystä pelaamiseen tai lounaasta lukemiseen, niin mielestäni se kaikki on aina vähän ihanampaa rannalla.

kunhan ollaan rannalla blogi

Ilmeistä ei voi piilottaa

Iso osa meistä on oppinut – tietoisesti tai tiedostamattaan – piilottamaan kaikenlaista: niin kuin esimerkiksi muruset maton alle, mahamakkarat paidan alle, raskaat tunteet hymyn alle. Elämän pitää näyttää hyvältä, tuntua kepeältä eikä muita saa liiaksi vaivata.

Vaan kun on riittävän kauan piilotellut, alkavat mattojen, paitojen ja hymyjen aluset ahdistaa itseä ja loppujen lopuksi muitakin. Sillä eihän mattoja, paitoja ja hymyjä ole tarkoitettu piiloksi vaan kaikenlaiseksi kaunistukseksi!

Viimeistään silloin kun matot, paidat ja hymyt eivät enää piiloiksi riitä, meille tulee kiire pitää lähimmätkin matkan päässä sulkemalla kodin ja sydämen ovia sitä mukaa, kun piilotettavaa kertyy. Ja vaikka sitä näin luulee pysyvänsä turvassa ja pitävänsä salaisuutensa, jokainen läheinen ympärillä vähintäänkin aavistelee, mitä suljettujen ovien taakse kätkeytyy.

Etäisyys vahvistaa sanomatta jätetyt sanat. Aika tekee piilotetusta homeisempaa, suurempaa ja raskaampaa.

Väistämättä tuleekin hetki, kun jotain piilotettua paljastuu. Silloin on vain kaksi vaihtoehtoa: suostua piiloineen löydettäväksi tai lähteä pakoon itseään ja löytäjäänsä. Kumpikin tekee usein mahdottoman kipeää. Ero on ainoastaan siinä, että pakomatkalla kipu on ikuinen kumppani, mutta paljastumisen tuomalla kivulla on eräpäivä. Se on se sama päivä, kun viimeinenkin piiloteltu asia saa kosketuksen valosta.

DSC_3546

Kuluneina aikoina olen haaveillut pakomatkasta lukuisia, lukuisia kertoja. Piiloja, joista läheskään kaikista en ole edes tiennyt, on paljastunut enemmän kuin olisin halunnut kestää.

Tiesitkö sä jo kauan sitten että mä oon näin sekaisin? sopersin kerran ystävälleni, kun en kestänyt itsekään itseäni. Kun luulin pahimman sydämen sekasotkun paljastuneen.

Voi rakas, eikö me kaikki olla.

Hyvän piilon löytäminen ei ole mitään verrattuna siihen, että tulee lempeästi löydetyksi piilostaan. Eikä pakomatkojakaan oikeasti ole: itsensä ja Luojansa kanssa meistä jokainen on kuitenkin kaikkialla. Noista kahdesta ajatuksesta koitan pitää kiinni, kun taas seuraavan kerran tekisi mieli lähteä pakoon. Koitathan sinäkin.

Ole kokonaan siellä, missä olet

Olin kahvilla ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa mieleen juolahti, että onkohan mun äänettömään puhelimeeni tullut viestejä. Sillä kertaa en kaivanut puhelintani esille ja kahvihetkemme jatkui keskeytyksettä. Jälkeenpäin kotimatkalla vanha, puhutteleva ajatus suhahti mieleeni:

Wherever you are, be all there.
Jim Elliot

Kuinka vaikeaa se meille välillä onkaan! Kuinka monta kertaa keskeytämme hyviä hetkiä toinen toisemme kanssa aukaisemalla whatsappin, jossa ei silläkään kertaa ole mitään välitöntä reagointia vaativaa? Miten helposti annamme internetin selaamisen riistää aikaamme niiltä, joille juhlapuheissamme lupaamme parhaamme antaa? Miten voi olla, että katsomme tarkemmin kännykän näytöllä näkyvää puolitutun profiilikuvaa kuin läheistä ruokapöydän toisella puolen? Kuinka usein selaamme instagramia tai facebookia silkasta tottumuksesta, vaikka huomiotamme kaipaisi joku rakkaimmistamme?

Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kenenkään huomio ei koskaan ole täydellisesti kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ole siis kokonaan siellä, missä olet, muistutan itselleni erityisesti silloin, kun keskittymiseni alkaa herpaantua. 

be all there blogi

Minulle puhelimen tarpeeton vilkuilu on helpointa välttää siten, että katkaisen mobiilidatayhteyden hetkeksi kokonaan. Ehkä on niin, että kun katkaisee hetkeksi yhteyden niihin, jotka eivät oikeasti ole paikalla, saa yhteyden niihin, jotka ovat. Sillä mikä olisikaan parempaa kuin tärkeän ihmisen läsnäolo ja täysi huomio?