Sydän toista vasten

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana alkanut pelkäämään, niin ymmärtämättömyyttä. Särkynyt sydämeni on ollut säikähtynyt. Ja vähän vahingossa, ehkä vaistomaisesti olen pyrkinyt pysymään suojassa kovilta sanoilta ja vähätteleviltä kommenteilta. En ole halunnut veistä haavoihini, en ketään seisoskelemaan sirpaleideni päällä.

Samaan aikaan olen kuitenkin vähitellen huomannut, mikä valtava voima on myötätunnolla ja ymmärryksellä. Eikä kyse ole siitä, että toisen pitäisi olla samanlaisessa elämäntilanteessa, käynyt läpi samankaltaisia asioita tai kokea samoja tunteita. Riittää, että uskaltaa koskettaa sirpaleita ja kenties nostella niitä takaisin paikoilleen.

Riittää, että sydän nojaa toista vasten – kummankaan pelkäämättä.

Knowing that someone truly understands the deepest wounds of our souls is a powerful source of healing. That heart connection speaks peace into the fiercest storm and is salve for the most wounded heart.

Sheila Walsh

sdr

// Heini

Kunpa en unohtaisi

Kunpa en unohtaisi miltä särkyneestä sydämestä tuntuu
kun huominen on yhtä kaukana kuin ikuisuus
Että osaisin pysähtyä kärsivän rinnalle
kuunnella ja uskaltaa olla hiljaa vain

Kunpa muistaisin miten kateus saa mielen sekaisin
eikä oma onni tunnu enää missään
Että ymmärtäisin kestää lähimmän vihan
uskoisin rakkauden peittävän lopulta kaiken

Kunpa en ikinä vaatisi ketään venymään onneen
jonka minä sain mutta toinen ei
Että muistaisin vähän kätkeä ilostani
ja enemmän kurottaa kohti kamppailevaa

Kunpa en koskaan kaappaisi kunniaa itselleni
sillä ei minun uskoni eikä toivoni saa aikaan ihmeitä
Että antaisin aina kaiken kiitokseni hänelle
jolta kaiken sain, kaiken saan

Kunpa sydämeeni jäisi ainiaaksi pala kaikesta
mikä sitä on painanut, särkenyt, sattunut
Että kääntäisin katseeni aina ahdistettuun
ja astuisin lempeästi hänen pimeäänsä

rpt

// Heini

Joulutoivoa

Ohut kerrostalon seinä erottaa toisistaan idyllisen perhejoulun ja naapurin koko vuoden surullisimmat päivät. Prismassa pyyhältävät rinnakkain jouluiloa ja -kiirettä tuoksuvat isät ja äidit sekä ne jotka antaisivat oikean kätensä jouluilosta, kiireestäkin. Kun pikkujouluissa jaetaan touhukkaita vinkkejä laatikoiden täydelliseen valmistamiseen, joku hiljenee joukossa: ei ole ketään kenelle laatikoita laittaa.

Joulu on vuoden ihaninta ja odotetuinta aikaa. Onnea uuteen kotiin ensimmäistä kertaa kokoontuvasta suvusta, pikkujouluista ja lasten joulujuhlista. Tunnelmaa, iloa ja yhteyttä.

Joulu on selviytymiskamppailu vailla vertaa. Riitoja, puutetta, ikävää ja yksinäisyyttä. Pettymyksiä ja suruja, jotka juuri joulu tuo esiin suurennuslasin tavoin.

Tänä jouluna oville ei koputakaan uupunut Maria tai pitkän matkan tehnyt Joosef. Oville koputtavat ne, joiden kyyneleet näemme, tuskan tunnemme ja avunpyynnöt kuulemme. Heille vastatessamme vastaamme joulun sankarille. Avaanko minä oveni tänään? Annanko sydämessäni, kodissani ja joulussani sijaa tarvitsevalle? Sanonko, että minun talossani on tilaa?

Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä, sen olette tehneet minulle.

sdr

Ja sinulle, joka koputit niin kauan kuin jaksoit eikä sittenkään kukaan avannut. Joka odotit kunnes kaikki sinussa pettyi. Joka surit menetyksiäsi ilman kenenkään käsivarsia ympärilläsi. Joka itkit ilman, että kukaan halusi huomata. Olen niin pahoillani puolestasi, enkä pyydä mitään niin kuin sitä, että takertuisit tiukasti joulun toivoon. Hän ei petä sinua, Hän saapui vuoksesi. Saapuu vuoksesi.

Joulupäiväsi, se koittaa vielä.

Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.

// Heini

Joulun myötä jäämme pienelle blogitauolle. Tavataan täällä taas loppiaisen jälkeen! Toivoa jouluusi!

Joulukukat

Viime joulun aatonaatonaattona ostin itselleni ensimmäistä kertaa oikean, sidotun kukkakimpun. Se oli siihenastisen elämäni kaunein pöydälläni ollut kimppu ja se kesti kokonaiset kaksi viikkoa.

Ja vaikka edelleen allekirjoitan aiemman tekstini sanat, niin joskus, jossain kohtaa on aivan paikallaan ostaa itselleen neilikka tai pari. 

edf

PS. Jyväskylän paras kukkakauppa on ehdottomasti Ruusupuu, josta ostin viime vuoden kimpun ja josta on myös tämä juuri nyt olohuoneessani koristuttava ihana lahjakimppu.

// Heini

Joulurakkautta lähelle ja kauas

Pian on erityinen antamisen aika. Somessa onkin osunut usean kerran silmään ns. toisenlaiset lahjat. Niiden idea on se, että ostetaan vaikkapa vuohi nepalilaiselle perheelle, lähetetään kortti omalle ystävälle ja kerrotaan siinä, että ostin puolestasi vuohen Nepaliin.

Sapluuna on mielestäni vähän erikoinen.

Eikö lahjan idea ole ilahduttaa läheistä, välittää lämpöä ja jopa kertoa, että rakastan sinua? Miten se, että ostaa lahjan jollekin toiselle, on lahja läheiselle? Kuinka se, että kiillottaa omaa, humaania sädekehäänsä ostamalla vuohen toiselle puolen maailmaa ja ilmoittamalla siitä ystävälleen, ilahduttaa ystävää vieressäni? Eikö tuossa ole vielä sekin pointti, että käyttää rahaa ikään kuin läheisen puolesta? Eikö se vuohi ole lahja nimenomaan sille nepalilaiselle?

ptr

Kannatan toki vaikkapa niiden vuohien ostamista sinne Nepaliin – ilman muuta! Se on kuitenkin hyväntekeväisyyttä, eikä sillä ole mitään tekemistä rakkaitteni joululahjojen kanssa. Muistan aina erään kaverini äidin ilmeen, kun hän sai lapseltaan kortin lehmäostoksesta Afrikan maahan. Ostin sinulle lahjan – lehmän Keniaan, kortti julisti. Äidin ilme sen sijaan julisti, että rakkaus oli lähetetty kyllä Afrikkaan mutta ei tämän äidin sydämeen.

Ja ennen kuin joku ehättää sanomaan, että ei tässä kuule rahat kaikkeen riitä, niin tottahan se on. Kenenkään rahat eivät riitä kaikkeen, teemme päivittäin valintoja siitä mihin rahamme laitamme. Mutta eihän lahjoissa ole ensisijaisesti kyse rahasta. On paljon lahjoja, jotka eivät maksa juuri mitään, mutta tuovat saajalleen parhaimmillaan valtavan ilon. (Suosittelen esimerkiksi kirjoittamaan jollekin tänä vuonna joulukirjeen tai viemään sisarusten lapset jouluiselle metsäretkelle!) Toisekseen hyväntekeväisyyttä (ja lahjojen hankintaakin!) voi ja on hyväkin tehdä pitkin vuotta. Säännöllinen kuukausilahjoitus tasoittaa vuosittaisen hyväntekeväisyysbudjetin koko vuodelle, ja näin se ei osu erityisen suurena joulukuulle.

ptr

Toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että antamisesta ei koskaan kannata pihistellä – myöskään rahassa. Niinpä suosittelen säästämään ennen kaikkea itsestä. Usein enemmän saa nimittäin itsekin siitä, että jättää ostamatta itselleen uuden paidan tai muuutaman latten tai vaikka syömällä viikon lounaiksi makaronilaatikkoa tomaattiviipaleilla, ja säästyneillä rahoilla ostaakin jotain jollekin rakkaalle. Antamiseen on kätketty niin paljon enemmän kuin vain antamisen ilo.

Eikä pointtinani tietenkään ole myöskään kannustaa turhuuksien ostamiseen. En usko kenenkään haluavan enää kahdettakymmenettä tuikkukippoa kaappiinsa lojumaan tai yhdellekään lapselle olevan hyväksi saada taas kerran uutta autorataa tai kymmennettä piipittävää muovilelua. Mutta onneksemme maailma on täynnä ideoita, jotka ovat turhuudesta kaukana. Uskon myös, että lapsetkin voi opettaa iloitsemaan yhteisestä ajasta tai vaikka konserttilipuista turhan roinan sijaan. (Sitä paitsi, jos me ylipäätään kuluttaisimme vähemmän täällä, eikö meillä olisi myös enemmän mitä antaa köyhemmille?)

Omastaan antaminen on etuoikeus. Erityisen tärkeää on antaa omastaan niille, joilla on vähemmän kuin itsellä. Mutta erityisen tärkeää on myös antaa lahja sille läheiselle, joka kuulee rakkauden avatessaan kaunista, huolella valittua lahjaa. Eivätkä ne läheskään aina – jos koskaan – sulje pois toisiaan.

PS. Teksti on kirjoitettu keskituloisena lähinnä keskituloisia ihmisiä ajatellen. Asia on tietysti eri, kun tulot ovat niin pienet, että niillä saa niukin naukin ostettua ruuan ja maksettua vuokran. Mutta meillä, joilla on varaa ostaa vuosi toisensa jälkeen joulupöytään liikaa ruokaa, on varmasti myös varaa muistaa paitsi nepalilaisia niin myös läheisiämme.

// Heini

Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Rakkaudesta kirjoittamiseen

Kaikkein eniten tykkään lukea blogeja kaikessa rauhassa, omalla sohvalla ajan kanssa. Seuraavien blogien uudet postaukset tekevät lukuhetkestäni parhaimman mahdollisen, sillä näistä blogeista huokuu rakkaus sanoihin, kieleen ja kirjoittamiseen.

Sekunnit ja tunnit

Joskus, ehkä noin kuusi vuotta sitten, löysin aivan sattumalta Hannan blogin. Ja vaikka blogilla on ollut hiljaisempia kausia, niin vakkarifaniksi jäin! Hanna kirjoittaa tarinoita elämän keskellä ja keskeltä. Hänellä on erityinen taito kurottaa sanoillaan kohti – tekstit kannattelevat ja rohkaisevat, luovat uskoa ja tuovat toivoa. Ja vaikka tekstien kehykset voivat välillä olla ihan erit kuin itsellä, varsinainen sisältö tavoittaa ja sanoittaa osuvasti ja poikkeuksetta tunteita, jotka ovat itsellekin kovin tuttuja.

Minulle kaikkein tärkein Hannan teksteistä on Koska tahansa voi tapahtua hyvää. Kuinka paljon voimaa ja lohtua voikaan olla siinä, että joku jakaa omastaan ja toivostaan.

Aamukahvilla

Henriikankin blogia olen seurannut vuosia. Aamukahvilla on mainio sekoitus kaupunkielämää ja mökkifiilistä, seikkailuja ja kotona koomailua. Henriikka yhdistelee sanoja oivaltavasti ja kuvailee hetkiä elävästi. Kauniita tekstejä siivittävät upeat kuvat. Ripaus itseironiaa maustaa kokonaisuuden juuri sopivan suolaiseksi. 

Päällimmäisenä mielessäni on taiten ja kuvailevasti kirjoitettu ihana Pääsikkö perille -teksti, jossa pyydetään mm. latelemaan rauhoittavia lauseita, sillä ne auttavat kun mikään muu ei auta. Niin auttavatkin!

edf

Ann Voskamp

Jos kaipaan tukevaa ravintoa, sanoja täynnä armoa ja lempeyttä, suuntaan Annin kirjoitusten pariin. Eikä postauksia useinkaan pysty pureskelemaan yhdellä luvulla. Niiden täysiin virkkeisiin, merkityksiä täynnä oleviin teksteihin on melkein pakko palata myöhemmin, sillä sanoja on tarpeen sulatella ja sisäistää ajan kanssa. Ja vaikka en mikään englannin supertaitaja olekaan, niin en lakkaa ihmettelemästä minkälaista kieltä Ann kirjoittaa: niin kaunista, monipuolista ja oivaltavaa!

Rakkain Annin teksteistä on pohdiskelu siitä, kuinka meidän on tarkoitettu elämään toinen toistemme kanssa, syvässä yhteydessä toisiimme: Cure for lust of a good image when your family isn’t really who you think.

// Heini

Kolmena peräkkäisenä perjantaina jaamme teille omia suosikkejamme blogimaailman syövereistä. Jaa ihmeessä kommentteihin omat blogisuosikkisi, tutustuisimme mielellämme uusiin lukemisen arvoisiin blogeihin!