Auttaisitko?

Avun pyytämisen vaikeus on aikamme vitsaus.

Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.

Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.

Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.

Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.

Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.

Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.

“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”

“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”

Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.

// Heini

PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.

PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.

Kaikki mitä kerroit

Mä sit illalla sanon vain jotain yleisiä kuulumisia. Mä en oikeesti voi ottaa riskiä ja kertoa, mitä mulle oikeesti kuuluu ja mitä käyn läpi”, sanoit ennen ystäväporukkamme tapaamista.  

Sydäntäni puristi, kun mietin mitä kaikkea noilla kahdella lauseellasi kerroit.

En kestä sitä, että suruni pyyhkäistään pois ohimennen lausutulla ohjeella tai puolivillaisella neuvolla. En kestä, että kuulija ei kuule eivätkä hänen silmänsä näe.

En kestä sitä, että kipuani ei yrityksestäni huolimatta tunnisteta. Että minun arat sanani ohitetaan kuin puhuisin jostain tavanomaisesta, vaikka raotan sanoillani kaikkein kipeintä.

En kestä, että tämä luetaan minun syykseni. Että kuulen sivulauseita, jotka kaappaavat kunnian omasta onnesta itselle ja unohtavat että armoa vain on kaikki.

En kestä sitä, että omat ystäväni pysyvät paikoillaan omilla tuoleillaan katsellen minua kaukaa. Että he eivät kurotu silittämään käsivarttani, eivät nojaudu halaukseen.

En kestä sitä, että kukaan ei ole puolestani pahoillaan. Ei säälivästi, mutta kärsimyksen jakaen. Ettei yksikään osaisi sanoa niitä kahta sanaa, joilla ainoastaan voi tulla satutetun vierelle.

En kestä, että jäisin taas ilman lohtua. Vieläpä niiltä, joilla olisi lupa sitä antaa. Olla yksin toisten keskellä on yksi pahimmista, mitä olen tullut tuntemaan.

helmikuun perjantai heini

Minun ihana, murheista voipunut, taakoista uupunut ystäväni. Kuinka kovasti koititkaan varjella sydäntäsi uusilta iskuilta. Tilanteilta, joiden jälkeen sinun olisi taas kerran venyttävä anteeksiantoon. Ystäviesi sanoilta ja sanomatta jättämisiltä, jotka kummatkin vaativat enemmän, paljastavat ymmärtämättömyyden ja pitävät omana ansionaan elämänsä onnen.

Minun armoa ja lohtua kaipaava ystäväni. Kuinka sakeaksi pimeytesi vielä käykään ja kuinka suunnattomaksi kärsimyksesi vielä kasvaakaan, haluan jakaa sen kaiken. Aion etsiä kätesi käteeni kerta toisensa jälkeen. Eikä sinun koskaan ole pakko tulla minun paisteeseeni, lupaan aina tulla sinun pimeyteesi. Sillä armoa on ihan kaikki – minulle ja sinulle.

// Heini

Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.

Matkalla merkitykseen: suunnitella ja sitoutua

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että aika ei koskaan riitä kaikkeen. Avun ja tuen tarve ympärillä on aina suurempi kuin mitä pystyn antamaan. Ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, on aina enemmän kuin joiden kanssa on mahdollista nähdä. Työn voisi aina tehdä paremmin. Koti olisi kiva pitää siistimpänä, liikkua voisi useammin, kotiruokaa laittaa tiheämmin.

Kaikki tuo tarkoittaa, että on pakko valita. Keiden kanssa vietän aikaani päivittäin, viikottain, kuukausittain? Mihin juttuihin käytän saamani tunnit? Ketkä ihmiset ja mitkä asiat ovat prioriteettejani? Entä paljonko tarvitsen lepoa? Olen tullut huomaamaan myös sen, että jos en tee valintoja tietoisesti, ajaudun todennäköisemmin käyttämään aikaani toisin kuin haluaisin. Joko laiskottelen tai uuvun ja joka tapauksessa ainakin elän arvoristiriidassa.

Olen siis alkanut suunnitella ja kalenteroida enemmän. Se on tuonut uudenlaista levon tuntua elämääni.

Arkipäivien suunnittelussa pärjään jo ehkä kohtuullisesti. Olen kuitenkin viime viikkoina huomannut, että isompien kokonaisuuksien suunnittelu ja niihin tarttuminen on hankalampaa. Olen törmännyt muutamassa eri yhteydessä ajatukseen, joka on mietityttänyt.

Ihmisellä on taipumus aliarvioida itseään suurissa asioissa ja aliarvioida itseään pienissä asioissa. *

Usein yliarvioimme sen, mitä voimme saada aikaan lyhyessä ajassa, ja aliarvoimme sen, mitä voimme saada aikaan pitkässä ajassa.**

Luulen, että tiedän melko hyvin, mihin aikani ja voimani riittävät päivä- ja viikkotasolla. Mutta pidemmillä aikaväleillä ja isommissa jutuissa tunnistan em. otteiden väitteen: aliarvioin aikani ja sen, mihin pystyisin, enkä siten sitoudu asioihin, joihin ehkä pitäisi.

Tulevina kuukausina päätänkin kiinnittää huomiota siihen, miten ajattelen ajastani isommassa mittakaavassa ja sitoutumisesta suurempiin projekteihin. Toivon, että saan itseni kiinni silloin, kun aliarvioin aikaani ja voimiani enkä siksi uskalla sitoutua. Vaatinee uskallusta tehdä jatkossa toisin kuin mihin on tottunut, mutta koitan muistaa silloin ystäväni sanat: ”Tää maailma on niin kesken. On kiire käyttää aika mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, auttaen ja muita palvellen.

// Heini

*Vakkuri, K. 2010. Sinä kirjoitat kirjan. Kirjapaino, Helsinki.

**Aamukahvilla-podcast. 2. jakso.

Kainalossa

Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormiesi päillä pehmeää kylkeäni.

Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.

perjantai 170120

Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.

Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.

Sinun jo noustessa uusiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.

// Heini

Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Tupsahtakaamme toistemme tykö!

Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.

”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”

Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.

”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”

20200501

Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.

Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.

Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.

Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.

// Heini

21. luukku: Toivottomille toivoa

Tiesin jo hetkeä aiemmin, että tätä kaikkea minä en kestä. Oli vain ajan kysymys, milloin en enää jaksaisi. Ja sitten kuulin, kuinka sydämeni antoi periksi ja murtui.

Sinä päivänä en pystynyt lopettamaan itkuani. Itkin silloinkin, kun olin muiden kanssa. Osalta onnistuin kätkemään kyyneleeni, toisilta en. Lopulta lyyhistyin ystäväni kerrostalon rappukäytävään. Tätä kirjoittaessani tuosta päivästä on tasan vuosi.

luukku 21

Viime jouluaaton teksti syntyi siis täysin toivottomissa tunnelmissa. Luulen, että kirjoitin tuon tekstin eniten itselleni. Minulla oli suuria vaikeuksia uskoa elämään saati sen antajan hyvään tahtoon. Suru oli saartanut minut, sydämeni säpäleitä särki.

Tänään ihmeellisimmältä tuntuukin se, että ei tunnu murheelliselta. Vaikka elämä ei aina kannakaan, niin elämän antaja kantaa kuitenkin. Ja siitä haluaisin muistuttaa tänään sinuakin: on kuitenkin yksi, joka kestää toivottomia ajatuksia, kantaa väsynyttä mieltä ja rakastaa murtunutta sydäntä. Hän, jonka syntymää pian juhlitaan.

Käännä katseesi puoleensa, Hän katsoo jo sinua.

// Heini

20. luukku: Täytetyt sydämet

Kaipaatko vaihtelua luumuisiin tähtitorttuihin? Pari vuotta sitten vinkkasin vähän erilaisista täytteistä. Tämän joulun alla ymmärsin, että myös muotoa voi vaihtaa. Nimittäin myös sydämet sopivat joulupöytään oikein oivasti.

Osta siis valmiiksi kaulittua voitaikinaa ja painele piparimuotilla sydämiä. Paista sydämet 225 asteessa noin 10 minuuttia. Kun sydämet ovat jäähtyneet, halkaise ja täytä toivomallasi täytteellä. Voit harkita esimerkiksi näitä:

  • Erilaiset maustetut rahkat
  • Marjaiset hillot
  • Vaniljakreemi
  • Nutella
  • Hedelmät

Näitä sydämiä on kiva leipoa myös lasten kanssa. Valmista tulee nopeasti ja jokainen saa mieleisensä makuisen.

lehtitaikinasydän

// Heini