Lapsuuden kotiteillä

Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.

ptr

Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.

Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.

Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!

Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.

ptr

Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.

Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.

Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.

// Heini

 

Kohti arjen tyyniä poukamia

Minulle tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vähän hankalaa. Olen miettinyt, kuinka erilainen teksti tästä olisikaan tullut vielä reilut kaksi vuotta sitten. Silloin olisin kirjoittanut, kuinka rentoudun kun pääsen harrastamaan urheilua maksimisykkeillä, saan viettää sunnuntain tätin murusten keskellä ja lösähdän välillä katsomaan omia lempisarjoja. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet niin erilaisia, etten ole juurikaan pystynyt raskaaseen liikuntaan, en aina ole jaksanut surujeni keskellä murusiakaan ja tv-sarjatkin ovat tuntuneet usein mitäänsanomattomalta viihteeltä.

Miten rentoutua kriisien keskellä? Mistä löytää tapoja hiljentyä ja latautua, kun mielessä myllertää? Kuinka päästä hetkeksi tyyneen poukamaan myrskyjä pakoon?

edf

Vaikeaa rentoutuminen on ollutkin, mutta jos jotain valitsen niin nämä:

  1. Kävelylenkki. Toisin kuin raskaamman liikunnan aikana kävellessä ehtii liikunnan hyötyjen keräämisen lisäksi ajatella ja jutella. Jos siis ajatukseni ovat aivan solmussa, niin usein minun kannattaakin suunnata metsäiselle lenkkipolulle ja jutella hänelle, jonka suojassa elämäni lepää.
  2. Kirjoittaminen. Tämän blogin yksi minulle arvokkaimmista jutuista on ollut se, että tämän myötä olen alkanut taas kirjoittaa enemmän. Ja näinä vuosina se on ollut hirveän tärkeää – niin moneen julkaistuun ja julkaisemattomaan tekstiin olen saanut purettua läpi käymääni.
  3. Musiikki. Välillä ajattelen soittolistojani ravintonani: haluan, että kuuntelen sellaisia sanoituksia, ajatuksia ja säveliä, jotka ruokkivat minussa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuulostaa ehkä kliseiseltä ja kenties yliampuvaltakin, mutta minusta tuntuu, että välillä ei ole ollut varaa kuunnella mitään muuta.
  4. Lukeminen. Hyvä kirja avaa näkökulmia, antaa ajateltavaa ja avartaa omaa maailmaa. Ehkä parasta ovat rohkaisevat mutta samaistuttavat tarinat, jotka tuulettavat tehokkaasti omia ajatuksia.
  5. Niiden läheisten seura, jossa saa myllertää ja myrskytä. Tämä tietysti kaikkein kallisarvoisin.

// Heini

Tämä kirjoitus avaa kolmen perjantaisen tekstimme sarjan siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Torkutuksesta toiseen

Olen torkuttanut uskollisesti kaksikymmentä vuotta. Niinpä nousin sängystä tänäkin aamuna niin myöhään, että söin aamiaisen vasta töissä. Mutta niin tekee naapuriluokan kollegakin, ja yhdessähän sitä onkin mukavampi popsia jogurttia granolalla!

edf

Ensimmäisellä tunnilla oli matematiikkaa, jota ei kuulemani mukaan tarvita mihinkään eikä siinä ole mitään järkeä. Niinpä niin, mitä nyt tässäkin tarinassa on monta matematiikkaan liittyvää käsitettä ja matematiikka on oppiaineista kaikkein loogisimpia.

Välitunnilla vastailin Wilma-viesteihin ja muutamaan sähköpostiin. Merkkailin tuntimerkintöihin ekan tunnin oppilaille, että jatka samaan malliin. Päätin unohtaa alkutunnin mutinat.

Päiväni jatkui palaverilla, jossa oppilaan, huoltajien ja muutaman muun ammattilaisen kanssa pohdimme, miten oppilaan koulunkäyntiä voitaisiin yhdessä tukea. Palaverin päätähteä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – ei palaveri eikä koulunkäynti. Huolestuttavaa onkin trendi, jossa tulevaisuudessa ei ole teini-ikäisen mielestä mitään tavoittelemisen arvoista.

Kun istahdin kollegani viereen lounaseväineni, niin hän tokaisi tuttuun tapaansa: “No siinähän sä oot!” Olemme tehneet töitä rinnakkain jo monen monta vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut niin paljon muutakin kuin työtä, sen tekemistä ja kehittämistä – tuhansia nauruhepuleita, kiloittain kyyneleitä, kymmeniä kirjoitettuja kortteja, satoja treenitunteja, turhautumista ja toivoa, ihmettelyä ja iloa. Siihen on mahtunut matka kollegasta yhdeksi parhaimmista ystävistäni.

Seuraavien tuntien aikana ehdin opettaa ainakin, mitä tarkoittaa 25 prosenttia (mutta sitä ei kuulemma myöskään tarvita mihinkään, koska kaupoissa on ne taulukot!). Että ruotsin sivulauseen sanajärjestys on täsmälleen sama kuin suomessa (miksi ihmeessä opiskelimme joskus konsukiepren?!). Että enkussa epäsuorassa kysymyksessä on kuitenkin suora sanajärjestys (siinäpä vasta käsitteellinen aihe!).

tammikuun perjantai

Viimeisellä tunnilla meni hermot opella ja oppilailla. Valittamista on se, jos pyytää nostamaan lattialta roskikseen omat roskansa. Kireyttä on se, kun vaatii tunnilla tekemään annetut tehtävät. Uhkailua on se, että muistuttaa kiroilusta seuraavan jälki-istuntoa. Tunnin jälkeen muistutan itseäni, että ne on lapsia vielä. Ja että muista siivota pöytä puhtaaksi ennen seuraavaa tuntia – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.

Ajelen poikkeuksetta kotiin kuunnellen vain auton hurinaa. Toisin on aamulla, kun kuuntelen tälle lukuvuodelle kokoamaani soittolistaa. Iltapäivisin tarvitsen kuitenkin ehdottomasti rauhaa ja hiljaisuutta toetakseni koulun käytävien hälystä ja tuntien vuorovaikutustilanteista.

Illalla käyn ystäväni kanssa lenkillä, kirjoittelen whatsapp-viestejä ja järjestelen vähän vapaaehtoishommia. Hetken aikaa istun vihkoni kanssa sohvalla ja koitan järjestellä myös ajatuksiani. Niin kuin lähes aina, yritän viimeiseksi illalla lukea vähän kirjaa. Ja niin kuin lähes aina, se osoittautuu mahdottomaksi silmien painuessa kiinni jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Niinpä sammutan valon ja toivon, että nukkuisin hyvin. Herätykseen on aikaa kahdeksan tuntia ja viisi minuuttia.

// Heini

Tämä on viimeinen perjantainen juttu Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäivistä. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Uskon puolestasi

En voinut antaa sinulle kovinkaan paljon. En voinut luvata mitään, en poistaa pettymystesi painoa, en raivata esteitä tieltäsi.

Ja kuinka paljon olisinkaan halunnut tehdä sen kaiken! Sydämeni tunsi sinun sydämesi kivun, eikä se voinut olla murehtimatta sitä, mitä sinäkin jouduit käymään lävitse. Sanasi kertoivat epätoivosta. Koit olevasi täysin unohdettu, sivuutettu, yksin jätetty. Miksi minun kohdalleni ei käy yksikään niistä suurimmista haaveista, joita olen toivonut ja rukoillut, kuului kipusi kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen. Niin kovin pitkään.

ptr

Sinä yhtenä iltana ollessasi murtunut, sydämessäni kasvoi yhtäkkiä suuri usko. Tiesin oitis, ettei sitä oltu tarkoitettu minulle vaan sinulle. Arvelen, että yhtä vähän kuin minä pystyin uskomaan enää mitään itselleen, sinä pystyit uskomaan mitään sinulle itsellesi. Mutta minun sydämeni pystyikin uskomaan sinun puolestasi!

Niinpä annoin kaiken uskoni sinulle. Tarjosin sen lepopaikaksesi, johon nojautua oman epäuskosi ja toivottomuutesi keskellä. Puhuin siitä sinulle: Rukoilen niin kauan, että ovi avautuu. En lakkaa pyytämästä puolestasi ennen kuin uusi sivu kääntyy. Anon puolestasi kunnes kasvot kääntyvät puoleesi. Sinä et ole unohdettu, sinä olet rakastettu. Uskon, että sinulle on tulossa jotain ihanaa!

Enkä pelännyt pyytää oikeilla sanoilla, sanoittaa sitä mitä itse puhuisit jos enää yhtään uskaltaisit. Kerta toisensa jälkeen toin hellästi valoon unelmiasi, joita itse koitit sydämestäsi pois lakaista. Koska uskoin puolestasi, pystyin pyytämään puolestasi rohkeasti.

ptr

Niinäkin päivinä, kun kasvoillasi oli valoa ja sanoissasi iloa, minä pyysin kohdallesi suurimpia unelmiasi. Pystyin melkein kuulemaan sydämesi salaisen kuiskeen: Uskotko tänäänkin, vieläkin? Muistatko minua ja toteutumattomia unelmiani niinäkin päivinä, kun osaan nähdä ympärilläni hyvää? Pyydätkö puolestani, vaikka en sivulauseessakaan kerro sitä sinulta toivovani? Ethän vain jätä sanomatta ääneen yhtäkään minun haaveistani!

Silloinkin kun kyyneleet valuivat pitkin kasvojasi kesken rukousteni, tiesin, että lepäsit vasten sydämeeni annettua uskoa. Olin varma, että siellä missä on aavistuskin uskoa, kasvaa aina myös toivoa.

// Heini

Sukkia ja suklaata

Olen saanut elämäni aikana lukemattomia ihania lahjoja. Tänään muistelen niistä elämäni ensimmäistä sukat ja suklaa -pakettia, jonka sain likimain vuosi sitten. Se pieni ja antajansa mielestä vaatimaton paketti lämmitti mieltäni niin paljon, että lämmitin niillä sukilla hetken ajan sydäntänikin. Miksikö? No, syyt ovat yksinkertaisia:

edf

Sukkia ja suklaata annetaan niille, joiden rakkaus ei riipu lahjasta rippeen vertaa. Rakkautta ei punnita antamisen ja saamisen tasapainossa, vaan siihen luotetaan myös silloin kun lahjavaa’at ovat aivan kallellaan. 

Sukkia ja suklaata on turvallista antaa niille, jotka ilahtuvat toisen läsnäolosta paljon pakettia enemmän. Suhde perustuu vuorovaikutukseen, jonka olemassa olosta jokainen paketti muistuttaa mutta jota yksikään paketti ei voi korvata. 

Sukkia ja suklaata antaa usein ehkä myös silloin, kun ei ole ollut aikaa tai rahaa keksiä muuta. Sukkien ja suklaan maailmassa ajatus todella painaa toteutusta enemmän. Parhaimmillaan sukat ja suklaa kertovat, että vaikka mä en muuta ehtinyt enkä pystynyt, niin mä ajattelin sua! Ne kertovat, että mä tiedän sun jalan koon, sen että sukkia tarviit aina ja että suklaasta et koskaan kieltäydy.

edf

Ja kun mä taas tänään vedän lahjasukat (nyt jo vähän kuluneet) jalkaani, ajattelen jälleen kerran sukkien antajaa. (Suklaan antaja on toki sama, mutta suklaan muistuttava vaikutus katosi noin kaksi tuntia suklaan saamisen jälkeen!) Mietin, kuinka onnekas olenkaan, että joku ostaa mulle sukkia ja suklaata!

Ethän siis naureskele iänikuisille sukille ja suklaille! Anna kauniita sukkia, jotka lämmittävät sääriä, sielua ja sydäntä, ja ihania suklaita, joita toinen ei raaskisi itselleen ostaa – vaikkapa ystävänpäivälahjaksi!

// Heini

Mitä jos juttelisimmekin sinusta ja minusta?

Mistä puhun, kun juttelen ystävieni kanssa? Mitkä ovat puheenaiheet, kun istumme perheen kesken ruokapöydässä? Minkälaisista kohtaamisista jää sellainen olo, että haluaisi nähdä mahdollisimman pian toistekin?

On lukuisia tunteja, joita olen viettänyt perheeni, ystävieni ja tuttujeni kanssa puhuen muista ihmisistä – sekä omasta että muiden aloitteesta. Luulen, että niin on lähinnä kahdesta syystä.

dav

Toisista ihmisistä puhumalla löytää helposti yhteistä äimisteltävää. Toisen ihmisen asioita, käyttäytymistä ja valintoja ruotiessa muodostuu usein vaivatta yhteinen ymmärrys – ja se yhdistää.

Se on oikein helppo tapa välttää puhumista itsestä. Kun jutun vie yhteisiin kavereihin, sisaruksiin tai niiden lapsiin, voi helposti istua kahvipöydässä puolitoista tuntia kertomatta juuri mitään itsestään ja omista kuulumisistaan.

Jälkeenpäin noiden hetkien jälkeen olo on kuitenkin valju, ehkä tunkkainenkin. Kun kohtaamisesta tulee pelkkää tietojen tai mutujen vaihtoa tai jopa juoruamista, mikään ihmissuhde ei rakennu.

En kuitenkaan usko, että toisista ihmisistä puhuminen on aina juoruamista. Joskus se on tarpeellista, jotta ymmärtäisi sitä toista, itseään ja tuota ihmissuhdetta paremmin. Joskus on pakko kysyä joltain ulkopuoliselta: olenko ihan hullu, kun musta tää juttu tuntuu tältä? Löytääkseen tapoja kulkea eteenpäin tarvitaan joskus jonkun kolmannen kuuntelevia korvia ja toisinaan myös viisaita sanoja. Viime kädessä motiivi puhumiselle ratkaissee aina sen, milloin kyse on juoruamisesta, milloin jostain aivan muusta.

edf

Ehkä kuitenkin on niin, että rakentaaksemme ihmissuhteitamme meidän tulisi kertoa enemmän itsestämme, kuunnella toista ja pohtia juuri meidän kahden välistä suhdetta. Kertoa oikeat kuulumiset, sanottaa miltä mikäkin tuntuu, loukata ja saada anteeksi, tulla satutetuksia ja antaa anteeksi. Kohdata ilman väliin vedettyjä ihmisiä.

Voiko olla niin, että mitä syvempi ihmissuhde, sitä vähemmän puhetta poissaolevista? Ja silti – tai ehkä juuri siksi – ei haluaisi yhteisen ajan loppuvan ikinä.

// Heini

Sydän toista vasten

Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana alkanut pelkäämään, niin ymmärtämättömyyttä. Särkynyt sydämeni on ollut säikähtynyt. Ja vähän vahingossa, ehkä vaistomaisesti olen pyrkinyt pysymään suojassa kovilta sanoilta ja vähätteleviltä kommenteilta. En ole halunnut veistä haavoihini, en ketään seisoskelemaan sirpaleideni päällä.

Samaan aikaan olen kuitenkin vähitellen huomannut, mikä valtava voima on myötätunnolla ja ymmärryksellä. Eikä kyse ole siitä, että toisen pitäisi olla samanlaisessa elämäntilanteessa, käynyt läpi samankaltaisia asioita tai kokea samoja tunteita. Riittää, että uskaltaa koskettaa sirpaleita ja kenties nostella niitä takaisin paikoilleen.

Riittää, että sydän nojaa toista vasten – kummankaan pelkäämättä.

Knowing that someone truly understands the deepest wounds of our souls is a powerful source of healing. That heart connection speaks peace into the fiercest storm and is salve for the most wounded heart.

Sheila Walsh

sdr

// Heini