Missä on turvani?

Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.

Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.

En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.

Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.

Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.

// Heini

Tyytyä siihen mitä on

Paras ja tehokkain ekotekoni on varmasti tämä: en mene kauppoihin kiertelemään enkä roiku nettikaupoissa. Olen huomannut, että ”tarpeita” ilmenee sitä enemmän mitä enemmän vietän aikaa uusien vaatteiden ja tavaroiden läheisyydessä ja niitä katsellen. Mielihaluja uusista tuotteista ilmestyy vähemmän, kun en altista itseäni niille. Olen myös lakannut käymästä muuten vain alerekeillä silloin, kun kaupassa olen. Pyrkimykseni on ostaa vain tarpeeseen (siinä vasta hankalasti määriteltävissä oleva termi!) etukäteen suunnittelemani ostos.

Sen lisäksi ovessani lukee ei mainoksille. Tiedän, mitä tarvitsen ilman mainoksia, enkä halua ostaa jotain vain siksi, että se on alennuksessa. En myöskään halua, että puita hakataan vain siksi, että saadaan tehtyä paperia, joka täytetään kuvilla tavaroista, joita en tarvitse.

Yksi edellisiin liittyvä pyrkimykseni on myös opetella tyytymään siihen, mitä on. Sain vierashuoneeseeni sängyn ystävältäni, joka ei enää tarvinnut sitä. Siitä seurasi se, että minulta puuttui päiväpeitto. Laiskuuttani en saanut sellaista ostettua moneen kuukauteen. Mutta sitten kävikin niin, että naapurini tarjosi itselleen ylimääräistä päiväpeittoa minulle. Päiväpeitto ei ole sellainen, jonka itse ostaisin. Mutta minusta se on aivan riittävän hyvä – se mätsää räsymaton raitoihin, on siisti ja sopivan kokoinen. Tyydyn tuohon ja olen kiitollinen uudesta päiväpeitosta, enkä mene ostamaan uutta, ehkä täydellistä tilalle.

// Heini

Vieraskynäilijämme Hannahin inspiroimana pohdimme perjantaisin kukin vuorollamme omia ekotekojamme.

Helppojen päiväretkien ystäville!

Retkellä rentoutuu. On ihana viettää aikaa yhdessä luonnon helmassa, rauhassa latautuen.

Retki on yksi lempiasioistani maailmassa. Niinpä päätin tehdä tiiviin ja vain tarpeelliset asiat sisältävän listan retkitehtävistä, jotta retkeily olisi mahdollisimman ihanaa, leppoista ja helppoa.

Retkelle valmistautuminen sujuu tämän listan vinkeillä käden käänteessä!
– Suunnittele menu ja hanki ruokatarpeet, halutessasi pilko tarvittavat ruoka-aineet jo kotona.
– Pakkaa ruoka-aineet kompaktisti.
– Pakkaa mukaan ruokailuvälineet, paperi, trangia tai nuotiotarpeet sekä juomat.
– Kahvimaito kannattaa ehdottomasti lämmittää termariin mukaan, muutoin maistelet haaleaa kahvia ainakin pakkasella.
– Pukeudu säähän sopivasti. Matkan ajaksi päälle kevyttä, mukaan lämmikettä takin alle ja kuiva pipo. Jäähtyminen tapahtuu nopeasti, kun kävely loppuu ja retkiskrätsääminen alkaa.
– Ei kannata unohtaa myöskään puukkoa, istuinalusia tai vessapaperia!
– Ja onhan nyt varmasti kuivat tulitikut omaan, tiiviiseen muovipussiin pakattuna?

No mutta sitten päästäänkin matkaan! Retken idea on usein kävellä kotvanen kuusimetsän siimeksessä, järven rannoilla, kosteilla soilla tai vaikka mäntykankailla ennen päätymistä varsinaiseen retkikohteeseen. Laita jalkaasi siis kengät, jotka kestävät vettä ja pakkasta hieromatta ainuttakaan rakkoa! Muistathan nautiskella matkasta! Psst, reppu on keveämpi paluumatkalla.

Retkikohteeseen saapuminen on yksi retken h-hetkistä!
– Aloita ruuanlaitto heti, sillä slaavikyykyssä kokatessa aikaa saattaa hurahtaa enemmän kuin kotikeittiössä. Nuotio- tai trangiakeittiö on harvoin myöskään aivan yhtä varusteltu kuin mihin olet saattanut tottua. Ja jos kunnon eräjormana pilkot keittoainekset vasta kohteessa, niin varaa aikaa myös laavun alle vierineiden perunoiden etsimiseen ja pesemiseen.
– Kasaa trangia tai sytytä nuotio, lämmitä vettä, kokkaa, syö kun on vielä lämmintä, keitä kahvivettä, keitä tiskausvettä, juo kahvit, tiskaa (tai ainakin ”tiskaa”) ja pakkaa kaikki kamat takaisin reppuun.
– Istahda hetkeksi ja nautiskele luonnosta.

Kotimatkalla voit edelleen ihailla maisemia ja rauhoittua! Kotona odottaa enää vain pieni jälkipyykki, johon oleellisena osana kuuluvat ulkovaatteiden pesu tai ainakin tuuletus, rasvaisten astioiden pesu, istuinalustojen kuivatus, epämääräisten kosteiden paperi- ja roskamyttyjen deletointi, trangian purkaminen, peseminen, kuivaaminen ja poispakkaus sekä repun kuivatus (tai pesu ja kuivatus). Ei siis paljon mittään! Muutama päivä ja kaikki hommat hoidettu. Ja ei kun uutta retkeä suunnittelemaan!

Näillä vinkeillä retki sujuu kuin leikki – mitä se tietenkin onkin! Retkellä on ihanaa!

// Heini

PS. Ota mukaan lapsi tai pari, triplaat valmistautumisajan, ruuan menekin, leirihässäkän (kaatuneet maidot, tuleen syttyneet hanskat, huussiin pudonneet pipot ja mitä näitä nyt on) sekä jälkipyykkikilot, mutta niin triplaat myös ilon ja naurun määrän! Suosittelen!

PPS. Täältä löydät muutaman Suvin lempiretkikohteen!

PPPS. Sitten on vinkit vielä kokemattomille vaeltajillekin!

Auttaisitko?

Avun pyytämisen vaikeus on aikamme vitsaus.

Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.

Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.

Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.

Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.

Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.

Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.

“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”

“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”

Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.

// Heini

PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.

PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.

Kaikki mitä kerroit

Mä sit illalla sanon vain jotain yleisiä kuulumisia. Mä en oikeesti voi ottaa riskiä ja kertoa, mitä mulle oikeesti kuuluu ja mitä käyn läpi”, sanoit ennen ystäväporukkamme tapaamista.  

Sydäntäni puristi, kun mietin mitä kaikkea noilla kahdella lauseellasi kerroit.

En kestä sitä, että suruni pyyhkäistään pois ohimennen lausutulla ohjeella tai puolivillaisella neuvolla. En kestä, että kuulija ei kuule eivätkä hänen silmänsä näe.

En kestä sitä, että kipuani ei yrityksestäni huolimatta tunnisteta. Että minun arat sanani ohitetaan kuin puhuisin jostain tavanomaisesta, vaikka raotan sanoillani kaikkein kipeintä.

En kestä, että tämä luetaan minun syykseni. Että kuulen sivulauseita, jotka kaappaavat kunnian omasta onnesta itselle ja unohtavat että armoa vain on kaikki.

En kestä sitä, että omat ystäväni pysyvät paikoillaan omilla tuoleillaan katsellen minua kaukaa. Että he eivät kurotu silittämään käsivarttani, eivät nojaudu halaukseen.

En kestä sitä, että kukaan ei ole puolestani pahoillaan. Ei säälivästi, mutta kärsimyksen jakaen. Ettei yksikään osaisi sanoa niitä kahta sanaa, joilla ainoastaan voi tulla satutetun vierelle.

En kestä, että jäisin taas ilman lohtua. Vieläpä niiltä, joilla olisi lupa sitä antaa. Olla yksin toisten keskellä on yksi pahimmista, mitä olen tullut tuntemaan.

helmikuun perjantai heini

Minun ihana, murheista voipunut, taakoista uupunut ystäväni. Kuinka kovasti koititkaan varjella sydäntäsi uusilta iskuilta. Tilanteilta, joiden jälkeen sinun olisi taas kerran venyttävä anteeksiantoon. Ystäviesi sanoilta ja sanomatta jättämisiltä, jotka kummatkin vaativat enemmän, paljastavat ymmärtämättömyyden ja pitävät omana ansionaan elämänsä onnen.

Minun armoa ja lohtua kaipaava ystäväni. Kuinka sakeaksi pimeytesi vielä käykään ja kuinka suunnattomaksi kärsimyksesi vielä kasvaakaan, haluan jakaa sen kaiken. Aion etsiä kätesi käteeni kerta toisensa jälkeen. Eikä sinun koskaan ole pakko tulla minun paisteeseeni, lupaan aina tulla sinun pimeyteesi. Sillä armoa on ihan kaikki – minulle ja sinulle.

// Heini

Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.

Matkalla merkitykseen: suunnitella ja sitoutua

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että aika ei koskaan riitä kaikkeen. Avun ja tuen tarve ympärillä on aina suurempi kuin mitä pystyn antamaan. Ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, on aina enemmän kuin joiden kanssa on mahdollista nähdä. Työn voisi aina tehdä paremmin. Koti olisi kiva pitää siistimpänä, liikkua voisi useammin, kotiruokaa laittaa tiheämmin.

Kaikki tuo tarkoittaa, että on pakko valita. Keiden kanssa vietän aikaani päivittäin, viikottain, kuukausittain? Mihin juttuihin käytän saamani tunnit? Ketkä ihmiset ja mitkä asiat ovat prioriteettejani? Entä paljonko tarvitsen lepoa? Olen tullut huomaamaan myös sen, että jos en tee valintoja tietoisesti, ajaudun todennäköisemmin käyttämään aikaani toisin kuin haluaisin. Joko laiskottelen tai uuvun ja joka tapauksessa ainakin elän arvoristiriidassa.

Olen siis alkanut suunnitella ja kalenteroida enemmän. Se on tuonut uudenlaista levon tuntua elämääni.

Arkipäivien suunnittelussa pärjään jo ehkä kohtuullisesti. Olen kuitenkin viime viikkoina huomannut, että isompien kokonaisuuksien suunnittelu ja niihin tarttuminen on hankalampaa. Olen törmännyt muutamassa eri yhteydessä ajatukseen, joka on mietityttänyt.

Ihmisellä on taipumus aliarvioida itseään suurissa asioissa ja aliarvioida itseään pienissä asioissa. *

Usein yliarvioimme sen, mitä voimme saada aikaan lyhyessä ajassa, ja aliarvoimme sen, mitä voimme saada aikaan pitkässä ajassa.**

Luulen, että tiedän melko hyvin, mihin aikani ja voimani riittävät päivä- ja viikkotasolla. Mutta pidemmillä aikaväleillä ja isommissa jutuissa tunnistan em. otteiden väitteen: aliarvioin aikani ja sen, mihin pystyisin, enkä siten sitoudu asioihin, joihin ehkä pitäisi.

Tulevina kuukausina päätänkin kiinnittää huomiota siihen, miten ajattelen ajastani isommassa mittakaavassa ja sitoutumisesta suurempiin projekteihin. Toivon, että saan itseni kiinni silloin, kun aliarvioin aikaani ja voimiani enkä siksi uskalla sitoutua. Vaatinee uskallusta tehdä jatkossa toisin kuin mihin on tottunut, mutta koitan muistaa silloin ystäväni sanat: ”Tää maailma on niin kesken. On kiire käyttää aika mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, auttaen ja muita palvellen.

// Heini

*Vakkuri, K. 2010. Sinä kirjoitat kirjan. Kirjapaino, Helsinki.

**Aamukahvilla-podcast. 2. jakso.

Kainalossa

Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormiesi päillä pehmeää kylkeäni.

Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.

perjantai 170120

Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.

Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.

Sinun jo noustessa uusiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.

// Heini

Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.