Pilkahduksia arkeen

Arki saattaa tuntua tahmealta ja päivät toinen toistaan tavallisemmilta. Voisiko joku näistä virkistää sinunkin viikkoasi?

  • Valmiiksi katettu päivällispöytä

Minulla on ystäväporukka, jonka kanssa tapaamme säännöllisesti. Kokoonnumme kodeissamme, ja aina kun saavumme kohteeseen, pöytään on katettu kunnon ruokaa (ja okei, aina myös jälkkäriä!). Harva asia on yhtä ihanaa kuin istua valmiiseen pöytään työpäivän jälkeen. Suosimme nopeita keittoja ja vielä nopeampia salaatteja kera leivän, sillä jos kokkailusta tekee liian monimutkaista, saattaa kyläkutsu jäädä kakkoseksi kaikelle vaivalle. Tärkeää on huomioida myös se, että siivoustoimenpiteet kuten imurointi ennen ystävien saapumista ole mikään välttämättömyys – sotkuisempaa on kuitenkin kyläilyn jälkeen kuin ennen!

perjantainparhaat blogi

Hesari, joka tipahtaa luukusta kerran viikossa, ei sisällä mainoksia ja johon on kerätty viikon tärkeimpiä uutisia, tuo sivistystä koko viikkoon. Enkä tiedä viittaako aviisin nimi julkaisu- vai toivottuun lukutahtiin, mutta viikko siinä minulta vierähtää, kunnes lehti on luettu. Eli just sopiva paketti pitämään minut edes välttävästi kiinni maailman menosta.

  • Kahvinkeittimen uusi koti

Juon kahvia vain aamuisin, mutta silloin tuntuukin siltä, että se kofeiini pitäisi saada välittömästi ja mieluusti suoraan suonistoon. Tänä syksynä teinkin sitten jotain virkistyäkseni nopeammin: siirsin kahvinkeittimen yöpöydälle. Lataan sen tietysti illalla valmiiksi ja aamulla painan vain nappia. Pian kahvin tuoksu leijaileekin jo pitkin makuuhuonetta, täydellistä! (Maito pitää edelleen hakea keittiöstä, mutta siihen mä pystyn!)

// Heini

Vihainen sydän

Vihaisen sydämen perustuksissa majailee raastava epäreiluuden kokemus. Vihainen sydän ei usko tulevaisuuteen tai hyvyyteen, onneen joka osuisi omalle kohdalle. Se ei uskalla tarttua pienimpäänkään iloon, onhan se myös syvästi pettynyt sydän. Vihainen sydän ei ole pystynyt eikä saanut kasvaa rakkauteen tai rauhaan. Siksi se näkee uhkia sielläkin, missä muut näkevät pelkkiä mahdollisuuksia.

Vihainen sydän on satuttava sydän. Se ei jaa iloja, se tuhoaa toistenkin onnen. Se ei kärsi lähimmän rinnalla, se vaatii kärsivältäkin. Se satuttaa muita tarkoituksella – yleensä tavoilla, joiden tietää osuvan toisessa kipeimpään mahdolliseen kohtaan. Se uskoo myös, että on paras hyökätä heti ettei kukaan ehdi ensin. Vihainen sydän kostaa oman kipunsa ympärillä oleville.

Vihainen sydän onkin haastavin sydän. Se on vaikein rakastaa ja helpoin hylätä.

DSC_0215

Pehmetäkseen vihainen sydän tarvitseekin aivan erityisiä sydämiä. Sitoutuneita sydämiä, joiden rakkaus valaa pettyneen sydämelle uutta perustusta. Armollisia sydämiä, jotka ymmärtävät hyökkäysten kumpuavan kivusta. Taivaallisia sydämiä, joiden toivo kannattelee päivästä toiseen. Kaiken se kestää.

Ja sitten vihainen sydän tarvitsee vielä lepoa, sillä mikään ei väsytä niin kuin jatkuva viha ja varuillaan olo. Huoahtaminen edellyttää turvallista tilaa, jossa kosketus on hellää ja äänensävy pehmeää. Paikkaa, jossa vihainenkin sydän on täysin hyväksytty – sellaisenaan, vihaisenakin. Ihana että oot siinä.

Yksi kiitollisimmista sydämistä on entinen vihainen sydän. Se tietää, mitä on ansaitsematon rakkaus. Se tuntee perustuksiaan myöten, mitä kaikkea armon kohtaaminen voikaan rakentaa uudeksi. Se muutti sydämen.

//Heini

 

Kaurapellon kupeessa

Istuin eilen kymmenen minuuttia iskän kanssa kahdestaan pölyisessä jeepissä vielä pölyisemmän kuivurin pihassa. Kummallakin puolella aukenivat keltaiset kaurapellot. Iskä jutteli syksyn töistä – viljan puimisesta ja sen kuivaamisesta. Lyhyiksi jääneistä öistä nyt ja jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten, kaikista siihen väliin mahtuvista.

Minä kuuntelin vain puolella korvalla, sillä muistelin jotain mitä iskä näinä aikoina sanoi useampana vuonna yhden erityisen päivän aattona.

”Heini, mä en tiiä pääsenkö huomenna sun synttärijuhliin, mun on varmaan pakko puia. Viljat on pakko saada puitua ennen sateita.”

DSC_4196

Kyllä iskä tiesi, kuinka kovasti toivoin häntä pellolta paikalle. Että tärkeintä oli, että kaikki tulevat paikalle. Mutta kyllä minäkin tiesin jo pikkutyttönä, että vaihtoehtoja ei oikeasti ollut: viljat on puitava silloin kun ne on puitava. Sateet pilaisivat pahimmillaan paljon, ukkoskuurot vielä enemmän.

Mutta joka ikinen kerta iskä tuli. Mummi, joka saapui aina ennen varsinaista aloitusaikaa, ehti useamman kerran ensin. Muutamana vuonna varmaan ensimmäinen satsi serkkujakin. Mutta sitten jo näin tien pöllyävän iskän traktorin perässä.

Taakse jäi puoliksi puitu pelto, jonka laidalla nököttivät pysähtynyt puimuri ja tyhjennetty kärry. Matkalle jäivät toiveet tulevista poutaisista päivistä. Mukaan juhliin iskä otti vain loputtomat puujalkavitsinsä ja ne vain vähän työvaatteita paremmat shortsinsa.

Päättelin, että olen varmasti aika tärkeä tyttö.

Olisipa ollut toisin

Kuinka ahtaalla elitkään koko elämäsi.

Odotuksesi itsellesi, elämällesi ja läheisillesi muodostivat vankilasi seinät, vaikka et sitä itse huomannut. Ne rajasivat elämän sinun omien ajatustesi kokoisiksi. Jotkut läheisistäsi jäivät kanssasi kaltereiden taa, toiset sopeutuivat ahdistaviin vierailuaikoihin. Muutamat valitsivat vapauden.

Kuinka yksinäisyys onkaan sinua kalvanut.

Siinä missä odotuksesi rajasivat mahdollisuuksiasi yhteyteen, tekemäsi tulkinnat ja väärät päätelmät kasvoivat muuriksi ympärillesi. Taitamattomuutesi huomata omaa osaasi on karkottanut niitäkin, jotka olisivat sinua kipeästi tarvinneet. Joita sinä olisit kipeästi tarvinnut.

Kuinka kahleet ovatkaan sinua painaneet.

Uskomasi valheet ovat jääneet raskaina kahleina askeleisiisi. Ajatuksissasi ne ovat muuttaneet valkoisen mustaksi, eikä harmaan sävyille ole mielessäsi sijaa. Ne ovat vääristäneet senkin, mikä kerran oli kirkasta. Ne ovat varastaneet sinulle tarkoitettua iloa ja rauhaa, tulevaisuutta ja toivoa.

Ja kuinka väärässä olitkaan, kun sanoit ettei kehenkään voi luottaa.

Et koskaan tullut tuntemaan sydämiä, jotka itkevät surujasi ja iloitsevat onneasi. Et painanut päätäsi vasten tarjottua olkapäätä, kun tarvitsit lohdutusta. Et osannut ottaa vastaan halausta, joka olisi kannatellut sinua yli pahimman. Et kömpinyt syliin, jossa olisit saanut kokea rakkautta.

Toivon, että olisit luottanut ja tehnyt tuon kaiken. Se olisi muuttanut koko elämäsi. Niin monen elämän.

ahtaalla pienin

Pari (ruoka)kirjavinkkiä

Lars huokaisi, mutta vaihtoi sitten pari harmaata kolikkoa pehmeään, kiiltäväpintaiseen, oranssiin pyörylään. Hän ei voinut muuta. Hän haukkasi sitä kuin omenaa, ja oranssia nestettä purskahti hänen parralleen. Se ehti harmittaa Larsia vain pienen hetken, kun perinnetomaatin maku jo tavoitti hänen makunystyränsä.
Ensi alkuun maku oli ihastuttavan makea olematta kuitenkaan imelä tai liian voimakas; siinä oli häivähdys sitrusmaista kirpeyttä.
(Keskilännen keittiöt)

Joululomalla sen tajusin: olen vähän heikkona kirjoihin, joissa laitetaan ruokaa ja/tai leivotaan. Jos kirjassa kuvaillaan tuoreiden yrttien makuja, taikinan täydellistä sitkoa, uunista leijuvaa lihapadan tuoksua tai vaikkapa täydellisten tomaattien anatomiaa, niin kirja nousee mielessäni heti muutaman pykälän paremmaksi!

ruokakirjat blogi

Siltä varalta, että siellä ruudun toisella puolellakin on joku, jota ruoka-aiheiset kirjat vetävät puoleensa, niin tässä kaksi kepeäksi (kesä)lukemiseksi sopivaa teosta. Kummatkin sisältävät myös reseptejä, joten halutessaan pääsee kokkaamaan itsekin. (Voi toki olla, että lähikaupasta ei löydy vaikkapa kilinruhoa, mutta ainahan voi soveltaa!).

Kirja kertoo Kaliforniassa asuvasta latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten perheestä, heidän perhesuhteista – sekä ruuasta ja sen yhteenkokoavasta voimasta. Sujuvan tekstin ja lempeän tarinan tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Kirjan ansioksi on tottakai luettava myös kaunis kansi! Ja jos Samartinin tarina uppoaa, niin hyvä uutinen on, että muitakin kirjailijan teoksia saa suomeksi.

Eva suhtautuu ruuanlaittoon intohimoisesti jo lapsena. Hänestä kehkeytyy superkokki, jonka järjestämille illallisille jonotetaan vuosia. Evan tarina kerrotaan etäältä käyttäen vaihtelevia kertojanäkökulmia, jotka pitävät lukijan mukavasti otteessaan. Sen sijaan ruokaa kuvataan oikein läheltä ja tarkasti, se kun pääteema on.

PS. Kuvan tomaateilla ei ole paljonkaan tekemistä perinnetomaattien kanssa, mutta omille makunystyröilleni oikein sopivan makeita. 🙂

Matkustaminen on mahdollisuus

Matkustaminen on usein aika raskasta. Siihen saattaa kuulua mm. nuokkumista eri kulkuneuvoissa, kiireisiä vaihtoja lentokoneesta toiseen, skipattuja öitä, turvonneita nilkkoja, rohtuneita huulia ja hukkuneita matkalaukkuja. Matkaan lähteminen on minusta alkanut vuosi vuodelta tuntua yhä työläämmältä. Kotona pääsisi niin paljon helpommalla, olen löytänyt itseni ajattelemasta.

Mutta kun välillä tekee ihan hyvää nähdä vähän vaivaa! Mennä sinne, jossa ei osaa kieltä, ei desinfioida kasviksia eikä ajaa autoa. Mennä jonnekin, jossa ihmiset näyttävät ihan eriltä, heillä on erilaiset tavat, uskomukset ja unelmat. Mennä koteihin, joissa yhdistellään omaa ja paikallista, joissa asuu monen kulttuurin lapsia ja joiden ovet ovat aina auki. Mennä vieraaksi arkeen, jossa kielet, ruuat ja tavat sekoittuvat uusiksi yhdistelmiksi, jossa suomalaiseen sisimpään sekoittuu vuosi vuodelta jotain ihan uutta. 

DSC_3439

Tulin juuri takaisin Tansaniasta, jossa vietin kaksi viikkoa ystävieni vieraana. Enkä voisi olla iloisempi, että lähdin taas matkaan! Sillä ennen kaikkea matkustaminen on uusia ihmisiä, paikkoja ja ajatuksia. Se on tutustumista, ihmettelyä ja oppimista. Matkustaminen on kymmeniä, kymmeniä (välillä vähän typeriäkin) kysymyksiä. Miksi kukaan ei siivoa roskia teiden varsilta? Miksi astiat pitää kuivata? Miksi täällä on hidastetöyssyjä, vaikka tiet ovat niin huonossa kunnossa muutenkin? Miksi sähköt katkesivat? Miksi köyhyys ei jo hellitä?

Matkustaminen on mahdollisuus venyttää ymmärryksensä rajoja ja kyseenalaistaa omia piintyneitä tottumuksia ja tapoja. Voi nimittäin olla, että ihmiset elävät varsin hyvin ja onnellisesti, vaikka he käyttävät sisällä kenkiä, syövät aamupalaksi tuoretta mangoa ja papaijaa, keittävät ruokansa kaasuhellalla tai avotulella, kulkevat töihin mopon tarakalla taikka syövät illallista joka ilta koko suvun kesken.

Voi olla, että meillä olisi paljon mitä oppia.

Välittäminen on jakamista

We like to share.

Näihin sanoihin kuulin ystäväni päättävän kyläilykutsunsa, kun kuuntelin sivusta hänen ja hänen tuttavansa keskustelua.

Lämpö läikähti sydämessäni, sillä tiesin sanojen olevan kaikkea muuta kuin sanojen helinää. Olenhan itse tuon saman ystävän vieraana jo toista viikkoa. Hän ja hänen perheensä ovat jakaneet kanssani aikaansa, kauppareissuja, kävelyretkiä, täysiä ruokalautasia, hiuspompuloita, kenkiä ja hämärtyviä iltoja terassilla. Kaikkea sitä, mitä tavalliset arkipäivät ja erityiset reissupäivät eteen tuovatkaan.

29.6.kuva

Sharing is caring.

Kuinka huomatuksi ja välitetyksi ihminen voikaan kokea itsensä silloin, kun joku on valmis jakamaan omastaan. Purukumin tarjoaminen vieruskaverille ennen lentokoneen nousua, valmiin ruuan tuominen vastasyntyneen äidille, saunakutsun tarjoaminen saunattomalle tai oman kodin oven aukaiseminen illaksi tai päiväkausiksi kertovat kaikki samaa: sinä olet tärkeä.

Ihaninta ja parasta välittämistä lienee jakaa sydämensä salaisuuksia. Sitä elämää, joka sisältää usein kaikki harmaan sävyt.

Kun ystäväni päätti kyläilykutsunsa, hän olisi voinut yhtä hyvin sanoa:

We like to care.