Suru

Se oli vain yksi aalto, mutta edelleen haukoin rannalla henkeäni. Aalto oli kuitenkin ollut niin yhtäkkinen ja kova, että se salpasi henkeni pitkäksi aikaa. En vain saanut täytettyä keuhkoja hapella. Suolavettä ja hiekkaa oli joka paikassa. Jokaista kehoni kohtaa kivisti.

Oli ollut kaunis päivä ja kaikki oli näyttänyt niin ihanan tavalliselta. Ja koska tavallisesta oli tullut elämäni toivotuin päämäärä, tuo päivä oli ollut lohdullinen. Ehkä juuri siksi aalto löi minut polvilleni niin täysin. Kenties sen tähden, että olin hetkeksi herpaantunut. Ehkä olin tovin ajatellut, että tavalliset päivät olisivat taas tiheämmin täällä. Aallon aiheuttaman kivun lisäksi lähes yhtä suurta tuskaa tuottikin pettymys: jälleen kerran keräilin voipuneena hiekan seasta sitä, mitä minusta oli tällä kertaa jäänyt jäljelle.

suru teksti 2

Lähes kuka tahansa muu näki minut kuitenkin palaverissa, iltateellä, lenkillä tai vaikka teatterissa. Koitin kovasti puhua kun jotain kysyttiin, hymyillä kun joku kertoi vitsin ja käyttäytyä kuten odotetaan. Eiväthän ne muut tienneet, että oikeasti kaikki voimani menivät hengittämiseen ja ennen kaikkea kyyneleiden pidättelemiseen. Itku odotti jatkuvasti hetkeään aivan silmieni takana.

Ja sitten epäonnistuin jatkuvasti. Puhuin liian vähän ja liian pienellä äänellä, vaikka laitoin sanomisiini kaiken mitä minulla oli antaa. Välillä en pystynyt peittämään ääneni ärtymystä, vaikka kuinka koitin. Hymy ylsi vain harvoin silmiin saakka ja usein ajelehdin ajatuksissani, jotka tuntuivat mahdottoman raadollisilta ja kipeiltä paljastaa kenellekään.

suru teksti 1

Yleensä odotin, että pääsisin pian omien seinieni sisään. Että voisin vihdoin itkeä rauhassa. Ja useimmiten kun sinne pääsin, itkin eniten sitä että taas kerran itkin seinieni sisällä aivan yksin.

Ehkä huomenna tuntuu paremmalta, koitin ajatella vaikka en useinkaan sitä itse edes uskonut. Yritin kuitenkin pitää ajatuksesta kiinni, sillä järjelläni tiesin, että viimeisen toivon rippeen menettäminen olisi pahinta mitä voisi tapahtua.

// Heini

Kirjoitin tekstin noin kaksi vuotta sitten, kun jälleen kerran makasin voipuneena rantahietikolla miettien saanko enää koskaan kunnolla henkeä. Lähetin tekstin ystävälleni ilman otsikkoa, sillä en tiennyt mitä siihen kirjoittaisin. Ystävä luki tekstini ja sanoi lempeästi: ”Niin, tuolta suru tuntuu.” Tänään kiitän niistä ihmeellisistä päivistä, joina hengitys on kulkenut vaivatta!

Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Miten käytämme rahojamme?

Ajankäyttöpostauksessani viittasinkin, että taidan myöhemmin kirjoittaa rahankäyttöpostauksen. No, tässä se tulee!

Ajassa ja rahassa on yksi merkittävä ero: aikaa on jokaisella täsmälleen saman verran, rahan määrä sen sijaan vaihtelee. Suomalaisen yleisin bruttopalkka on 2600 euroa, mediaanipalkka noin 3000 euroa. Tämä teksti onkin pohdintaa lähinnä meille ja meistä. 

Seura vaikuttaa siihen, mihin kulutan. 

Päivät eri ystävien kanssa ovat eri hintaisia. Siinä missä joku haluaa syödä ulkona, toinen suosii kotona kokkaamista. Yksi haluaa lähteä yhdessä shoppailemaan, toinen lenkkipoluille. Kolmannen kanssa lähdetään leffaan, neljännen kanssa jutellaan luetuista kirjoista. 

Seura vaikuttaa varmasti kuluttamiseemme myös epäsuoremmin. Jos ystävät vaikkapa uusivat sisustusta, ostelevat kuukausittain meikkejä tai vaikka suunnittelevat alati lomamatkoja, saattaa itsekin pohtia ja puhua useammin niistä. Saattaapa itsekin tehdä mieli ostaa uudet sohvatyynyt tai lähteä reissuun. 

Oma kulutukseni ruokaan, vaatteisiin ja viihteeseen on vähentynyt viime vuosina. Olen varma, että omiin valintoihini on vaikuttanut se seura, jossa eniten vietän aikaani. Lähimmät ystäväni eivät esimerkiksi sisusta, osta uusia vaatteita tai syö ulkona jatkuvasti. Niinpä minun arkipäivieni puheenaiheet eivät siis liity uusiin mattoihin, paitoihin tai ravintoloihin. En juurikaan ajattele noita em. asioita, joten en myöskään usein kuluta niihin. Ja voin rehellisesti sanoa: tykkään tästä tilanteesta. En toivoisikaan, että yhdessä olemiseemme liittyy kuluttaminen merkittävässä määrin.

22.7.kuva1

Se, mitä kulutan somessa, vaikuttaa siihen, mitä kulutan oikeassa elämässä.

Vaikka kuinka haluaisimme kiemurrella, niin sosiaalinen media vaikuttaa meihin. Sen vaikutuksia on tutkittu, ja mitä olen lukenut, mekanismit ovat monenlaisia. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että mitä enemmän katselee kuvia Thaimaan hiekkarannoilta, kakuista kahviloiden vitriinissä tai vaikka eräilystä Lapin erämaassa, sitä enemmän haluaa hiekkarannoille, kakulle tai erämaahan. Mikä kenenkin mieleen onkaan. Saatamme sanoa inspiroituneemme!

Itse voin havaita aivan selkeän korrelaation somen ja rahan kuluttamisen välillä. Kun lakkasin seuraamasta Niken treenivaatemallistoja ja paikallisia kahviloita, en enää tarvinnutkaan lisää treenivaatteita eikä mieleen juolahtanut niin usein lähteä kahvilaan. 

Sama on monessa muussa, mitä useamman kaupan tai sisustusputiikin profiilia seuraan, sitä varmemmin haluan jotain, mitä heillä on tarjolla. Jos haluan kuluttaa vähemmän, kulutan vähemmän myös somea.

Mihin käytän rahani, siellä ovat arvoni. 

Väitän siis, että rahalla ja ajalla paljastamme omat todelliset arvomme. Jos käyttää kuukausittain satoja euroja ravintoloihin, ruoka on tärkeää. Jos käy vuosittain ulkomailla, matkustelu (tai ulkomailla asuvat ihmiset tai kumpikin) on tärkeää. Jos panostaa omiin tai lapsen harrastuksiin, harrastaminen on minulle tärkeää. Jos antaa läheisille lahjoja tai kutsuu heitä luokseen vaikkapa syömään, antaminen ja läheiset ovat tärkeitä. 

Ihan yhtä lailla kuin omaa ajankäyttöä, myös rahankäyttöä kannattaa seurata ja pohtia aika ajoin. Mihin kulutan, mitä ostan? Ovatko ne niitä asioita, joihin haluan rahojeni kuluvan? Mitä rahareiät minusta paljastavatkaan? Ihan kaikkeen emme voi tietysti vaikuttaa ja elämä voi aina yllättää, mutta usein voimme myös itse valita paljosta.

22.7.kuva2.

Raha ja rahankäyttö on mielenkiintoinen aihe, johon on tietysti monta muutakin näkökulmaa. Mitä sinulle nousi kirjoituksesta mieleen? Mitkä ovat omat rahaväittämäsi?

// Heini

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kukaan ei näe minua

Katsoin taustapeilistä kuusivuotiasta. Hänen tiheänruskeista silmistään virtasi kyyneleitä solkenaan. Selässäni tunsin, kuinka hänen jalkansa potkivat penkkiäni minkä ehtivät. Hän huusi ja raivosi. Ja hän osasi jo varsin taitavasti asetella sanojansa niin, etteivät ne olleet ketään kohtaan enää kovin kauniita.

Olin koittanut rauhoitella, sanoittaa tunteita, pysyä rauhallisena ja antaa pienelle tilaa. Mikään ei tuntunut auttavan tilannetta. Aloin pikkuhiljaa hermostua. 

Kuule, nyt sun pitäisi jo vähän alkaa miettiä, että miltä kaikki nuo sun sanat tuntuvat muista ihmisistä. Sä sanot aika rumasti, ja noista sun sanoista tulee meille muille tosi paha mieli. Sanoja sanoessani ajattelin odottavani todennäköisesti liikaa.

Huutoon tuli pieni katko. Sitten itkun sävy muuttui surullisemmaksi, lohduttomammaksi. Pieni sopersi:

Mutta kukaan tässä maailmassa ei ajattele yhtään miltä musta nyt tuntuu.

Yhtäkkiä ilma sakeni surustasi

Olinkin odottanut aivan liian vähän. Rakas kuusivuotiaani ymmärsikin koko viestini ja sen lisäksi tiivisti yhteen lauseeseen enemmän kuin osa meistä koskaan osaa sanoa: minusta tuntuu yksinäiseltä. Sinä olet siinä, minä tässä vieressä ja silti – ja etenkin siksi – minusta tuntuu niin kauhea yksinäiseltä. Et yllä minuun.

Olisihan minun pitänyt muistaa, että ympärillä olevien rakkaus lohduttaa vain rajallisesti silloin, kun ei ole aikaa, halua tai ymmärrystä koittaa käsittää mitä sydämessä oikeasti myllertää, mistä kaikki kumpuaa.

edf

Pieni rakkaani, seuraavan kerran kun raivoat, tiedän mitä tehdä. Pysäytän auton lähimmälle bussipysäkille, otan syliin tai annan tilaa tai kumpaakin vuorotellen, peräkkäin, ihan miten vain. Mitä ikinä niin kauan, että sinun sydämesi tietää, että minun sydämeni yrittää ymmärtää. Että tiedät, että et ole yksin vaan että minä olen sinua ihan liki.

// Heini

Nopea kesäpiirakka

Minusta olisi ihanaa, jos luonani tuoksuisi aina vastaleivotulle, kun ystävät saapuvat kyläilemään. Aina se ei tietysti ole mahdollista, mutta tämän postauksen myötä se onnistuu nykyisin huomattavasti useammin kuin aiemmin – tämä ohje on niin nopea ja yksinkertainen tehdä. Aivan kesän aluksi löysin nimittäin Äiti on vähän väsynyt -blogista ohjeen, jolla olen leiponut jo useamman kerran.

edf

Hieman tuunattu ohje kuuluu näin:

POHJA:
3 – 3,5 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1,5tl leivinjauhetta
150 g voita (tai margariinia)
2 kananmunaa
1dl jogurttia
(0,5tl kardemummaa)
TÄYTE:
haluamasi verran marjoja ja/tai hedelmiä
(1 rkl perunajauhoja, jos arvelet marjoista irtoavan liikaa nestettä)
1 kananmuna
2dl jogurttia
0,5dl sokeria

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään ja loput aineet keskenään ja sitten yhdistä ne. Kaada seos piirakkavuokaan. Levitä pohjan päälle jotain marjaa tai hedelmää. Itse olen tähän mennessä käyttänyt vadelmia, tyrniä, omenaa ja raparperia – toimii kaikilla. Sekoita täytteen ainekset ja kaada ne marjojen / hedelmien päälle. Paista uunin alatasolla 200 asteessa noin puoli tuntia kunnes pinta on kauniin ruskea.

(Ja jos kaapista ei löydykään kaikkea haluttua, niin tässä muutama korvausvinkki. Osan vehnäjauhoista voi hyvin korvata vaikka leseillä tai sämpyläjauhoilla, jogurtin voi korvata maidolla ja/tai rahkalla tai ranskankermalla ja kaardemumman voi hyvin jättää pois tai korvata jollain muulla mausteella.)

Parasta piirakka on mielestäni heti uunista tulleena vaniljajäätelön kanssa, kermavaahto toiminee varmasti myös oikein hyvin!

// Heini

Pärjäätkö?

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

ptr

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini