Yksinäisyys on kuin musta aukko

Sinä sunnuntaina, kauppakeskuksen täpötäydellä pihalla, pimeässä autossa vedin takin jättimäisen hupun kasvojeni suojakseni. Itkin, eikä yksinäisyys ehkä koskaan ennen ollut roikkunut ylläni niin raskaana – se oli valmis hukuttamaan minut. Olin hädissäni itseni vuoksi, siksikin ettei kukaan toinen ihminen tiennyt hädästäni.

Kaipasin niin kipeästi ihmistä viereeni, kättä käteeni, käsivarsia ympärilleni. Halusin, että joku vetäisi minut pois mustan aukon reunalta. Ensimmäistä kertaa mietin tosissani, kenen ovelle voisin mennä. Kävin läpi kaikki mieleeni tulevat ihmiseni. Sillä on vieraita, sillä on lapset vielä hereillä, sillä on äiti kylässä. Päättelin häiritseväni jokaista, jotka olisivat oveni minulle aukaisseet.

Minusta tuntui, että
ei ollut paikkaa minne mennä,
ei ketään kenen luo kulkea.

29042019

Nyt kun mietin tuota iltaa ja sitä seurannutta viikkoani, en voi olla ajattelematta niitä, joiden yllä yksinäisyys on roikkunut, roikkuu raskaana

päiväkotien pihoilla,
koulujen käytävillä,
kahvihuoneissa,
kavereiden keskellä,
kodeissa,
lähimmissä ihmissuhteissa,
siellä missä mukaanottamisen, hyväksynnän ja rakkauden tulisi viihtyä.

Jotain pitäisi tehdä, että löytäisimme toinen toistemme luo. Ja että kun joku tarvitsisi minua, niin kotini valot loistaisivat kutsuvasti eivätkä yhtään kipeästi. Että tarttuisin epäröimättä käteen mustan aukon reunalla ja veisin vuorostani varovasti valoon.

// Heini

Täydellinen pulla

Pulla on parasta! Rakastan ainakin voisilmäpullia, korvapuusteja, bostonia, Dallas-pullia, rahkapullia ja laskiaispullia. Rakastan myös pullataikinan tuntua ja paistuvan pullan tuoksua.

edf

Onnekseni rakastan kuitenkin myös pullan leipomista. Tässä onkin parhaat oppimani tärpit täydellisen pullan leipomiseen!

  1. Pullataikinaan kuuluu rasvainen maito.
  2. Hiivassa ja kardemummassa ei kannata pihistellä. Hiiva kohottaa, kardemumma maustaa.
  3. Käytä kananmunista vain keltuaiset, valkuainen kuivattaa taikinaa.
  4. Käytä aina kunnon voita – se maistuu parhaimmalta! Itse käytän puolen litran taikinaan 200 g voita, vaikka useimmissa ohjeissa on 150 g. Haluan nimittäin maksimoida maun ja pullan painon, jotka kertovat että kyseessä ei ole mikään arkipäivän sämpylä.
  5. Jos mietit pitäisikö jauhoja sittenkin vielä lisätä, älä lisää! Kovasta taikinasta tulee kovia pullia, pehmeästä taikinasta tulee pehmeitä pullia.
  6. Vaivaa! Silloin kun alat miettiä, joko olisi valmista, vaivaa vielä ainakin toinen mokoma! Hyvä pullataikina on pehmeää, sileää ja vähän kimmoisaa.
  7. Kohota rauhassa. Itse työnnän taikinan kulhossaan uuniin tai mikroon, joihin ei veto käy vaan taikina saa levätä omissa oloissaan.
  8. Kohota pulla myös pellillä liinan alla ennen paistamista.
  9. Paista kevyen ruskeaksi. Liika paistaminen tekee pullasta korppua.
  10. Jos haluat pakastaa pullan, pakasta se siinä silmänräpäyksessä, kun se on jäähtynyt. Näin vältät pakastamasta jo valmiiksi kuivaa pullaa. Kun sulatat pullan, älä työnnä sitä uuniin tai mikroon, vaan anna rauhassa sulahtaa huoneenlämmössä.

Ei muuta kuin leipomaan! Varsinaisen reseptin löydät vaikkapa vehnäjauhopussin kyljestä. 🙂

edf

// Heini

Tämä postaus aloittaa uuden sarjan lempiresepteistämme. Seuraava herkkupostaus on luvassa viikon päästä perjantaina!

Miten käytämme aikaamme?

Minulla on yksi ystävä, joka on aina ajoissa. Viimeiset vuodet hänellä on ollut mukanaan lähes aina 1-4 lasta, mutta siltikään en muista hänen olleen ikinä myöhässä. Hänen lapsensa ovat kakanneet ja pulautelleet, uhmanneet ja tapelleet lähdön hetkillä ihan siinä missä muidenkin lapset. (Usko mua, tunnen myös ne lapset aika hyvin!) Hän kulkee samoissa  liikenneruuhkissa kuin mekin, auton avaimet ovat saattaneet olla hukassa niin kuin kaikilla muillakin tai lastenrattaat ovat rikkoutuneet juuri kun piti lähteä. Mikä siis on hänen salaisuutensa? Olen varma, että se on tämä:

Hänelle on tärkeää olla ajallaan paikalla.

ptr

Uskon vahvasti, että todelliset arvomme tulevat näkyviksi kaikkein kirkkaimmin ajankäytössämme (ja rahankäytössämme, mutta siitä kenties toiste). Siivoanko vai tapaanko ystävää? Jäänkö ylitöihin vai menenkö kotiin? Autanko naapuria käynnistämään auton vai kiirehdinkö jumppaan? Otanko aikaa hiljentymiseen ja rauhoittumiseen vai täytänkö kalenterini ääriään myöten? Haluanko lasten harrastavan vai haluanko, että perheellä on joka ilta yhteistä aikaa? Menenkö ajoissa nukkumaan vai selaanko somea?

Itse olen viime vuosina miettinyt välillä lisäopintojen tekemistä. Suurin kysymykseni on se, haluanko todella käyttää vapaa-aikaani opiskeluun. Sehän on suurelta osin pois niiltä, joille eniten haluan aikaani priorisoida: tärkeimmiltä ihmisiltä. Olen pitkään pyrkinyt siihen, että voisin lähimmille sanoa mahdollisimman usein myöntävästi. Tuletko kahville? Kyllä! Tehdäänkö jotain vappuna? Ehdottomasti! Voisitko hoitaa meidän lasta? Toki! Olisinko valmis luopumaan myönteisestä vastauksestani ja vaihtamaan sen esseen kirjoittamiseen? Vai pystyisinkö yhdistämään nuo kaksi niin, että omassa sydämessäni säilyisi rauha eikä läheistenkään olo tuntuisi vähemmän tärkeältä?

ptr

Uskon siis myös, että usein emme ymmärrä sitä, että kukaan ei voi saada kaikkea. Tästä Suvi kirjoittikin aiemmin tekstissään Onko sulla kiire? Emme ymmärrä, että valitsemalla harrastaa kolme kertaa viikossa nyrkkeilyä suljemme noilta kolmelta illalta mahdollisuuden viettää aikaa vaikkapa perheen tai ystävien kanssa. Ja jos valitsemme vaikkapa harrastuksen ystävän synttäri-illallisen yli, se on selvä signaali asioiden tärkeysjärjestyksestä. Väitänkin, että usein ihmissuhteisiimme tulee ilmaa siksi, että viestimme toisillemme ajankäytöllämme paljon tiedostamaamme enemmän.

ptr

Käytämmepä siis aikamme mihin tahansa, se on samaan aikaan pois jostain muusta. Sen jonkun muun olisi syytä olla myös vähemmän tärkeää. Elämän tärkeimmät asiat onkin hyvä kirjata ylös ja aika ajoin peilata omaa kalenteriaan ja ajankäyttöään suhteessa niihin. Kalenteri on oiva arvojemme paljastaja. Niin kuin ovat myös läheiset. On terveellistä alistaa oma elämänsä ja ajankäyttönsä aika ajoin myös heidän arvioitavaksensa.

Ystäväni osoittaa tärkeysjärjestyksensä olemalla ajoissa. Kerta toisensa jälkeen hän aloittaa lähtöoperaation sen verran aikaisin, että ehtii tarvittaessa taittaa uhmat, vaihtaa vaipat ja kiertää ruuhkat. Hänen pelkkä saapumisensa ajallaan kertoo: sinä ja sinun aikasi ovat minulle tärkeitä, haluan viettää aikaa sinun kanssasi.

// Heini

Opiskelin opettajaksi

Pienenä tyttönä minulla oli kaksi toiveammattia: kaupan täti ja opettaja. Niistä kumpikin toteutui.

Lukioikäisenä pohdin kuitenkin kriittisesti  kumpaakin haavettani. Halusin kouluttautua ja opiskella – mieluusti jotain josta pitäisin. Tutkin erilaisten opettajien koulutuspolkuja ja mietin, mikä olisi kiinnostavinta: ollako äidinkielen opettaja, luokanopettaja, matematiikan opettaja vai sittenkin erityisopettaja. Nuo vaihtoehdot kyllä kertovat, että minä olin juuri se tyttö, joka piti koulusta, opiskelusta ja oppimisesta!

Mutta opettajapolkujen lisäksi harkitsin kauppatieteitäkin. Kävin tekemässä myös yhden TET-jakson pankissa, koska ajattelin sen avartavan ajatuksia kaikkien päiväkoti- ja kouluharjoittelujen jälkeen. Ajatus ekonomin tittelistä kariutui kuitenkin siihen, että ajattelin kuitenkin enemmän pitäväni kasvattamisesta kuin talouden alalla työskentelemisestä.

Lopulta hain vain erityisopettajaopintoihin. Menin pääsykokeisiin yo-kirjoitusten jälkeisenä kesänä rennolla mielellä: ensimmäisellä kerralla sisään ei päässyt juuri kukaan ja sisäänpääsyprosentti oli jossain 10 tietämillä. Mutta vastoin todennäköisyyksiä avasinkin seuraavana syksynä Jyväskylän yliopiston oven 41 muun erkkaopiskelijan kanssa. Ajattelin astuneeni loputtoman mittaiseen opiskeluputkeen, josta joskus vuosikymmenen päästä tulisin ulos. (Erityisesti kun koko opiskeluajan tein töitä kaupan tätinä K-Citymarketissa.)

edf

Kuitenkin vain alle viisi vuotta myöhemmin sain käsiini maisterin paperit ja ensimmäisen, vuoden mittaisen pestini yläkoulun erityisluokanopettajana. Ja voin rehellisesti sanoa: en tiennyt silloin yhtään, mihin olin ryhtymässä. Opinnot valmistivat vain vähän sen nimenomaisen lukuvuoden työpäiviin. Ensimmäinen vuosi on ollut urani tähän mennessä ehdottomasti haastavin kaikilla mahdollisilla mittareilla. Ennen lukuvuoden loppua olin varma, että olisin yksi niistä opettajista, joka vaihtaisi alaa ennen kuin olisi toiminut opettajana viittäkään vuotta. Olin aivan uuvuksissa, enkä voinut kuvitellakaan ottavani vastaan minulle tarjottua virkaa. Vanhemmat kollegat ajattelivat, etten ehkä ymmärtänyt, mitä virka tarkoittaa ja koittivat taivutella. Mun on pakko lähteä etsimään sitä, mille mun sydän syttyy, vastasin heille varmasti.

Onneksi lähdin. Nyt olen toiminut erityisopettajana ja erityisluokanopettajana pian 11 vuotta. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen sain toisen aivan erilaisen työvuoden, ja se palautti uskon työn mielekkyyteen ja nosti esiin sitä, missä olen parhaimmillani. Virkaa jouduin toki odottelemaan kokonaiset 10 vuotta kieltäydyttäni siitä ensimmäisestä. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että tiesin tehneeni aivan oikean valinnan silloin aiemmin. Ja polkuni erilaisten työnkuvien kautta nykyiseen on ollut oikein hyvä.

Parasta työssäni ovat ihmiset – niin oppilaat kuin kollegatkin. On ilo tehdä töitä osaavien ja mukavien ihmisten kanssa. Parhaimmillaan saamme olla tukemassa ja auttamassa oppilaiden kasvua ja uuden oppimista kolmen vuoden ajan. Olkoonkin, että välillä kasvatustyö käy hermoille. Toisinaan saamme kuitenkin kiitoksen juuri siltä oppilaalta, jonka kanssa eniten töitä teimme. Eikä sitä parempaa kiitosta töissä voi saadakaan.

Nyt aikuisenakin minulla on toiveammatteja. Niistä yksi on toki edelleen opettaja – voi olla, että teen niitä töitä ihan tyytyväisenä eläkeikään saakka. Ja sitten on muutamia muitakin hauraita haaveita, joista juttelen vielä vain ihan hiljaisella äänellä. En tiedä, mitkä niistä toteutuvat.

// Heini

Tästä alkaa uusi perjantainen postaussarjamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Lapsuuden kotiteillä

Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.

ptr

Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.

Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.

Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!

Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.

ptr

Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.

Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.

Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.

// Heini

 

Kohti arjen tyyniä poukamia

Minulle tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vähän hankalaa. Olen miettinyt, kuinka erilainen teksti tästä olisikaan tullut vielä reilut kaksi vuotta sitten. Silloin olisin kirjoittanut, kuinka rentoudun kun pääsen harrastamaan urheilua maksimisykkeillä, saan viettää sunnuntain tätin murusten keskellä ja lösähdän välillä katsomaan omia lempisarjoja. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet niin erilaisia, etten ole juurikaan pystynyt raskaaseen liikuntaan, en aina ole jaksanut surujeni keskellä murusiakaan ja tv-sarjatkin ovat tuntuneet usein mitäänsanomattomalta viihteeltä.

Miten rentoutua kriisien keskellä? Mistä löytää tapoja hiljentyä ja latautua, kun mielessä myllertää? Kuinka päästä hetkeksi tyyneen poukamaan myrskyjä pakoon?

edf

Vaikeaa rentoutuminen on ollutkin, mutta jos jotain valitsen niin nämä:

  1. Kävelylenkki. Toisin kuin raskaamman liikunnan aikana kävellessä ehtii liikunnan hyötyjen keräämisen lisäksi ajatella ja jutella. Jos siis ajatukseni ovat aivan solmussa, niin usein minun kannattaakin suunnata metsäiselle lenkkipolulle ja jutella hänelle, jonka suojassa elämäni lepää.
  2. Kirjoittaminen. Tämän blogin yksi minulle arvokkaimmista jutuista on ollut se, että tämän myötä olen alkanut taas kirjoittaa enemmän. Ja näinä vuosina se on ollut hirveän tärkeää – niin moneen julkaistuun ja julkaisemattomaan tekstiin olen saanut purettua läpi käymääni.
  3. Musiikki. Välillä ajattelen soittolistojani ravintonani: haluan, että kuuntelen sellaisia sanoituksia, ajatuksia ja säveliä, jotka ruokkivat minussa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuulostaa ehkä kliseiseltä ja kenties yliampuvaltakin, mutta minusta tuntuu, että välillä ei ole ollut varaa kuunnella mitään muuta.
  4. Lukeminen. Hyvä kirja avaa näkökulmia, antaa ajateltavaa ja avartaa omaa maailmaa. Ehkä parasta ovat rohkaisevat mutta samaistuttavat tarinat, jotka tuulettavat tehokkaasti omia ajatuksia.
  5. Niiden läheisten seura, jossa saa myllertää ja myrskytä. Tämä tietysti kaikkein kallisarvoisin.

// Heini

Tämä kirjoitus avaa kolmen perjantaisen tekstimme sarjan siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Torkutuksesta toiseen

Olen torkuttanut uskollisesti kaksikymmentä vuotta. Niinpä nousin sängystä tänäkin aamuna niin myöhään, että söin aamiaisen vasta töissä. Mutta niin tekee naapuriluokan kollegakin, ja yhdessähän sitä onkin mukavampi popsia jogurttia granolalla!

edf

Ensimmäisellä tunnilla oli matematiikkaa, jota ei kuulemani mukaan tarvita mihinkään eikä siinä ole mitään järkeä. Niinpä niin, mitä nyt tässäkin tarinassa on monta matematiikkaan liittyvää käsitettä ja matematiikka on oppiaineista kaikkein loogisimpia.

Välitunnilla vastailin Wilma-viesteihin ja muutamaan sähköpostiin. Merkkailin tuntimerkintöihin ekan tunnin oppilaille, että jatka samaan malliin. Päätin unohtaa alkutunnin mutinat.

Päiväni jatkui palaverilla, jossa oppilaan, huoltajien ja muutaman muun ammattilaisen kanssa pohdimme, miten oppilaan koulunkäyntiä voitaisiin yhdessä tukea. Palaverin päätähteä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – ei palaveri eikä koulunkäynti. Huolestuttavaa onkin trendi, jossa tulevaisuudessa ei ole teini-ikäisen mielestä mitään tavoittelemisen arvoista.

Kun istahdin kollegani viereen lounaseväineni, niin hän tokaisi tuttuun tapaansa: “No siinähän sä oot!” Olemme tehneet töitä rinnakkain jo monen monta vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut niin paljon muutakin kuin työtä, sen tekemistä ja kehittämistä – tuhansia nauruhepuleita, kiloittain kyyneleitä, kymmeniä kirjoitettuja kortteja, satoja treenitunteja, turhautumista ja toivoa, ihmettelyä ja iloa. Siihen on mahtunut matka kollegasta yhdeksi parhaimmista ystävistäni.

Seuraavien tuntien aikana ehdin opettaa ainakin, mitä tarkoittaa 25 prosenttia (mutta sitä ei kuulemma myöskään tarvita mihinkään, koska kaupoissa on ne taulukot!). Että ruotsin sivulauseen sanajärjestys on täsmälleen sama kuin suomessa (miksi ihmeessä opiskelimme joskus konsukiepren?!). Että enkussa epäsuorassa kysymyksessä on kuitenkin suora sanajärjestys (siinäpä vasta käsitteellinen aihe!).

tammikuun perjantai

Viimeisellä tunnilla meni hermot opella ja oppilailla. Valittamista on se, jos pyytää nostamaan lattialta roskikseen omat roskansa. Kireyttä on se, kun vaatii tunnilla tekemään annetut tehtävät. Uhkailua on se, että muistuttaa kiroilusta seuraavan jälki-istuntoa. Tunnin jälkeen muistutan itseäni, että ne on lapsia vielä. Ja että muista siivota pöytä puhtaaksi ennen seuraavaa tuntia – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.

Ajelen poikkeuksetta kotiin kuunnellen vain auton hurinaa. Toisin on aamulla, kun kuuntelen tälle lukuvuodelle kokoamaani soittolistaa. Iltapäivisin tarvitsen kuitenkin ehdottomasti rauhaa ja hiljaisuutta toetakseni koulun käytävien hälystä ja tuntien vuorovaikutustilanteista.

Illalla käyn ystäväni kanssa lenkillä, kirjoittelen whatsapp-viestejä ja järjestelen vähän vapaaehtoishommia. Hetken aikaa istun vihkoni kanssa sohvalla ja koitan järjestellä myös ajatuksiani. Niin kuin lähes aina, yritän viimeiseksi illalla lukea vähän kirjaa. Ja niin kuin lähes aina, se osoittautuu mahdottomaksi silmien painuessa kiinni jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Niinpä sammutan valon ja toivon, että nukkuisin hyvin. Herätykseen on aikaa kahdeksan tuntia ja viisi minuuttia.

// Heini

Tämä on viimeinen perjantainen juttu Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäivistä. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!