Toisinaan luotasi on vaikea lähteä. Tunnut kuin vahvalta, sydämeeni kiinnittyneeltä magneetin palalta, joka voimalla vedetään irti.
Suukotan sinut. Hymyilen, nähdään ylihuomenna. Huiskutan vielä ovenraossa.
Sitten käännyn ja kävelen pois. Sydämessäni jomotus, jonka kivun päästän ryöpsähtämään kyynelinä kasvoilleni vasta, kun olen yksin.
Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että usein rakkaus saapuu yhdessä kaipuun, ikävän ja surun. Olet yksi niistä, joiden tähden tiedän, että rakkaus saapuu aina yhdessä ilon, onnen ja kiitollisuuden.
Ja niin tulen luoksesi taas. Annan sinun kääriä kätesi ympärilleni, lepuuttaa leukaasi olkapäälläni. Hipsutan halatessani niskaasi. Hyräilen lauluja, jotka saavat sinut hymyilemään. Höpsöttelen ja hupsuttelen vain saadakseni sinut taas nauramaan.
Kyyneleet poskillanikin kiitän sinusta aina. Siitä että asut sydämessäni, vaikka et milloinkaan luonani.
Älä pelkää. Älä pelkää elämää ja epäonnistumista. Älä pelkää ottaa riskejä ja uskaltaa uutta. Älä pelkää mennä lähelle ja antaa tulla liki. Älä pelkää surua ja sirpaleita, omiasi äläkä toisten. Älä pelkää pahinta.
Ole sellainen kuin olet. Tykkää siitä mistä tykkäät, tee niitä juttuja joista pidät. Etsi harrastuksia, joista itse nautit. Löydä tapoja, joilla rentoudut. Pohdiskele, millainen ihan oikeasti olet ja haluat olla. Opettele, missä ääriviivasi kulkevat. Miellyttäminen ja mukautuminen ajavat ahtaalle ja viivästyttävät tutustumista omiin nahkoihin.
Kerro lähimmille, mitä ajattelet, tunnet ja haluat. Älä luule, että sinulla, ajatuksillasi, tunteillasi ja toiveillasi ei ole väliä. Opettele sanoittamaan, muuten saatat tulla vihaiseksi siitä, että muut eivät pysty lukemaan ajatuksiasi ja toiveesi ohitetaan kerta toisensa jälkeen.
Älä huiski toisia avokämmenellä poskelle ymmärtämättömyydellä tai nopeilla ratkaisuehdotuksilla. Yritä ymmärtää silloinkin, kun et yhtään ymmärrä. Kuuntele, kysy ja kuuntele. Tarjoa syliä, aikaa ja ruokalautasia. Opettele kuuntelemaan toisten ajatuksia, tunteita ja toiveita ja kunnioittamaan niitä.
Käytä hyvin aikasi, rahasi ja lahjasi. Älä tuhlaa niistä mitään. Anna jokaisena päivänä omastasi. Tee suunnitelmia, pysy niissä ja jousta niistä. Jokainen päivä on lahja – sen ymmärtäminen muuttaa ajatuksesi elämästä ja siitä, miten haluat sen elää.
Tärkeimmät sanat ovat: rakastan sua, kiitos, olen pahoillani, annatko anteeksi että ja saat anteeksi. Käytäthän niitä ahkerasti. Ne asemoivat sinut oikein ja rakentavat ihmissuhteitasi. Ilman noita sanoja ei pärjää yksikään, joka haluaa elää läheisessä yhteydessä toisiin.
Kasvukivut kuuluvat elämään, älä siis pelkää niitäkään. Ja parhaat jutut, ne ovat vielä edessä! Tulet juoksemaan (ainakin) kaksi puolimaratonia, tekemään keskikoista naisten tapahtumaa (ainakin) yli vuosikymmenen ja käymään (ainakin) kaksi kertaa Afrikassa. Tiedän, vaikea uskoa! Ja tuossa vasta makeita maistiaisia. Muistathan nauttia matkasta!
// Heini
Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18 -vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?
Olen alkanut aavistella, mitä tarkoittaa ”kasvoimme eri suuntiin”. Se tarkoittaa, että ei kasvettu vierekkäin eikä edes samaan suuntaan samankaltaisesta mullasta käsin. Se tarkoittaa, että vuosien jälkeen huomattiin, että yhteistä on vain vähän. Että ei ole paljon mistä puhua, ei paljon mistä haluaisi tai uskaltaisi jakaa. Että toinen ei tiedä, miltä tuntuu tai mitä miettii. Että enää ei halua tai uskalla edes yrittää kertoa, sillä ymmärtämättömyys on aikojen saatossa tuhonnut sen, mitä joskus oli. Että toinen tuntuu etäiseltä tai vieraalta.
Kasvoimme eri suuntiin tarkoittaa, että se, mikä kerran oli yhteistä, ei ole enää.
Se tarkoittaa, että oli pitkiä vuosia mutta ei aikaa. Että oli liikaa yksinäisiä iltoja ja aamuja, jotka valkenivat sumuisina. Että pienet arkipäivän valinnat kerrostivat väleihin kitkaa ja kaunaa salakavalasti ja pikkuhiljaa. Että luultiin, että juuri me selviämme ilman määrätietoista panostusta ja paneutumista. Että toisesta tulikin itsestäänselvyys. Että kiitos ja anteeksi sanottiin yhä harvemmin, kunnes ei enää ollenkaan.
Kasvoimme eri suuntiin saattaa tarkoittaa myös sitä, että toinen kasvoi, toinen ei.
Kasvaminen samaan suuntaan vaatii yhteistä aikaa. Sitä, että jatkuvasti vaalii yhteistä ja etsii myös uutta yhteistä. Että kysyy ja kuuntelee, kiinnostuu ja kunnioittaa. Että on myös kahdestaan. Että pysyy samalla ikkunalaudalla, kääntyy päivä toisensa jälkeen yhdessä aurinkoa kohti.
Kasvaminen samaan suuntaan on helpompaa aloittaa tänään kuin huomenna.
Viikkorutiineihini kuuluu juoksulenkki tai pari. Päivärutiineja on useita, mutta viikkorutiineja aika paljon vähemmän!
Rentoutuakseni kirjoitan, luen, rukoilen ja/tai menen luontoon.
Lempivuodenaikani on loppukevät, kesä, alkusyksy ja keskitalvi.
TV-sarjoista suosikkejani ovat Greyn anatomia, The Resident ja Syke. Don’t judge me. 😀
// Heini
Erilaisten blogihaasteiden inspiroimina kerromme 15 asiaa itsestämme. Viime perjantaina Anna paljasti suosikkijuomansa ja lempisarjansa, ensi viikolla on Suvi paljastaa lempivuodenaikansa sekä lapsuuden haaveammattinsa.
Ei elämää mitata
leppoisuudella
eikä lupsakkuudella
Ei helppoudella
eikä huolettomuudella
Ei kepeydellä
eikä keveydellä
Elämää mitataan
armossa
ja anteeksiannossa
kohtaamisella
ja kiintymyksellä
rakkaudella
ja rohkeudella
Ei sillä mitä sait
vaan sillä mitä annoit
// Heini
Kuin kirves ja kuiva puu, kuumat sanani ja sinun sydämesi
Leikkasin näkyviin vaalean ja tumman sydämesi jokaisen vuosirenkaan
Pelokkaana peitit raitasi etkä tahtonut puhua mitään
vuosista
jotka valehtelivat, täyttivät sydämesi katalilla käsityksillä jotka kovettivat, tekivät sydämesi iskuista ahtaita jotka painavat, määräävät yhä sydämesi sykkeen
Saatoin vain odottaa että luottaisit ja kertoisit siitä minkä paljastin
Luin sanat tietokoneeni ruudulta kesken tuikitavallisen työpäivän. Ne olivat viesti ammattilaiselta toiselle. Ne olivat vastaus kysymyksiini, pohdintaani siitä, mikä olisi parasta yhden pienen elämän kannalta.
Lupaan pitää hänen puoliaan, luin viestin lopusta. Ja minä itkin.
Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tee työtä ainoastaan rahan tähden. Ihmisiä, jotka asettuvat kilveksi toiselle. Ihmisiä, jotka ilman kiitosta välittävät, puolustavat, taistelevatkin.
Itkin sitä, että on olemassa ihmisiä, ammattilaisia, jotka jakavat toisen ihmisen, ammattilaisen taakan. Koppaavat kiinni toiselta reunalta tai nappaavat itselleen koko lastin, kun toisen vastuu pakon edessä päättyy.
Ja itkin sitä elämää, joka niin kipeästi tarvitsee kannattelijaa. Toivoin, että hänelle kävisi hyvin. Että tekemämme riittäisi ja elämä kantaisi. Että vielä tulisi jotain paljon parempaa kuin tämä tuskainen, epävarma hetki.
Hän luo uuden maan, Hän luo uuden taivaan, jossa ei menneitä muistella. Siellä ei murhetta enää tunneta, kaikki entinen poissa on. Vielä koittaa päivä, jolloin kaikki kyyneleet on pyyhitty pois.*
Taivas on mystinen paikka. Siitä on monenlaisia kertomuksia, ajatuksia ja käsityksiä.
Itse en ajatellut taivasta juurikaan vuosikausiin. Minulle riitti varmuus siitä, että taivas on lopullinen kotini. Viimeisinä vuosina olen ajatellut taivasta kuitenkin paljon. On tuntunut lohdulliselta ajatella, että tämän elämän jälkeen saan jatkaa elämää paljon paremmassa paikassa. Minulle on muodostunut oma lohtulauseeni, jota olen alkanut puhumaan itselleni murheellisissa ja vaikeissa tilanteissa:
Ehkä kerran taivaassa.
Ehkä kerran taivaassa kaikki on toisin. Ehkä kerran taivaassa rauha ulottuu jokaiseen sydämen soppeen. Ehkä kerran taivaassa ei ole murhetta, ei pelkoa, ei kyyneleitä, ei kärsimystä. Se riittää asettamaan sydämeni levollisempaan rytmiin. Hetki täällä, mutta ikuisuus siellä.
Olen kaivannut kovasti taivaaseen. Sinne, minne kuulun.
Olen viime päivinä pohtinut, missä on minun turvani. On helppo sanoa, että turvani on Jumalassa, kun lähimmillä on asiat suht ok ja pankkitilillä on rahaa. Silloin on helppo kääntää kasvonsa kohti taivasta ja kiittää hyvästä.
Mutta mitä jos kaikki vietäisiin? Mitä jos rahat loppuisivat, läheinen sairastuisi tai itse kamppailisin hengestäni? Mitä silloin sanoisin? Sanoisinko silloinkin, että turvani on ikiaikojen Jumala. Herra antoi, Herra otti.
En tiedä. Minun uskoni on hatara, siihen en voi nojautua. Luottamukseni Jumalaan ja hänen kaikkivoipaisuuteensa on horjunut paljon vähemmästäkin.
Siksi tänäänkin pyydän, että tuli mitä tuli, niin kääntyisin aina Jumalani puoleen. Että silloinkin luottaisin elämäni korkeimpiin käsiin. Että kääntäisin katseeni tulevaan toiveikkaasti.
Ja tänä keväänä aion katsoa tarkemmin oksiin puhkeavia silmuja, mullasta työntyvää vihreää, sinisenä hohtavaa taivasta. Sillä ne kertovat, että on jotain paljon itseäni suurempaa voimaa. Sellaista, joka luo tyhjästä uutta, tomusta kauneutta. Tänä keväänä muistutan itseäni, että kaiken tämän Luoja on Isäni. Kaiken alku ja kaiken loppu.
kaleidoskooppi.net 