Maitomyyttejä

Maailmassa myllertää ennennäkemättömällä tavalla, emmekä vielä tiedä, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Uskomme kuitenkin, että niin kauan kuin on elämää, on hyvä pitää kiinni arjesta ja rutiineista sekä ajatella muutakin kuin käsillä olevaa kriisiä. Niinpä jatkamme täällä blogissa aiempien suunnitelmiemme mukaisesti ja pohdimme perjantaisin arkisia ekologisia valintoja, jotta meidän ja tämän planeetan perijöiden tulevaisuus voisi olla mahdollisimman valoisa.

Kuvittele, että olet juuri synnyttänyt terveen vauvan. Se on täydellinen, ja haluat vain pitää sitä sylissäsi ja katsoa sitä ikuisesti.

Mutta he ottavat vauvan sinulta pois. He antavat sinulle rintapumpun ja sanovat aloittavansa pumppauksen, joka toistuu kolmen tunnin välein. Se on elämäsi.

Tulet taas raskaaksi, mutta sama tapahtuu: he ottavat lapsesi, he ottavat maitosi. Myöhemmin huomaat, että maitoa ei edes anneta lapsellesi. Se on heille. Et tiedä, missä lapsesi ovat, toivot vain, että he voivat hyvin ja että he eivät elä samanlaista elämää kuin joka sinulla on.

Tuo kaikki on hieman dramaattista, tiedän. Mutta jos haluamme saada hyvän kuvan maitoteollisuudesta, ehkä meidän on aloitettava tästä.

Geneettisesti suunnitellut lehmät, joiden utareet ovat niin täynnä maitoa, että ne koskettavat melkein maata. Niiden elämän tarkoitus on olla maitokone. Minkä vuoksi? Mikä pakkomielle meillä on maidon suhteen? Miksi me edelleen uskomme maitoalan kuvia vihreistä niityistä ja onnellisista lehmistä, kuvia onnellisista lapsista, joilla on maitolasi kädessä?

Kun näemme kahden vuoden ikäisen lapsen imemässä äidin rintaa, ajattelemme sen olevan outoa. Näemmekö mieluummin, että lapsi juo lehmänmaitoa?

Kaikki lehmänmaidon edut on jo kauan sitten tieteellisissä tutkimuksissa torjuttu. Lehmänmaidon sisältämä kalsium ei imeydy – elimistömme suorastaan hylkii sitä. Vain yhden maitolasin sisältämät kyllästetyt rasvat ovat 20-kertaisesti terveelliseksi määritellyn annoksen yli. Jopa munasarjasyöpä liittyy maitotuotteiden kulutukseen.

Maito on suomalaisille pyhä asia, josta on vaikea keskustella. Meidän suomalainen, puhdas, aito juoma, joka tulee onnellisilta lehmiltä! Maidon juominen on yhtä suomalaista kuin saunassa käyminen. Se vain kuuluu elämään ja ruokapöytään. Mutta miksi? Mistä tapa on tullut?

On tärkeää ymmärtää, mistä meidän esi-isämme ovat saaneet riittävästi ravinteita pysyäkseen hengissä meidän pohjoisessa ilmastossamme. Maito oli silloin tärkeä energianlähde. Mutta maailma on nyt eri kuin silloin. Saamme ravintoa paljon muista lähteistä kuin lehmän utareista. 

Maitoteollisuus huijasi meitä juomaan hulluja määriä maitoa vain lisäämällä siihen D-vitamiinia ja kertomalla meille, että se on terveellistä. Entä jos ostaisimme apteekista D-vitamiinia ja söisimme enemmän kasviksia, joissa on luonnollista kalsiumia, esimerkiksi parsakaalia, pähkinöitä tai pinaattia.

Olin niin iloinen, kun ystäväni siirtyivät käyttämään kahvissaan kauramaitoa viime kesänä. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olen kokeillut vähintään kuutta erilaista kauramaitoa. Tein jopa itse kauramaitoa. Siihen tarvitsee vain vettä ja kauraa, siinä kaikki. Ei tarvitse ostaa lehmää maidon saamiseksi. On olemassa lukuisia erilaisia maitoa korvaavia juomia. Lehmän maidon vaihtaminen tai sen kulutuksen vähentäminen on helpompaa kuin koskaan.

Elämäntyylini ei ole kärsinyt kauramaitoon siirtymisestä. Käytän jopa kaurakermaa ja kasvisjogurttia. Pannukakku ja riisipuuro onnistuvat myös kauramaidolla. Jääkaapissamme on edelleen lehmänmaitoa, mutta nyt se on jotain, minkä minä huomaan, eikä jotain, jota ostan vain, koska olen aina ostanut.

Meillä on kuluttajan ääni. Tuemme ostamiamme asioita. Heti kun kauramaidon tarve kasvoi, teollisuus reagoi. Voimme muuttaa järjestelmää. Mutta meidän on ensin muutettava tapojamme.

// Hannah

Kokkikirjan uusi luku

Kesästä lähtien perheessämme on ollut kasvissyöjä. Yritän siis kokata jotain, joka sopii myös hänen ruokavalintoihinsa. Olen tajunnut, että aterian ei tarvitse sisältää lihaa ollakseen täyteläistä, terveellistä ja herkullista.

Askel askeleelta minäkin olen alkanut syödä sekä ostaa vähemmän lihaa. Olen innostunut uusista eineksistä ja kokeillut uusia ideoita ja reseptejä.

Lapset eivät ole vielä huomanneet tekemiäni muutoksia. Tottakai olen yrittänyt tarjota heille myös lihaa aterian kanssa, mutta suurimman osan ajasta he eivät syö sitä tai syövät vain vähän. Vähitellen olen muokannut ostoslistaani. Tyhjensin myös pakastimen.

En välitä niin paljon olosuhteista, joissa eläimet kasvatetaan. Tiedän, että Suomessa olosuhteet ovat erittäin hyviä. Huomioni kiinnittyy vaikutuksiin, joita ruokailutottumuksillani on maailmanlaajuisesti. Kyse on enemmän hiilidioksidipäästöistä – puiden leikkaamisesta, jotta karjalle saadaan tilaa, sekä eläinten kasvattamiseen käytetyn ruuan määrästä.

Kuulin kerran lausunnon, joka kolahti. Intian kaltaisissa maissa, joissa elintaso kohoaa, halutaan ottaa mallia länsimaista ja syödä kuten länsimaat syövät. Jos esimerkiksi intialaiset alkaisivat syödä lihaa kuten me, olisimme suurissa vaikeuksissa lihan kulutuksen suhteen. Mutta jos länsimainen ruokavalio siirtyy yhä enemmän kasvis- tai vegaaniseen ruokavalioon, myös Intian kaltaiset maat peilaisivat niitä valintoja. 

Ymmärsin tuolloin, että elävällä esimerkilläni voin estää arkena lihaa syövien kulttuurin muodostumisen. Toisin sanoen: kyse ei ole täydellisestä kasvissyöjästä tai vegaanista, vaan siitä, että puramme sitä, mikä meillä on tullut normiksi. Lautasemme jokapäiväisestä lihasta on tullut normi. Vain yksi sukupolvi taaksepäin se oli ylellisyyttä. Äitini lapsuudessa vain sunnuntailounaalla syötiin lihaa. Se oli siinä.

Milloin aloimme ajatella, että tarvitsemme lihaa päivittäin? Milloin lihan syömisestä tuli statussymboli?

Pohditaan tapojamme ja ollaan avoimia muutoksille. Toivottavasti muutos alkaa meistä ja jatkuu ympäri maailmaa.

// Hannah

Kirjoittaja on blogin vieraskynäilijä kevätkuukausien viimeisinä perjantaina.

Vuoden ensimmäisenä aamuna

Tämän kevään ajan jokaisen kuukauden viimeisenä perjantaina blogissamme vierailee Hannah, joka käväisi täällä jo kesällä yhden tekstin verran. 

Havahdun unesta enkä ensimmäisten sekuntien aikana tiedä, mitä tapahtuu. Hetken päästä tajuan, että naapurimme on sytyttämässä uuden vuoden ilotulituksiaan. Neljävuotiaani herää ja käpertyy viereeni. Nousemme yhdessä katsomaan ilotulitusta ja huokailemme ihastuksesta katsoessamme, kun rahaa palaa ja pallomme saastuu entisestään.

Kello on 00:04, ja uusi vuosi on syntymässä. Neljävuotias on palannut nukkumaan, mutta minä mietin vuotta 2019.

On jännä, kuinka jotkut asiat näyttävät jo niin kaukaisilta, etteivät ne edes tunnu tapahtuneen tänä vuonna. Jotkut asiat taas ovat niin raikkaina mielessäni.

Hannahin eka perjantai

Jos minun pitäisi valita sana vuodelle 2019, se todennäköisesti olisi tietoisuus.

Niin monia asioita tuli näköpiiriini. Jotkut ovat pieniä asioita, kuten kauramaito, lihan vähentäminen, minimalismi, vaateteollisuuden tuhoava vaikutus planeettaamme. Jotkut ovat suuria asioita, kuten amerikkalainen politiikka, Brexit, ilmaston lämpeneminen. Vähitellen minulle selvisi, että nuo kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Pienet ja suuret asiat, kaikista niistä koostuu jättimäinen ongelmien ja ratkaisujen verkko. Ymmärsin enemmän globaalisti tapahtuvista asioista. 

Yritän suodattaa tärkeimmät asiat vuodesta 2019 ja viedä ne mukanani 2020-luvulle.

On hullua aloittaa tämä uusi vuosikymmen monilla samoilla ongelmilla, joita meillä oli vuonna 2000. Toisaalta ehkä vasta nyt näemme isomman kuvan selkeämmin. Olen hämmästynyt siitä, kuinka hitaasti näemme muutoksen järjestelmissämme, poliittisesti ja henkilökohtaisesti. Se on monilla tasoilla turhauttavaa.

Joten jos voisin valita sanan 2020-luvulle, tai vaikka edes vain vuodelle 2020, se olisi muutos.

Että tietoisuus saisi aikaan muutosta. Muutosta kodin rutiineissa, henkilökohtaisella tasolla ja myös yhteiskunnan tasolla. Että tartumme aiheisiin, jotka herättävät intohimoa, ja pääsemme käsiksi asioihin niiden takana. Että muutos tapahtuu.

Emme voi emmekä pysty muuttamaan kaikkea, mutta tärkeintä on aloittaa. Me voimme!

// Hannah

Arjesta: rauhaa ja ravintoa

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa olemme nostaneet esiin arkea ilahduttavia asioita, oivalluksia tai tapoja. Viimeisenä arjestaan kertoo Virpi, joka asuu perheensä kanssa vakituisesti Tansanian Arushassa. Siellä hän työskentelee kehitysyhteistyötehtävissä erityisesti tyttöjen ja naisten seksuaaliterveyden parissa. Tämän syksyn perhe on kuitenkin viettänyt Suomessa. 

***

1. Itsepalvelukassat.

Sanotaan, että itsepalvelukassat ovat epärehellisen unelma. Mutta niin ne ovat kyllä introvertinkin. Kun saapuu yltiösosiaalisesta tervehdys- ja kuulumisten vaihtokulttuurista Suomeen, kohtaa itsepalvelukassoilla toteutuneen toiveen. Voin tehdä ostokset omassa tahdissani ja rauhassani ja vielä maksaakin ilman, että minun tarvitsee välttämättä kohdata ketään! Tämä sopii erakkofiilispäiviin. Samaan sarjaan kuuluu tietysti omatoimikirjasto. Oi maamme Suomi, jossa luotetaan ihmisten rehellisyyteen ja kunnollisuuteen.

2. Kyllä, tällä hetkellä arkea ilahduttaa ruoka!

En tarkoita nyt pelkästään erilaisia juusto- ja glögivalikoimia (, joista niistäkin saan kyllä ihan hurjat kicksit juuri nyt) vaan sitä, että voin ostaa kaupasta turvallisesti tuotettua, tarkoin säädöksin tuotettua ravintoa. Tiedän, mitä syön, voin tarkistaa sen tarkoin kirjatusta ravinto- ja pakkauselosteesta. Lisäksi voin vieläpä olla aika varma siitä, että syömäni ei ole terveydelle vaarallista eikä sisällä esimerkiksi myrkyllisiä torjunta-aineita tai liiallista määrää fluoridia, jonka liikasaantia pyritään vuoristoisilla seuduilla asuessa välttämään. Ja miten ihanaa onkaan, että lapseni saavat syödä joka päivä lämpimän ja terveellisen ruoan koulussa. Vaikka illalla harrastusmenot ja arjen voimattomuus ottaisivat vallan ja tarjolla olisi muiden äitien ja isien laittamaa ruokaa, tiedän, että he ovat syöneet ainakin kerran päivässä monipuolisesti.

8.11

3. Juotava, paineistettu, sopivan lämpöinen hanavesi.

Arvostan suuresti sitä, kun saan huljauttaa juoksevan veden alla salaatin lehdet ja tomaatit. Tai avata suuni suihkussa pelkäämättä parasiitteja! Toinen ilahduttava asia on se, kun vettä tulee paineella. Meillä on Tansaniassa vakiintunut sananparsi kuvaamaan veden painetta: monenko kynän verran tänään tulee vettä? Suomessa nautin siitä, kun pesuaineet saa helposti pois hiuksista. Veden lämpötila on myös helposti säädettävissä, mikä lisää suihkussakäymisen iloa!

4. Tasa-arvo.

Miten hienoa on, että jyväskyläläisten koululaisten hampaita tulee koululle hoitamaan Suupirssi. Jokaisella koululaisella on sama oikeus laadukkaaseen suunhoitoon riippumatta varallisuustasosta tai vanhempien aktiivisuudesta. Kunpa aina muistaisimme, miten erityistä ja harvinaista tämä onkaan globaalisti tarkasteltuna. Ei muuten haittaa myöskään se, että vanhempien ei tarvitse lähteä kesken työpäivän viemään lapsia hammashoitolaan! Kerrassaan upea systeemi! Voisin jatkaa kouluterveydenhoidosta ja ylipäätään oikeudesta koulunkäyntiin loputtomiin. Vähättelemättä monia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita Suomessakin on, arvostan silti paljon sitä, että riippumatta sosiaaliluokasta lapset käyvät samoissa kouluissa ja päiväkodeissa. Ilmainen koulutus aina yliopistotasolle tarjoaa suhteellisen tasapuoliset mahdollisuudet kaikille.

Arjesta: kirjoja, kahvia ja kiviä

Tämä postaus jatkaa perjantaista sarjaamme, jossa nostamme esiin arkea ilahduttavia asioita, oivalluksia tai tapoja. Tällä kertaa arjestaan kertoo Sofia, joka asuu ja työskentelee Thaimaassa Bangkokin suurkaupungin sykkeessä miehensä ja kolmen poikansa kanssa. Sofia on ammatiltaan erityisopettaja ja hän työskentelee tällä hetkellä lähetystehtävissä.

***

1. Suomenkieliset kirjat

Kun koko päivän toimii jollain muulla kuin omalla äidinkielellään, on ihana sukeltaa kirjaan, jonka kielen ja vivahteet ymmärtää ilman suuria ponnisteluja. Ilman, että täytyy varmistella, kysellä tai arvella. Varsinkin suomalaisten romaanikirjailijoiden kautta pääsee tuttuun suomalaiseen mielenmaisemaan; siihen, johon on syntynyt ja kasvanut ja jota maailmalla ollessa aina välillä kaipaa. Kirjahyllyssäni voin onneksi säilyttää palan Suomea.

2. Mieheni valmistama mutteripannulatte

Minähän en juo kahvia. Paitsi mieheni valmistamaa mutteripannulattea. Kahvilassa tarjoiltava kahvi tai tavallinen pannukahvi on minun makuuni liian vahvaa ja kitkerää. Mutta se arjen hetki, kun saan istahtaa luvan kanssa hetkeksi alas, kädessäni kuuma, mieto, maitoinen latte – juuri sellainen, josta pidän – tuntuu hemmottelulta ja voimauttavalta. Sen jälkeen on hyvä jatkaa päivän puuhia.

sofia

3. Pienet rakkauden osoitukset

Hetkittäin tuntuu, että rakkaus on kaukana tästä talosta. Lapset kiukuttelevat, ja itse sorrun vajoamaan samalle tasolle uhmaikäisen kanssa. Toisessa hetkessä taas saan huolella valitun luonnonkukkakimpun, maailman hienoimman kiven, kepin tai aarteena säilytetyn karkkipaperin osoituksena hellyyttävästä rakkaudesta. Näiden pienten ihmisten pienet rakkauden osoitukset ilahduttavat ja muistuttavat, kuinka kiitollinen saan heistä olla ja kuinka pienillä teoilla voi antaa toiselle hyvän mielen.

Ikuinen kesä?

Tämä on tällä erää viimeisen vierailijamme teksti! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta. Loppukesän lomailemme perjantaipostauksista, mutta maanantaisin tapaamme tekstien äärellä kuitenkin tuttuun tapaan. 🙂 

***

Pitkään suunniteltu viikonlopun telttareissu Saimaalle kariutui huonojen sääennusteiden takia. Sadetta, ukkosta ja kylmää enteilevät taulukot eivät houkutelleet lähtöön. Toki huonossakin säässä pärjää, mutta nautinto on toinen juttu. Sää on pukeutumiskysymys -tyyppiset lausahdukset tuntuvat valjuilta yrityksiltä vähätellä ilmojen merkitystä. Ihan eri asia on retkeillä rantakallioilla auringonpaisteessa kuin veden vihmoessa ja sumun peittäessä näkymät.

Telttaretken peruuntuminen käynnisti ajatusleikin siitä, mitä tapahtuisi, jos Suomen maantieteellinen sijainti vaihtuisi jonnekin eteläiselle pallonpuoliskolle. Ensimmäinen ajatus oli, kuinka kaikki olisi helppoa! Ei säävarauksia, raskaita talvivaatteita ja loputonta pimeyttä. Melankolisuuteen taipuva sielunmaisema varmasti muuttuisi jatkuvassa auringonpaisteessa. Arkiset toimetkin tuntuisivat sujuvammilta, kun aamulla voisi polkaista kesävaatteissa töihin ympäri vuoden loskassa tarpomisen sijasta.

Lämpimässä ihmisten kohtaaminen olisi mutkattomampaa.  Räntäsateessa tai paukkupakkasessa ei ole luontevaa jäädä juttelemaan tuttujen kanssa kadulle, kun kaikki kiiruhtavat kaulukset pystyssä eteenpäin. Keskitalven sysipimeässä on vaikea edes nähdä vastaantulijaa. Toista on auringossa, kun olohuoneet laajenevat pihoille, rannoille ja metsäpoluille.

Jos aurinkoa ja lämpöä riittäisi pidempään, myös sään kyttäämisen voisi lopettaa. Kesällä Suomessa olo on nimittäin hieman levoton. Hyvällä säällä tuntuu, että täytyy ahnehtia kaikkea; ulkoilua, uimista, retkeilyä ja kaikkea sitä, mitä lämpö tarjoaa. Jos lämpöä ja auringonpaistetta riittäisi pidempään, kesäkiire helpottaisi.

bty

Ajatus jatkuvasta kesästä tuntuu houkuttelevalta. Olisinko kuitenkaan valmis vaihtamaan vuodenaikoja, niitä pimeitäkään, aurinkoon? Läpi vuoden kestävästä kesästä puuttuisivat kirpeät syysillat, heräävä kevät ja talven maaginen sininen hetki. Elämän jakaminen kynttilänvalossa pöydän ääressä sateen vihmoessa ulkona. Pakkasen puremat posket ja ruskasta punertuvat puut. Olkoon siis välillä räntää ja harmaata, otan sen kaiken – ja huumaannun taas seuraavasta kesästä kuin ensimmäistä kertaa.

PS. Eivätkä epämääräiset sääennusteet aina pidä kutiaan. Jo kertaalleen peruutettu telttareissu teki uuden tulemuksen, kun koko viikon sääkartalla kummitelleet ukkospilvet olivat vaihtuneet leppoisaan poutasäähän. Ei kun matkaan! Telttailu tosin vaihtui yöpymiseksi olohuoneen sohvalla, mutta se on jo toinen tarina – eikä liity säähän mitenkään.

// Riikka

Ihmisyyden ihme

Tänään jatkuu vierailijoidemme perjantaipostaukset! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta.

***

Siinä hetkessä, kun saan katsella lentokoneen ikkunasta alla levittyvää, vielä tuntematonta maata juuri siltä korkeudelta, josta maisema näyttää hassulta miniatyyrimaailmalta, on jotain maagista. Ensin erotan vain eri sävyisiä vihreitä, ruskeita ja sinisiä läiskiä; peltoja, kaupunkeja, merta ja jokia. Hetken päästä ilmestyvät tiet, joilla käy muurahaispolun kaltainen kuhina. Sitten katujen varsille alkaa ilmestyä nopeasti kasvavia taloja ja ennen kuin huomaankaan, tömähtävät renkaat maankamaralle.

Sieluni valtaa riemu ja pakahduttava odotus. Seikkailu! Haiskahtaa seikkailulta!

Nina 1

Ensimmäiset tuoksut tulvahtavat kummallisina, välillä kutsuvina ja välillä luotaantyöntävinä heti, kun pitkän nenänsä työntää koneen ovesta ulos. Mitä kauempana on koti, sen vieraammat ovat tuoksut. Sitähän minä lähdin etsimään ja ihmettelemään, erilaisuutta.

Ulkoisesti sinut on rakennettu kanssani samanlaisella sapluunalla. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, nenä ja korvat. Ehkäpä sapluuna on ollut parikymmentä senttiä lyhyempi ja neljäkymmentä kiloa kevyempi, silmistä on tehty pienemmät ja hiuksista tummat ja kiiltävät, mutta silti olet selvästi kanssani samaa lajia. Kuitenkin näet maailman niin eri tavalla.

Minä tulen sinun maailmaasi muukalaisena. Hämmästelen outoja tapojasi, ihastelen ruokaa, jonka loihdit. Tutkin temppelialueita, kummastelen, miten uskosi voikin olla niin erilaista kuin omani. Kammoksun ällöttäviä ötököitä, ihastelen värikkäitä perhosia, hassuja apinoita.

20190731_224601

Haluan kokea sitä mikä on kaikkein kauimpana arjestani, nähdä jotain mitä en koskaan ole nähnyt. Vaeltaa viidakossa, laskea koskea, tutkia luolia, syödä sammakoita, ajaa skootterilla auringonlaskua kohti vuorenrinteitä kiemurtelevia kinttupolkuja pitkin. Ratsastaa norsulla, ihailla merenalaista maailmaa, telttailla rantahietikossa myrskysäällä, uida auringon noustessa, maistaa jokaista eksoottista hedelmää. Täyttää sydämeni uudella ja oudolla. Haluan kuulla, miten omituisesti yhteisölläsi on tapana viettää häitä, viettää hautajaisia, hoitaa terveyttä, huolehtia perheestä. Mitä kummallisempi tarina, sen innokkaammin haluan kuulla lisää.

Ja sitten kuitenkin suurimman ihmeen löydän siitä hetkestä, kun me kaksi maailmoinemme istumme pimeässä kuohuvan meren rannalla katsellen pienten, bambusta punottujen kalastajaveneiden kirkkaita valoja horisontissa. Meri huumaa tuoksullaan ja kädenlämpöinen vesi huuhtoo varpaitamme. Sinä kerrot peloistasi, haaveistasi, haavoistasi. Kerrot pettymyksistä, kerrot kivusta. Kerrot uskostasi, toivostasi, rakkaudestasi. Siinä kuunnellessani olen sen äärellä, mikä on kaikkia eksoottisia kokemuksia suurempi: sinä oletkin samanlainen kuin minä.

Ihmisyys sinussa on samaa kuin ihmisyys minussa.

Nina 2

Lopulta toivot samoja asioita kuin minä, vaikka saatat värittää toiveesi erilaisilla sävyillä ja pukea saman haaveen päälle erilaisen vaatteen. Pitelet minua tiukasti kädestä koko pitkän keskustelumme ajan. Minusta se tuntuu oudolle, mutta tiedän, että niin maassasi ystävästä pidetään kiinni. Tätä hetkeä varten kannatti matkustaa toiselle puolelle maailmaa.

Lähdin etsimään erilaisuutta, tulin kosketetuksi samanlaisuudella.

20190731_224809

Arkeni keskellä palaan uudelleen ja uudelleen tuohon hetkeen valtameren rannalla. Mieleni valtaa paitsi nöyrä kiitollisuus siitä, että annoit minun nähdä sydämesi, myös häpeä. Kuinka monta koskettavaa kohtaamista ohitankaan tavallisena tiistaina ja torstaina, kun painan katseeni ruutuun ohimennen lausutun tervehdyksen jälkeen? Tai jättäessäni kysymättä lisää, kun joku ensisilmäyksellä erilainen vihjaisee, että viime päivissä on ollut muutakin kuin vaaleanpunaista? Miksi niin harvoin pysähdyn erilaisuuden alle kätkeytyvän samanlaisuuden äärelle Sörnäisten metroasemalla tai työpaikkani kahvihuoneessa?

Yhteisen iltamme kaltaista ihmisyyden ihmettä on arkeni täynnä. Ja todella toivoisin, ettei sitä nähdäkseen tarvitsisi lentää toiselle puolelle palloamme.

// Nina