Ihmisyyden ihme

Tänään jatkuu vierailijoidemme perjantaipostaukset! Kaikki blogimme vierailijoiden tekstit löytyvät vieraskynä-tagin alta.

***

Siinä hetkessä, kun saan katsella lentokoneen ikkunasta alla levittyvää, vielä tuntematonta maata juuri siltä korkeudelta, josta maisema näyttää hassulta miniatyyrimaailmalta, on jotain maagista. Ensin erotan vain eri sävyisiä vihreitä, ruskeita ja sinisiä läiskiä; peltoja, kaupunkeja, merta ja jokia. Hetken päästä ilmestyvät tiet, joilla käy muurahaispolun kaltainen kuhina. Sitten katujen varsille alkaa ilmestyä nopeasti kasvavia taloja ja ennen kuin huomaankaan, tömähtävät renkaat maankamaralle.

Sieluni valtaa riemu ja pakahduttava odotus. Seikkailu! Haiskahtaa seikkailulta!

Ensimmäiset tuoksut tulvahtavat kummallisina, välillä kutsuvina ja välillä luotaantyöntävinä heti, kun pitkän nenänsä työntää koneen ovesta ulos. Mitä kauempana on koti, sen vieraammat ovat tuoksut. Sitähän minä lähdin etsimään ja ihmettelemään, erilaisuutta.

Ulkoisesti sinut on rakennettu kanssani samanlaisella sapluunalla. Kaksi kättä, kaksi jalkaa, nenä ja korvat. Ehkäpä sapluuna on ollut parikymmentä senttiä lyhyempi ja neljäkymmentä kiloa kevyempi, silmistä on tehty pienemmät ja hiuksista tummat ja kiiltävät, mutta silti olet selvästi kanssani samaa lajia. Kuitenkin näet maailman niin eri tavalla.

Minä tulen sinun maailmaasi muukalaisena. Hämmästelen outoja tapojasi, ihastelen ruokaa, jonka loihdit. Tutkin temppelialueita, kummastelen, miten uskosi voikin olla niin erilaista kuin omani. Kammoksun ällöttäviä ötököitä, ihastelen värikkäitä perhosia, hassuja apinoita.

Haluan kokea sitä mikä on kaikkein kauimpana arjestani, nähdä jotain mitä en koskaan ole nähnyt. Vaeltaa viidakossa, laskea koskea, tutkia luolia, syödä sammakoita, ajaa skootterilla auringonlaskua kohti vuorenrinteitä kiemurtelevia kinttupolkuja pitkin. Ratsastaa norsulla, ihailla merenalaista maailmaa, telttailla rantahietikossa myrskysäällä, uida auringon noustessa, maistaa jokaista eksoottista hedelmää. Täyttää sydämeni uudella ja oudolla. Haluan kuulla, miten omituisesti yhteisölläsi on tapana viettää häitä, viettää hautajaisia, hoitaa terveyttä, huolehtia perheestä. Mitä kummallisempi tarina, sen innokkaammin haluan kuulla lisää.

Ja sitten kuitenkin suurimman ihmeen löydän siitä hetkestä, kun me kaksi maailmoinemme istumme pimeässä kuohuvan meren rannalla katsellen pienten, bambusta punottujen kalastajaveneiden kirkkaita valoja horisontissa. Meri huumaa tuoksullaan ja kädenlämpöinen vesi huuhtoo varpaitamme. Sinä kerrot peloistasi, haaveistasi, haavoistasi. Kerrot pettymyksistä, kerrot kivusta. Kerrot uskostasi, toivostasi, rakkaudestasi. Siinä kuunnellessani olen sen äärellä, mikä on kaikkia eksoottisia kokemuksia suurempi: sinä oletkin samanlainen kuin minä.

Ihmisyys sinussa on samaa kuin ihmisyys minussa.

Lopulta toivot samoja asioita kuin minä, vaikka saatat värittää toiveesi erilaisilla sävyillä ja pukea saman haaveen päälle erilaisen vaatteen. Pitelet minua tiukasti kädestä koko pitkän keskustelumme ajan. Minusta se tuntuu oudolle, mutta tiedän, että niin maassasi ystävästä pidetään kiinni. Tätä hetkeä varten kannatti matkustaa toiselle puolelle maailmaa.

Lähdin etsimään erilaisuutta, tulin kosketetuksi samanlaisuudella.

Arkeni keskellä palaan uudelleen ja uudelleen tuohon hetkeen valtameren rannalla. Mieleni valtaa paitsi nöyrä kiitollisuus siitä, että annoit minun nähdä sydämesi, myös häpeä. Kuinka monta koskettavaa kohtaamista ohitankaan tavallisena tiistaina ja torstaina, kun painan katseeni ruutuun ohimennen lausutun tervehdyksen jälkeen? Tai jättäessäni kysymättä lisää, kun joku ensisilmäyksellä erilainen vihjaisee, että viime päivissä on ollut muutakin kuin vaaleanpunaista? Miksi niin harvoin pysähdyn erilaisuuden alle kätkeytyvän samanlaisuuden äärelle Sörnäisten metroasemalla tai työpaikkani kahvihuoneessa?

Yhteisen iltamme kaltaista ihmisyyden ihmettä on arkeni täynnä. Ja todella toivoisin, ettei sitä nähdäkseen tarvitsisi lentää toiselle puolelle palloamme.

// Nina