Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.

Metsässä

Vietän arkipäivistäni suurimman osan sisätiloissa, joten viikonloppuisin on ihan pakko päästä pihalle. Asiaa edesauttaa suuresti myös mieheni, hän nimittäin edustaa sitä ihmistyyppiä, joka aamulla ensimmäisenä avaa ikkunaverhot selälleen ja kajauttaa kovalla äänellä ”Hei, siellä paistaa aurinko, nyt kyllä täytyy lähteä ulos!”.

retkellä1

Olen vuosien saatossa saanut oman osani leikkipuistojen laidoilla seisoskelusta, keinun kiikuttamisesta ja karusellin pyörittämisestä, joten sen tyyppinen ulkoilu ei enää varsinaisesti innosta. Mutta eväsreppua alan pakata heti, kun joku vain mainitseekin sanan retki. Usein retkeilemme lähimetsissä ihan vaan oman perheen voimin, toisinaan kutsumme ystäviä mukaan ja lähdemme patikoimaan isommalla porukalla.

Kaleidoskoopissa on kirjoitettu metsästä ennenkin. On listattu kotiseutumme parhaita retkipaikkoja, jaettu parhaita vinkkejä vaellukselle ja marjastettu. Emmekä me suinkaan ole ainoita luontokärpäsen puraisemia, sillä viime vuosina retkeily on nostanut suosiotaan kovasti. Luontopoluilla on välillä väkeä tungokseen asti ja makkaranpaistopaikalla joutuu odottelemaan vuoroaan.

retkellä2

Metsässä on tilaa hengittää ja siellä viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Vaihtuvien vuodenaikojen myötä se tarjoaa kävijälleen aina jotain uutta. Lisäksi metsä on yksi niitä harvoja paikkoja, jossa jopa toisilleen tuntemattomat suomalaiset tervehtivät iloisena vastaantulijoita. Eikä auringonkaan tarvitse aina paistaa, olemme retkeilleet niin paukkupakkasilla kuin tihkusateessa, ja joka kerta olemme palanneet metsästä tyytyväisempinä, kuin mitä olimme sinne mennessämme.

//Anna

Lapsuuden kotiteillä

Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.

ptr

Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.

Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.

Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!

Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.

ptr

Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.

Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.

Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.

// Heini

 

Yksinolon välttämätön ihanuus

Olen jo aiemmin kirjoittanut kattavan tekstin siitä, kuinka kaipaan säännöllisesti yksinoloa. Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, löysin itseni taas ihmettelemästä yksinolon ihanuutta. Yritin oikein analysoimalla analysoida, miksi se on minulle niin tärkeää ja miksi koen latautuvani parhaiten juuri ollessani yksin, ja koitan nyt avata teille pohdintojani.

Käytän esimerkkinä hiihtolomareissuamme. Porukkamme koostui neljästä aikuisesta ja vauvasta, ja vietimme viikon Lapissa hiihtäen, lasketellen, ulkoillen, saunoen ja lomasta nauttien, käytännöllisesti katsoen koko ajan yhdessä. Viikko oli mitä ihanin ja kaikin puolin rentouttava. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin tutun tunteen nostavan päätään: täytyisi saada olla hetki yksin. Onneksi ystäväni tuntee minut niin hyvin, että tajusi tarpeeni ennen kuin ehdin sitä edes ääneen sanoa. Hän lähti vauvan kanssa kävelylle ja minä sain kaipaamani hetken yksin vihkojeni kanssa. Vaikka koko ihana viikko oli ollut todella rentouttava, tuo yksin vietetty hetki rauhoitti sieluani ihan eri tavalla kuin yksikään aktiviteetti.

dav

Miksi sitten tarvitsen aina silloin tällöin oman hetkeni? Sitä on vaikea selittää, mutta yritän. Minulle hetki aikaa vain omien ajatusteni kanssa on kuin pääkopan päivittämistä ajan tasalle kaikesta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tarve yksinolemiselle korostuu etenkin jos edellispäivinä on tapahtunut paljon, sekä reissuilla, joiden aikana päivät väistämättäkin ovat täydempiä kuin arkena. Minulle tulee sellainen olo, että sieluni on ihan ähkyssä, jos en saa hetken käsitellä kaikkea tapahtunutta yksinäni. Usein vietänkin hetkeni kirjoittaen ylös kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, jotta saan sen omassa mielessäni jäsenneltyä jotenkin järkevästi. Tähän(kin) tarkoitukseen listat sopivat vallan mainiosti.

Yksinolon tarpeeni voisi pukea sanoiksi myös näin: minulle ei riitä se, että teen ja koen kivoja ja rentouttavia juttuja, vaan minun täytyy saada sen jälkeen myös mietiskellä niitä yksinäni. Vasta sitten rentoutuminen on täydellistä.

// Suvi

Tämä kirjoitus jatkaa Heinin viime perjantaina aloittamaa kolmen perjantaisarjaamme siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Helli haavettasi, usko unelmaasi

Oletko kuullut kertomuksen kiinalaisesta bambupuusta? Se on kuulemani mukaan ihan erilainen, kuin mikään toinen puu maailmassa. Kuten muillakin puilla, senkin tarina alkaa siemenestä, joka istutetaan maahan. Siihen loppuukin sitten kaikki tavanomaisuus. Bambupuun siemen ei nimittäin tyydy vähään, vaan vaatii, että siitä pidetään erityistä huolta joka ikinen päivä. Yhtään päivää ei voi jättää väliin, vaan siementä on kasteltava ja lannoitettava, ja rikkaruohot sen ympäriltä on kitkettävä päivittäin.

Ensin kuluu viikko, eikä mitään tapahdu. Sehän on ihan normaalia, eiväthän puut niin nopeasti kasva muutenkaan. Kuukauden jälkeenkään maassa ei ole näkyvissä mitään, mutta et ole yhtään huolestunut. Puun kasvattaminen vaatii kärsivällisyyttä, tiesit sen kyllä jo aloittaessasi. Kuluu toinen kuukausi, kolmas, ja yhtäkkiä on mennyt jo puoli vuotta. Maassa ei vieläkään näy jälkeäkään puun taimesta. Silti joka päivä uskollisesti tulet paikalle, kastelet, lannoitat ja kitket rikkaruohot. Mitään ei näy, mutta sinä et anna periksi.

kastelukannu

Lopulta kuluu vuosi, kuluu toinenkin, eikä mitään vieläkään tapahdu. Ehkä epäilys hiipii mieleesi, ainakin kaikki muut ovat lakanneet uskomasta asiaasi jo kauan sitten. Anna jo periksi, ei tuosta näytä tulevan mitään. Eihän kukaan jaksa odottaa näin kauan! Mutta sinä et suostu luovuttamaan.

Voi olla, ettet enää edes muista millaisen siemenen maahan istutitkaan, etkä itsekään enää usko, että se lähtisi kasvamaan. Silti vaalit siementä joka päivä. Kunnes eräänä päivänä, kun siemenen istuttamisesta on kulunut jo viisi vuotta, tulet paikalle ja huomaat jotain ihmeellistä. Maasta pilkistää pienen pieni verso! Niin hento ja pieni, että sitä tuskin huomaa, mutta siellä se on. Ja mitä sitten seuraa, on jotain aivan poikkeuksellista: viiden vuoden näkymättömissä olon jälkeen, bambu kasvaa viidessä viikossa 30 metrin mittaiseksi!

Jokaisena päivänä, kun näytti siltä, ettei mitään tapahdu, siemen kasvoi kasvamistaan. Se oli piilossa, suojassa katseilta, mutta se kasvoi, vaikka kukaan ei nähnyt sitä. Se kasvatti juuria, jotka ovat niin vahvat, ettei mikään myrsky saa niitä revittyä irti. Se kasvoi juuri sellaiseksi, kuin sen oli tarkoituskin.

Metsä

Ehkä sinulla on sydämessäsi unelma, johon et jaksa enää uskoa. Jotain, jota kohti olet pyrkinyt ja jota olet tavoitellut. Olet odottanut niin kauan, eikä mitään ole tapahtunut. Ehkä olet jo alkanut ajatella, ettei mitään koskaan tulekaan tapahtumaan. Että rukouksiasi ei kuulla, että olet ponnistellut ihan turhaan.

Haluan rohkaista sinua. Juuri sillä hetkellä, kun tuntuu että aikaa on kulunut jo liikaa, ja olet valmis luovuttamaan, ilmestyy kovaan maaperään pieni halkeama. Lohkareet liikkuvat paikoiltaan ja maa järisee. Kaikki se, mikä on piilossa ja salassa kasvanut pitkän aikaa, tulee näkyviin, suurempana ja kirkkaampana, kuin olit edes osannut kuvitella. Herkkää haavettasi on hellitty ja hoivattu niin pitkään siksi, että se toteutuessaan osoittaisi sinulle, mikä voima on uskollisuudessa ja kärsivällisyydessä. Vielä eilen ei ollut aika, mutta huomenna ehkä jo on.

Vaikka et näe kasvua, se ei tarkoita sitä, ettei kasvua tapahdu. Vaikka et näe ihmeitä, se ei tarkoita sitä, ettei ihmeitä tapahdu. Vaikka unelmasi toteutuminen ottaisi jostain syystä aikaa, se ei tarkoita sitä, ettei se koskaan toteudu. Sinun tarinasi ei ole vielä valmis.

//Anna

Kohti arjen tyyniä poukamia

Minulle tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vähän hankalaa. Olen miettinyt, kuinka erilainen teksti tästä olisikaan tullut vielä reilut kaksi vuotta sitten. Silloin olisin kirjoittanut, kuinka rentoudun kun pääsen harrastamaan urheilua maksimisykkeillä, saan viettää sunnuntain tätin murusten keskellä ja lösähdän välillä katsomaan omia lempisarjoja. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet niin erilaisia, etten ole juurikaan pystynyt raskaaseen liikuntaan, en aina ole jaksanut surujeni keskellä murusiakaan ja tv-sarjatkin ovat tuntuneet usein mitäänsanomattomalta viihteeltä.

Miten rentoutua kriisien keskellä? Mistä löytää tapoja hiljentyä ja latautua, kun mielessä myllertää? Kuinka päästä hetkeksi tyyneen poukamaan myrskyjä pakoon?

edf

Vaikeaa rentoutuminen on ollutkin, mutta jos jotain valitsen niin nämä:

  1. Kävelylenkki. Toisin kuin raskaamman liikunnan aikana kävellessä ehtii liikunnan hyötyjen keräämisen lisäksi ajatella ja jutella. Jos siis ajatukseni ovat aivan solmussa, niin usein minun kannattaakin suunnata metsäiselle lenkkipolulle ja jutella hänelle, jonka suojassa elämäni lepää.
  2. Kirjoittaminen. Tämän blogin yksi minulle arvokkaimmista jutuista on ollut se, että tämän myötä olen alkanut taas kirjoittaa enemmän. Ja näinä vuosina se on ollut hirveän tärkeää – niin moneen julkaistuun ja julkaisemattomaan tekstiin olen saanut purettua läpi käymääni.
  3. Musiikki. Välillä ajattelen soittolistojani ravintonani: haluan, että kuuntelen sellaisia sanoituksia, ajatuksia ja säveliä, jotka ruokkivat minussa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuulostaa ehkä kliseiseltä ja kenties yliampuvaltakin, mutta minusta tuntuu, että välillä ei ole ollut varaa kuunnella mitään muuta.
  4. Lukeminen. Hyvä kirja avaa näkökulmia, antaa ajateltavaa ja avartaa omaa maailmaa. Ehkä parasta ovat rohkaisevat mutta samaistuttavat tarinat, jotka tuulettavat tehokkaasti omia ajatuksia.
  5. Niiden läheisten seura, jossa saa myllertää ja myrskytä. Tämä tietysti kaikkein kallisarvoisin.

// Heini

Tämä kirjoitus avaa kolmen perjantaisen tekstimme sarjan siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Avaa päätöksesi muille

Me länsimaiset ihmiset elämme monessakin mielessä hyvin yksityistä elämää. Hoidamme itse lapsemme, taloutemme ja ongelmamme. Emme puutu toisten asioihin, emmekä halua omiin asioihimme puututtavan. Usein tuntuu, että etenkin meille suomalaisille on tavoittelemisen arvoista, ettemme vain olisi vaivoiksi kenellekään. Itsenäisyyttä ihannoidaan, ja pärjäämisen eetos on vahva yhteiskunnassamme.

Raikasta vastapainoa yksinpärjäämisajatuksille sain alkuvuodesta lukemastani Michelle Obaman elämäkerrasta. Kirja sisälsi lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olen pohtinut monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Yksi puhuttelevimmista asioista kirjassa oli se, kuinka Obamat tapasivat keskustella aina kaikista suurista päätöksistään ensin lähipiirinsä kanssa, ennen kuin ottivat askelia mihinkään suuntaan. Heillä oli (ja on varmaan edelleenkin) ympärillään tiivis joukko luotettavia ystäviä, joiden kanssa he puntaroivat valintatilanteessa eri vaihtoehtoja, pyrkimyksenään tehdä oman perheensä (ja usein myös koko maan) kannalta paras mahdollinen valinta.

4.3.

Luulenpa, että ilman lähipiirinsä vankkaa tukea niin päätöksentekohetkillä kuin kaikkina muinakin aikoina Obamat eivät varmasti olisi selvinneet presidenttivuosista yhtä tyylipuhtaasti ja skandaaleitta kuin he nyt tekivät. Minusta heidän tapansa ja halunsa ottaa lähipiiri mukaan oman elämänsä valintatilanteisiin osoittaa suurta kypsyyttä. Niin tehdessään Obamat myönsivät, että hekään eivät välttämättä tiedä kaikkea tai osaa huomioida kaikkia näkökulmia, ja mikä tärkeintä, että hekin ovat epätäydellisiä.

Lähtökohtaisestihan me ihmiset varmasti haluamme olla oikeassa ja päättää itse elämämme tärkeistä asioista. Haluamme ajatella, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Mutta entä jos se ei olekaan niin? Entä jos ajatellessani tekeväni asioita omaksi parhaakseni olenkin itse asiassa tekemässä elämäni suurinta virhettä? Uskon, että ottamalla läheisemme mukaan päätösten tekemiseen voimme saada paljon sellaista arvokasta näkemystä, jonka menetämme tehdessämme päätökset yksin. Samalla voimme viestiä rakkaillemme, että arvostamme heidän mielipiteitään ja haluamme ottaa huomioon myös sen, mikä heidän mielestään olisi meille parasta. Se on ihan loogista: hehän rakastavat meitä, joten voisi kuvitella, että he myös haluavat meidän parastamme.

Ei aina tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse tietää tai osata päättää yksin. Olemme taatusti viisaampia yhdessä kuin yksin.

// Suvi