Ole läsnä

Vanhempainillassa pohdittiin, miten näkisi lapsen pään sisälle. ”Aina kun kysyn pojaltani, miten koulupäivä meni, saan vastaukseksi: ihan hyvin”, tuskaili yksi isä. ”Kun yritän kysellä tarkemmin, lapsi ei tunnu joko muistavan mitään, tai ei halua jutella sen enempää. Mistä tiedän miten hänellä menee, kun hän ei puhu mitään?”

Minäkin olen kysynyt monta kertaa miten päivä meni, ja vastaus on aina sama, välinpitämätön ”Ihan hyvin”. Illalla nukkumaan mennessä sanotkin yhtäkkiä: ”Äiti, mä olin välitunnilla ihan yksin.” Hämmästyn, ethän ole sanonut mitään aiemmin. ”No en mä muistanut.”

läsnäolo

Kun on jo hämärää ja hiljaista, olen vierelläsi rauhassa ja tasaamme yhdessä hengitystä pitkän päivän jälkeen. Kurkotat kohti silloin, kun olet varma siitä, että olen lähellä.

Ensin tulee läsnäolo, sitten vasta sanat.

//Anna

Kainalossa

Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormesi päillä pehmeää kylkeäni.

Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.

perjantai 170120

Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.

Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.

Sinun jo noustessa uusiiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.

// Heini

Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Samassa tahdissa

Kävelette reipasta tahtia, ilmiselvästi tietäen mihin olette matkalla. Tai ehkä vain haluatte päästä nopeasti ulos. Sinulla on päässäsi peruukki ja kädessäsi juomapullo. Puolisosi kävelee muutaman askeleen edelläsi. Otat kulauksen pullosta.

”Löytyi uus kyhmy. Joudun taas sädehoitoon”, toteat.
”Ai, mistä?”, puolisosi kysyy kääntämättä katsettaan puoleesi.
”Tästä”, vastaat ja hierot kohtaa hieman vasemman rintasi yläpuolella.

Puolisosi vastaa sanoihisi hiljaisuudella ilmeenkään värähtämättä. En tiedä mitä hänen mielessään tuona hetkenä liikkuu enkä mitä itse uutisesta ajattelet. En tiedä historiastanne enkä nykyhetkestänne mitään. Näen vain iäkkään pariskunnan kävelemässä sairaalan käytävää pitkin.

”Ei jaksa kävellä ihan näin nopeasti”, jatkat.

13.1.vol2.

Puolisosi ei vastaa vieläkään mitään, mutta hidastaa tahtiaan ja sovittaa askeleensa sinun askeleihisi. Tuossa lyhyessä hetkessä sydäntäni kivistää teidän molempien puolesta. ”Anna niiden hoitojen tepsiä”, huokaan ylöspäin.

Haluaisin sanoa teille niin paljon, kuitenkaan tietämättä yhtään mitkä sanat valitsisin. En tiedä tilanteestasi mitään. En tiedä, onko sydämesi toivoa täynnä vai jouduitko juuri luopumaan viimeisestäkin toivosta, monien pettymysten jälkeen seitinohueksi haurastuneesta. En tiedä, pälyiletkö pelokkaasti tulevaan vai hyväksytkö hiljaa sairautesi etenemisen. En tiedä, murehditko menneitä vai tarkasteletko elettyä elämää kiitollisin mielin.

Jokin puolisosi käytöksessä liikuttaa sisintäni. Toivon kai, että osaisin hänen laillaan sovittaa askeleeni niiden tahtiin, jotka eivät jaksa kulkea niin nopeasti. Hidastaa niiden viereen, jotka kärsivät. Pysähtyä vaikka paikoilleen, jos tarpeen on. Etten ainakaan kiihdyttäisi kulkuani päästäkseni pakoon kipua ja kärsimystä. 

// Suvi

Maailmankaikkeni

Olohuoneessa on menossa samaan aikaan villi autoleikki, vauhdikas tanssipeli ja sisarusten välinen nahistelu. Lueskelen kirjaa omiin ajatuksiini uppoutuneena, kun pehmeät kädet kiepsahtavat kaulani ympärille, ja pieni nenä ihan kiinni poskeani vasten hän kuiskaa: ”Äiti, sä oot mun maailmankaikkeni.

10.1.blogiin

Tätä toistelen, kun kiire on viedä mennessään ja huolet painavat alleen. Tämän painan sydämeeni sen päivän varalle, kun tuntuu, etten riitä, osaa tai pysty. Tämän muistan, vaikka olisin kaiken muun unohtanut. Voi rakas, niin sinäkin minun!

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Tupsahtakaamme toistemme tykö!

Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.

”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”

Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.

”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”

20200501

Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.

Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.

Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.

Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.

// Heini

24. luukku: Ensimmäinen joulu

Ensimmäinen joulu. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Kedolla oli rauhallista, seimi oli vielä tyhjä. Vain hetken kuluttua piskuiseen talliin syntyisi koko maailman toivo.

Viime päivinä olen pohtinut, miltä tuntui olla todistamassa ensimmäisen joulun tapahtumia. Mitä mietti Maria, mitä pohtivat paimenet? Tajusiko tallin omistaja tarjonneensa synnyinsijan Luojalleen? Olen kuullut kertomuksen ensimmäisestä joulusta kymmeniä kertoja ja nähnyt paimenet kedolla lampaineen lukuisissa joulukuvaelmissa. Tunnen juonenkäänteet eikä tarinan loppu ei ole enää yllätys, sillä tiedän jo kuinka kaikki päättyy.

Mikä muuttuisi, jos tämä joulu olisikin ensimmäinen? Jos suuri ilo ilmoitettaisiin juuri minulle. Jos juuri minä olisin mukana kuulemassa hyvät uutiset ensimmäisinä ja löytämässä lapsen seimestä. Jos tallin tapahtumat eivät olisikaan vain tuttu tarina, vaan täyttä totta. Ymmärtäisinkö silloin pysähtyä ikuisen äärelle vai kiiruhtaisinko ihmeen ohi?

Kunpa en koskaan tottuisi joulun ihmeeseen.

24.12.kuva.

// Suvi

Joulukalenterin viimeisen luukun myötä jäämme pienelle blogitauolle ja palaamme uusin tekstein taas loppiaisena! 

23. luukku: Joulukirkko

Olin ehkä neljä- tai viisivuotias. Niin pieni, että joulun taika oli jotain käsinkosketeltavan ihmeellistä, mutta kuitenkin jo niin iso, että tiesin, milloin kannattaa olla valppaana. Jo aiempina vuosina olisin halunnut lähteä aikuisten mukaan, mutta aina sanottiin, että olet vielä liian pieni, etkä kuitenkaan jaksa aamulla herätä. Mutta nyt vihdoin aattoiltana korvaani kuiskattiin, että tänä jouluna toiveeni toteutuu.

Pienemmät serkkuni ja siskoni vielä tuhisivat untaan, kun täti tuli edellisiltaisen lupauksensa mukaisesti herättämään minut. Oli niin pimeää, että olisi voinut olla keskiyö, mutta aamu oli erityinen, joten pomppasin sängystä hetkessä. Lyhyt kävelymatka joulukirkkoon tuntui paljon todellista pidemmältä pakkasen paukkuessa ja tähtien tuikkiessa. Puristin tiukasti tätini kättä, ja tunsin pyhän läsnäolon kun yhdessä kävelimme kirkonmäkeä ylös. Lapsista vain minä olin päässyt mukaan tuohon juhlalliseen hetkeen.

lapsuusjoulu

Miten tärkeää onkaan joskus kokea olevansa aivan erityinen. Niin tärkeää, että muistan sen tunteen vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Itse joulukirkosta en muista mitään, mutta tuon aamun juhlava tunnelma on painunut syvälle mieleni sopukoihin. Sain ensimmäistä kertaa olla osa sukumme tärkeää jouluperinnettä. Sain turvallisten aikuisten lämpimien hymyjen ympäröimänä katsoa silmiin Häntä, jonka vuoksi juhlaa vietämme.

//Anna