Katseessasi kaikki

Kuka olet?

Olet ainutlaatuinen. Sinulla on unelmasi, haaveesi, kipusi, haaveesi. Olet sinä, eikä sinunlaistasi ole tässä maailmassa toista.

Olet ainoa laatuasi, ja samalla näen sinussa piirteitä jostain niin monesta aiemmin kohtaamastani. Olet juuri sinä, ja silti löydän pälyilevästä katseestasi niin monen muunkin teini-iän epävarmuudet, pelot, haparoinnin. Kaipuun tulla huomatuksi, hyväksytyksi, nähdyksi.

Pelkäät niin kovin olevasi erilainen ja antaisit kaikkesi, jotta kuuluisit joukkoon. Samaan aikaan teet kaikkesi, jotta huomaisimme sinut. Yrität kiinnittää huomiomme kaikin mahdollisin tempuin, mutta samaan aikaan työnnät pois jokaisen, joka pyrkii lähellesi.

Kanssasi olen täysin neuvoton.

Haluaisin oppia tuntemaan sinut. Sinut. Tiedän, että olet enemmän kuin kärkkäät heittosi ja ronskit vitsisi. Yritän kovasti nähdä sinut kaiken sen takana. Usein olen ollut lähellä luovuttaa. Olet ympäröinyt itsesi niin korkealla muurilla, että sisintäsi tuntuu olevan mahdoton tavoittaa.

Ja muurisi takaa raivoat, kun kukaan ei tajua. Et päästä ketään lähelle, vaikka samaan aikaan toivot, että joku uskaltautuisi lähellesi.

Huomaatko, kuinka kovasti yritämme murtaa muurisi?

// Suvi

Tämä teksti on viimeinen perjantaisista teksteistämme, joissa kerromme arkisista mieleen jääneistä kohtaamisista.

Lempeä keholle

Suurimman osan elämästäni olen inhonnut kehoani, tai ainakin jotain kohtaa siinä. Olen aina ajatellut, että kehoni on jollain tavalla liikaa. Liian pehmeä ja pyöreä, liian muodokas ja muhkurainen, liian kookas ja kömpelö. Olen ollut epävarma, kriittinen, ankara ja välinpitämätön oman kehoni suhteen. Olen ajatellut kehostani negatiivisesti ja valitettavan usein myös puhunut siitä kriittiseen sävyyn.

Viimeisen vuoden aikana virinnyt juoksuharrastus on alkanut hiljalleen muuttaa sitä, miten ajattelen kehostani. Toki kehoaan voi oppia arvostamaan muutenkin kuin liikkumisen myötä. Minulle juokseminen on kuitenkin ollut avaintekijä sen ymmärtämisessä, että tärkeämpää kuin miltä kehoni näyttää, on se, mihin se kykenee. Olen myös tajunnut, ettei ulkoinen olemus välttämättä kerro mitään siitä, mihin kaikkeen jonkun keho pystyy. On ollut voimaannuttavaa huomata, että muhkuroineni, mahoineni ja muotoineni pystynkin juoksemaan, liikkumaan, vaeltamaan, hyppimään, kyykkäämään, laskemaan, hiihtämään ja ennen kaikkea nauttimaan niistä hetkistä, joihin kehoni minut kuljettaa.

Nykyään ajattelen kehostani jo lempeämmin. Olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen se on pystynyt ja haluan pitää kehostani huolta niin, että se kykenisi vielä mahdollisimman pitkään mahdollisimman moneen. Haluaisin kuitenkin oppia myös katsomaan kehoani lempeästi ja puhumaan siitä hyväksyvästi. Toivoisin, että vikojen sijaan näkisin vahvuudet. Kädet, jotka yltävät koskettamaan. Silmät, joilla saan nähdä niin paljon hyvää ja kaunista. Suun, joka herkästi leviää hymyyn ja jalat, jotka ovat uskollisesti kantaneet minua jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Haluan kiittää kehostani ja kehoani.

// Suvi

Kun aika(a) on

”Nobody is too busy, it’s just a matter of priorities.”

Muutama vuosi sitten kirjoitin tekstin kiireestä ja ajankäytöstä. Tuossa tekstissä pohdin mm. sitä, kuinka helppoa on vedota ajanpuutteeseen. Tosi asiassa kyse on kuitenkin siitä, ettemme halua käyttää aikaamme johonkin asiaan. Olen itse asiassa alkanut ajatella, että ”ei mulla oo aikaa” on oikeastaan melko mahdoton ajatus. Kaikilla meillä on aikaa, mutta päätämme itse mihin sen käytämme.

Viime aikoina olen taas miettinyt, millaista kieltä käytän puhuessani ajankäytöstä. Miksi vetoan niin usein kiireeseen? Miksi on niin vaikeaa vain sanoa, että en halua, minua ei kiinnosta tai en ole käyttänyt aikaani tähän asiaan? Ihan liian usein totean, että en ole ehtinyt tehdä jotain asiaa, vaikka aikaa olisi ollut yllin kyllin. En ole ehtinyt lukea viestiä, en ole ehtinyt vastata viestiin, en ole ehtinyt siivota… Tilanteita on lukemattomia, mutta kyse ei koskaan ole ajanpuutteesta. Aikaa kyllä on, mutta olen vain valinnut käyttää sen eri asioihin.

Ehkä kiireen taakse on helppo piiloutua, sillä silloin syyn voi vierittää pois omilta harteiltaan.

Kyllä mä olisin sen tehnyt, mutta kun oli niin kiire. Teen sen heti kun ehdin. En oo vaan ehtinyt tehdä sitä!

Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Jos sanon suoraan, etten ole tehnyt jotain asiaa, silloin en voi piiloutua minkään tekosyyn taakse. Haluaisin opetella ottamaan paremmin vastuuta omasta ajankäytöstäni. Olen myös päättänyt, että yritän opetella puhumaan ajastani ja ajankäytöstäni enemmän tietoisina valintoina enkä asiana, johon en voi mitenkään vaikuttaa.

// Suvi

Tein virheen

Katse maassa kävelen pois

Kuullessani hauraan kuiskauksesi
Tajuan tehneeni virheen

Luulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli

Etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osannut asettua osaasi

En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen

Käännyin pois
Juuri silloin
Kun oli aika kääntyä kohti

Kävelin pois
Juuri silloin
Kun oli aika astella lähelle

Tajuan tehneeni virheen
On aika kääntyä takaisin

Palaan viereesi aroin askelin
Istahdan muurisi juurelle

Odotan

Sinun huomaavan paluuni
Uskaltavan
Luottavan
Antavan anteeksi
Kertovan siitä, mitä olin sisälläsi jo nähnyt
Alkavan kivi kerrallaan purkaa muuriasi

Annatko vielä mahdollisuuden?

// Suvi

Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.

Luovuudesta

Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.

Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.

Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.

Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?

// Suvi

Sanan valta

Sanat karkaavat suustani ennen kuin ehdin saada niitä kiinni.

Ärtyneet, loukkaavat, ajattelemattomat, varomatta viskotut sanat.

Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.

Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.

Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.

Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.

// Suvi

Aamulla varhain

Aamu valkenee lupaavan kirkkaana eikä edellispäivän sateista ole tietoakaan. Vaikka onkin heinäkuu, lämpömittari ei näytä näin aikaisin aamulla vielä edes kymmentä plusastetta. Veden lämpötilakin näyttää käyneen yön aikana melko lähellä nollaa.

Ei auta – edellisiltana sovittu aamu-uinti on edessä. Kiskon ylleni edellisestä uinnista vielä kostean uimapuvun ja kietoudun pyyhkeeseen. Aina aamu-uinti on kuitenkin kannattanut. Sen ajatuksen voimalla astun ovesta ulos ja astelen kohti aamuauringossa kimmeltävää lampea ja laituria sen rannalla.

Aurinko heittää ensi säteitään sinisenä välkehtivän lammen pintaan. Yön aikana noussut usva leijailee vielä hiljalleen veden pinnan yllä. Tuntuu uskomattomalta, että sateista ja harmaata päivää seuraa tällainen kirkas, kuulas ja kaikkea kaunista lupaava aamu.

Laskeudun laiturin portaat alas ja pulahdan raikkaaseen veteen. En halua rikkoa aamun rauhaa, joten uin pienen kierroksen laiturin lähellä niin hiljaa kuin suinkin pystyn. Vilpoisa vesi karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistäni ja jo ennen kuin käännyn takaisin laituria kohti tiedän, että aamu-uinti kannatti jälleen kerran.

Heräävä luonto herättää minutkin.

// Suvi

Salattu sinussa

Vain pienen ohikiitävän hetken tiesin sinusta kaiken. Olit joka hetki lähelläni, sylissäni, ihollani.

Ne päivät olivat lyhyitä.

Nopeammin kuin arvasinkaan aloit kurottaa sylistäni kohti ympäröivää maailmaa ja sen aarteita, ihmeitä ja iloja. Nyt tiedän, että sisälläsi on alati kasvava osa, joka on minulta täysin piilossa.

Vaikka kyllähän minä sen tiedän, ettet koskaan ole ollut minun. Silloinkin, kun olin sinulle kaikki, sinä olit minulla vain lainassa. Silti joudun muistuttamaan itseäni siitä, kenen sinä olet. Lahjaksi annettu, lainaan laskettu.

10.8.

Niinkuin tänään, kun astut ovesta sisään. Kesäpäivän seikkailut välkkyvät pilkkeenä silmissäsi ja tuoksuvat aurinkona ihollasi, hiekkana hiuksissasi. Tietysti olet edelleen se sama naurusuu, joka aamulla vilkutti iloiset heipat ja astui ovesta ulos taakseen katsomatta.

Ja samalla hätkähdän kaikkea sitä vierasta, joka sinuun on vain yhden päivän aikana tarttunut. Kaikkea sitä, mistä minä en koskaan tule tietämään mitään. Mitä olet nähnyt, mitä oppinut, mitä ihmetellyt, mille nauranut, missä seikkaillut.

Suljet sen kaiken sydämeesi, ja minä suljen sinut kaikkinesi syliini.

// Suvi

Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Älä luovu höpsöttelystä

Olen miettinyt höpsöttelyä. Tiedättehän: vitsailua, hauskanpitoa, hupsuttelua. Leikkimielisyyttä, heittäytymistä, kykyä nauraa itselleen. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun muistin muutama viikko sitten, kuinka hauskaa ja vapauttavaa on välillä antautua höpsöttelemään. Nuorena luulin, ettei aikuisena ole enää soveliasta hullutella ja ajattelin, että aikuisten kuuluu käyttäytyä hillitysti ja hallitusti, ei höpsötellen ja hupsutellen. Nyt kuitenkin tajuan, että ei höpsöttelylle ole olemassa ikärajaa. Vaikka aikuistumme, meidän ei tarvitse luopua höpsöttelevästä puolesta itsessämme.

Samoihin aikoihin kun aloin miettiä höpsöttelyä, kuulin lauseen: ”Olemme vakavissamme, mutta emme ota itseämme liian vakavasti”. Mielestäni tuo toteamus oli mahtava ja vapauttava! Minäkin haluan olla tosissani ja suhtautua vakavasti minulle tärkeisiin asioihin, mutta haluan myös pystyä nauramaan itselleni. Itse asiassa toivon, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneemmin voisin nauraa itselleni ja heittäytyä hulluttelemaan. Haluan pyrkiä olemaan vanhana (tai miksei jo nuorenakin) niin sujut itseni kanssa, että voin vapaasti höpsötellä menemään silloin kun siltä tuntuu.

20.7.kuva2

Sitäkin olen pohtinut, että miksi lasten kanssa hulluttelu on niin luontaista ja usein olennainen osa kanssakäymistä, mutta aikuisena emme enää niin kovasti yritä houkutella naurua esiin toisistamme. Ehkä me aikuiset pelkäämme höpsöttelyä, koska silloin joudumme päästämään irti kontrollista. Höpsöttely vaatii heittäytymistä, ja luulen, että useimmiten pitäisimme ohjat mieluusti tiukasti omissa käsissämme.

Ajattelen nykyään niin, että hulluttelu, hauskanpito ja vitsailu ovat elintärkeä osa arkeamme ja ihmissuhteitamme. Vapautuneesti nauraessaan ja ilonpitoon heittäytyessään ihminen on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Mikä olisikaan kauniimpaa kuin hersyvä nauru ja ilosta tuikkivat silmät? Naurun vallassa on myös vaikea ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Nauru ilahduttaa, lohduttaa, maadoittaa ja pysäyttää. Kun nauru pääsee valloilleen, se ottaa valtaansa.

20.7.kuva1

Joskus olen huomannut ajattelevani, että täytyy käyttäytyä hillitysti, jotta ihmiset pitäisivät minua fiksuna. Höpö höpö! Eihän höpsöttely vähennä tai poista kenenkään älykkyyttä. Päinvastoin: halu höpsötellä ja valmius vitsailla vaativat sosiaalista älyä, tilannetajua ja verbaalisia taitoja. Kyky nauraa itselleen kertoo terveestä suhtautumisesta omiin kommelluksiin. Höpsöttely tai leikkimielisyys ei vähennä kenenkään aikuisuutta, älykkyyttä tai vakavasti otettavuutta.

// Suvi