Tein virheen

Katse maassa kävelen pois

Kuullessani hauraan kuiskauksesi
Tajuan tehneeni virheen

Luulin, etten enää jaksa
Luulin, etten osaa
Etten ymmärrä
Etten kykene enää murtamaan muuriasi
Tai kiipeämään sen yli

Etten kaikesta yrittämisestä huolimatta osannut asettua osaasi

En jaksanut yrittää enempää
Tajuan tehneeni virheen

Käännyin pois
Juuri silloin
Kun oli aika kääntyä kohti

Kävelin pois
Juuri silloin
Kun oli aika astella lähelle

Tajuan tehneeni virheen
On aika kääntyä takaisin

Palaan viereesi aroin askelin
Istahdan muurisi juurelle

Odotan

Sinun huomaavan paluuni
Uskaltavan
Luottavan
Antavan anteeksi
Kertovan siitä, mitä olin sisälläsi jo nähnyt
Alkavan kivi kerrallaan purkaa muuriasi

Annatko vielä mahdollisuuden?

// Suvi

Annan ja Heinin tekstien vuoropuhelun inspiroimana intouduin kirjoittamaan toisen näkökulman Annan tekstiin.

Luovuudesta

Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.

Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.

Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.

Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?

// Suvi

Sanan valta

Sanat karkaavat suustani ennen kuin ehdin saada niitä kiinni.

Ärtyneet, loukkaavat, ajattelemattomat, varomatta viskotut sanat.

Jo niiden purkautuessa huuliltani tiedän tehneeni väärin. Lyön sanoillani: huiskaisen pois huomionosoituksen, torjun toiveen tuesta, ohitan olkapäätä odottavan surun.

Vain, koska pidän omaa kokemustani tärkeämpänä kuin toisen.

Enkä voi enää vetää sanojani takaisin. Ollessaan vielä sisälläni, sanani olivat vallassani. Nyt ne ovat jo kaukana ulottumattomissani, tekemässä tuhojaan lähimpieni sydämissä.

Vain yhden voin tehdä. Kääntää, kaivella ja kokeilla kunnes löydän sanat, joilla korjata särkemääni. Voin valita vielä vallassani olevista sanoista uudet. Sellaiset, joilla rakentaa, ei rikkoa.

// Suvi

Aamulla varhain

Aamu valkenee lupaavan kirkkaana eikä edellispäivän sateista ole tietoakaan. Vaikka onkin heinäkuu, lämpömittari ei näytä näin aikaisin aamulla vielä edes kymmentä plusastetta. Veden lämpötilakin näyttää käyneen yön aikana melko lähellä nollaa.

Ei auta – edellisiltana sovittu aamu-uinti on edessä. Kiskon ylleni edellisestä uinnista vielä kostean uimapuvun ja kietoudun pyyhkeeseen. Aina aamu-uinti on kuitenkin kannattanut. Sen ajatuksen voimalla astun ovesta ulos ja astelen kohti aamuauringossa kimmeltävää lampea ja laituria sen rannalla.

Aurinko heittää ensi säteitään sinisenä välkehtivän lammen pintaan. Yön aikana noussut usva leijailee vielä hiljalleen veden pinnan yllä. Tuntuu uskomattomalta, että sateista ja harmaata päivää seuraa tällainen kirkas, kuulas ja kaikkea kaunista lupaava aamu.

Laskeudun laiturin portaat alas ja pulahdan raikkaaseen veteen. En halua rikkoa aamun rauhaa, joten uin pienen kierroksen laiturin lähellä niin hiljaa kuin suinkin pystyn. Vilpoisa vesi karistaa viimeisetkin unenrippeet silmistäni ja jo ennen kuin käännyn takaisin laituria kohti tiedän, että aamu-uinti kannatti jälleen kerran.

Heräävä luonto herättää minutkin.

// Suvi

Salattu sinussa

Vain pienen ohikiitävän hetken tiesin sinusta kaiken. Olit joka hetki lähelläni, sylissäni, ihollani.

Ne päivät olivat lyhyitä.

Nopeammin kuin arvasinkaan aloit kurottaa sylistäni kohti ympäröivää maailmaa ja sen aarteita, ihmeitä ja iloja. Nyt tiedän, että sisälläsi on alati kasvava osa, joka on minulta täysin piilossa.

Vaikka kyllähän minä sen tiedän, ettet koskaan ole ollut minun. Silloinkin, kun olin sinulle kaikki, sinä olit minulla vain lainassa. Silti joudun muistuttamaan itseäni siitä, kenen sinä olet. Lahjaksi annettu, lainaan laskettu.

10.8.

Niinkuin tänään, kun astut ovesta sisään. Kesäpäivän seikkailut välkkyvät pilkkeenä silmissäsi ja tuoksuvat aurinkona ihollasi, hiekkana hiuksissasi. Tietysti olet edelleen se sama naurusuu, joka aamulla vilkutti iloiset heipat ja astui ovesta ulos taakseen katsomatta.

Ja samalla hätkähdän kaikkea sitä vierasta, joka sinuun on vain yhden päivän aikana tarttunut. Kaikkea sitä, mistä minä en koskaan tule tietämään mitään. Mitä olet nähnyt, mitä oppinut, mitä ihmetellyt, mille nauranut, missä seikkaillut.

Suljet sen kaiken sydämeesi, ja minä suljen sinut kaikkinesi syliini.

// Suvi

Ikävä

Ulko-oven narahdus kiskoo minut hereille. Hapuilen pimeässä yöpöydällä lojuvaa puhelintani ja siristän silmiäni vilkaistessani näytössä näkyvää kelloa. 02:42. Kurkistan verhonraosta ja näen ikkunasta, kuinka mummi laskeutuu portaat alas peittoonsa kääriytyneenä ja taivaltaa määrätietoisesti kohti kallioista rantaa. 

Säikähdän. Vaarin kuoleman jälkeen mummi on alkanut kävellä unissaan, kerran löysin hänet keskellä yötä ulkohuussin takaa lapioimassa multaa kottikärryihin. Katson parhaaksi lähteä mummin perään ja vedän nopeasti villasukat jalkaani. Nappaan vielä mökin eteisestä päähäni isoisän reikäisen myssyn ja avaan oven mahdollisimman hiljaa. Ovi narahtaa jälleen ja toivon hartaasti, että parvella nukkuvien vanhempieni uni on syvempää kuin omani. En halua heidän tietävän mummin yöllisistä seikkailuista.

Hiippailen mökin portaat alas ja astun kovalle kalliolle. Jatkan matkaani välittämättä villasukkien läpi tunkeutuvasta kosteudesta. Muutaman kymmenen metrin päässä näen mummin istahtavan juhannuksena rakennettuun uuteen pihakeinuun. Olen varma, ettei hän ole huomannut minun lähteneen peräänsä, ja hiivin hiljaa lähemmäksi.

31.7.kuva1

Pysähdyn muutaman metrin päähän keinusta ja yritän pysytellä mahdollisimman liikkumattomana. En uskalla sanoa sanaakaan, sillä pelkään mummin havahtuvan unestaan ja säikähtävän huomatessaan, ettei olekaan omassa sängyssään. Eikä hän sitä paitsi osoita eleelläkään huomanneensa minut, joten päätän olla rikkomatta hiljaisuutta.

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi henkäisee yhtäkkiä. 

En uskalla vieläkään sanoa mitään. Muistan lukeneeni, ettei unissakävelijää saa herättää ja olen varma, että mummi puhuu unissaan. 

“Minulla on niin ikävä Johannesta”, mummi kuiskaa uudelleen ääni vapisten. 

Kenestä mummi puhuu? En tunne ketään Johannesta. Vaari oli Martti. Onko mummin muisti mennyt niin huonoksi, ettei hän muista enää edes vaarin nimeä? 

“Voi Johannes. Voi pieni Johannes. Jos vain olisin… jos vain olisit… Voi Johannes. Olen niin kovin pahoillani”, mummi nyyhkyttää. 

Mummin hartiat nykivät nyyhkytysten voimasta ja käytän kaiken tahdonvoimani, etten kävelisi keinun luo. Palaan hiljaa takaisin mökkiin, mutta vahdin ikkunasta niin kauan kunnes näen mummin pyyhkivän poskensa, nousevan keinusta ja kävelevän raskain askelin takaisin mökille. 

31.7.kuva2

Seuraavana iltana istun mietteliäänä äidin vieressä saunan lauteilla. 

“Mikä on kun olet noin hiljainen?”  

“Ei mikään”, vastaan. En tiedä mitä kertoisin edellisyön tapahtumista. En halua huolestuttaa äitiä, mutta samaan aikaan palan halusta tietää, kenestä mummi viime yönä puhui.

“Ootko tuntenut joskus jonkun Johanneksen?” kysyn varovasti hetken kuluttua. 

Äidin käsi pysähtyy kesken löylyn heiton. 

“Johanneksen? Miten niin? Kuka on puhunut Johanneksesta?” äiti sopertaa silmät kyyneltyen. 

“Ei kukaan. Tai… Mummi, ehkä. Tavallaan”, äidin reaktio saa minut takeltelemaan sanoissani. 

Äiti ei sano pitkään aikaan mitään. Peseydymme hiljaisuuden vallitessa, kuivaamme itsemme ja istahdamme terassille jäähdyttelemään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti sanoo hiljaa. 

En sano mitään. 

“Minulla oli pikkuveli”, äiti jatkaa. “Johannes. Olin viisivuotias kun hän syntyi ja yhdeksän kun hän kuoli.”

Kurkkuani kuristaa. Puristan äitiä kädestä, mutta en tiedä mitä sanoisin. En tiedä aikooko hän kertoa enempää. En tiedä haluanko tietää enempää. 

“Mitä tapahtui?” kysyn hiljaa. 

”Olimme kaikki uimassa tuolla samalla rannalla, jossa tekin aina lapsena uitte. Leikimme usein vauhdikkaita vesileikkejä, mutta kenellekään ei koskaan sattunut mitään. Ei ennen sitä iltaa, jolloin huomasimme kesken leikin Johanneksen vajonneen pinnan alle. Emme tienneet kauanko hän oli siellä ollut. Huusimme hätääntyneinä mummiasi apuun, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä”, äiti kertoo kyyneleiden valuessa hänen poskiaan pitkin.

Kuuntelen äitini sanoja ja sydäntäni kivistää. Voi mummi-rakas. Kyyneleet valuvat omiakin poskiani pitkin, kun ajattelen jo vähän vanhuudenhöperöä mummia viileässä kesäyössä ikävöimässä pientä poikaansa. Niin suurta surua ei mikään määrä vuosia voi painaa unohduksiin.

Seuraavana päivänä aamupalapöydässä halaan mummia ihan erityisen lujaa.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääset sukeltamaan kesänovelliemme maailmaan. Tarinat ovat fiktiivisiä.

Älä luovu höpsöttelystä

Olen miettinyt höpsöttelyä. Tiedättehän: vitsailua, hauskanpitoa, hupsuttelua. Leikkimielisyyttä, heittäytymistä, kykyä nauraa itselleen. Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun muistin muutama viikko sitten, kuinka hauskaa ja vapauttavaa on välillä antautua höpsöttelemään. Nuorena luulin, ettei aikuisena ole enää soveliasta hullutella ja ajattelin, että aikuisten kuuluu käyttäytyä hillitysti ja hallitusti, ei höpsötellen ja hupsutellen. Nyt kuitenkin tajuan, että ei höpsöttelylle ole olemassa ikärajaa. Vaikka aikuistumme, meidän ei tarvitse luopua höpsöttelevästä puolesta itsessämme.

Samoihin aikoihin kun aloin miettiä höpsöttelyä, kuulin lauseen: ”Olemme vakavissamme, mutta emme ota itseämme liian vakavasti”. Mielestäni tuo toteamus oli mahtava ja vapauttava! Minäkin haluan olla tosissani ja suhtautua vakavasti minulle tärkeisiin asioihin, mutta haluan myös pystyä nauramaan itselleni. Itse asiassa toivon, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vapautuneemmin voisin nauraa itselleni ja heittäytyä hulluttelemaan. Haluan pyrkiä olemaan vanhana (tai miksei jo nuorenakin) niin sujut itseni kanssa, että voin vapaasti höpsötellä menemään silloin kun siltä tuntuu.

20.7.kuva2

Sitäkin olen pohtinut, että miksi lasten kanssa hulluttelu on niin luontaista ja usein olennainen osa kanssakäymistä, mutta aikuisena emme enää niin kovasti yritä houkutella naurua esiin toisistamme. Ehkä me aikuiset pelkäämme höpsöttelyä, koska silloin joudumme päästämään irti kontrollista. Höpsöttely vaatii heittäytymistä, ja luulen, että useimmiten pitäisimme ohjat mieluusti tiukasti omissa käsissämme.

Ajattelen nykyään niin, että hulluttelu, hauskanpito ja vitsailu ovat elintärkeä osa arkeamme ja ihmissuhteitamme. Vapautuneesti nauraessaan ja ilonpitoon heittäytyessään ihminen on aidoimmillaan ja kauneimmillaan. Mikä olisikaan kauniimpaa kuin hersyvä nauru ja ilosta tuikkivat silmät? Naurun vallassa on myös vaikea ajatella mitään muuta kuin käsillä olevaa hetkeä. Nauru ilahduttaa, lohduttaa, maadoittaa ja pysäyttää. Kun nauru pääsee valloilleen, se ottaa valtaansa.

20.7.kuva1

Joskus olen huomannut ajattelevani, että täytyy käyttäytyä hillitysti, jotta ihmiset pitäisivät minua fiksuna. Höpö höpö! Eihän höpsöttely vähennä tai poista kenenkään älykkyyttä. Päinvastoin: halu höpsötellä ja valmius vitsailla vaativat sosiaalista älyä, tilannetajua ja verbaalisia taitoja. Kyky nauraa itselleen kertoo terveestä suhtautumisesta omiin kommelluksiin. Höpsöttely tai leikkimielisyys ei vähennä kenenkään aikuisuutta, älykkyyttä tai vakavasti otettavuutta.

// Suvi

Uskalla olla sinä

On kaksi asiaa, joita on syytä vaalia ja joita kohti kannattaa pyrkiä kaikissa ihmissuhteissa: anteliaisuus ja anteeksianto. Anna nopeasti anteeksi ja anna ilolla omastasi. Älä pidä kirjaa siitä, kuinka monesti olet antanut anteeksi tai kuinka usein olet antanut omastasi.

Kaikilla on jokin suru, kipu, ongelma, vaiettu asia tai hankala tilanne elämässä. Suurinta osaa niistä ei voi nähdä päällepäin, ja siksi et voi koskaan tuomita ihmisiä ja heidän tekojaan vain sen perusteella, mitä ulospäin näkyy. Jokainen tekee valintansa omasta taustastaan käsin, taustasta, joka on suurimmaksi osaksi muilta hämärän peitossa. 

Uskalla olla oma itsesi kaikkine puolinesi ja luota siihen, että tulet löytämään ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Pelkäät nyt, että sinulle ja ajatuksillesi nauretaan, mutta tulet huomaamaan, että ajatuksiasi ja mielipiteitäsi arvostetaan enemmän kuin uskotkaan. Ja ennen kaikkea, opit itse arvostamaan ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Älä siis huoli, vaikka olet vielä kovin epävarma itsestäsi. Kymmenen vuoden kuluttua pidät itsestäsi ja ajattelet jopa aika usein olevasi aika ihana. 

Kannattaa harjoitella rohkeasti uusien asioiden tekemistä, vaikkei se olekaan lempijuttujasi. Saatat yllättyä, mihin kaikkeen sinusta onkaan, kunhan vain kokeilet. 

10.7

Ole rohkeasti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, äläkä pelkää erilaisuutta. Voit oppia paljon ihmisiltä, joiden ajatusmaailmat eroavat omastasi. 

Puhuminen kannattaa aina, vaikka se ei läheskään aina tunnu mukavalta tai helpolta. Opettele kertomaan, mitä mieltä olet. Kukaan ei kykene lukemaan ajatuksiasi, etkä voi odottaa tulevasi ymmärretyksi ellet itse sanoita ajatuksiasi ja tunteitasi. Vaikeistakin asioista voi puhua ilman että tilanteesta täytyy paeta. 

Usko tai älä, mutta kymmenen vuoden päästä olet oppinut uudelleen nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja vietät vapaaehtoisesti aikaasi metsissä, poluilla ja laavuilla. Tulevien vuosien aikana tulet löytämään monia muitakin uusia puolia itsestäsi. Alat  muun muassa pitää entistä enemmän yksinolosta, siitä tulee jopa jossain määrin tarpeellista. 

Lopuksi haluaisin sanoa, että elämä aikuisena on mukavaa, mukavampaa kuin luuletkaan. Älä pelkää aikuisuutta: olet paljon mieluummin kolmekymppinen kuin 18-vuotias. Tunnet itsesi jo paljon paremmin ja tiedät, mistä pidät ja miten ajattelet. Tajuat kuitenkin myös sen, että monesta asiasta (itsessäsi ja muissa) et tiedä vielä kovinkaan paljon. Aikuisuutta kannattaa odottaa innolla, ei peläten.

// Suvi

Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18-vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?

Voimme jakaa vain omastamme

Olimme kerran kokoontuneet porukalla ystäväni luokse katsomaan elokuvaa. Hän oli juuri muuttanut uuteen asuntoon ja pahoitteli puolitosissaan, ettei ollut vielä ostanut televisiota ja siitä johtuen katsoisimme elokuvan hänen työkoneeltaan. En koskaan unohda, millä sanoilla yksi paikalla olleista ystävistäni noihin pahoitteluihin vastasi:

we share what we have”, hän totesi lempeästi.

Kuinka oikeassa nuo sanat lausunut ystäväni olikaan. Näytön kokoa paljon arvokkaampaa oli se, että ystävämme oli valinnut kutsua meidät tuon ruudun ääreen, avannut kotinsa oven ja tarjonnut paikan ruokapöytänsä ympäriltä. Uskon myös, että mitä pikemmin opettelee ja aloittaa jakamaan omastaan, sen luonnollisempaa siitä tulee. Kun on jakanut kiikkerillä pinnatuoleilla nautitut nuudelit, on luontevampaa jakaa myös uutuuttaan kiiltävän ruokapöydän äärellä nautittu paisti.

29.6.

Voimme jakaa vain sen, mitä meillä on. Ja juuri se meidän tulisikin jakaa. Huolimatta siitä, että jollain toisella voi olla suurempi ruutu, uudempi sauna tai tyylikkäämpi sohva. Aina jollain on enemmän, isompaa, tilavampaa tai uudempaa. Sen tosiasian, että jollain on enemmän, ei kuitenkaan koskaan tulisi estää meitä jakamasta omastamme.

// Suvi

15 asiaa minusta: Suvi

Olen syntynyt Kokkolassa.

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee ”tarhan täti” eli varhaiskasvatuksen opettaja.

Kolme parasta piirrettäni ovat avoimuus, luotettavuus ja järjestelmällisyys.

Suosikkijuomani on kahvi, Pepsi Max sekä Nokian Panimon Sun’n Ginger Beer.

Lempiruokani on tätä ohjetta mukaillen tehty bataatti-kikhernecurry.

Haluaisin matkustaa johonkin Suomen kansallispuistoon, jossa en ole vielä käynyt. Ei-vakavahenkinen tavoitteeni on käydä kaikissa neljässäkymmenessä.

15asiaa

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat Juliaihminen, Aamukahvilla, Homevialaura sekä Sekunnit ja tunnit.

Kirja, jota olen lukemassa nyt, on Elena Ferranten Amalian rakkaus.

Lempilajini kirjallisuudessa on historialliset romaanit, joissa kirjan (yleensä fiktiivisten) henkilöiden elämäntarinat nivoutuvat todellisiin historian tapahtumiin. Pidin paljon esimerkiksi Satakielestä, Mirjamista sekä Rouva C.:stä

Suosikkisovellukseni kännykässä on Instagram. 

Kahvini juon reilulla kauramaidolla valkoisesta Taika-mukista.

Viikkorutiineihini kuuluu ruokalistan teko tulevalle viikolle.

Rentoutuakseni minun täytyy ensin saada olla hetki rauhassa yksin ja kirjoittaa ylös kaikki mielessä pyörivät ajatukset. Voin rentoutua monin eri tavoin, mutta en jos mieli on ajatuksista sykkyrällä.

Lempivuodenaikani on mahdoton valita! Keskitalven paukkuvat pakkaset, keväinen eloon heräävä luonto, loppukesän lämpö ja syksyn sävyt ovat kaikki yhtä ihania.

TV-sarjoista suosikkejani ovat Downton Abbey, The Crown, Suits ja Hakekaa kätilö.

// Suvi

Erilaisten blogihaasteiden inspiroimina kerromme 15 asiaa itsestämme. Annan ja Heinin lempisarjat, -blogit ja -juomat voit lukea täältä sekä täältä.