Ei pidä tehdä yhtään mitään

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

dav

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi

Vaihtelua arkiruokapöytään

On varmaankin jo käynyt selväksi, että ruoanlaitto on minulle välttämätön paha, jotta saan mahani täyteen. Tai niin on ollut ainakin aiemmin. Äitiysvapaan myötä olen kuitenkin syönyt enemmän kotona kuin töissä käydessäni, ja siitä syystä myös laittanut ruokaa enemmän kuin aiemmin. Hallitsemieni ruokalajien ei-järin-pitkä lista oli nopeasti kokattu läpi (ei bataattikeittoakaan kovin montaa viikkoa jaksa syödä…), joten oli etsittävä uusia luottoreseptejä.

Pidän mausteisista ruoista ja syön mielelläni esimerkiksi thaimaalaista ruokaa. Tämä uusin lempireseptini on kuitenkin saanut inspiraationsa Marokon makumaailmasta. Kyseessä on marokkolainen lihapullapata, jonka reseptin bongasin jostain viime vuonna ilmestyneestä Kodin Kuvalehdestä. Aktiivista valmistusaikaa tämä ruoka vaatii vartin, joten sillä oli hyvät edellytykset päästä suosikkilistalleni. Pataa varten tarvitaan jonkin verran hieman erikoisempia mausteita (löytyy tavallisen ruokakaupan hyllyltä), mutta kerran nuo mausteet ostettuasi kokkaat samoista purkeista monta monituista ateriaa.

26.4

Intohimoisimmat kotikokit tietysti voivat valmistaa lihapullatkin itse, mutta siinä häviää sitten ainakin nopeus. Valmislihapullia käyttämällä kastike on valmis hetkessä. Ja niille joilla on kauhukuvia valmislihapullista, voin kertoa, että eineshyllyltä löytyy nykyään myös erittäin lihapitoisia lihapullia. Olen käyttänyt HK:n Butcher’s meatball -lihapullia, joiden lihapitoisuus taitaa olla lähemmäs 90 %. Mielestäni ei siis maksa vaivaa alkaa itse pyörittelemään pullia.

Tässäpä siis resepti uuteen lempiruokaani, marokkolaiseen lihapullapataan:

1 sipuli
2 rkl oliiviöljyä
2 tl ras el hanout -mausteseosta
2 tl kardemummaa
1 kanelitanko
½ tl chilihiutaleita
1 pss kuivattuja taateleita (alun perin taateleita oli 12 kpl, mutta enempi parempi!)
1 tlk (á 400 g) säilöttyjä kirsikkatomaatteja
2 dl vettä
½ tl suolaa
400 g valmislihapullia
tuoretta minttua koristeluun

Ohje:

Silppua sipuli. Kuullota sipuleita oliiviöljyssä pari minuuttia ja lisää sitten pannulle mausteet sekä lihapullat. Paista lihapullia mausteseoksessa viitisen minuuttia.

Puolita taatelit ja lisää sitten pannulle vesi, tomaatit, taatelit ja suola. Hauduta noin 15 minuuttia. Lopuksi voit koristella kastikkeen tuoreella mintulla. Voit tarjoilla kastikkeen esimerkiksi basmatiriisin kanssa.

// Suvi

Tämä postaus jatkaa viime perjantaina alkanutta sarjaa lempiresepteistämme.

Hyvät tavat kunniaan

Edellisessä maanantaitekstissäni pohdiskelin somen vaikutuksia ja sen käyttöä. Noista pohdinnoista lähti pyörimään toinen ajatuskela, ja viimeisen reilun viikon ajan olen pohtinut tapoja ja rutiineja. Sain itseni yhtenä päivänä kiinni ajatuksesta, että olisi ihanaa, jos kirjoittamisesta tulisi säännöllinen osa arkirutiinejani (*). Tuota samaa ”ois ihana” -ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään monen muunkin asian kohdalla, mutta mitään käytännön tekoja noiden asioiden eteen en ole tehnyt. Aloin sitten miettimään, että jos haluan arkeeni sisältyvän tiettyjä asioita, ei niistä varmaankaan yhdessä yössä itsestään tule minulle tapoja, ellen ala systemaattisesti tehdä jotain synnyttääkseni haluamiani rutiineja.

Rutiinien pohtiminen on herättänyt monenlaisia kysymyksiä. Miten hyvät tavat syntyvät? Miksi meillä (ainakin minulla) on myös niin paljon huonoja tapoja? Miksi rutiini-sana kalskahtaa niin negatiiviselta monen korvaan? Mitä hyötyä on rutiineista? En lupaa tyhjentäviä vastauksia, mutta jaan teille muutaman mietteen rutiineista ja niiden merkityksestä.

edf

Rutiinit tekevät ihmiselle hyvää.

Monen korviin sana rutiini kuulostaa varmasti kauhean tylsältä ja… no, tylsältä. On muodikasta julistaa haluavansa välttää rutiininomaista elämää. Rutiineista tulee helposti mieleen päivästä toiseen samanlaisena toistuva yllätyksetön elämä, jossa ei koskaan tapahdu mitään merkityksellistä. Mielestäni rutiinit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tylsiä: ne rytmittävät arkea, tuovat elämään turvaa ja ennustettavuutta sekä vapauttavat ajatusenergiaa. Meidän tulisi alkaa arvostaa ja pyrkiä luomaan elämäämme hyvää tekeviä rutiineja.

Muistamme elämästä jälkikäteen kohokohdat sekä toistuneet rutiinit. 

Tämän ajatuksen olen oikeastaan kaapannut viisaalta ystävältäni, joka on jo pitkään ollut sitä mieltä, että muistamme elämästä huippuhetket ja toistuvat rutiinit. Hän on ihan oikeassa. Tähänastisesta elämästäni muistan monia arkirutiineista poikenneita kohokohtia, kuten tekemiäni matkoja, ystävien kanssa järjestettyjä juhlia tai virstanpylväitä kuten ammattiin valmistumisen. Lienee itsestäänselvää, että kaikenlaiset elämän huippuhetket jäävät lähtemättömästi mieleen.

Mieleenpainuvia voivat kuitenkin olla myös erilaiset rutiinit. Muistamisen kannalta ei oikeastaan ole väliä, kuinka usein rutiini toistuu, kunhan se toistuu. Muistan esimerkiksi, kuinka aina kotona asuessani meillä oli sunnuntaisin lounaan kanssa jotain jälkiruokaa. Saattaa tietysti olla, ettei sitä jälkiruokaa ihan joka viikko ollut, mutta tarpeeksi usein kuitenkin, jotta mieleeni on jäänyt, että meillä oli sellainen tapa. Toistuva rutiini on myös kerran kuussa kokoontuva kirjapiirimme, jonka varmasti muistan vielä vanhanakin. Tästä keväästä tulen muistamaan myös maanantaiset vauvakerhon kokoontumiset.

rutiinit2

Huonot tavat syntyvät lähes itsestään, mutta hyvien tapojen syntymisen eteen pitää nähdä vaivaa.

Minulla on mielessä monia sellaisia asioita, joita haluaisin arjessani tehdä, mutta jostain syystä en niitä kuitenkaan tee. Luultavastikin laiskuuttani ja saamattomuuttani nuo tavat ovat jääneet ”ois kiva” -tyyppisen pohdinnan tasolle. Miksi onkin niin, että hyvät ja hyödylliset tavat eivät koskaan synny itsestään, vaan niiden syntymisen eteen pitää nähdä kurinalaisesti vaivaa, mutta huonot tavat kehittyvät ihan huomaamatta. Olen kuullut erilaisia määritelmiä siihen, kuinka kauan tapojen muodostumiseen menee: jonkun lähteen mukaan kolme viikkoa, toisen mukaan kolme kuukautta. Kenties kolme viikkoa pätee huonoihin tapoihin ja kolme kuukautta hyviin tapoihin?

Huono seura hyvät tavat turmelee. 

Tämä Raamatusta peräisin oleva lause nousi mieleeni pohtiessani, miten hyvistä tavoista voisi tehdä pysyviä. Mikä valtava viisaus noissa sanoissa piileekään! Ja jos huono seura turmelee hyvät tavat, niin kuinka suuri positiivinen vaikutus elämäämme voikaan olla hyvällä seuralla. Kuinka tärkeää onkaan ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, joiden seura kannustaa luomaan omaan elämään hyviä tapoja ja pitämään niistä kiinni. Osaisinpa myös itse olla sellainen, jonka seurassa hyvät tavat saavat kukoistaa ja huonot hiljalleen kuihtua pois.

rutiinit3

Kuinka sitten tuoda kaikki nämä hienot ajatukset rutiineista onnistuneesti käytännön elämään? Suosittelen tekemään listan (aina toimiva keino) niistä rutiineista, joita haluaisit luoda. Kaikkia tapoja ei kannata yrittää alkaa luomaan kerralla. Minä ainakin aion valita tärkeimmät (tai helpoimmin saavutettavissa olevat) ja ottaa askeleen kerrallaan kohti hyviä tapoja. Olen tullut siihen tulokseen, että tavasta on helpompi pitää kiinni, jos se tapahtuu tiettyyn aikaan päivästä tai tiettynä viikonpäivänä. Esimerkiksi: kirjoitan kaksi sivua joka aamu kahvia juodessani, tai käyn kävelyllä aina keskiviikko-iltaisin. Päivittäisen kirjoittamisen kanssa olen jo ihan hyvässä vauhdissa, kävelylläkin käyn, joskus keskiviikkoisinkin. Ehkä vuoden päästä saatte lukea blogista, kuinka tavoitteesta tehdään tapa.

// Suvi

(*): kirjoittamisrutiinin luominen on jatkuvasti mielen päällä oleva tapa, jota kohti hartaasti pyrin ja jonka kanssa teen tasaista aaltoliikettä. Tämän rutiinin luomisessa hyväksi havaitut vinkit otetaan ilolla vastaan! Yhden vinkin jaoin itse täällä blogissakin viime syksynä.

 

Koulupolkuni

Minulla oli alakoulussa maailman paras englanninopettaja, Eija. Hän oli lempeä, lämmin ja huumorintajuinen. Hän innosti, kannusti ja jaksoi tarjota loppumattomasti lisähaastetta tiedonjanossaan ja oppimishalussaan kyltymättömälle alakoululaiselle. Eija toi lomamatkoiltaan eksoottisia herkkuja meille maisteltavaksi ja järjesti tunneilla teemajuhlia, nähden varmasti oppituntien eteen paljon enemmän vaivaa kuin olisi ollut tarpeen tai odotettavissa. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että Eijan luokse saattoi aina mennä juttelemaan, jos oli jotain mielen päällä. Monet alakoululaisen murheet vuodatettiin Eijan kuunteleville korville. En muista milloin sen päätin, mutta muistan varsin selvästi ajatelleeni: mäkin haluan olla isona niinkuin Eija.

Rakastin englantia alusta asti. Tankkasin kirjan kappaleita kotona, kirjoitin sanoja ja tekstejä vihkoon, ja pyysin opettajalta joka tunti lisätehtäviä. Oli niin ihmeellistä, kuinka uuden kielen myötä eteen avautui kokonainen uusi maailma. Vieraat sanat alkoivat järjestyä järkeviksi kokonaisuuksiksi ja huomasin osaavani kommunikoida vieraalla kielellä. Voi sitä jännitystä! Viidennellä kielivalikoimaan tuli mukaan saksa, jota opiskelin vähintään yhtä suurella innolla kuin muutama vuosi aiemmin aloittamaani englantia. Niin englannin, saksan kuin yläkoulussa alkaneen ruotsinkin opiskelu on ollut minulle aina mieluisaa ja suhteellisen helppoa. Siitä saan kiittää paljolti hyvää muistiani, joka on tehnyt sanojen oppimisesta alusta asti vaivatonta.

ptr

Kielten lisäksi olen aina pitänyt lapsista ja ollut jo nuorena apuohjaajana leireillä. Abivuonna potentiaalisina hakuvaihtoehtoina vuorottelivat psykologi, psykologianopettaja, sosionomi, lastentarhanopettaja, luokanopettaja ja kieltenopettaja. Lopulta kiinnostus kieliin painoi vaa’assa eniten, joten päätin hakea Jyväskylän yliopistoon saksan, englannin ja ruotsin opettajankoulutukseen. Haaveenani oli päästä opiskelemaan englanninopettajaksi.

Pääsykokeiden jälkeen kävi ilmi, ettei yliopistoon pääseminen ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Ensimmäisellä hakukerralla ovet eivät auenneet yhteenkään koulutusohjelmaan, ja olin pettynyt. Olin aina viihtynyt koulussa, opiskelu oli minulle mieluisaa ja olin mielestäni myös aika hyvä kielissä, mutta en päässytkään opiskelemaan. Lukion jälkeisen vuoden vietin työskennellen pikaruokaravintolassa, jossa jatkoin töitä opintojen ohella yhteensä nelisen vuotta. Sen vuoden aikana kävin avoimen yliopiston englannin kielen pääsykokeissa, mutta sekään ovi ei auennut. Seuraavana keväänä hain uudelleen samoihin koulutuksiin, ja tällä kertaa tärppäsi. Ei kuitenkaan englannin laitokselle, jonne niin kovasti haikailin, vaan saksan kielen opettajankoulutukseen. Se oli melkoinen yllätys: ajattelin lähteväni opiskelemaan englantia, mutta yhtäkkiä minusta olikin tulossa saksanopettaja!

ptr

Saksan opiskeleminen oli ihanaa! Oppiaine oli melko pieni ja opiskelijoita vuosikurssillamme vain parikymmentä, joten tunsimme toisemme sekä opettajat hyvin. Kaikki kurssit olivat alusta asti saksaksi, mikä oli tietysti alkuun aikamoinen shokki, mutta sillä tavalla kielitaitomme kehittyi huimasti jo ensimmäisen vuoden aikana. Opiskelimme kirjoittamista, kielioppia, kielitiedettä, ääntämistä, kirjallisuutta ja maantuntemusta. Uskokaa tai älkää, mutta pidin eniten kielioppikursseista! Jos jotain olisin kaivannut, niin enemmän eväitä työelämään. Opiskelu painottui enimmäkseen kielitieteeseen, eivätkä kielen opinnot valmistaneet juurikaan arkeen koulumaailmassa. Onneksi pedagogiset opinnot paikkasivat hieman sitä vajetta.

Koska tein kolmen kielen opinnot sekä aineenopettajan pedagogiset opinnot, tuntui välillä siltä, etten valmistu koskaan. Muut porskuttivat vieressä valmistuen viiden vuoden tavoiteajassa, samalla kun minä istuin vielä sivuaineideni perusopintojen kursseilla fuksien vieressä. Jälkikäteen olen kuitenkin ollut tyytyväinen valintaani opiskella kolmen kielen pätevyys. Etenkin ruotsin opiskeleminen oli minulle vain ja ainoastaan järkipäätös. Tiesin, että saksan opettajille on melko vähän töitä. Ja niinhän se on ollut, että lähes kaikki opiskelujen jälkeen tarjolla olleet työpaikat ovat olleet aineyhdistelmälle englanti ja ruotsi. Saksaa en ole opettanut vielä ollenkaan, vaikka se pääaineeni olikin.

ptr

Opiskeluaika tarjoaa paljon hyviä mahdollisuuksia lähteä ulkomaille. Jyväskylän yliopistossa muiden kielten paitsi englannin opintoihin kuuluu pakollinen kieliharjoittelu. Saksan osalta suoritin sen vaihto-opiskeluna Würzburgin yliopistossa. Sitä ajanjaksoa ei voi todellakaan kuvata aktiivisena opiskeluna, mutta hieno kokemus se oli ja teki todella hyvää suulliselle kielitaidolleni. Pari vuotta myöhemmin olin muutaman viikon kielikurssilla Tanskassa, joka soveltui ruotsin kieliharjoitteluksi. Kandivaiheen jälkeen pidin yhden välivuoden opiskeluista ja lähdimme mieheni kanssa vuodeksi töihin Bosnia-Hertsegovinaan, jossa opetimme suomalaisperheen lapsia. Tuo vuosi oli äärimmäisen opettavainen, antoisa ja kaikin puolin hieno kokemus. Pääsimme näkemään maailmaa ja saimme uusia ystäviä. Vaikka mietinkin paljon, onko mitään järkeä pitkittää opiskelujani vielä yhdellä vuodella, oli se ehdottomasti sen arvoista. 

Ensimmäisen pidemmän sijaisuuteni tein viimeisenä opiskelusyksynäni vuonna 2016. Elokuussa oli hyvin aikaa tehdä muutama viikko töitä englannin ja ruotsin opettajana yläkoululla ennen luentojen alkamista syyskuussa. Valmistumisen jälkeen tein yksittäisiä päivän-parin sijaisuuksia lähialueen kouluilla. Hiihtolomalla sain ilahduttavan puhelinsoiton, kun minua kysyttiin jatkamaan samaa sijaisuutta, jota olin elokuussa tehnyt. Tuo sijaisuus jatkui, kunnes lopulta vuosi sitten keväällä aukesi viraksi, jonka sain. Tiedän, että opettajien työllistyminen etenkin Jyväskylän alueella on hankalaa, minkä takia olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain vakituisen työpaikan vain reilu vuosi valmistumisen jälkeen. Se ei ole itsestäänselvää. Enpä olisi silloin elokuisena päivänä sijaisuuskyselyyn vastatessani arvannut, että sille tielle jään.

ptr

Opettajana saan olla tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, sekä työskennellä rakastamieni kielten parissa. Toki on totta, ettei kielitaitoni tässä työssä juuri pääse kehittymään, mutta muunlaisia haasteita työ tarjoaa päivittäin. Parasta on, jos saan oppilaat innostumaan kielestä, uskomaan omiin kykyihinsä sekä näkemään vaivaa oppimisensa eteen. Edelleen toivon voivani olla kuten Eija: että osaisin innostaa, kannustaa ja rohkaista, ja että minulla olisi aina aikaa kuunnella.

// Suvi

Tämä teksti jatkaa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.

Yksinolon välttämätön ihanuus

Olen jo aiemmin kirjoittanut kattavan tekstin siitä, kuinka kaipaan säännöllisesti yksinoloa. Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, löysin itseni taas ihmettelemästä yksinolon ihanuutta. Yritin oikein analysoimalla analysoida, miksi se on minulle niin tärkeää ja miksi koen latautuvani parhaiten juuri ollessani yksin, ja koitan nyt avata teille pohdintojani.

Käytän esimerkkinä hiihtolomareissuamme. Porukkamme koostui neljästä aikuisesta ja vauvasta, ja vietimme viikon Lapissa hiihtäen, lasketellen, ulkoillen, saunoen ja lomasta nauttien, käytännöllisesti katsoen koko ajan yhdessä. Viikko oli mitä ihanin ja kaikin puolin rentouttava. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin tutun tunteen nostavan päätään: täytyisi saada olla hetki yksin. Onneksi ystäväni tuntee minut niin hyvin, että tajusi tarpeeni ennen kuin ehdin sitä edes ääneen sanoa. Hän lähti vauvan kanssa kävelylle ja minä sain kaipaamani hetken yksin vihkojeni kanssa. Vaikka koko ihana viikko oli ollut todella rentouttava, tuo yksin vietetty hetki rauhoitti sieluani ihan eri tavalla kuin yksikään aktiviteetti.

dav

Miksi sitten tarvitsen aina silloin tällöin oman hetkeni? Sitä on vaikea selittää, mutta yritän. Minulle hetki aikaa vain omien ajatusteni kanssa on kuin pääkopan päivittämistä ajan tasalle kaikesta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tarve yksinolemiselle korostuu etenkin jos edellispäivinä on tapahtunut paljon, sekä reissuilla, joiden aikana päivät väistämättäkin ovat täydempiä kuin arkena. Minulle tulee sellainen olo, että sieluni on ihan ähkyssä, jos en saa hetken käsitellä kaikkea tapahtunutta yksinäni. Usein vietänkin hetkeni kirjoittaen ylös kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, jotta saan sen omassa mielessäni jäsenneltyä jotenkin järkevästi. Tähän(kin) tarkoitukseen listat sopivat vallan mainiosti.

Yksinolon tarpeeni voisi pukea sanoiksi myös näin: minulle ei riitä se, että teen ja koen kivoja ja rentouttavia juttuja, vaan minun täytyy saada sen jälkeen myös mietiskellä niitä yksinäni. Vasta sitten rentoutuminen on täydellistä.

// Suvi

Tämä kirjoitus jatkaa Heinin viime perjantaina aloittamaa kolmen perjantaisarjaamme siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Avaa päätöksesi muille

Me länsimaiset ihmiset elämme monessakin mielessä hyvin yksityistä elämää. Hoidamme itse lapsemme, taloutemme ja ongelmamme. Emme puutu toisten asioihin, emmekä halua omiin asioihimme puututtavan. Usein tuntuu, että etenkin meille suomalaisille on tavoittelemisen arvoista, ettemme vain olisi vaivoiksi kenellekään. Itsenäisyyttä ihannoidaan, ja pärjäämisen eetos on vahva yhteiskunnassamme.

Raikasta vastapainoa yksinpärjäämisajatuksille sain alkuvuodesta lukemastani Michelle Obaman elämäkerrasta. Kirja sisälsi lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olen pohtinut monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Yksi puhuttelevimmista asioista kirjassa oli se, kuinka Obamat tapasivat keskustella aina kaikista suurista päätöksistään ensin lähipiirinsä kanssa, ennen kuin ottivat askelia mihinkään suuntaan. Heillä oli (ja on varmaan edelleenkin) ympärillään tiivis joukko luotettavia ystäviä, joiden kanssa he puntaroivat valintatilanteessa eri vaihtoehtoja, pyrkimyksenään tehdä oman perheensä (ja usein myös koko maan) kannalta paras mahdollinen valinta.

4.3.

Luulenpa, että ilman lähipiirinsä vankkaa tukea niin päätöksentekohetkillä kuin kaikkina muinakin aikoina Obamat eivät varmasti olisi selvinneet presidenttivuosista yhtä tyylipuhtaasti ja skandaaleitta kuin he nyt tekivät. Minusta heidän tapansa ja halunsa ottaa lähipiiri mukaan oman elämänsä valintatilanteisiin osoittaa suurta kypsyyttä. Niin tehdessään Obamat myönsivät, että hekään eivät välttämättä tiedä kaikkea tai osaa huomioida kaikkia näkökulmia, ja mikä tärkeintä, että hekin ovat epätäydellisiä.

Lähtökohtaisestihan me ihmiset varmasti haluamme olla oikeassa ja päättää itse elämämme tärkeistä asioista. Haluamme ajatella, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Mutta entä jos se ei olekaan niin? Entä jos ajatellessani tekeväni asioita omaksi parhaakseni olenkin itse asiassa tekemässä elämäni suurinta virhettä? Uskon, että ottamalla läheisemme mukaan päätösten tekemiseen voimme saada paljon sellaista arvokasta näkemystä, jonka menetämme tehdessämme päätökset yksin. Samalla voimme viestiä rakkaillemme, että arvostamme heidän mielipiteitään ja haluamme ottaa huomioon myös sen, mikä heidän mielestään olisi meille parasta. Se on ihan loogista: hehän rakastavat meitä, joten voisi kuvitella, että he myös haluavat meidän parastamme.

Ei aina tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse tietää tai osata päättää yksin. Olemme taatusti viisaampia yhdessä kuin yksin.

// Suvi