Tekijä: Suvi

Suurimman osan elämästäni olen inhonnut kehoani, tai ainakin jotain kohtaa siinä. Olen aina ajatellut, että kehoni on jollain tavalla liikaa. Liian pehmeä ja pyöreä, liian muodokas ja muhkurainen, liian kookas ja kömpelö. Olen ollut epävarma, kriittinen, ankara ja välinpitämätön oman kehoni suhteen. Olen ajatellut kehostani negatiivisesti ja valitettavan usein myös puhunut siitä kriittiseen sävyyn.

Viimeisen vuoden aikana virinnyt juoksuharrastus on alkanut hiljalleen muuttaa sitä, miten ajattelen kehostani. Toki kehoaan voi oppia arvostamaan muutenkin kuin liikkumisen myötä. Minulle juokseminen on kuitenkin ollut avaintekijä sen ymmärtämisessä, että tärkeämpää kuin miltä kehoni näyttää, on se, mihin se kykenee. Olen myös tajunnut, ettei ulkoinen olemus välttämättä kerro mitään siitä, mihin kaikkeen jonkun keho pystyy. On ollut voimaannuttavaa huomata, että muhkuroineni, mahoineni ja muotoineni pystynkin juoksemaan, liikkumaan, vaeltamaan, hyppimään, kyykkäämään, laskemaan, hiihtämään ja ennen kaikkea nauttimaan niistä hetkistä, joihin kehoni minut kuljettaa.

Nykyään ajattelen kehostani jo lempeämmin. Olen ylpeä siitä, mihin kaikkeen se on pystynyt ja haluan pitää kehostani huolta niin, että se kykenisi vielä mahdollisimman pitkään mahdollisimman moneen. Haluaisin kuitenkin oppia myös katsomaan kehoani lempeästi ja puhumaan siitä hyväksyvästi. Toivoisin, että vikojen sijaan näkisin vahvuudet. Kädet, jotka yltävät koskettamaan. Silmät, joilla saan nähdä niin paljon hyvää ja kaunista. Suun, joka herkästi leviää hymyyn ja jalat, jotka ovat uskollisesti kantaneet minua jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Haluan kiittää kehostani ja kehoani.

// Suvi

”Nobody is too busy, it’s just a matter of priorities.”

Muutama vuosi sitten kirjoitin tekstin kiireestä ja ajankäytöstä. Tuossa tekstissä pohdin mm. sitä, kuinka helppoa on vedota ajanpuutteeseen. Tosi asiassa kyse on kuitenkin siitä, ettemme halua käyttää aikaamme johonkin asiaan. Olen itse asiassa alkanut ajatella, että ”ei mulla oo aikaa” on oikeastaan melko mahdoton ajatus. Kaikilla meillä on aikaa, mutta päätämme itse mihin sen käytämme.

Viime aikoina olen taas miettinyt, millaista kieltä käytän puhuessani ajankäytöstä. Miksi vetoan niin usein kiireeseen? Miksi on niin vaikeaa vain sanoa, että en halua, minua ei kiinnosta tai en ole käyttänyt aikaani tähän asiaan? Ihan liian usein totean, että en ole ehtinyt tehdä jotain asiaa, vaikka aikaa olisi ollut yllin kyllin. En ole ehtinyt lukea viestiä, en ole ehtinyt vastata viestiin, en ole ehtinyt siivota… Tilanteita on lukemattomia, mutta kyse ei koskaan ole ajanpuutteesta. Aikaa kyllä on, mutta olen vain valinnut käyttää sen eri asioihin.

Ehkä kiireen taakse on helppo piiloutua, sillä silloin syyn voi vierittää pois omilta harteiltaan.

Kyllä mä olisin sen tehnyt, mutta kun oli niin kiire. Teen sen heti kun ehdin. En oo vaan ehtinyt tehdä sitä!

Kuulostaako tutulta? Minulle ainakin. Jos sanon suoraan, etten ole tehnyt jotain asiaa, silloin en voi piiloutua minkään tekosyyn taakse. Haluaisin opetella ottamaan paremmin vastuuta omasta ajankäytöstäni. Olen myös päättänyt, että yritän opetella puhumaan ajastani ja ajankäytöstäni enemmän tietoisina valintoina enkä asiana, johon en voi mitenkään vaikuttaa.

// Suvi

Vielä muutama vuosi sitten olin varma, että en ole luova. Olin jumiutunut ajatukseen, etten osaa tehdä mitään luovaa: en osaa piirtää, en maalata, en tehdä musiikkia. Käsitykseni luovuudesta oli hyvin rajoittunut, sillä ajattelin sen koostuvan lähinnä kuvataiteen ja musiikin tekemisestä.

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ymmärtää, että kynää voi käyttää muuhunkin kuin piirtämiseen. Sanoilla ja lauseilla voi yhtä lailla loihtia esiin uusia maailmoja tai piirtää tarkasti esiin jonkin yksittäisen hetken. Kuten koskettavat taideteokset, myös sykähdyttävät sanat voivat tyydyttää vastaanottajan kauneuden kaipuun ja siivittää mielikuvituksen lentoon.

Olen siis luova. Joskus kuitenkin löydän itseni ajatuspolulta, jolla huomaan keskittyväni vain siihen, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mitään kirjoitettavaa tai mitään annettavaa kenellekään. Päässä ei tunnu pyörivän yhtäkään ajatusta ja yhdenkin lauseen luominen tuntuu olevan työn ja tuskan takana.

Vaikka viihdynkin mainiosti yksin, olen huomannut, että ollakseni luova tarvitsen myös yhteyttä. Eräs työkseen puhuva henkilö mainitsi opetuksessaan, että ajattelu on mahdotonta yksin. Hänen mielestään ajattelu tapahtuu aina yhdessä muiden kanssa, ja vaikka yksin ajatteleminen olisi mahdollista, se ei ole suotavaa. Allekirjoitan tuon ajatuksen täysin! Monet (kenties jopa suurin osa) parhaista oivalluksistani ovat syntyneet muiden kanssa keskustellessa. Vaikka tuntuisi siltä, ettei omassa päässä oikeasti liiku yhtäkään ajatusta, alkaa niitä kummasti nousta mieleen kun saa sopivaa syötettä keskustelukumppanilta. Joskus keskustelun tavoin ajatuksia voi herätellä myös puhutteleva kirja, runo, laulu tai podcast. Muiden luovuus ruokkii omaa luovuuttani.

Yhteyden vastapainoksi tarvitsen kuitenkin myös yksinoloa. Vasta pysähtyessäni ja rauhoittuessani yhdessä pohditut ajatukset ja kaikki päivän aikana kokemani, näkemäni ja kuulemani voi alkaa muotoutua sanoiksi, lauseiksi ja tarinoiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, aikaa ja hiljaisuutta.

Olen löytänyt luovan puolen itsessäni. Tiedän, että osaan luoda ja tiedän myös, miten ruokkia luovuuttani. Valitettavasti en aina muista toimia tavoilla, jotka vaalisivat luovuuttani. Millä tavalla sinä olet luova?

// Suvi