Pakko jakaa tää

Tykkään sosiaalisesta mediasta. Minusta on hauskaa jakaa otoksia arjesta ja juhlahetkistä sekä seurata ystävieni elämää somen kautta. En mielestäni ole koukussa, mutta voisin roikkua ruudun äärellä vähemmänkin. Olenkin huomannut, että minulle totaalikieltäytyminen on huomattavasti helpompaa kuin somen käytön rajoittaminen esimerkiksi puoleen tuntiin päivässä. Siksi päätin kokeilla somepaastoa.

Huvittavaa kyllä, olen ajatellut sosiaalista mediaa aika paljon viime päivinä, vaikka olenkin ollut ilman sitä. Ajatusrattaat lähtivät rullaamaan eräänä aurinkoisena iltapäivänä kävellessäni järven rannalla. Tuli sellainen olo, että tästä hetkestä olis kiva laittaa kuva someen. Sitten muistin olevani somelakossa ja jätin kuvan jakamatta, mutta itse asiassa jätin kuvan myös kokonaan ottamatta. Pohdin sitten siinä kävellessäni, että tuntuiko se hetki minusta jotenkin vähemmän merkitykselliseltä, kun en kertonut kenellekään, että olin muuten juuri ihanalla kävelyllä kauniissa auringonpaisteessa. Se, että jätin kuvan kokonaan ottamatta, sai minut myös tutkailemaan omia motiivejani kuvien jakamiselle. Kun en kerran voinut jakaa kuvaa kenellekään, enkö sitten halunnut tallettaa hetkeä edes muistoksi itselleni? Toisaalta, täytyykö jokaisesta hetkestä olla kuva, jotta sen voisi muistaa?

25.3._kuva1

Keksin kaksi motiivia sille, miksi haluan jakaa elämäni pieniä ja suuria hetkiä somen kautta (*). Ensimmäinen on halu kertoa läheisille ihmisille, mitä olen tehnyt. Minulla on paljon perheenjäseniä ja ystäviä, joita en näe viikoittain tai edes kuukausittain, ja some tuntuu helpolta tavalta päivittää heille kuulumisia, kun sen voi tehdä samalla isommalle joukolle ihmisiä. Toki kuulumisten päivittäminen ja jakaminen jää melko pinnalliseksi ja yksipuoliseksikin, minähän vain tuuttaan kuvan ja tekstin eetteriin, eikä siitä synny välttämättä minkäänlaista vuorovaikutusta. Ajattelen kuitenkin, että ainakin joitakin ihmisiä (hei äiti!) kiinnostaa, mitä arkipäivissäni puuhailen.

Toinen motiivi on halu tallettaa muistoja itselle tärkeistä hetkistä. Jollain tapaa Instagram on minulle myös oma muistojen galleria, johon on kerääntynyt hauskoja kuvamuistoja jo melkein seitsemän (!) vuoden varrelta. Alkuaikoina kuvia tuli julkaistua paljon matalammalla kynnyksellä, kun nykyään tulee julkaistua lähinnä erilaisista juhla- tai erityishetkistä. Teinkin jossain vaiheessa rinnakkaistilin, jonne tallennan itselleni muistoksi kaikki kivat kuvat, ne arkisetkin. Jotenkin ajattelin, että ei sitä nyt ihan kaikkea voi julkaistaOlen kyllä miettinyt, että miksei muka voi. Jos jotakuta eivät kuvani auringonlaskuista, syksyn lehdistä tai kahvikupeista kiinnosta, eihän hänen ole pakko kuviani katsella. Lisäksi jos julkaistuihin kuviin tallentuu vain lomia ja juhlahetkiä, karkaa ”julkisuuskuva” nopeasti melko kauas todellisesta elämästä. Kenties palaan jossain vaiheessa alkuun ja alan julkaista ihan mitä huvittaa milloin huvittaa, seuratkoon ken seuraa.

Toki somessa on myös varjopuolensa. Mielestäni silloin mennään liian pitkälle, jos elämää aletaan muokata julkaisukelpoiseksi miettien jatkuvasti, miten mistäkin tilanteesta saisi parhaimman mahdollisen otoksen. Ja edelleen olen sitä mieltä, että vieressäni istuvan tulisi olla aina ruudulla näkemääni tärkeämpi.

25.3._kuva2

Yllättävän paljon sitä näköjään voi miettiä somea vaikka onkin ilman sitä. Täytyy kyllä myöntää, että aluksi oli hankalaa olla tarttumatta puhelimeen jokaisessa tylsässä hetkessä. Päivä päivältä somettomuus on alkanut kuitenkin tuntua helpommalta ja nyt noin kolmen viikon jälkeen huomaan, etten kaipaa somea juuri lainkaan. Tuntuu hyvältä, etten enää havahdu sohvannurkasta tunnin mittaisen somelorvailun jälkeen aiottuani alun perin vain ”nopeasti tsekata” uusimmat päivitykset. Yhden naisen empiirisen tutkimukseni perusteella luulen myös, että sykkeeni on hidastunut ja aivojeni kuormitus vähentynyt, kun somen kautta tullut jatkuva ärsyketulva on poistunut. Enkä usko olevani ihan hakoteillä väittäessäni, että somettomuus on tuonut mukanaan levollisemman olon.

Aion päättää lakkoni pääsiäisen tienoilla, joten siihen mennessä tulisi varmaan kehitellä jonkinlainen strategia, jonka avulla opetella kohtuukäyttäjäksi. Täysin somettomaksi en aio nimittäin ryhtyä, sillä hyviä puolia on somessa mielestäni kuitenkin enemmän kuin huonoja. Tämän pitkän ja monipolvisen pohdinnan myötä voin kuitenkin suositella (hetkellistä) somettomuutta kaikille. Saatat saada uusia ideoita tai jopa siivottua sen kaapin, jonka siivoamiseen sinulla ei koskaan ole ollut aikaa. Kävi miten kävi, tulet taatusti huomaamaan, kuinka somettomuus rauhoittaa arkeasi ja luo tilaa ajatuksille.

// Suvi

(*): huomautettakoon, että julkaisuni eivät päädy suurten massojen silmien eteen, vaan ystävistä, perheenjäsenistä ja tuttavista koostuvalle rajatulle joukolle.

Yksinolon välttämätön ihanuus

Olen jo aiemmin kirjoittanut kattavan tekstin siitä, kuinka kaipaan säännöllisesti yksinoloa. Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, löysin itseni taas ihmettelemästä yksinolon ihanuutta. Yritin oikein analysoimalla analysoida, miksi se on minulle niin tärkeää ja miksi koen latautuvani parhaiten juuri ollessani yksin, ja koitan nyt avata teille pohdintojani.

Käytän esimerkkinä hiihtolomareissuamme. Porukkamme koostui neljästä aikuisesta ja vauvasta, ja vietimme viikon Lapissa hiihtäen, lasketellen, ulkoillen, saunoen ja lomasta nauttien, käytännöllisesti katsoen koko ajan yhdessä. Viikko oli mitä ihanin ja kaikin puolin rentouttava. Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin tutun tunteen nostavan päätään: täytyisi saada olla hetki yksin. Onneksi ystäväni tuntee minut niin hyvin, että tajusi tarpeeni ennen kuin ehdin sitä edes ääneen sanoa. Hän lähti vauvan kanssa kävelylle ja minä sain kaipaamani hetken yksin vihkojeni kanssa. Vaikka koko ihana viikko oli ollut todella rentouttava, tuo yksin vietetty hetki rauhoitti sieluani ihan eri tavalla kuin yksikään aktiviteetti.

dav

Miksi sitten tarvitsen aina silloin tällöin oman hetkeni? Sitä on vaikea selittää, mutta yritän. Minulle hetki aikaa vain omien ajatusteni kanssa on kuin pääkopan päivittämistä ajan tasalle kaikesta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut. Tarve yksinolemiselle korostuu etenkin jos edellispäivinä on tapahtunut paljon, sekä reissuilla, joiden aikana päivät väistämättäkin ovat täydempiä kuin arkena. Minulle tulee sellainen olo, että sieluni on ihan ähkyssä, jos en saa hetken käsitellä kaikkea tapahtunutta yksinäni. Usein vietänkin hetkeni kirjoittaen ylös kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, jotta saan sen omassa mielessäni jäsenneltyä jotenkin järkevästi. Tähän(kin) tarkoitukseen listat sopivat vallan mainiosti.

Yksinolon tarpeeni voisi pukea sanoiksi myös näin: minulle ei riitä se, että teen ja koen kivoja ja rentouttavia juttuja, vaan minun täytyy saada sen jälkeen myös mietiskellä niitä yksinäni. Vasta sitten rentoutuminen on täydellistä.

// Suvi

Tämä kirjoitus jatkaa Heinin viime perjantaina aloittamaa kolmen perjantaisarjaamme siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Avaa päätöksesi muille

Me länsimaiset ihmiset elämme monessakin mielessä hyvin yksityistä elämää. Hoidamme itse lapsemme, taloutemme ja ongelmamme. Emme puutu toisten asioihin, emmekä halua omiin asioihimme puututtavan. Usein tuntuu, että etenkin meille suomalaisille on tavoittelemisen arvoista, ettemme vain olisi vaivoiksi kenellekään. Itsenäisyyttä ihannoidaan, ja pärjäämisen eetos on vahva yhteiskunnassamme.

Raikasta vastapainoa yksinpärjäämisajatuksille sain alkuvuodesta lukemastani Michelle Obaman elämäkerrasta. Kirja sisälsi lukuisia mielenkiintoisia ajatuksia, joita olen pohtinut monta kertaa vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Yksi puhuttelevimmista asioista kirjassa oli se, kuinka Obamat tapasivat keskustella aina kaikista suurista päätöksistään ensin lähipiirinsä kanssa, ennen kuin ottivat askelia mihinkään suuntaan. Heillä oli (ja on varmaan edelleenkin) ympärillään tiivis joukko luotettavia ystäviä, joiden kanssa he puntaroivat valintatilanteessa eri vaihtoehtoja, pyrkimyksenään tehdä oman perheensä (ja usein myös koko maan) kannalta paras mahdollinen valinta.

4.3.

Luulenpa, että ilman lähipiirinsä vankkaa tukea niin päätöksentekohetkillä kuin kaikkina muinakin aikoina Obamat eivät varmasti olisi selvinneet presidenttivuosista yhtä tyylipuhtaasti ja skandaaleitta kuin he nyt tekivät. Minusta heidän tapansa ja halunsa ottaa lähipiiri mukaan oman elämänsä valintatilanteisiin osoittaa suurta kypsyyttä. Niin tehdessään Obamat myönsivät, että hekään eivät välttämättä tiedä kaikkea tai osaa huomioida kaikkia näkökulmia, ja mikä tärkeintä, että hekin ovat epätäydellisiä.

Lähtökohtaisestihan me ihmiset varmasti haluamme olla oikeassa ja päättää itse elämämme tärkeistä asioista. Haluamme ajatella, että minä kyllä tiedän parhaiten, mikä on minulle parasta. Mutta entä jos se ei olekaan niin? Entä jos ajatellessani tekeväni asioita omaksi parhaakseni olenkin itse asiassa tekemässä elämäni suurinta virhettä? Uskon, että ottamalla läheisemme mukaan päätösten tekemiseen voimme saada paljon sellaista arvokasta näkemystä, jonka menetämme tehdessämme päätökset yksin. Samalla voimme viestiä rakkaillemme, että arvostamme heidän mielipiteitään ja haluamme ottaa huomioon myös sen, mikä heidän mielestään olisi meille parasta. Se on ihan loogista: hehän rakastavat meitä, joten voisi kuvitella, että he myös haluavat meidän parastamme.

Ei aina tarvitse pärjätä yksin, eikä kaikkea tarvitse tietää tai osata päättää yksin. Olemme taatusti viisaampia yhdessä kuin yksin.

// Suvi

Uudenlainen arkeni

Pinnasängystä alkaa kuulua vaativaa ääntelyä jo puoli kuudelta. Kahden kuukauden ikäinen herätyskellomme lienee samaa mieltä kuin isoisäni, jonka mielestä päivä on pilalla jos nukkuu yli kahdeksaan. Onneksi lapsi nukahtaa väliimme vielä hetkeksi ja saamme nousta vasta puoli kahdeksan aikaan.

Tämä viikko eroaa tavallisesta, sillä mieheni on kolmen viikon isyysvapaalla. Saamme siis köllötellä aamulla sängyssä ilman kiirettä. Vauvan jumppaillessa matolla syömme joka-aamuisen vakioaamupalamme: puuroa mustikoilla, banaanilla ja hunajalla. Aamukahvini ajoitan niin, että saan nauttia sen rauhassa vauvan ensimmäisten päiväunien aikaan.

Aamupäivällä ohjelmassa on neuvolakäynti. Liukastelen muutaman sata metriä neuvolaan ja palaan hyvillä mielin kotiin kuultuani, että vauva on kasvanut hyvää vauhtia ja kaikki on hyvin.

edf

En ole kovinkaan intohimoinen kokki, mutta äitiyslomalla ollessani olen laittanut ruokaa useamman kerran viikossa. Siksi mieheni tekemä lounas maistuukin neuvolan jälkeen erityisen hyvältä. Vauva nukahti uudelleen matkalla neuvolasta kotiin ja nukkuu sikeästi parvekkeella, joten lounaan jälkeen aloitan päivittäiset pyrkimykseni kohti pyykkikorin pohjaa. Kotitöistä vähiten pidän imuroimisesta ja eniten pyykinpesusta: pölypallot saavat pyöriä nurkissa kaikessa rauhassa, mutta tyhjä pyykkikori on ihana ja tavoittelemisen arvoinen asia. Pyykki- ja astianpesukoneen äänissä on sitä paitsi jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Tänään tyhjentelen laukkuja viikonlopun reissun jäljiltä ja pohdin, mitä kaikkea pitää olla pestynä tulevaa hiihtolomareissua varten.

Tämä päivä on poikkeuksellisen aktiivinen, sillä iltapäivällä on vuorossa jo päivän toinen meno. Suuntaan rattaat kohti kirkkoa ja seurakunnan ekavauvaryhmää, jossa vaihdamme kuulumisia jo tutuiksi tulleiden äitien kanssa. Olin alun alkaen vähän epäileväinen enkä ajatellut kaipaavani mamma-seuraa, mutta yllätyksekseni jokaviikkoisista kokoontumisista on tullut odotettu päivän piristys. Vauvaryhmän jälkeen lapsi nukahtaa rattaisiin. Hän nukkuu rattaissa mielellään ja yleensä pitkään, joten teen pikakierroksen lähikaupassa sekä käyn Postissa tehden samalla lyhyen kävelylenkin.

22.2.kuva2

Illalla jatkan pyykkikorin tyhjentämistä ja pääsen jo melko lähelle pohjaa. Pölypalloilta ummistan edelleen silmäni, ehkä huomenna. Mieheni kylvettäessä vauvaa syön rauhassa iltapalan ja luen samalla lempilehteäni. Laitamme vauvan iltaisin kahdeksan aikoihin yöunille, jotta saamme iltaan vähän omaa tai kahdenkeskistä aikaa. Aikaisen herätyksen ollessa taattu kymmenen on ehdoton takaraja nukkumaanmenolle, joten meillä on kaksi tuntia käytettävänämme. Tänään valitsemme katsoa yhden jakson lempisarjaamme. Edellispäivän myöhäinen kotiintulo painaa silmiä ja sänky kutsuu jo puoli kymmenen jälkeen.

edf

Välillä arkipäivien kulkua pohtiessani tekisi mieli lisätä joka lauseeseen sana ”vaan”. Olin vaan kotona, vaan luin, vaan siivosin, vaan kävin kävelyllä. Tuntuu, että päivissä ei juurikaan ole muille kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa vaan-ajattelun ja olla kiitollinen jokaisesta arkisestakin päivästä. Näistä päivistähän niin kauan haaveilin.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin.

Avoimuus on luottamuksenosoitus

Huomaan usein toivovani, että ihmiset jakaisivat elämästään ja asioistaan syvemmin. En jaksa enää pitää yllä pintapuolisia tuttavuuksia, vaan haluaisin sukeltaa syvälle ja todella oppia tuntemaan ne ihmiset, keitä lähelläni jo on. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti jakaa oman elämänsä kipeitäkin käänteitä. Olen kuitenkin tajunnut, etten voi odottaa muilta avoimuutta, ellen itsekin rohkeasti avaa sisintäni. Avoimuus luo avoimuutta.

Avoimuus kertoo: ”luotan suhun niin paljon, että haluan jakaa tän kipeän/tärkeän/ison asian sun kanssa. Luotan, ettet naura päin naamaa tai väheksy asiaani, vaan kuuntelet lempeästi mitä mulla on sanottavana ja hyväksyt mut tän asian kerrottuanikin.” Oman elämänsä avoin jakaminen on valtava riski ja suuri luottamuksenosoitus. Parhaassa tapauksessa riski kuitenkin kannattaa ja avoimuus rohkaisee suhteen toista osapuolta ottamaan jossain vaiheessa saman askeleen. Minä ainakin olen usein ollut tilanteessa, jossa olen ihaillut jonkun avoimuutta miettien, että ”jos tuokin, niin kyllä minäkin rohkenen”. Avoimuus rohkaisee avoimuuteen.

edf

Avoimuus on kuin kädenojennus. Viesti siitä, että luottaa suhteen kantavan ja vastapuolen kohtelevan lempeästi kaikkein syvimpienkin salaisuuksien paljastuttua. Samalla se on myös kutsu: ”mä luotan suhun, eli säkin voit luottaa muhun.” Jos siis haluaisit sukeltaa ihmissuhteissasi syvemmälle, ole rohkea ja tee aloite olemalla ensin itse avoin. Siten avaat tietä läheisellesi luottaa sinuun ja olla myös avoin.

// Suvi

Uusia ulottuvuuksia lukemiseen

Kenellekään ei enää liene epäselvää, että me Kaleidoskoopin kirjoittajat rakastamme kirjoja ja lukemista. Olemmekin jakaneet lukuvinkkejä useaan otteeseen, löydät kaikki kirjoittamamme kirja-aiheiset postaukset kirjat-tunnisteen alta. Tällä kertaa en kuitenkaan jaa lukusuosituksia vaan muutaman vinkin, joiden avulla voit saada uusia ulottuvuuksia lukuharrastukseesi.

Ensimmäinen vinkki: perusta kirjapiiri. Aloitimme kolmen ystäväni kanssa kirjapiirin tammikuussa 2016 ja sen jälkeen olen ilokseni lukenut huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Tässä muutamia kirjapiirin hyviä puolia:

  • Minulla ainakin on melkein aina kirjan luettuani sellainen olo, että olisi tosi kiva jutella kirjasta heränneistä ajatuksista jonkun kanssa. Useimmiten se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska harvemmin sitä ihan sattumalta lukee lähipiirin kanssa samoja kirjoja samanaikaisesti. Kirjapiiri korjaa tämän ongelman, ja lukemistaan kirjoista (niin hyvistä kuin huonoista) pääsee paasaamaan antaumuksella ja säästelemättä. Täten kirjapiiri myös säästää pahaa-aavistamattomat läheiset lukutoukan luennoilta.
  • Kokoonnumme kirjapiirimme kanssa kuukauden välein, luemme siis yleensä yhden kirjan kuukaudessa. Kirjapiiri kuitenkin on kasvattanut lukemieni kirjojen määrää muutenkin, koska usein tulee sellainen olo, että tekisi mieli heti aloittaa joku uusi kirja kirjapiirissä lukemamme kirjan perään. Kirjapiiri lisää ”lukemisen imua”.
  • Kirjapiirin ansiosta olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joihin en varmasti itse olisi tarttunut. Jokaisella piirimme jäsenellä on omanlaisensa kirjamaku ja sen takia lukulistalle päätyykin kirjoja laidasta laitaan.

1.2

Toinen vinkki: lataa Goodreads-sovellus. Olin kuullut tästä sovelluksesta joskus aiemminkin, mutta vasta joulukuussa erään tuttuni suositus sai minut tutustumaan sovellukseen lähemmin. Goodreadsissa voi tehdä kaikkea lukemiseen liittyvää oheistoimintaa, josta myös pidän, kuten:

  • pitää listaa lukemistaan kirjoista
  • listata kirjoja, jotka haluaisi lukea
  • kirjoittaa arvioita lukemistaan kirjoista sekä lukea muiden kirjoittamia arvioita
  • seurata, mitä Goodreadsiin liittyneet ystävät tai muuten vain kiinnostavat henkilöt lukevat ja saada hyviä lukuvinkkejä
  • skannata mielenkiintoisten kirjojen kannet esim. kirjakaupassa ja lisätä ne suoraan to read -listalleen.

Olen pitänyt vuodesta 2014 lähtien listaa lukemistani kirjoista. Lisäksi minulla on ollut tapana ottaa kirjakaupassa kuvia kirjoista, jotka olisi kiva lukea jossain vaiheessa. Tykkään myös kirjan luettuani käydä selailemassa netissä kirjabloggaajien arvioita kirjasta. Se on vähän niinkuin virtuaalinen kirjapiiri, jos olen lukenut kirjan yksin: pääsen lukemaan, mitä mieltä muut ovat kirjasta. Goodreadsissa voin tehdä kaikkia näitä samassa paikassa.

Lopuksi vielä ilmainen pro-vinkki: kustantamojen julkaisukatalogit. Jos olet kyllästynyt kirjastojen tuskastuttavan pitkiin uutuuskirjojen varausjonoihin, tee niinkuin minä olen joskus tehnyt ja selaa alkusyksystä ja -keväällä läpi eri kustantamojen sähköiset uutuuskatalogit. Siten saat tietää, jos lempikirjailijaltasi on muutaman kuukauden päässä tulossa uusi kirja, ja voit varata sen hyvissä ajoin ennen kuin suuri yleisö näkee sen kirjakaupoissa ja innostuu varailemaan. Been there, done that, hyvästi varausnumero 207!

// Suvi

Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi