Huolletaan ihmissuhteitamme

”We put more energy into building relationships than into maintaining them.”
-Rick Warren

Ihmissuhteet eivät pysy hengissä itsestään. Kasvaakseen ja syventyäkseen ne vaativat aikaa, vaivannäköä ja huolenpitoa. Tiedostamme kyllä, kuinka tärkeitä nuo asiat ovat ihmissuhteiden syntymiselle, mutta ymmärrämmekö niiden merkityksen myös ihmissuhteidemme säilymisen kannalta? Miksi niin usein panostamme ihmissuhteisiin eniten niiden alkuvaiheessa?

Pidän alussa olevan sitaatin sanasta maintain ja sen merkityksistä huoltaa ja ylläpitää. Ihan kuten rakennuksetkin ajan saatossa kaipaavat korjaamista ja huoltoa, niin ihmissuhteetkin vaativat aktiivisia huoltotoimenpiteitä. Pysyäkseen kunnossa rakennuksia tulee huoltaa jatkuvasti ja säännöllisesti, mieluusti jo ennen kuin jotain menee rikki. Sama pätee ihmissuhteisiin. Ja aivan kuten talonkin rakentamiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa, niin on usein myös ihmissuhteiden laita. Talon valmistuttua ja ihmissuhteen synnyttyä huoltaminen saattaa kuitenkin jäädä vähemmälle ja ennen kuin huomaammekaan, on yksi jos toinenkin nurkka päässyt vähän rempalleen.

19.7.

Ihmissuhteen alkuvaiheessa vaivannäkö tulee useimmiten kuin itsestään. Toisen osapuolen kanssa haluaa viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, hänestä haluaa tietää kaiken mahdollisen ja häntä haluaa ilahduttaa sopivimmalla mahdollisella tavalla. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liikaa yhteistä aikaa, sillä kaiken mahdollisen ajan haluaisi käyttää juuri hänen kanssaan. Uskon, että samankaltainen ihastumisen ja jopa rakastumisenkin vaihe käydään läpi niin pari- kuin ystävyyssuhteissa.

Jossain vaiheessa suhde kuin suhde kuitenkin arkipäiväistyy. Silloin mitataan myös se, kuinka paljon vaivaa olemme valmiita näkemään ihmissuhteidemme eteen. Olen pohtinut paljon, mistä se johtuu. Miksi panostamme ihmissuhteisiin niin hurjasti niiden alkuvaiheessa, mutta emme enää suhteen jo vakiinnuttua? Olen keksinyt sille vain yhden selityksen: pidämme tällaisia ihmissuhteita itsestäänselvinä, ja ajattelemme, ettei niihin tarvitse sen kummemmin panostaa, koska tuo ihminen ja ihmissuhde säilyy elämässäni joka tapauksessa. Ihan kuten saatamme olettaa, että talo pysyy hyvässä kunnossa ilman minkäänlaista vaivannäköä, erehdymme helposti luulemaan, että ihmissuhteetkin pysyvät kunnossa itsestään. Ja kyllähän ne varmasti jonkinlaisessa kunnossa pysyvätkin, niinkuin ne talotkin, joille ei tehdä mitään. Ainakin johonkin pisteeseen asti, kunnes niistä tulee asumiskelvottomia.

Sen sijaan että pitäisimme läheisiämme itsestäänselvinä, vaalitaan niitä ihmissuhteita, jotka meille on annettu. Pidetään niistä huolta. Annetaan aikaa, käytetään energiaa, nähdään vaivaa. Ei anneta ihmissuhteidemme ränsistyä.

// Suvi

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kiitos ei kulu käytettäessä

Mielestäni sanomme ihmissuhteissamme kiitos aivan liian harvoin. Minä sanon ihmissuhteissani kiitos aivan liian harvoin. Meidän pitäisi kiittää toisiamme enemmän, sillä liian usein kiitos jää vain ajatuksen tasolle. Miksi kiittäminen on niin hankalaa, vaikka se on niin tärkeää? Miksi emme aina muista, tajua tai jaksa kiittää?

Kerta toisensa jälkeen mieheni vie automme huoltoon, käy ostamassa siihen uusia osia kuluneiden tilalle ja vaihtaa renkaat. Tajusin, etten ole koskaan kiittänyt häntä kaikesta siitä, mitä hän tekee pitääkseen automme kunnossa. Kenties en pidä noita asioita kuitenkaan niin tärkeinä. Ehkä pidän itsestäänselvänä, että mieheni hoitaa autoon liittyvät asiat, enkä siksi ymmärrä kiittää.

Luulen, että kiitämme helpommin sellaisista asioista, joista itse haluaisimme kuulla meitä kiitettävän. Asioista, joiden ymmärrämme vaativan aikaa ja vaivaa, koska itse teemme niitä usein. Meillä kotona minä useimmiten imuroin, joten muistan kyllä (toivottavasti!) kiittää, jos puolisoni tekee sen. Autoon kohdistuvista huoltotoimenpiteistä, joita puolisoni tekee jatkuvasti, sen sijaan tajuan harvemmin kiittää, koska en niitä itse yleensä tee. En osaa ajatella, kuinka paljon vaivaa ja aikaa auton ylläpitämiseen menee.

dav

Mielestäni kiittäminen on tärkeää, koska tuolla yhdellä pienellä sanalla voimme viestiä niin paljon. Kiitos tarkoittaa: huomaan vaivannäkösi ja arvostan sitä. Kiitos sanoo: olen iloinen, että käytit aikaa auttamiseeni. Kiitos osoittaa: en pidä tekoasi itsestäänselvänä. Kiitos kertoo: olen kiitollinen avustasi. Kiittämällä teemme näkyväksi toisen ihmisen vaivannäön.

Jos jätämme kiitoksen sanomatta liian monta kertaa, on olemassa riski, että jonain päivänä emme enää saa tilaisuutta sanoa sitä. Kiitoksen sanomatta jättämisestä ei nimittäin ole kiittämättömyys kovin kaukana, ja kiittämättömyys karkoittaa avuntarjoajat. Kiitoksen ääneen sanominen sen sijaan saa mitä todennäköisimmin avuntarjoajan tekemään saman uudelleen. Saattaapa olla niinkin, että kiittäminen lisää kiitollisuutta. Uskon myös, että tekisi hyvää ihmissuhteillemme tunnistaa ja tunnustaa käytännöllinen rakkaus, jota osoitamme arjen avuliailla teoilla. Kiittämällä huomioimme toisemme, ja mikä voisikaan olla ihmissuhteissa sen tärkeämpää.

Toki kiitämme asioista, jotka meille ovat tärkeitä. Kiitämme myös isoista asioista, sellaisista, jotka on helppo huomata. Mutta kiitämmekö pienistä teoista, jotka nekin puhuvat rakkautta? Kiitämmekö roskien viemisestä, ruoan tekemisestä, tarjotusta kyydistä, leivotusta piirakasta, keitetyistä kahveista? Toivoisin, että oppisin kiittämään teon mittaluokasta piittaamatta.

Meidän tulisi opetella kiittämään useammin. Kiitosta ei voi tuhlata loppuun, eikä se kulu käytettäessä.

// Suvi

Maailman paras mustikkapiirakka

Jokaisella kotikokilla on ainakin yksi nopea luottoresepti niitä hetkiä varten, kun haluaa tarjota vieraille jotain hyvää, mutta aika tai energia (tai taidot) ei riitä kovin pitkälliseen panostukseen. Aion jakaa teille tänään oman luottoreseptini, jonka avulla kuka tahansa käy mestarileipurista. Saanko esitellä: kaikille vieraille tarjoamani ja kaikkien vieraideni rakastama mustikkapiirakka.

Ohjeen salaisuus on pohjan päälle laitettava rahkatäyte (ei siis voin ja sokerin määrä, kuten ehkä luulit), joka tekee piirakasta suussasulavan ja ihanan kostean. Voin taata, että tätä piirakkaa et voi tarjota kuulematta kehuja (koska kehujen vuoksihan sitä leivotaan). Plussaa on myös nopeus: ensimmäisestä kulhoon mitatusta jauhodesistä meni puoli tuntia siihen, että piirakka oli uunissa ja keittiö siivottu. Kyllä, katsoin kelloa.

Mustikkapiirakka maistuu mehevältä myös pakastimesta sulatettuna, joten voit leipoa tätä vaikka vierasvaraksi kesän yllätysvieraille. En tosin takaa, että piirakkaa säilyy pakastimessa vieraille asti. Ehdoton etu on myös se, että kaikki tarvittavat aineet löytyvät lähes aina kotoa jopa meiltä, ei tarvitse siis edes lähteä ruokakauppaan. Siksi kai tarjoankin vieraille useimmiten juuri tätä piirakkaa.

edf

Tässä siis maailman maukkaimman mustikkapiirakan resepti, jonka olen saanut alun perin ystävältäni, joka on saanut sen ystävältään, joka… No, sanotaanko että reseptin alkuperä on hämärän peitossa.

Pohja:

8 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
2 tl soodaa
2 tl leivinjauhetta
3 tl vaniliinisokeria
250 g voita sulatettuna
2 munaa
1 lasi (n. 1,5 dl) maustamatonta jugurttia tai piimää

Rahkatäyte:

2 dl maitorahkaa
2 dl sokeria
2 tl vaniliinisokeria
2 munaa

Lisäksi mustikoita haluamasi määrä (eli paljon!)

  1. Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään.
  2. Sulata voi ja sekoita se kuivien aineiden joukkoon.
  3. Ota seoksesta erilleen n. 1/3 (ripotellaan lopuksi muruksi piirakan päälle).
  4. Sekoita isompaan osaan kananmunat ja jugurtti.
  5. Valmista rahkatäyte sekoittamalla täytteen aineet keskenään.
  6. Levitä pohja pellille. Kaada päälle rahkatäyte ja levitä sen päälle mustikat. Lopuksi ripottele mustikoiden päälle aiemmin sivuun otettu 1/3 taikinasta.
  7. Paista 200 asteessa 20-30 minuuttia.

Maistuu parhaalta maitolasin ja vaniljajäätelön kera!

// Suvi

Haluan elää avointa elämää

Kun muutimme nykyiseen kotiimme, päätin, että haluan kotimme olevan aina avoin ystäville. Ruokapöydässämme on aina tilaa, sohvannurkassa aina paikka ja saunomista varten aina pyyhe valmiina. Luulen ja toivon, että lähimmille ystävillemme tämä viesti onkin jo mennyt perille. Haluan myös madaltaa kyläilyn kynnystä: siivoan jos siltä tuntuu, ja tarjottavaksi riittää tee ja paistetut kananmunat, jos jääkaapissa ei valon lisäksi juuri muuta ole.

Ystäviä kutsun siis kylään mielelläni ja omasta mielestäni myös melko usein. Viime päivinä olen kuitenkin pohtinut, että entä jos rakasta lähimmäistäsi koskeekin myös muita kuin sydänystäviäni? Entä jos minun tulisikin avata kotini ja arkeni (ja juhlapyhäni) ovet myös niille, jotka eivät ole ystäviäni?

17.6

Se tuntuu vain niin hirveän hankalalta. Keksin kovin helposti syitä, miksi vieraiden tai puolituttujen kutsuminen kylään tuntuu kauhean vaivalloiselta: se vaatii aikaa, entä jos niille ei sovi, entä jos kutsu tuntuu niistä kiusalliselta, entä jos, entä jos. Mutta entä jos juuri se naapuri samassa rapussa onkin koko ajan odottanut, että joku pyytäisi kahville, kutsuisi kylään, lämmittäisi saunan tai lähtisi lenkille?

Luulen, että ajattelen elämää ja ajankäyttöäni liikaa piirakkana, jossa on oma siivunsa joka asialle. On työaika, perheaika, parisuhdeaika, ystäville varattu aika, seurakunnassa palvelemiselle varattu aika, oma aika. Tuosta aikapiirakasta tuntuu usein kovin vaikealta lohkaista edes pientä palaa esimerkiksi naapureihin tutustumiseen, vaikka olen monta kertaa miettinyt, että olisi kiva tutustua heihin paremmin. Sitäkin olen pohtinut, että miksi olemme tottuneet tekemään niin monet asiat vain omalla porukalla. Miksi haluamme viettää juhlapyhiä visusti oman kodin seinien sisällä vain oman perheen kesken, muut tiukasti ulkopuolelle rajaten?

Entä jos en edes yrittäisikään lohkaista piirakasta vielä yhtä uutta ohutta siivua, vaan alkaisin ajatella elämää yhtenä isona sekametelisoppana, jossa sekoittuvat työ, parisuhde, ystävät, perhesuhteet, naapurit, hyvänpäiväntutut ja vauvakerhokaverit? Ei niin, että lohkaisen jonkin pienen siivun viikosta tai kuukaudesta vielä johonkin uuteen toimintaan, vaan että alkaisin elää arkeani enemmän yhdessä muiden kanssa. En halua elää suljettujen ovien takana päästämättä ketään sisään, vaan haluan elää avointa elämää, johon ovat tervetulleita niin lähimmät ystävät kuin vähän vieraammatkin, oli sitten arki tai juhla. Ehkä aloitan järjestämällä tänä kesänä naapurikahvit!

// Suvi

Yksi asia kerrallaan

Kirjoitin muutama viikko sitten, että päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Tuon kirjoituksen jälkeen olen huomannut, että kyseistä sanaa on todella vaikeaa välttää kokonaan. Joissain tilanteissa jopa mahdotonta, koska jotkut asiat vain kuuluvat kategoriaan ”pitäisi tehdä”. Saanen siis tehdä pienehkön päivityksen tuohon päätökseeni: pyrin tästedes vähentämään pitäisi-sanaa, vaikken siitä ehkä kokonaan pystykään luopumaan.

Tämän aasinsillan jälkeen aion jakaa teille toisen viimeaikaisen päätökseni, joka tosin on hieman lievemmin muotoiltu: yritän vähentää multitaskaamista ja opetella keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.

Viimeisen parin viikon ajan olen nimittäin tuntenut oloni jotenkin kummallisen levottomaksi. Arkisia askareita tehdessä mielessä poukkoilee koko ajan asioita, jotka pitäisi (!) tehdä. Se, mitä olen kulloinkin tekemässä, keskeytyy tai vähintäänkin häiriintyy, kun siirryn mieleeni juolahtaneen asian pariin, tai ainakin kirjoitan sen ylös johonkin lukuisista listoistani. Lopputuloksena on tunne, etten keskity mihinkään kunnolla, vaan sähellän kymmentä asiaa yhtä aikaa.

Sama koskee ns. rentoutumishetkiäni. En osaa päättää, mihin vapaa-aikani käyttäisin. Lukisinko, kirjoittaisinko, katsoisinko jakson jotain sarjaa vai mitä tekisin. Useammin kuin kerran olenkin sitten käyttänyt tuon ajan seilaten tekemisestä toiseen syventymättä yhteenkään asiaan pidemmäksi aikaa.

27.5..jpg

Tuntuu siis, että keskittymiskykyni on huonontunut. Mieleen juolahtavat asiat harhauttavat minut heti ja vievät ajatukseni pois siitä, mitä olin tekemässä. Tuo tapa on äärimmäisen ärsyttävä ja haluan pyrkiä siitä kaikin voimin eroon. Haluan keskittyä kulloinkin käsillä olevaan asiaan, oli se sitten tiskaaminen, lukeminen, blogitekstin kirjoittaminen tai ystävän kanssa keskusteleminen. Haluan myös päästä eroon siitä tunteesta, että aivot käyvät ihan ylikierroksilla, kun päässä pyörii päällekkäin niin monta asiaa.

Olen siis pohtinut paljon keskittymistä ja sitä, kuinka voisin parantaa keskittymiskykyäni. Juuri sopivasti näiden ajatusten pariksi aloin lukemaan kahden aivotutkijan kirjoittamaa Keskittymiskyvyn elvytysopasta, jonka teemat luonnollisesti uppoavat minuun tällä hetkellä kuin kuuma veitsi voihin. Toki olin jo aiemminkin tiennyt, että multitaskaaminen on oikeasti illuusio, mutta sain siitä taas muistutuksen: kukaan ei kykene tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, vaan kyse on oikeasti siitä, että siirrymme tehtävästä toiseen ja takaisin. Tällöin suoriudumme tehtävistä yleensä huonommin kuin jos keskittyisimme yhteen asiaan kerrallaan.

En ole vielä laatinut viiden kohdan ohjelmaa keskittymiskykyni parantamiseen, mutta yhden konkreettisen kehitysidean olen jo keksinyt. Pidän puhelimen muistikirjasovelluksessa erilaisia listoja, ja kirjaan sinne ylös aina mieleen juolahtavat asiat ja asiat, jotka pitäisi tehdä. Aloin kuitenkin miettiä, että entä jos alkaisinkin pitää vaikka keittiön pöydällä paperia, johon kirjoittaisin ne asiat päivän mittaan, sen sijaan että avaisin joka kerta puhelimen sitä varten. Siten voisin ainakin vähentää puhelimen käyttöä, ja luulen, että sillä olisi positiivinen vaikutus keskittymiseeni. Vaikka rakastankin listoja, tässä asiassa ne ovat ehkä kääntyneet vähän itseään vastaan. Voisin myös luoda somerutiinin lisäksi listarutiinin: jonkun hetken päivässä, jolloin kirjaan kaikki päivän aikana tulleet ja paperille kirjaamani ajatukset niille sopiviin listoihin puhelimessani.

Otan myös ilolla vastaan kaikenlaiset hyväksi havaitut vinkit keskittymiskyvyn parantamiseksi! Millä keinoilla sinä saat taltutettua päänsisäisen kaaoksen?

// Suvi

Ei pidä tehdä yhtään mitään

Pitäis pestä ikkunat!

Teidän pitäis tulla joskus meillä käymään!

Pitäis käydä useammin lenkillä.

Pitäis kyllä kehittää niitä valokuvia joskus.

Tänään kyllä pitäis imuroida.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Tajusin jokin aika sitten, että iso osa päässäni pyörivistä ajatuksista alkaa pitäisi-sanalla, ja sama sana alkoi vallata myös puhettani. Kyllästyin, ja päätin lopettaa pitäisi-sanan käyttämisen. Huomasin nimittäin, että tuo sana tuo mukanaan melkoisen painolastin ja kivatkin jutut voivat muuttua stressinaiheiksi, jotka täytyy suorittaa pois alta.

Käytän pitäisi-sanaa sekä asioista, joita oikeasti haluan tehdä, että asioista, joita ajattelen että täytyy/tulisi tehdä. Siivoukseen ja kotitöihin liittyen pitäisi-sana edeltää usein asioita, joista ajattelen, että ne olisi hyvä tehdä, jotta kotona olisi kiva olla. Kyse ei siis ole asioista, joita varsinaisesti haluaisin tehdä, mutta niiden tekemisestä seuraavan lopputuloksen haluaisin kyllä saavuttaa. Päätin kuitenkin alkaa suhtautua tällaisiin asioihin eri tavalla. Tästä lähtien sanon vain ”tänään aion imuroida” tai ”ensi viikolla pesen ikkunat”, ja vain jos oikeasti aion tehdä jomman kumman. Uskon nimittäin, että pitkittynyt pitäisi-puhe (etenkin jos se ei koskaan johda tekoihin) on stressaavaa ja vie turhaa energiaa.

dav

Sitten ovat asiat, joista pidän ja joita haluaisin tehdä, mutta joista silti käytän pitäisi-sanaa. Miksi ihmeessä? Eihän ole mitään järkeä sanoa vaikkapa että ”pitäisi nähdä joskus” tai ”pitäisi lukea enemmän”! Eihän kukaan pakota minua näkemään yhtään ketään tai lukemaan yhtäkään sivua, ellen halua. Eikä kenenkään ystävän näkeminen ole asia, joka pitäisi tehdä. Sitä joko haluaa nähdä jonkun tai sitten ei. Tähän liittyy mielestäni myös se puoli, että ”pitäisi nähdä” -sanapari tulee usein heitettyä ilmaan turhankin helposti, ilman mitään todellisia aikomuksia järjestää yhteistä aikaa. Tällaisissa tapauksissa aion siis jatkossa vain suoraan ehdottaa tapaamista (”nähdäänkö ensi viikolla?”) tai korvata pitäisi-sanan jollain muulla verbillä (”ensi kesänä haluan mennä johonkin uuteen kansallispuistoon”).

Ainakin minun kohdallani pitäisi-sanan käyttäminen on vain piintynyt tapa, josta aion nyt aktiivisesti yrittää opetella pois. Jonkun mielestä tämä voi olla pilkunviilaamista tai lillukanvarsiin takertumista, mutta uskon, että käyttämillämme sanoilla on oikeasti merkitystä. Onhan siinä vissi ero, sanonko ystävälleni että ”pitäisi nähdä joskus” vai ”nähdäänkö ensi viikolla?”. Varmaan itsekin haluaisit mieluummin kuulla, että ystäväsi haluaa nähdä sinut kuin että hänen pitäisi nähdä sinut.

// Suvi

Vaihtelua arkiruokapöytään

On varmaankin jo käynyt selväksi, että ruoanlaitto on minulle välttämätön paha, jotta saan mahani täyteen. Tai niin on ollut ainakin aiemmin. Äitiysvapaan myötä olen kuitenkin syönyt enemmän kotona kuin töissä käydessäni, ja siitä syystä myös laittanut ruokaa enemmän kuin aiemmin. Hallitsemieni ruokalajien ei-järin-pitkä lista oli nopeasti kokattu läpi (ei bataattikeittoakaan kovin montaa viikkoa jaksa syödä…), joten oli etsittävä uusia luottoreseptejä.

Pidän mausteisista ruoista ja syön mielelläni esimerkiksi thaimaalaista ruokaa. Tämä uusin lempireseptini on kuitenkin saanut inspiraationsa Marokon makumaailmasta. Kyseessä on marokkolainen lihapullapata, jonka reseptin bongasin jostain viime vuonna ilmestyneestä Kodin Kuvalehdestä. Aktiivista valmistusaikaa tämä ruoka vaatii vartin, joten sillä oli hyvät edellytykset päästä suosikkilistalleni. Pataa varten tarvitaan jonkin verran hieman erikoisempia mausteita (löytyy tavallisen ruokakaupan hyllyltä), mutta kerran nuo mausteet ostettuasi kokkaat samoista purkeista monta monituista ateriaa.

26.4

Intohimoisimmat kotikokit tietysti voivat valmistaa lihapullatkin itse, mutta siinä häviää sitten ainakin nopeus. Valmislihapullia käyttämällä kastike on valmis hetkessä. Ja niille joilla on kauhukuvia valmislihapullista, voin kertoa, että eineshyllyltä löytyy nykyään myös erittäin lihapitoisia lihapullia. Olen käyttänyt HK:n Butcher’s meatball -lihapullia, joiden lihapitoisuus taitaa olla lähemmäs 90 %. Mielestäni ei siis maksa vaivaa alkaa itse pyörittelemään pullia.

Tässäpä siis resepti uuteen lempiruokaani, marokkolaiseen lihapullapataan:

1 sipuli
2 rkl oliiviöljyä
2 tl ras el hanout -mausteseosta
2 tl kardemummaa
1 kanelitanko
½ tl chilihiutaleita
1 pss kuivattuja taateleita (alun perin taateleita oli 12 kpl, mutta enempi parempi!)
1 tlk (á 400 g) säilöttyjä kirsikkatomaatteja
2 dl vettä
½ tl suolaa
400 g valmislihapullia
tuoretta minttua koristeluun

Ohje:

Silppua sipuli. Kuullota sipuleita oliiviöljyssä pari minuuttia ja lisää sitten pannulle mausteet sekä lihapullat. Paista lihapullia mausteseoksessa viitisen minuuttia.

Puolita taatelit ja lisää sitten pannulle vesi, tomaatit, taatelit ja suola. Hauduta noin 15 minuuttia. Lopuksi voit koristella kastikkeen tuoreella mintulla. Voit tarjoilla kastikkeen esimerkiksi basmatiriisin kanssa.

// Suvi

Tämä postaus jatkaa viime perjantaina alkanutta sarjaa lempiresepteistämme.