Avainsana: työ

En ole koskaan ollut kovinkaan päämäärätietoinen, saati urasuuntautunut. Pikemminkin tuntuu siltä, että olen elämässäni ajautunut opiskelu- ja työpaikkoihin erinäisten sattumusten kautta. Koulussa pärjäsin hyvin lukematta juurikaan, ja kaikenlainen ponnistelu menestymisen ja saavutusten eteen on tuntunut vieraalta. En ole myöskään ollut erityisen lahjakas missään yksittäisessä asiassa, vaan sellainen tasaisen hyvä suorittaja monilla alueilla.

Vielä lukiossa en yhtään tiennyt mikä minusta voisi tulla isona, eikä opiskelupaikkaa tietenkään umpimähkäisten hakujen seurauksena irronnut. Lähdin viettämään välivuotta Kameruniin, Afrikan länsirannikolle, tarkoituksenani paitsi tehdä vapaaehtoistyötä paikallisessa seurakunnassa, myös kartuttaa kielitaitoa. Afrikasta palattuani keksin hakea yliopiston kieltenlaitokselle opiskelemaan Ranskan kieltä ja kulttuuria, ja pääsinkin suureksi yllätyksekseni sisään. Ainoa ongelma oli se, etten todellakaan halunnut opettajaksi, mutta en oikein tiennyt, mitä muuta voisin tutkinnollani tehdä.

Opiskeluaika venyi lopulta todella pitkäksi. Tein siinä välissä töitä johdon assistenttina ja  harjoittelun yliopiston kansainvälisissä palveluissa, muutin eri kaupunkiin ja palasin sieltä takaisin, perustin perheen ja sain kaksi lasta. Kun sain vihdoin ja viimein vuosiksi roikkumaan jääneen graduni valmiiksi, olo oli samalla helpottunut ja epätoivoinen. Koko graduprosessin ajan mielessäni oli pyörinyt yksi ainoa lause ”En ikinä saa tätä valmiiksi!” Nyt lause muutti muotoaan: ”Ikinä en ainakaan löydä mitään töitä!”

Hain muutamia työpaikkoja, jotka vastasivat aiemmin tekemiäni töitä ja harjoitteluja. ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta tällä kertaa valintamme ei osunut sinuun” -tyyppiset sähköpostit tulivat tutuiksi. Osallistuin pakon edessä työvoimatoimiston järjestämälle luennolle, jossa erään rekrytointiyrityksen työntekijä kertoi, etteivät he ota minun alani työpaikkoja ollenkaan välitettäväkseen, koska hakijoita niihin on niin järjettömän paljon. Tämä ei varsinaisesti lisännyt uskoa työpaikan löytymiseen. Myös työvoimatoimiston konsultti suositteli tapaamisessamme, että kannattaisi ehdottomasti joko jatkaa opiskelua, tai muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle, koska työllistymiseni näillä papereilla tällä seudulla on hyvin epätodennäköistä.

Astuin tuon tapaamisen jälkeen työvoimatoimiston ovesta ulos keväiseen iltapäivään, jälleen yhtä hylkäyskirjettä sähköpostistani tutkaillen. Samassa puhelimeni soi, ja minua pyydettiin työhaastatteluun juuri tuohon samaiseen paikkaan, josta oli jo kieltävä vastaus ehditty lähettää. Rekrytoijan mukaan tilanteet olivat muuttuneet, ja he tapaisivatkin minut mielellään. Lopulta pitkän ja monivaiheisen hakuprosessin, haastattelujen ja soveltuvuuskokeiden jälkeen sain kuin sainkin vakituisen työpaikan, omalta alaltani, ja vain kaksi kuukautta valmistumiseni jälkeen!

Edelleenkään en ole urasuuntautunut tai päämäärätietoinen, mutta saan tehdä töitä, joissa pääsen käyttämään monia vahvuuksiani. Aiemmat tekemäni työt ja monet kiinnostukseni kohteet tuntuvat pohjustaneen juuri tätä työpaikkaa. Niin opintojeni kuin työelämänkin suhteen tie edessäni on avautunut pala kerrallaan, mutta jokaiseen mutkaan ja käännekohtaan päästyäni olen huomannut tehneeni matkaa juuri oikeaan suuntaan. Jos nyt saisin sanoa jotain lukioikäiselle itselleni, sanoisin ainakin tämän:

Sinulla ei tarvitse olla suurta visiota tulevasta työ- tai opiskelupaikastasi. Vuosien jälkeen tulet huomaamaan, miten pienet askeleet, valinnat ja päätökset ovat johtaneet sinua juuri sinne, missä paikkasi on. Luota siihen, että elämä kantaa. Vaikka et tietäisi mikä on unelmiesi ammatti, se ei haittaa mitään! Tilanteet muuttuvat aina, ja hyvin todennäköisesti vuorollaan myös sinun eduksesi.

//Anna

Tämä on viimeinen osa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Minulla oli alakoulussa maailman paras englanninopettaja, Eija. Hän oli lempeä, lämmin ja huumorintajuinen. Hän innosti, kannusti ja jaksoi tarjota loppumattomasti lisähaastetta tiedonjanossaan ja oppimishalussaan kyltymättömälle alakoululaiselle. Eija toi lomamatkoiltaan eksoottisia herkkuja meille maisteltavaksi ja järjesti tunneilla teemajuhlia, nähden varmasti oppituntien eteen paljon enemmän vaivaa kuin olisi ollut tarpeen tai odotettavissa. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että Eijan luokse saattoi aina mennä juttelemaan, jos oli jotain mielen päällä. Monet alakoululaisen murheet vuodatettiin Eijan kuunteleville korville. En muista milloin sen päätin, mutta muistan varsin selvästi ajatelleeni: mäkin haluan olla isona niinkuin Eija.

Rakastin englantia alusta asti. Tankkasin kirjan kappaleita kotona, kirjoitin sanoja ja tekstejä vihkoon, ja pyysin opettajalta joka tunti lisätehtäviä. Oli niin ihmeellistä, kuinka uuden kielen myötä eteen avautui kokonainen uusi maailma. Vieraat sanat alkoivat järjestyä järkeviksi kokonaisuuksiksi ja huomasin osaavani kommunikoida vieraalla kielellä. Voi sitä jännitystä! Viidennellä kielivalikoimaan tuli mukaan saksa, jota opiskelin vähintään yhtä suurella innolla kuin muutama vuosi aiemmin aloittamaani englantia. Niin englannin, saksan kuin yläkoulussa alkaneen ruotsinkin opiskelu on ollut minulle aina mieluisaa ja suhteellisen helppoa. Siitä saan kiittää paljolti hyvää muistiani, joka on tehnyt sanojen oppimisesta alusta asti vaivatonta.

Kielten lisäksi olen aina pitänyt lapsista ja ollut jo nuorena apuohjaajana leireillä. Abivuonna potentiaalisina hakuvaihtoehtoina vuorottelivat psykologi, psykologianopettaja, sosionomi, lastentarhanopettaja, luokanopettaja ja kieltenopettaja. Lopulta kiinnostus kieliin painoi vaa’assa eniten, joten päätin hakea Jyväskylän yliopistoon saksan, englannin ja ruotsin opettajankoulutukseen. Haaveenani oli päästä opiskelemaan englanninopettajaksi.

Pääsykokeiden jälkeen kävi ilmi, ettei yliopistoon pääseminen ollutkaan ihan niin helppoa kuin olin ajatellut. Ensimmäisellä hakukerralla ovet eivät auenneet yhteenkään koulutusohjelmaan, ja olin pettynyt. Olin aina viihtynyt koulussa, opiskelu oli minulle mieluisaa ja olin mielestäni myös aika hyvä kielissä, mutta en päässytkään opiskelemaan. Lukion jälkeisen vuoden vietin työskennellen pikaruokaravintolassa, jossa jatkoin töitä opintojen ohella yhteensä nelisen vuotta. Sen vuoden aikana kävin avoimen yliopiston englannin kielen pääsykokeissa, mutta sekään ovi ei auennut. Seuraavana keväänä hain uudelleen samoihin koulutuksiin, ja tällä kertaa tärppäsi. Ei kuitenkaan englannin laitokselle, jonne niin kovasti haikailin, vaan saksan kielen opettajankoulutukseen. Se oli melkoinen yllätys: ajattelin lähteväni opiskelemaan englantia, mutta yhtäkkiä minusta olikin tulossa saksanopettaja!

Saksan opiskeleminen oli ihanaa! Oppiaine oli melko pieni ja opiskelijoita vuosikurssillamme vain parikymmentä, joten tunsimme toisemme sekä opettajat hyvin. Kaikki kurssit olivat alusta asti saksaksi, mikä oli tietysti alkuun aikamoinen shokki, mutta sillä tavalla kielitaitomme kehittyi huimasti jo ensimmäisen vuoden aikana. Opiskelimme kirjoittamista, kielioppia, kielitiedettä, ääntämistä, kirjallisuutta ja maantuntemusta. Uskokaa tai älkää, mutta pidin eniten kielioppikursseista! Jos jotain olisin kaivannut, niin enemmän eväitä työelämään. Opiskelu painottui enimmäkseen kielitieteeseen, eivätkä kielen opinnot valmistaneet juurikaan arkeen koulumaailmassa. Onneksi pedagogiset opinnot paikkasivat hieman sitä vajetta.

Koska tein kolmen kielen opinnot sekä aineenopettajan pedagogiset opinnot, tuntui välillä siltä, etten valmistu koskaan. Muut porskuttivat vieressä valmistuen viiden vuoden tavoiteajassa, samalla kun minä istuin vielä sivuaineideni perusopintojen kursseilla fuksien vieressä. Jälkikäteen olen kuitenkin ollut tyytyväinen valintaani opiskella kolmen kielen pätevyys. Etenkin ruotsin opiskeleminen oli minulle vain ja ainoastaan järkipäätös. Tiesin, että saksan opettajille on melko vähän töitä. Ja niinhän se on ollut, että lähes kaikki opiskelujen jälkeen tarjolla olleet työpaikat ovat olleet aineyhdistelmälle englanti ja ruotsi. Saksaa en ole opettanut vielä ollenkaan, vaikka se pääaineeni olikin.

Opiskeluaika tarjoaa paljon hyviä mahdollisuuksia lähteä ulkomaille. Jyväskylän yliopistossa muiden kielten paitsi englannin opintoihin kuuluu pakollinen kieliharjoittelu. Saksan osalta suoritin sen vaihto-opiskeluna Würzburgin yliopistossa. Sitä ajanjaksoa ei voi todellakaan kuvata aktiivisena opiskeluna, mutta hieno kokemus se oli ja teki todella hyvää suulliselle kielitaidolleni. Pari vuotta myöhemmin olin muutaman viikon kielikurssilla Tanskassa, joka soveltui ruotsin kieliharjoitteluksi. Kandivaiheen jälkeen pidin yhden välivuoden opiskeluista ja lähdimme mieheni kanssa vuodeksi töihin Bosnia-Hertsegovinaan, jossa opetimme suomalaisperheen lapsia. Tuo vuosi oli äärimmäisen opettavainen, antoisa ja kaikin puolin hieno kokemus. Pääsimme näkemään maailmaa ja saimme uusia ystäviä. Vaikka mietinkin paljon, onko mitään järkeä pitkittää opiskelujani vielä yhdellä vuodella, oli se ehdottomasti sen arvoista. 

Ensimmäisen pidemmän sijaisuuteni tein viimeisenä opiskelusyksynäni vuonna 2016. Elokuussa oli hyvin aikaa tehdä muutama viikko töitä englannin ja ruotsin opettajana yläkoululla ennen luentojen alkamista syyskuussa. Valmistumisen jälkeen tein yksittäisiä päivän-parin sijaisuuksia lähialueen kouluilla. Hiihtolomalla sain ilahduttavan puhelinsoiton, kun minua kysyttiin jatkamaan samaa sijaisuutta, jota olin elokuussa tehnyt. Tuo sijaisuus jatkui, kunnes lopulta vuosi sitten keväällä aukesi viraksi, jonka sain. Tiedän, että opettajien työllistyminen etenkin Jyväskylän alueella on hankalaa, minkä takia olenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että sain vakituisen työpaikan vain reilu vuosi valmistumisen jälkeen. Se ei ole itsestäänselvää. Enpä olisi silloin elokuisena päivänä sijaisuuskyselyyn vastatessani arvannut, että sille tielle jään.

Opettajana saan olla tekemisissä lasten ja nuorten kanssa, sekä työskennellä rakastamieni kielten parissa. Toki on totta, ettei kielitaitoni tässä työssä juuri pääse kehittymään, mutta muunlaisia haasteita työ tarjoaa päivittäin. Parasta on, jos saan oppilaat innostumaan kielestä, uskomaan omiin kykyihinsä sekä näkemään vaivaa oppimisensa eteen. Edelleen toivon voivani olla kuten Eija: että osaisin innostaa, kannustaa ja rohkaista, ja että minulla olisi aina aikaa kuunnella.

// Suvi

Tämä teksti jatkaa perjantaista postaussarjaamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Pienenä tyttönä minulla oli kaksi toiveammattia: kaupan täti ja opettaja. Niistä kumpikin toteutui.

Lukioikäisenä pohdin kuitenkin kriittisesti  kumpaakin haavettani. Halusin kouluttautua ja opiskella – mieluusti jotain josta pitäisin. Tutkin erilaisten opettajien koulutuspolkuja ja mietin, mikä olisi kiinnostavinta: ollako äidinkielen opettaja, luokanopettaja, matematiikan opettaja vai sittenkin erityisopettaja. Nuo vaihtoehdot kyllä kertovat, että minä olin juuri se tyttö, joka piti koulusta, opiskelusta ja oppimisesta!

Mutta opettajapolkujen lisäksi harkitsin kauppatieteitäkin. Kävin tekemässä myös yhden TET-jakson pankissa, koska ajattelin sen avartavan ajatuksia kaikkien päiväkoti- ja kouluharjoittelujen jälkeen. Ajatus ekonomin tittelistä kariutui kuitenkin siihen, että ajattelin kuitenkin enemmän pitäväni kasvattamisesta kuin talouden alalla työskentelemisestä.

Lopulta hain vain erityisopettajaopintoihin. Menin pääsykokeisiin yo-kirjoitusten jälkeisenä kesänä rennolla mielellä: ensimmäisellä kerralla sisään ei päässyt juuri kukaan ja sisäänpääsyprosentti oli jossain 10 tietämillä. Mutta vastoin todennäköisyyksiä avasinkin seuraavana syksynä Jyväskylän yliopiston oven 41 muun erkkaopiskelijan kanssa. Ajattelin astuneeni loputtoman mittaiseen opiskeluputkeen, josta joskus vuosikymmenen päästä tulisin ulos. (Erityisesti kun koko opiskeluajan tein töitä kaupan tätinä K-Citymarketissa.)

Kuitenkin vain alle viisi vuotta myöhemmin sain käsiini maisterin paperit ja ensimmäisen, vuoden mittaisen pestini yläkoulun erityisluokanopettajana. Ja voin rehellisesti sanoa: en tiennyt silloin yhtään, mihin olin ryhtymässä. Opinnot valmistivat vain vähän sen nimenomaisen lukuvuoden työpäiviin. Ensimmäinen vuosi on ollut urani tähän mennessä ehdottomasti haastavin kaikilla mahdollisilla mittareilla. Ennen lukuvuoden loppua olin varma, että olisin yksi niistä opettajista, joka vaihtaisi alaa ennen kuin olisi toiminut opettajana viittäkään vuotta. Olin aivan uuvuksissa, enkä voinut kuvitellakaan ottavani vastaan minulle tarjottua virkaa. Vanhemmat kollegat ajattelivat, etten ehkä ymmärtänyt, mitä virka tarkoittaa ja koittivat taivutella. Mun on pakko lähteä etsimään sitä, mille mun sydän syttyy, vastasin heille varmasti.

Onneksi lähdin. Nyt olen toiminut erityisopettajana ja erityisluokanopettajana pian 11 vuotta. Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen sain toisen aivan erilaisen työvuoden, ja se palautti uskon työn mielekkyyteen ja nosti esiin sitä, missä olen parhaimmillani. Virkaa jouduin toki odottelemaan kokonaiset 10 vuotta kieltäydyttäni siitä ensimmäisestä. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että tiesin tehneeni aivan oikean valinnan silloin aiemmin. Ja polkuni erilaisten työnkuvien kautta nykyiseen on ollut oikein hyvä.

Parasta työssäni ovat ihmiset – niin oppilaat kuin kollegatkin. On ilo tehdä töitä osaavien ja mukavien ihmisten kanssa. Parhaimmillaan saamme olla tukemassa ja auttamassa oppilaiden kasvua ja uuden oppimista kolmen vuoden ajan. Olkoonkin, että välillä kasvatustyö käy hermoille. Toisinaan saamme kuitenkin kiitoksen juuri siltä oppilaalta, jonka kanssa eniten töitä teimme. Eikä sitä parempaa kiitosta töissä voi saadakaan.

Nyt aikuisenakin minulla on toiveammatteja. Niistä yksi on toki edelleen opettaja – voi olla, että teen niitä töitä ihan tyytyväisenä eläkeikään saakka. Ja sitten on muutamia muitakin hauraita haaveita, joista juttelen vielä vain ihan hiljaisella äänellä. En tiedä, mitkä niistä toteutuvat.

// Heini

Tästä alkaa uusi perjantainen postaussarjamme poluistamme työmaailmaan ja työmaailmassa.

Olen torkuttanut uskollisesti kaksikymmentä vuotta. Niinpä nousin sängystä tänäkin aamuna niin myöhään, että söin aamiaisen vasta töissä. Mutta niin tekee naapuriluokan kollegakin, ja yhdessähän sitä onkin mukavampi popsia jogurttia granolalla!

Ensimmäisellä tunnilla oli matematiikkaa, jota ei kuulemani mukaan tarvita mihinkään eikä siinä ole mitään järkeä. Niinpä niin, mitä nyt tässäkin tarinassa on monta matematiikkaan liittyvää käsitettä ja matematiikka on oppiaineista kaikkein loogisimpia.

Välitunnilla vastailin Wilma-viesteihin ja muutamaan sähköpostiin. Merkkailin tuntimerkintöihin ekan tunnin oppilaille, että jatka samaan malliin. Päätin unohtaa alkutunnin mutinat.

Päiväni jatkui palaverilla, jossa oppilaan, huoltajien ja muutaman muun ammattilaisen kanssa pohdimme, miten oppilaan koulunkäyntiä voitaisiin yhdessä tukea. Palaverin päätähteä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa – ei palaveri eikä koulunkäynti. Huolestuttavaa onkin trendi, jossa tulevaisuudessa ei ole teini-ikäisen mielestä mitään tavoittelemisen arvoista.

Kun istahdin kollegani viereen lounaseväineni, niin hän tokaisi tuttuun tapaansa: “No siinähän sä oot!” Olemme tehneet töitä rinnakkain jo monen monta vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut niin paljon muutakin kuin työtä, sen tekemistä ja kehittämistä – tuhansia nauruhepuleita, kiloittain kyyneleitä, kymmeniä kirjoitettuja kortteja, satoja treenitunteja, turhautumista ja toivoa, ihmettelyä ja iloa. Siihen on mahtunut matka kollegasta yhdeksi parhaimmista ystävistäni.

Seuraavien tuntien aikana ehdin opettaa ainakin, mitä tarkoittaa 25 prosenttia (mutta sitä ei kuulemma myöskään tarvita mihinkään, koska kaupoissa on ne taulukot!). Että ruotsin sivulauseen sanajärjestys on täsmälleen sama kuin suomessa (miksi ihmeessä opiskelimme joskus konsukiepren?!). Että enkussa epäsuorassa kysymyksessä on kuitenkin suora sanajärjestys (siinäpä vasta käsitteellinen aihe!).

Viimeisellä tunnilla meni hermot opella ja oppilailla. Valittamista on se, jos pyytää nostamaan lattialta roskikseen omat roskansa. Kireyttä on se, kun vaatii tunnilla tekemään annetut tehtävät. Uhkailua on se, että muistuttaa kiroilusta seuraavan jälki-istuntoa. Tunnin jälkeen muistutan itseäni, että ne on lapsia vielä. Ja että muista siivota pöytä puhtaaksi ennen seuraavaa tuntia – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.

Ajelen poikkeuksetta kotiin kuunnellen vain auton hurinaa. Toisin on aamulla, kun kuuntelen tälle lukuvuodelle kokoamaani soittolistaa. Iltapäivisin tarvitsen kuitenkin ehdottomasti rauhaa ja hiljaisuutta toetakseni koulun käytävien hälystä ja tuntien vuorovaikutustilanteista.

Illalla käyn ystäväni kanssa lenkillä, kirjoittelen whatsapp-viestejä ja järjestelen vähän vapaaehtoishommia. Hetken aikaa istun vihkoni kanssa sohvalla ja koitan järjestellä myös ajatuksiani. Niin kuin lähes aina, yritän viimeiseksi illalla lukea vähän kirjaa. Ja niin kuin lähes aina, se osoittautuu mahdottomaksi silmien painuessa kiinni jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Niinpä sammutan valon ja toivon, että nukkuisin hyvin. Herätykseen on aikaa kahdeksan tuntia ja viisi minuuttia.

// Heini

Tämä on viimeinen perjantainen juttu Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäivistä. Ensi perjantaina jatkamme uudella teemalla!

Vuosi sitten elämäni keikahti ylösalaisin, kun kuuden lasten kanssa kotona vietetyn vuoden jälkeen sain uuden työpaikan. Vuosi on ollut opettavainen, silmiä avaava ja se on kulunut ihan uskomattoman nopeasti. Alun epäilyksistä huolimatta nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt juuri minulle sopivan paikan, jossa voin kehittyä ja jossa pääsen myös toteuttamaan itseäni. Olen pikkuhiljaa päästänyt irti kotiäidin roolista, ja se on ollut positiivinen juttu koko perheelle. Kun äiti on saanut muutakin ajateltavaa kuin kasautuvat pyykkivuoret ja lasten kinastelujen selvittely, on energiaa niihin pyykkivuoriin ja kinasteluihin riittänyt paljon aiempaa enemmän.

Vuoteen uudessa työpaikassa on mahtunut monenlaista. Ainakin olen

vastaanottanut reilut 5000 sähköpostia
juonut kuutisensataa kupillista kahvia
istunut noin 800 tuntia palavereissa
ajanut autolla yli 20 000 kilometriä
saanut enemmän kuin 700 uutta työkaveria

olen venynyt, paukkunut ja riittänyt sellaiseenkin, mihin en olisi uskonut
olen vastannut kritiikkiin ystävällisyydellä, ja kihissyt kiukusta vasta kotimatkalla
olen törmännyt seinään ja kiertänyt sen ohi toiselta puolelta

olen ollut eri mieltä ja avannut suuni tiukassakin tilanteessa
olen ottanut oman paikkani ja tehnyt asioita omalla tavallani
olen osoittautunut luottamuksen arvoiseksi

olen oppinut hurjan määrän uutta ja palauttanut mieleeni vanhaa
olen saanut tehdä asioita, jotka tuovat minusta esiin parhaat puoleni
olen myös joutunut toimimaan viestinviejänä, jota todellakin ammutaan

olen kuullut salaisuuksia ja pitänyt ne omana tietonani
olen jakanut elämää ihmisten kanssa, joita en vuosi sitten ollut edes vielä tavannut
olen saanut osakseni hyväksyvän katseen, jonka tiedän olevan paljon enemmän arvoinen kuin monet ylistävät sanat