Ensimmäinen vuosi

IMG_0314

Vuosi sitten elämäni keikahti ylösalaisin, kun kuuden lasten kanssa kotona vietetyn vuoden jälkeen sain uuden työpaikan. Vuosi on ollut opettavainen, silmiä avaava ja se on kulunut ihan uskomattoman nopeasti. Alun epäilyksistä huolimatta nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt juuri minulle sopivan paikan, jossa voin kehittyä ja jossa pääsen myös toteuttamaan itseäni. Olen pikkuhiljaa päästänyt irti kotiäidin roolista, ja se on ollut positiivinen juttu koko perheelle. Kun äiti on saanut muutakin ajateltavaa kuin kasautuvat pyykkivuoret ja lasten kinastelujen selvittely, on energiaa niihin pyykkivuoriin ja kinasteluihin riittänyt paljon aiempaa enemmän.

Vuoteen uudessa työpaikassa on mahtunut monenlaista. Ainakin olen

vastaanottanut reilut 5000 sähköpostia
juonut kuutisensataa kupillista kahvia
istunut noin 800 tuntia palavereissa
ajanut autolla yli 20 000 kilometriä
saanut enemmän kuin 700 uutta työkaveria

olen venynyt, paukkunut ja riittänyt sellaiseenkin, mihin en olisi uskonut
olen vastannut kritiikkiin ystävällisyydellä, ja kihissyt kiukusta vasta kotimatkalla
olen törmännyt seinään ja kiertänyt sen ohi toiselta puolelta

olen ollut eri mieltä ja avannut suuni tiukassakin tilanteessa
olen ottanut oman paikkani ja tehnyt asioita omalla tavallani
olen osoittautunut luottamuksen arvoiseksi

olen oppinut hurjan määrän uutta ja palauttanut mieleeni vanhaa
olen saanut tehdä asioita, jotka tuovat minusta esiin parhaat puoleni
olen myös joutunut toimimaan viestinviejänä, jota todellakin ammutaan

olen kuullut salaisuuksia ja pitänyt ne omana tietonani
olen jakanut elämää ihmisten kanssa, joita en vuosi sitten ollut edes vielä tavannut
olen saanut osakseni hyväksyvän katseen, jonka tiedän olevan paljon enemmän arvoinen kuin monet ylistävät sanat

Voisinpa korjata sut

Istut siinä, vain parinkymmenen sentin päässä.
Mietin, ymmärrätköhän meidän haluavan auttaa sua,
ei tehdä sun oloa vieläkin pahemmaksi.
Käperryt hupparisi sisään
ja äänesi muuttuu koko ajan hennommaksi.
Lopulta en meinaa kuulla hentoa kuiskaustasi enää ollenkaan.

En tiedä mistä oot mennyt eniten rikki.
Kovista sanoista,
kylmistä katseista
vai hyväksynnän puutteesta?
Ilkeistä kommenteista,
hylätyksi tulemisesta
vai rakkauden kaipuusta?

Koko keskustelumme ajan ajattelen vain yhtä asiaa:
kuinka kovasti mun tekiskään mieli
halata sua oikein lujaa
ja vakuuttaa, että kyllä kaikki järjestyy.
Kertoa, että sä oot ihana,
sanoipa muut susta mitä tahansa.

23.4.kuva

Aikomuksia

Me kohdataan kolmesti viikossa,
silloinkin vain kolmen vartin ajan.
Joka kerta livahdat nopeasti takapulpettiin
ja pystytät eteesi muurin, jonka takana olet turvassa.
Välttelet katsekontaktia piiloutumalla hupparisi syvyyksiin,
ja koko olemuksesi viestii: “jätä mut rauhaan”.
Hartain toiveesi on, ettei kukaan huomaisi sua kahdenkymmenen
muun huomiota kaipaavan joukosta.

Ja silti: jokaisen kohtaamisemme jälkeen musta tuntuu siltä,
ettet mitään enemmän kaipaakaan kuin tulla huomatuksi.
Että joku kysyisi, kuuntelisi,
hymyilisi hyväksyvästi ja osoittaisi välittävänsä.
Että joku näkisi sut.
Vaikka niin kovasti sen yritätkin piilottaa,
milloin karkeaan kieleen,
milloin kapinointiin,
milloin välinpitämättömyyteen.

Sitä mukaa kun kaivaudut syvemmälle penkkiin ja muurisi taakse,
yritän kurottaa kohti kaikilla osaamillani keinoilla.
Samalla kun yritän kohdata lyhyesti jokaisen teistä kahdestakymmenestä,
toivon, että sanani ja katseeni tavoittaisivat edes hetkiseksi juuri sinut.

Ja aion jatkaa.
Aion jatkaa tyhmien vitsieni kertomista,
jotta näkisin taas joskus hymyn sun kasvoilla.
Aion kysyä ja kohdata, huomata ja huomioida.
Aion tehdä kaikkeni,
jotta joku päivä uskaltaisit tulla nähdyksi.
Jotta näkisit itsekin sen, mitä minä näen.

Sä osaat.
Sä pystyt.
Sä kelpaat.

Living the dream

Olin teini-ikäisenä kova unelmoimaan, ja myös ahkera kirjoittamaan unelmiani ylös päiväkirjan sivuille. Joidenkin unelmien tiesin jo silloin toteutuvan todennäköisemmin kuin toisten, mutta jokainen haave oli silti yhtä vakavissaan kirjoitettu.

Viime viikolla kuuntelin ystäväni tarinoita yhdestä toteutuneesta unelmasta ja tuo keskustelu toi mieleen omani. Muistellessani teini-ikäisen itseni lukuisia haaveita, tajusin:

elän nyt sitä elämää, josta 16-vuotiaana unelmoin.

Oli pysäyttävää huomata, kuinka moni unelma on jo toteutunut. Voisin luetella monia pienempiä ja isompia toteutuneita toiveita. Voi kunpa muistaisin edes hetkittäin sen, että tämä arkinen aherrus oli joskus haaveeni.

Toteutuneissa unelmissa on kuitenkin kaksi puolta. Toki olen äärettömän kiitollinen, että niin moni haave on nyt arkipäivää. Toisaalta se taas pysäyttää miettimään: mistä nyt oikein haaveilla kun niin moni asia on jo saavutettu (*). Tässäkö se nyt on? Vähän jo ehdin säikähtää.

Mutta sitten muistin. Ne unelmat, jotka vielä odottavat toteutumistaan. Ne, jotka välillä hautautuvat syvälle arkisen melun alle. Ne, jotka joskus kipeästikin muistuttavat toteutumattomuudestaan, mutta pysyvät silti mukana listoilla vuodesta toiseen. Ei hätää. En ole lakannut unelmoimasta.

Mitä unelmaa sinä elät juuri nyt?

(*) Kaikkea ei toki vielä ole saavutettu. Maratonia en ole vielä juossut enkä kirjaa kirjoittanut, mutta on ilmeisen mahdollista elää onnellista elämää siitä huolimatta.

Jos saa toivoa

Voi kunpa säilyttäisit tuon aidon ilon
ja uskaltaisit aina näyttää sen.

Voi kunpa et koskaan alkaisi peitellä sitä,
kun innostut jostain asiasta.

Voi kunpa uskaltaisit aina nauraa niille asioille,
jotka sun mielestä on oikeasti hauskoja.

Voi kunpa näkisit,
kuinka paljon osaat.
Voi kunpa sun tielle osuisi paljon niitä,
jotka nostaa eikä lyttää.

Voi kunpa kertoisit,
mikä sua tänään painaa.
Voi kunpa näkisin edes kerran hymyn sun kasvoilla.

Voi kunpa rohkenisit olla sellainen kuin olet,
vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä kaikki muut ovat.

Voi kunpa sitten päättötodistus kourassa
näkisit tulevaisuutesi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Voi kunpa osaisin välittää susta ja sulle kaiken tämän.

Iso kysymys

Mitä sä kadut sun elämässä? kysyin sulta. Olin miettinyt jo pidempään, mitä tässä elämässä kannattaisi tehdä. Mitä valita ja mitä ei, kun just nytkin pitäisi valita vaikka mitä. Olin nähnyt monenlaisia aikuisia. Osa niistä vaikutti aika kypsiltä tapauksilta, enkä nyt tarkoita hyvällä. Niitä otti päähän mennä töihin eikä ne töistä palattuaan tehneet juuri mitään. Tai ehkä just ja just katto telkkaria. Toisaalta jotkut aikuiset vaikuttivat tyytyväisemmiltä. Ne tykkäsivät yleensä töistään, harrastivat ja tekivät vaikka mitä. Kokeilivat jopa välillä jotain uutta niinku jotain avantouintia, benjihyppyä tai pleikkarin pelaamista.

No mä päätin kysyä sulta. Arvelin että saisin sulta ainakin jonkilaisen vastauksen. Sä ainakin teit paljon! Sä oot kaikki viikonloput sun perheen ja ystävien kanssa ja aina teillä on jotain juhlia. Enkä mä tajua kuinka innossais sä voit olla niistä tanssikursseista ja kirjapiireistä, joilla käyt. Näin sua neljänä päivänä viikossa, mutta tilaisuuteni tuli vasta muutaman viikon odottelun jälkeen, kun yks mun luokkakaveri ei ollut koulussa. Oltiin siis vihdoin kahden.

Aattelin jo, että loukkaannuit. Mutta sitten tajusin, että sä epäröit. Keskeytit kaiken mitä olit tekemässä ja katsoit mua tarkasti. Yritit selkeesti ostaa aikaa kysymällä, mitä tarkoitin. Mutta kyllä sä tiesit jo mitä ajoin takaa. Miten mä osaan valita oikein? Miten eletään onnellista elämää? Mitä jos teen jotain ihan väärin?

Voi rakas, sä huokasit pöytäsi takana, nojasit leukasi käsiisi ja tuijotit hetken ikkunasta ulos kuin vastausta maisemasta etsien. Olit kyllä ainoa ope, joka sanoi meitä rakkaiksi. Mut ei se mua haitannut, koska tiesin että sä oikeesti tykkäsit meistä. Ja siksihän mä sulta just kysyinkin.  Kun sitten aloit puhumaan, valitsit sanojasi paljon kauemmin kuin yleensä, ja mä kuuntelin.

Nyt kun muistelen sitä hetkeä, niin mä ymmärrän, että mun kysymys oli mahdoton vastata. Onneksi tiesit, että se oli vilpitön kysyä. Muistan vain nuo kaksi ekaa sanaasi ja sen miltä näytit kertoessasi juttuja sun elämästä. Vaikka enhän mä silloin olisi osannut kertoa mitä kasvoillas näkyi. Mutta nyt tiiän miks epäröit ja miks valitsit sanojasi niin kovasti, ja osaan kertoa senkin miltä näytit. Näin kasvoillas kiitollisuuden jonka kulmissa viivähti välillä suru ja luottamuksen jonka nurkissa vilkkui ilo. Luulen, että muistan kaiken mitä muistaa kannattaa.

Valmis?

Parin viikon päässä häämöttää hartaasti odotettu hetki: yliopistourani viimeinen deadline! Tätä hetkeä varten oon ahkeroinut monta vuotta. Oon kirjoittanut ja keskustellut, päntännyt ja pohtinut, tutkinut ja turhautunut, toivottavasti myös oppinut ja oivaltanut.

Viime viikolla yksi puolituttu kurssikaveri totesi mulle, että “on varmaan aika haikea fiilis nyt kun se vihdoin on ohi”. Ehkä ne haikeuden tunteet saapuu joskus jälkijunassa, mutta tällä hetkellä päällimmäinen tunne on kyllä epäuskon sekainen ihmetys siitä, että tässäkö sitä nyt sitten vihdoin (ja kuitenkin jo nyt) ollaan. Valmistuminen tuntuu helpottavalta ja kutkuttaa mukavasti mahan pohjassa.

“Valmistunut”. Siis sehän tarkoittaa samaa kuin tulla valmiiksi.

Tiedänkö kaiken kaikesta? Osaanko vastata viisaasti jokaiseen kinkkiseen kysymykseen? Viestinkö virheettä ja opetanko ongelmitta? Hallitsenko kaikki täydelliset temput ja monipuoliset metodit? Oonko mä valmis?

En todellakaan.

Pursuaako mun ajatukset intoa ja ideoita? Onko mun lukuisat vihkot täynnä listoja ja luonnoksia? Saako pelkkä ajatuskin ihan oikeista töistä sydämen pamppailemaan ja hymyn huulille? Oonko mä valmis?

Todellakin!

k4su2