Mistä tuntee hyvän työkaverin?

Tähän ikään mennessä olen saanut olla osa monenlaisia työyhteisöjä. On ollut niitä, joissa on tuntenut olevansa osa porukkaa, arvostettu ja pidetty. Sitten on ollut niitäkin, joissa työkaverit eivät ole edes tervehtineet aamulla töihin tullessaan. Todella iso osa työssä viihtymisestä liittyy ihmisiin, joiden kanssa töitä tekee. Ei ole siis ihan sama millaisia työkavereita sattuu saamaan.

Ystävänpäivänä kokoonnuimme nykyisten työkavereitteni kanssa yhteiseen kahvipöytään. Yksi oli leiponut kakun, toinen oli tuonut suklaata. Kolmas aloitti puheen: ”Tätä ei tule kovin usein sanottua, mutta olen kyllä todella kiitollinen tästä porukasta joka aamu, kun töihin ajelen”.

Työyhteisössä jokainen tuo peliin paitsi oman osaamisensa, myös oman persoonansa. Olen siinä mielessä onnekas, että saan tehdä töitä sellaisten ihmisten kanssa, jotka etäisinä pysymisen sijaan haluavat tulla lähelle. Kun yritysmaailmassa arvot muuten ovat enemmän kovia kuin pehmeitä, on upeaa, että lähimmät työkaverit tekevät töitä inhimillisellä ja ihmisläheisellä otteella.

Pelastusrengas

Jäin vielä miettimään, miksi juuri meidän on niin hyvä tehdä töitä toistemme seurassa, ja mikä tekee tästä hyvin erilaisista ihmisistä koostuvasta työyhteisöstä niin toimivan. Tulin siihen tulokseen, että hyvän työkaverin tunnistaa ainakin näistä:

Häntä ei tarvitse jännittää tai pelätä. Aamulla voi töihin tullessaan hymyillä ja tervehtiä iloisesti, eikä tarvitse miettiä, että millähän tuulella työkaveri tänään mahtaa olla. Voi olla oma itsensä, ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Voi pyytää apua ja kysyä neuvoa ilman pelkoa siitä, että tulee lytätyksi tai nolatuksi. Välit ovat niin mutkattomat, että annettu ja saatu palaute ei jää painavana pilvenä leijumaan ilmaan, vaan se osataan ottaa oikein vastaan, ja jatkaa yhdessä eteenpäin.

Hän tekee mitä lupaa. On tärkeää voida luottaa siihen, että jos pyydän työkaveriani tekemään jonkun asian, hän ottaa tehtävästä kopin ja vie homman maaliin. Perään ei tarvitse kysellä eikä varmistella asiaa moneen kertaan.

Hän on kiinnostunut minusta. On virkistävää voida vaikka lounastauolla jutella ihan jostain muusta, kuin työstä. Omien työkavereitteni kanssa jaamme iloja ja suruja, ostamme toisillemme vauvalahjoja, osanottokukkia ja muistamme syntymäpäiviä. Kysymme, miten lapsilla sujuu päiväkodissa, onko uusi koiranpentu jo oppinut sisäsiistiksi ja miten edellisen illan jumppatunti sujui. Emme ole siinä mielessä ystäviä, että näkisimme toisiamme vapaa-ajalla, tai tuntisimme toistemme perheitä, mutta heidän seurassaan vietän silti suurimman osan arkipäivieni tunneista.

Hän on huumorintajuinen. Hyvien juttujen ja huumorin avulla selviää raskaistakin työpäivistä. Jos aamulla mieli on maassa, työkavereiden hyvä tuuli saa omatkin suupielet nousemaan ja tuo värit takaisin harmaaseen päivään. Tiukat tilanteet kevenevät, ja kiireinen työtahti tuntuu helpommalta kestää, kun voi välillä nauraa yhdessä vedet silmissä.

Vähintään yhtä tärkeää, kuin omistaa hyvä työkaveri, on myös itse olla sellainen. Ei todellakaan ole ihan sama millainen työkaveri minä olen.

//Anna

Aamusta iltaan

Päivä ei ole vielä edes valjennut, kun suljen kotioven takanani. Tänään pääsen lähtemään aikaisin ja ihan rauhassa, kun muu perhe jää vielä nukkumaan. Saan auton kaivettua lumikerroksen alta, se käynnistyy hieman vastahakoisesti. Talvi koettelee sekä autoa, että minua.

Reilun puolen tunnin työmatkan aikana kovinkaan moni ajatus ei vielä päässäni pyöri. Usein havahdun vasta työpaikan pihassa, että täälläkös sitä taas ollaan, matkasta ei jäänyt mitään mieleen. Tänä talvena työmatkan varrella on sattunut jo useampi paha liikenneonnettomuus, se on ainakin hetkellisesti vaikuttanut omaan ajotapaani ja lisännyt varovaisuutta tien päällä.

Aamu

Työpaikalla minua on vastassa täpötäysi sähköpostikansio ja vastakeitetty aamukahvi. Valitsen ensin jälkimmäisen, ja vasta aamupalan syötyäni käyn töiden kimppuun. Suurimman osan työpäivästä istun tietokoneen äärellä. Taukojumppa muistuu mieleen valitettavan harvoin, joten selkä on kovilla. Sähköpöytä on kyllä aikeissa hankkia, mutta tilauslupa pyörii tällä hetkellä jossain suurten rattaiden uumenissa, kuten moni muukin asia isossa yrityksessä.

Lounaalla valitsen salaatin, vaikka muutakin hyvää olisi tarjolla. Työpaikkalounas on yksi niistä asioista, joita jaksoin vielä pitkään kotoa lasten parista töihin palattuani ihmetellä. Ettäkö ihan rauhassa saan keskittyä puolen tunnin ajan vain omaan syömiseeni?! Eikä tarvitse tuputtaa ruokaa kenellekään, ei syöttää ketään, eikä siivota jälkiä. Luksusta!

wheels

Iltapäivällä on pari palaveria tehtaalla. Tämä on toinen juttu, jota edelleen joka kerta tehtaan poikki kävellessäni ihmettelen. Kuka olisi uskonut, millaiseen ympäristöön päädyn työskentelemään ja  miten kauas mukavuusalueeltani joudunkaan! Tehtaan korviasärkevän kovat äänet ja voimakkaat hajut ovat kuitenkin jo tulleet tutuiksi, puikkelehdin trukkien välissä kuin ammattilainen.

Tehdaslueen pyöröporteissa käy aikamoinen vilske, kun samaan aikaan työpäivänsä lopettaa iso osa lähes 900 työntekijästä. Vaikka kuinka yritän lähteä töistä ajoissa, on muu perhe melkein joka ilta jo päivällispöydässä kun minä saavun kotiin. Päiväkodin portilla lapsia on vastassa lähes joka iltapäivä isi. Yhtenä poikkeuksellisena päivänä, kun siellä olinkin minä, kuulutti lapsi kovalla äänellä kavereilleen: ”Hei katsokaa, tuollainen se mun äiti on!”. Pieni pisto tuntui sydämessä.

iltakävelyllä

Illalla lähdemme kävellen kirjastoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä raahaan hiki päässä pulkassa kahta lasta ja isoa kasaa kirjoja. Saanpahan ainakin liikuntaa koko päivän istumisen vastapainoksi. Posket punaisina palaamme kotiin iltapalalle, samalla jutellaan vielä päivän tapahtumista. Kuopus kertoo nähneensä televisiossa mainoksen, jossa kerrottiin, että hänen suosikkiohjelmansa palaa takaisin ruutuun maaliskuussa. Hän on siitä aika innoissaan. ”Enää pitäisi vaan tietää mikä on maaliskuu”, hän toteaa. Iltapalan jälkeen on vuorossa sama laulu, kuin kaikkina muinakin iltoina: ”Äiti, saadaanko nukkua viikonlopun kunniaksi teidän vieressä? Edes tämän kerran?? Jooko??” Muuten hyvä, mutta ihan vielä ei valitettavasti ole viikonloppu.

Lapset nukkumaan, astiat koneeseen, pyykit kuivumaan ja seuraavan päivän vaatteet jokaiselle valmiisiin kasoihin.  Kun talo on lopulta hiljainen, varmistan vielä hämärässä lastenhuoneessa, että lapsilla on päällään peittoa juuri sopivasti. Ei liikaa, ettei tule hiki, eikä liian vähän, etteivät herää yöllä kylmissään. Sitten onkin aika jo suunnata itsekin peiton alle. Kello soi seuraavana aamuna taas aivan liian aikaisin, enkä todellakaan ole sitä tyyppiä, joka pärjää vain muutaman tunnin yöunilla.

//Anna

Tänään sekä kahtena tulevana perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin. 

Ensimmäinen vuosi

IMG_0314

Vuosi sitten elämäni keikahti ylösalaisin, kun kuuden lasten kanssa kotona vietetyn vuoden jälkeen sain uuden työpaikan. Vuosi on ollut opettavainen, silmiä avaava ja se on kulunut ihan uskomattoman nopeasti. Alun epäilyksistä huolimatta nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt juuri minulle sopivan paikan, jossa voin kehittyä ja jossa pääsen myös toteuttamaan itseäni. Olen pikkuhiljaa päästänyt irti kotiäidin roolista, ja se on ollut positiivinen juttu koko perheelle. Kun äiti on saanut muutakin ajateltavaa kuin kasautuvat pyykkivuoret ja lasten kinastelujen selvittely, on energiaa niihin pyykkivuoriin ja kinasteluihin riittänyt paljon aiempaa enemmän.

Vuoteen uudessa työpaikassa on mahtunut monenlaista. Ainakin olen

vastaanottanut reilut 5000 sähköpostia
juonut kuutisensataa kupillista kahvia
istunut noin 800 tuntia palavereissa
ajanut autolla yli 20 000 kilometriä
saanut enemmän kuin 700 uutta työkaveria

olen venynyt, paukkunut ja riittänyt sellaiseenkin, mihin en olisi uskonut
olen vastannut kritiikkiin ystävällisyydellä, ja kihissyt kiukusta vasta kotimatkalla
olen törmännyt seinään ja kiertänyt sen ohi toiselta puolelta

olen ollut eri mieltä ja avannut suuni tiukassakin tilanteessa
olen ottanut oman paikkani ja tehnyt asioita omalla tavallani
olen osoittautunut luottamuksen arvoiseksi

olen oppinut hurjan määrän uutta ja palauttanut mieleeni vanhaa
olen saanut tehdä asioita, jotka tuovat minusta esiin parhaat puoleni
olen myös joutunut toimimaan viestinviejänä, jota todellakin ammutaan

olen kuullut salaisuuksia ja pitänyt ne omana tietonani
olen jakanut elämää ihmisten kanssa, joita en vuosi sitten ollut edes vielä tavannut
olen saanut osakseni hyväksyvän katseen, jonka tiedän olevan paljon enemmän arvoinen kuin monet ylistävät sanat

Voisinpa korjata sut

Istut siinä, vain parinkymmenen sentin päässä.
Mietin, ymmärrätköhän meidän haluavan auttaa sua,
ei tehdä sun oloa vieläkin pahemmaksi.
Käperryt hupparisi sisään
ja äänesi muuttuu koko ajan hennommaksi.
Lopulta en meinaa kuulla hentoa kuiskaustasi enää ollenkaan.

En tiedä mistä oot mennyt eniten rikki.
Kovista sanoista,
kylmistä katseista
vai hyväksynnän puutteesta?
Ilkeistä kommenteista,
hylätyksi tulemisesta
vai rakkauden kaipuusta?

Koko keskustelumme ajan ajattelen vain yhtä asiaa:
kuinka kovasti mun tekiskään mieli
halata sua oikein lujaa
ja vakuuttaa, että kyllä kaikki järjestyy.
Kertoa, että sä oot ihana,
sanoipa muut susta mitä tahansa.

23.4.kuva

Aikomuksia

Me kohdataan kolmesti viikossa,
silloinkin vain kolmen vartin ajan.
Joka kerta livahdat nopeasti takapulpettiin
ja pystytät eteesi muurin, jonka takana olet turvassa.
Välttelet katsekontaktia piiloutumalla hupparisi syvyyksiin,
ja koko olemuksesi viestii: “jätä mut rauhaan”.
Hartain toiveesi on, ettei kukaan huomaisi sua kahdenkymmenen
muun huomiota kaipaavan joukosta.

Ja silti: jokaisen kohtaamisemme jälkeen musta tuntuu siltä,
ettet mitään enemmän kaipaakaan kuin tulla huomatuksi.
Että joku kysyisi, kuuntelisi,
hymyilisi hyväksyvästi ja osoittaisi välittävänsä.
Että joku näkisi sut.
Vaikka niin kovasti sen yritätkin piilottaa,
milloin karkeaan kieleen,
milloin kapinointiin,
milloin välinpitämättömyyteen.

Sitä mukaa kun kaivaudut syvemmälle penkkiin ja muurisi taakse,
yritän kurottaa kohti kaikilla osaamillani keinoilla.
Samalla kun yritän kohdata lyhyesti jokaisen teistä kahdestakymmenestä,
toivon, että sanani ja katseeni tavoittaisivat edes hetkiseksi juuri sinut.

Ja aion jatkaa.
Aion jatkaa tyhmien vitsieni kertomista,
jotta näkisin taas joskus hymyn sun kasvoilla.
Aion kysyä ja kohdata, huomata ja huomioida.
Aion tehdä kaikkeni,
jotta joku päivä uskaltaisit tulla nähdyksi.
Jotta näkisit itsekin sen, mitä minä näen.

Sä osaat.
Sä pystyt.
Sä kelpaat.

Living the dream

Olin teini-ikäisenä kova unelmoimaan, ja myös ahkera kirjoittamaan unelmiani ylös päiväkirjan sivuille. Joidenkin unelmien tiesin jo silloin toteutuvan todennäköisemmin kuin toisten, mutta jokainen haave oli silti yhtä vakavissaan kirjoitettu.

Viime viikolla kuuntelin ystäväni tarinoita yhdestä toteutuneesta unelmasta ja tuo keskustelu toi mieleen omani. Muistellessani teini-ikäisen itseni lukuisia haaveita, tajusin:

elän nyt sitä elämää, josta 16-vuotiaana unelmoin.

Oli pysäyttävää huomata, kuinka moni unelma on jo toteutunut. Voisin luetella monia pienempiä ja isompia toteutuneita toiveita. Voi kunpa muistaisin edes hetkittäin sen, että tämä arkinen aherrus oli joskus haaveeni.

Toteutuneissa unelmissa on kuitenkin kaksi puolta. Toki olen äärettömän kiitollinen, että niin moni haave on nyt arkipäivää. Toisaalta se taas pysäyttää miettimään: mistä nyt oikein haaveilla kun niin moni asia on jo saavutettu (*). Tässäkö se nyt on? Vähän jo ehdin säikähtää.

Mutta sitten muistin. Ne unelmat, jotka vielä odottavat toteutumistaan. Ne, jotka välillä hautautuvat syvälle arkisen melun alle. Ne, jotka joskus kipeästikin muistuttavat toteutumattomuudestaan, mutta pysyvät silti mukana listoilla vuodesta toiseen. Ei hätää. En ole lakannut unelmoimasta.

Mitä unelmaa sinä elät juuri nyt?

(*) Kaikkea ei toki vielä ole saavutettu. Maratonia en ole vielä juossut enkä kirjaa kirjoittanut, mutta on ilmeisen mahdollista elää onnellista elämää siitä huolimatta.

Jos saa toivoa

Voi kunpa säilyttäisit tuon aidon ilon
ja uskaltaisit aina näyttää sen.

Voi kunpa et koskaan alkaisi peitellä sitä,
kun innostut jostain asiasta.

Voi kunpa uskaltaisit aina nauraa niille asioille,
jotka sun mielestä on oikeasti hauskoja.

Voi kunpa näkisit,
kuinka paljon osaat.
Voi kunpa sun tielle osuisi paljon niitä,
jotka nostaa eikä lyttää.

Voi kunpa kertoisit,
mikä sua tänään painaa.
Voi kunpa näkisin edes kerran hymyn sun kasvoilla.

Voi kunpa rohkenisit olla sellainen kuin olet,
vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä kaikki muut ovat.

Voi kunpa sitten päättötodistus kourassa
näkisit tulevaisuutesi yhä täynnä mahdollisuuksia.

Voi kunpa osaisin välittää susta ja sulle kaiken tämän.