Päivä ei ole vielä edes valjennut, kun suljen kotioven takanani. Tänään pääsen lähtemään aikaisin ja ihan rauhassa, kun muu perhe jää vielä nukkumaan. Saan auton kaivettua lumikerroksen alta, se käynnistyy hieman vastahakoisesti. Talvi koettelee sekä autoa, että minua.
Reilun puolen tunnin työmatkan aikana kovinkaan moni ajatus ei vielä päässäni pyöri. Usein havahdun vasta työpaikan pihassa, että täälläkös sitä taas ollaan, matkasta ei jäänyt mitään mieleen. Tänä talvena työmatkan varrella on sattunut jo useampi paha liikenneonnettomuus, se on ainakin hetkellisesti vaikuttanut omaan ajotapaani ja lisännyt varovaisuutta tien päällä.
Työpaikalla minua on vastassa täpötäysi sähköpostikansio ja vastakeitetty aamukahvi. Valitsen ensin jälkimmäisen, ja vasta aamupalan syötyäni käyn töiden kimppuun. Suurimman osan työpäivästä istun tietokoneen äärellä. Taukojumppa muistuu mieleen valitettavan harvoin, joten selkä on kovilla. Sähköpöytä on kyllä aikeissa hankkia, mutta tilauslupa pyörii tällä hetkellä jossain suurten rattaiden uumenissa, kuten moni muukin asia isossa yrityksessä.
Lounaalla valitsen salaatin, vaikka muutakin hyvää olisi tarjolla. Työpaikkalounas on yksi niistä asioista, joita jaksoin vielä pitkään kotoa lasten parista töihin palattuani ihmetellä. Ettäkö ihan rauhassa saan keskittyä puolen tunnin ajan vain omaan syömiseeni?! Eikä tarvitse tuputtaa ruokaa kenellekään, ei syöttää ketään, eikä siivota jälkiä. Luksusta!
Iltapäivällä on pari palaveria tehtaalla. Tämä on toinen juttu, jota edelleen joka kerta tehtaan poikki kävellessäni ihmettelen. Kuka olisi uskonut, millaiseen ympäristöön päädyn työskentelemään ja miten kauas mukavuusalueeltani joudunkaan! Tehtaan korviasärkevän kovat äänet ja voimakkaat hajut ovat kuitenkin jo tulleet tutuiksi, puikkelehdin trukkien välissä kuin ammattilainen.
Tehdaslueen pyöröporteissa käy aikamoinen vilske, kun samaan aikaan työpäivänsä lopettaa iso osa lähes 900 työntekijästä. Vaikka kuinka yritän lähteä töistä ajoissa, on muu perhe melkein joka ilta jo päivällispöydässä kun minä saavun kotiin. Päiväkodin portilla lapsia on vastassa lähes joka iltapäivä isi. Yhtenä poikkeuksellisena päivänä, kun siellä olinkin minä, kuulutti lapsi kovalla äänellä kavereilleen: ”Hei katsokaa, tuollainen se mun äiti on!”. Pieni pisto tuntui sydämessä.
Illalla lähdemme kävellen kirjastoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä raahaan hiki päässä pulkassa kahta lasta ja isoa kasaa kirjoja. Saanpahan ainakin liikuntaa koko päivän istumisen vastapainoksi. Posket punaisina palaamme kotiin iltapalalle, samalla jutellaan vielä päivän tapahtumista. Kuopus kertoo nähneensä televisiossa mainoksen, jossa kerrottiin, että hänen suosikkiohjelmansa palaa takaisin ruutuun maaliskuussa. Hän on siitä aika innoissaan. ”Enää pitäisi vaan tietää mikä on maaliskuu”, hän toteaa. Iltapalan jälkeen on vuorossa sama laulu, kuin kaikkina muinakin iltoina: ”Äiti, saadaanko nukkua viikonlopun kunniaksi teidän vieressä? Edes tämän kerran?? Jooko??” Muuten hyvä, mutta ihan vielä ei valitettavasti ole viikonloppu.
Lapset nukkumaan, astiat koneeseen, pyykit kuivumaan ja seuraavan päivän vaatteet jokaiselle valmiisiin kasoihin. Kun talo on lopulta hiljainen, varmistan vielä hämärässä lastenhuoneessa, että lapsilla on päällään peittoa juuri sopivasti. Ei liikaa, ettei tule hiki, eikä liian vähän, etteivät herää yöllä kylmissään. Sitten onkin aika jo suunnata itsekin peiton alle. Kello soi seuraavana aamuna taas aivan liian aikaisin, enkä todellakaan ole sitä tyyppiä, joka pärjää vain muutaman tunnin yöunilla.
//Anna
Tänään sekä kahtena tulevana perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin.
kaleidoskooppi.net 