Aamujeni ilot

Jo kolmantena perjantaina peräkkäin tarjoilemme teille täällä blogissa vinkkejä arjen piristämiseksi. Huomasin tätä listaa kootessani, että arkeni tämänhetkisistä helmistä melkein kaikki liittyvät jollain lailla aamuihin. Rakastan aamuja, mutta arkisin en yleensä jaksa herätä niin aikaisin, että aamut voisivat olla niin hitaita kuin haluaisin. Seuraavat seikat ovat tehneet aamuistani viime aikoina astetta helpompia ja välillä jopa nautittavia.

  • Aamupuuro

Papallani on ihana tapa keittää mummolle aamupuuro joka aamu. Kesällä olimme mökillä muutamaan otteeseen yhtä aikaa mummon ja papan kanssa, ja syksyn alettua päätimme ottaa aamupuuron osaksi myös meidän aamurutiineja. Paluuta ei ole! Olen aina ajatellut, että puuron keittäminen aamulla vie jotenkin paljon aikaa, mutta ei siinä nyt niin kauan mene. Puuro porisee hellalla aamutoimien ajan, eikä sitä tarvi juurikaan valmistaa. Aamupuuro marjojen kera yhdistettynä seuraavaan uuteen aamurutiiniini on tehnyt aamuista paljon lempeämpiä.

28.9.

  • Aamusivut

Tykkään kirjoittamisesta, se ei liene kenellekään yllätys. Koko kesän tuskailin sen kanssa, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en vain jotenkin saanut aikaiseksi tarttua kynään (kirjoitan melkein aina tekstien ensimmäiset versiot muistivihkoon). Mitä kauemmin olin kirjoittamatta, sen hankalammalta vihon avaaminen tuntui. Alkusyksystä sain tarpeekseni omasta ”olis kiva kirjoittaa enemmän”-jahkailustani ja päätin tehdä asialle jotain. Yksi konkreettinen tapa, jonka avulla yritän tehdä kirjoittamisesta mielekkäämpää ja helpompaa, on aamusivut. Ideana on kirjoittaa heti ensimmäisenä aamulla kolme sivua pelkkää tajunnanvirtaa. Minulle tämä konsepti on toiminut loistavasti: saan päällimmäiset ajatukset pois mielestä, eikä kynnys kirjoittamiselle nouse koskaan liian korkeaksi, kun kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Suosittelen!

  • Jukka Leppilampi & Marzi Nyman Trio: Tämä huone, tämä hetki

Tunnustan, että ihan niin idyllistä meillä ei sentään ole, että jokaisena arkiaamuna klo 5.45 kaiuttimista soisi vielä jokin mieltä ylentävä musiikki. Mutta viikonlopun hitaille aamupaloille kuuluu ehdottomasti musiikki. Tällä hetkellä Spotifyn soitetuin on Jukka Leppilammen ja Marzi Nyman Trion levy. Sopivan rauhallista vielä heräileville aivoille ja sielulle, puhuttelevat sanat ja uskomatonta musiikillista taituruutta.

// Suvi

Tämä teksti on tällä erää viimeinen Perjantain parhaat -sarjassamme. Ensi perjantaina jatketaan uusilla jutuilla, pysy kuulolla!

Lempisanoja

Mä tuun hakeen sut! ystäväni kirjoitti whatsappissa kysyttyään mua ensin mukaan iltarientoihin ja saatuaan multa myönteisen vastauksen. Hymyilin kännykkäni äärellä, sillä tietämättään ystäväni oli kirjoittanut mulle yhden lempilauseistani.

Istuimme erään toisen ystäväni kanssa kaupungin laidalla pitkällä brunssilla. Ehdotin josko lähtisimme kaupungille pyörimään. Siis jos sulla ei oo kiire, lisäsin tarjoillen sanoillani mahdollisuuden lähteä myös suoraan kotiin. Kuule, mulla ei oo kiire minnekään, hän vastasi. Maailman parasta, huokaisin mielessäni niin syvään että sydämeni sykekin taisi himpun hidastua.

Eräänä iltana soitin ovikelloa kolmannen ystävän oven takana. Olin tullut palauttamaan lainaamaani kirjaa enkä tiennyt olisiko oven sisäpuolella aikaa muuhun kuin pikaisiin tervehdyksiin pakkaushässäkän keskellä. Jäin kengät jalassa eteiseen juttelemaan perheen pienten kanssa kunnes kuulin seuraavat sanat: Voi, mä oon oottanut sua, toivottavasti sulla on aikaa! En olisi voinut kuulla kerrassaan mitään parempaa seisoessani siinä toisen kodin eteisessä kengät jalassani tietämättä pitäisikö lähteä vai voisiko jäädä.

Oletko koskaan miettinyt, mitkä lausahdukset saavat sydämesi hypähtämään ilosta helpoimmin? Mistä sanoista kuulet rakkauden kirkkaimpana? Entä tunnetko sinä elämäsi tärkeimpien eniten rakastamat sanat? Tiedätkö läheistesi suosikkilauseet?

Alan vähitellen tuntea omani, ja useat läheiseni ovat sanoissaan jo ihan ässiä. Minulla sen sijaan olisi kyllä syytä painaa mieleeni paremmin rakkaimpieni lempisanoja. Voisi sitten viljellä niitä (ja niihin liittyviä tekoja) vähän tiheämpään niinä ihan tavallisina arkisina päivinä. Sanoilla kun voi loihtia esiin valon myös harmaimpina syksyn päivinä.

blogi 102017.JPG

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

 

Hengittelyä

Aluksi on vähän kylmä, vedän takin vetoketjua ylemmäs ja hihoja käsien suojaksi. Olisinpa ottanut hanskat mukaan. Pieni metsäpolku erottuu hädin tuskin, viime talven metsänraivaajat tekivät perusteellista työtä ja tuttu maisema on tiessään. Väistelen kiviä ja kantoja kunnes pääsen pururadalle. Askeleet löytävät hyvän tahdin, hengitys höyryää kirpeässä ilmassa. Ympärillä metsää, sitten taloja, pieni puro ja lopulta järvi.

Tällä kertaa en ottanut ketään mukaani, vaikka tulijoita kyllä riittäisi. Halusin tämän hetken ihan itselleni, keskityn hengittämään ja kuuntelen askelten ääniä hiekalla. Juuri nyt minua ei tarvitse kukaan, enkä minä tarvitse mitään.

Puolivälissä matkaa lähetän viestin kotiin: ”laittakaa sauna päälle”. Nyt ei ole enää vilu, hengitys on muuttunut tiheämmäksi, syke nousee ja veri kiertää. Päivän kiire unohtuu, huulille hiipii väkisinkin hymy. Vielä viimeinen ylämäki ja kotipiha alkaa jo häämöttää. Jään hetkeksi kuulostelemaan syksyisen illan ääniä ennen kuin avaan kotioven, jonka takana on menossa sirkus, tai eläinsairaalan vastaanotto, moporalli tai heppakisat.

Hengitän syvään ja tiedän, että kaikki on hyvin.

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Sanovat

Sanovat, että liian kiireinen.
Sanovat, että pitää levätä.
Eivät tiedä, että kalenterin varattu ilta
on pyhitetty minulle ja lempisarjalleni.

Kysyvät, miten ehdin.
Kysyvät, miten jaksan.
Eivät tiedä, että heräsin puoliltapäivin,
ja sitten katsoin elokuvan.

Huolehtivat, että kuormitun.
Huolehtivat, että murrun.
Eivät tiedä, että raskaampaa olisi
jättää nämä aivot tyhjäkäynnille.

Sanovat, että helppoahan lapsettoman.
Sanovat, että voi kun tietäisit.
Eivät tiedä, että voimia vie sekin
kun suree kaikkea sitä, mitä ei ole.

Muistuttavat, että elämässä on muutakin.
Muistuttavat, että pitäisi sitä ja tätä.
Eivät ymmärrä, että arjessa on paljon
mitä eivät koskaan saa tietää.

Varmaan sullakin?

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Aineksia kiisselin keittelyyn

Ennen olin aina menossa, nykyisin keittelen kiisseliä (*).

Vielä muutama vuosi sitten täytin iltani vapaaehtoisesti kaikenlaisilla mieluisilla menoilla, ja useimmiten kalenteri tuntui hengästyttävän täydeltä. Jotain kuitenkin tapahtui, en tiedä mitä tai milloin, mutta nykyään tarvitsen sosiaalisten kohtaamisten vastapainoksi ainakin pari kotona vietettyä, ohjelmatonta iltaa viikossa. Rakastan kyllä edelleenkin nähdä ihmisiä, mutta kaipaan säännöllisesti myös yksinoloa.

Eräs ystäväni on lanseerannut loistavan selityksen meille yksinolosta latautuville: kiisselin keittäminen. Koska kiisselin keittelystä on tullut tärkeä osa jokapäiväistä arkeani, haluan avata kyseistä konseptia teillekin.

Tuntuuko joskus siltä, kun saat kutsun kahville/kylään/leffaan/lenkille, että olisit oikeastaan mieluummin kotona, mutta et kehtaa sanoa sitä? Ei ole tiedossa mitään varsinaista menoa tai tekemistä eikä kyse ole edes siitä ettet jaksa, mutta haluaisit vaan viettää illan kotona etkä tiedä miten sanoisit sen kysyjälle. ”Haluaisin vain loikoilla yksin kotona” ei ole sosiaalisesti kovin hyväksyttävä vastaus kyläilykutsuun.

Jos et tiedä miten kieltäytyä sosiaalisen elämän riennoista niinä hetkinä, kun oikeasti mieluummin kaivautuisit peiton alle sohvannurkkaan, voit tästedes vastata kyselijöille keitteleväsi kiisseliä. Kiisselin keittohan on ymmärtääkseni sellaista puuhaa, että täytyy olla kotona koko ajan. Voit siis huoletta käyttää kiisselin keittelyä synonyymina sille, että haluat vaan jäädä kotiin. Koska joskus on oikeasti pakko olla kotona.

Ensi alkuun kiisselin keittely voi tuntua vähän kummalliselta, etenkin jos edellisestä keittelykerrasta on aikaa. Täytyyhän siinä kuitenkin pysähtyä yhden asian ääreen. Tämän kirjoituksen lopuksi annan muutaman ilmaisen vinkin kokemattomille kiisselinkeittelijöille. Kun minä keittelen kiisseliä, se tarkoittaa että…

… luen kirjaa. Tämän vuoden suosikkeja tai eniten mietityttäneitä ovat:

  • M.L. Stedman: Valo valtameren yllä
  • Cheryl Strayed: Villi vaellus
  • Eve Hietamies: Hammaskeiju
  • Ina Westman: Syliin
  • Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
  • Mari Marttinen: Yhden lapsen kansa
  • Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
  • Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
  • Liane Moriarty: Nainen joka unohti

… kuuntelen musiikkia (tällä soittolistalla pääsee kiisselinkeittotunnelmaan ennen kuin ehtii kissaa sanoa).

… katson jotain hyvää sarjaa. Hyvä on melko laaja käsite, ruudulla voi pyöriä mm. joku näistä:

  • Downton Abbey
  • Junior MasterChef
  • Vain Elämää
  • Hakekaa kätilö
  • Vallan linnake
  • Syke

… juon teetä. Suosikin asemasta kilpailevat tällä hetkellä Pukka ja Clipper.

… kirjoitan listoja tai päiväkirjaa (joka sekin on kyllä lähestulkoon aina pelkkää listaa). Lähiseudun kauneimmat vihkot löydät Harjun Paperista.

Usein tietysti teen näistä useampia yhtä aikaa. Näillä aineksilla syntyy yleensä onnistunut kiisseli-ilta! Kokeile vaikka.

* Postaus ei liity mitenkään ruokalajiin nimeltä kiisseli.

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Hyväkö huomen

Sitähän voisi joskus kirjoitella jotain omasta täydellisestä arjestaan. Kuten vaikka siitä, miten aamulla herää ja lähtee liikenteeseen silmät sikkuralla. Paitsi että lähtee on aivan liian dynaaminen sana tähän yhteyteen. Sitä paremminkin vääntäytyy, pudottautuu ja raahustaa. Silmät sikkurallakin kuulostaa jotenkin sievältä ja söpöltä, vähän niin kuin unihiekka, jonka pikkuinen tonttumainen hahmo töppösjaloin sipsutti ripsauttamaan silmiin iltasella. Hah. Täällä päin seikkailevat varmaan seudun laiskimmat nukkumatit, jotka vasta aamuyöstä käyvät rojauttamassa silmäkuoppiin kärryllisen sepeliä. Niinpä sitä sitten kellon kolmannen varahälytyksen kiekuessa nousee pakotettuna peiton alta melkoisena mörkönä ja ottaa ensimmäiset askeleet seinänvieriä hiippaillen, jottei päädy säikyttelemään muita hereillä olevia.

Toisinaan tulee miettineeksi, josko pitäisi aamupesut tehdä sittenkin kahvilla, mutta useimmiten päätyy kuitenkin perinteiseen vesimenetelmään. Suihkun onnelliseen lämpöön on helppo unohtua. Usein sitä valuttaakin siinä unisepelien seassa viemäriin myös aamun aikataulut. Riittävän runsas vesi onneksi herättää lempeämmin kuin aamun aiemmat herätysvälineet – kännykässä kiekuva kukko ja sängyn vierelle toistuvasti palaava kämppis – joiden kummankin äänensävy kiristyy jokaisen torkutuskierroksen jälkeen.

Suihkun jälkeen sitä sitten hortoilee pyyhkeen sisällä palellen ja silmät edelleen hiukan harittaen etsimään vaatteita kaapista, jonka sisällöstä valtaosa on valunut lattialle, ja josta muutenkin on vaikea löytää etsimäänsä suppean väriskaalan vuoksi. Kun sitten yrityksen ja erehdyksen kautta viimein kuudes tai kahdeksas pinosta taikka keosta poimittu musta trikootuote osoittautuu etsityksi paidaksi, alkaa olla melko lailla sama, mitä laittaa jalkaansa. Paitsi että siinä vaiheessa aamua mitkään farkut eivät näytä hyvältä, verkkareissa ei juuri sinä päivänä voi lähteä ja siistit housut nyt vaan ovat täysin pois suljettu vaihtoehto kevyessä koomatilassa. Enkä nyt edes lähde tarkemmin kuvailemaan sitä algoritmia, jolla ylä- ja alaosien yhteensopivuus määrittyy – tai sitä, miksi mikään niistä viidestä tai seitsemästä ensimmäisestä näennäisesti samanoloisesta trikootuotteesta ei ole tänään vaihtoehto. Kaikelle on syynsä.

Joskus sitä vaan jää istumaan sängyn reunalle ja aikansa siinä paleltuaan päätyy kaivamaan kasasta tässä vaiheessa jo puolimatkaan sen syövereihin piiloutuneet edellisen päivän vaatteet. Päälle ja menoksi. Paitsi että menoksi tarkoittaa tässä siis lähinnä laahaavia askelia portaisiin. Polvi nousee juuri sen verran, että varpaat tavoittavat seuraavan askelman, eivätkä aivotkaan vielä täysin rekisteröi, ollaanko tässä nyt menossa ylös- vai alaspäin. Kun sitten viimein pääset peilin ääreen ja alat siistiä naamaasi, huomaat että siinä eilisessä paidassa onkin tahra, johon pikakeinot eivät tepsi.

Da capo. Kerrataan edellinen osuus.

Joskus sitä ihmettelee itsekin, miten sitä kuitenkin yleensä on vähintäänkin melkein ajoissa kaikkialla. Tai että sitä edes yrittää lähteä mihinkään.

Taistelu tyranniaa vastaan pysyköön puheissa. Maailma ja olemisen erinomaisuus eivät ole aamuvirkkujen yksinomaisuutta.

Uskalla, kokeile, opettele

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.