Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Astrid ja Veronika asuttavat vierekkäisiä talojaan omien muistojensa, surujensa ja salaisuuksiensa kanssa. Kumpikaan heistä ei tiedä tarvitsevansa saati kaipaavansa ystävää.

Astrid on melkein kahdeksankymppinen, kärsimysten kovettama nainen.

Jollei lohtua ole saatavissa, ei kyynelillä ole virkaa.

Veronika on surujen uuvuttama kolmekymppinen.

Samassa hänet valtasi niin hillitön menetyksen tuska, että kaikki äänet hiljenivät kuulumattomiin.

Nuo kaksi yksinäistä naista lipuvat toistensa elämään kuin vahingossa. Heidän ensimmäinen kohtaamisensa syntyy pienestä sydämen liikahduksesta, letuista ja metsämansikkahillosta. Kohtaaminen kasvaa pyyteettömäksi ystävyydeksi, jossa sanojen puuttuessa jätetään kuistin ovi auki kynnyksellä seisovalle, hipaistaan vuosikymmenien kyyneleet toisen poskilta, silitetään ystävä uneen kun menneisyyden paino vyöryy liian raskaana yli. Naisten ystävyys on täynnä hiljaista ymmärrystä ja suurta luottamusta.

Tämän kaikkien aikojen lempikirjani kieli on kaunista, elävää ja taiten kirjoitettua. Voit nähdä metsäaukeat, timoteihin pujotetut mansikat ja hauraat posliiniastiat. Virkkeet ovat täysiä – kuitenkin vain tarpeellisista sanoista koottuja. Vaikka lukisi kirjan rivejä viidettä kertaa (niin kuin minä juuri tein), hämmästyisi vieläkin mitä kaikkea muutamalla sanalla voikaan ilmaista.

Aivan alusta loppuun saakka Olsson luottaa kirjoittamaansa tarinaan ja tarinassaan välittämisen voimaan. Vaikka aiheet ovat vaikeita ja surullisia, tarinaa kannattelevat toivo ja lohtu.

Vaikka hänen silmänsä olivat kuivat, niistä heijastui sellaista tuskaa, että Veronikan oli pakko kääntää katseensa pois. Hän nousi, kiersi pöydän ympäri ja veti Astridin lempeästi pystyyn. Hän halasi vanhaa naista ja piteli tätä lujasti sylissään.

Silloin myös kyynelillä on virkaa.

lempeät laulut pysty blogi

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

IMG_2188

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.

Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Tarina alkaa ihan tavallisena arkiaamuna, yhdestä pienestä lauseesta. ”Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen”, toteaa naisen aviomies kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Lause jää leijumaan raskaana, heittäen epäilyksen varjon kaiken siihen asti koetun ylle. Elämä sellaisena kuin se on ollut muuttuu lopullisesti, kartat hukkuvat, suunta katoaa.

Autofiktiivisessä teoksessaan Selja Ahava kuvaa kipeän kauniisti shokkiaan ja suruaan miehensä muuttuessa pala palalta joksikin toiseksi, vieraaksi. Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta, joka uskoi kuolemaansa asti löytäneensä Intian. Nainen oli uskonut löytäneensä elämänsä miehen. Molemmat olivat kokonaisen mantereen verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen ruumiinosat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Nainen pelkää tulleensa petetyksi alusta asti. Onko kaikki ollut valhetta, onko rakkautta koskaan ollutkaan? Yhteiset muistot muuttuvat epäluotettaviksi ja yhteinen menneisyys tuntuu katoavan. Nainen ei haluaisi menettää miestään, vaan kirjoittaa hänet muistiin tarkasti, kuin todistaakseen, että mies oli olemassa. Nainen piirtää menetyksensä kartan, aivan kuten Kolumbus piirsi karttaa purjehduksestaan. Samalla koko ajan miettien, miten saatoin olla näin väärässä, enkö todella koskaan epäillyt mitään?

Haastattelussa Ahava itse toteaa näin: ”Kolumbus purjehti neljä kertaa yli valtameren eikä silti koskaan ymmärtänyt, ettei ollut saapunut Intiaan. Minua kosketti hänen epätoivoinen vimmansa olla oikeassa. Mielessäni samaistuivat nämä huudot: Kolumbus huutamassa ”Siellä oli Intia!” ja minä itse: ”Minulla oli mies!”

Ahavan teksti on paljasta, runollista ja kauniin yksinkertaista. Kirjan sivuilla ei ole yhtään turhaa sanaa. Kaikki olennainen, hätä ja tuska, kaipuu ja pettymys, on läsnä käsin kosketeltavana. Kirja tekisi mieli ahmaista yhdeltä istumalta loppuun, mutta välillä on ihan pakko pysähtyä punnitsemaan sanojen painoa.

-Minä haluan hautajaiset.

-Ei tunnu kuolleelta, sanoo mieheni ja kävelee pois.

 

 

 

Perjantain teemapostausten sarja saa jatkoa, nyt pääsette kurkistamaan meidän #lempijuttuja. Luvassa on ainakin kirjoja, joita et malta laskea käsistäsi, reseptejä, jotka saavat veden kielelle sekä löytöjä, joista emme luovu.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Luukku 21: Lukuvinkkejä lomalle

Tänä vuonna olen lukenut enemmän kuin muutamana menneenä vuonna yhteensä. Yhtäkkiä olen taas muistanut, kuinka paljon lukemisesta pidänkään. Ja viimein minä, joka lapsena ja nuorena olin oikea lukutoukka, myönnän reilusti harrastavani lukemista ja kirjapiireilyä.

Haluaisitko sinäkin  tarttua tarinaan ja antaa sen viedä? Kirjoitin listaksi muutaman helposti lähestyttävän kirjan – toivottavasti niistä löytyy joku sinulle sopiva.

  • Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (Voi kun tykkäsin tästä, upeasti rakennettu tarina.)
  • Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (Yksi harvoja Finlandian voittaneita, jonka mäkin oon lukenut. Kannatti!)
  • Rainbow Rowell: Eleanor & Park (Kirjastossa tämä on nuorten osastolla, mutta se ei haittaa mitään: niin hyvin ja kuvaavasti kirjoitettu tarina kahdesta teinistä ja heidän kohtaamisestaan.)
  • Linda Olsson: Sisar talossani (Mun lempikirjailija[n uusin] ei petä.)
  • Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut (Tämän vuoden ihan ensimmäinen lukemani kirja on pullollaan herkkuja, mutta olo jää silti kevyeksi. Sopii erityisen hyvin luettavaksi yhdellä kulauksella heti päiväkahvin jälkeen.)
  • Liane Moriarty: Hyvä aviomies (Koukuttava, melko viihteellinen tarina. Tämän kirjailin lempparinani pysyy kuitenkin Nainen joka unohti.)
  • Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta (Jos haluat luettavaksi hyvin kirjoitetun, kepeähkön ja useampana iltana jatkuvan tarttuvan tarinan, tämä voi olla sinun.)
  • Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (Yksi vuoden vaikuttavimmista lukemistani kirjoista. Tarina alkaa 1700-luvun Ghanasta ja orjakaupasta, päättyy seitsemän sukupolvea myöhemmin kahdella mantereella. Herättää ajatuksia, särkee sydäntä, synnyttää kiitollisuutta.)
  • Rupi Kaur: milk & honey (Ulkoasultaan kaunis, sisällöltään koskettava englanninkielinen runokirja, jossa kerta toisensa jälkeen tavoitetaan vähillä sanoilla aika paljon.)

Ja jos et vielä ole ehtinyt lukea Suvin aiemmin vinkkaamia kirjoja, niin ne löytyvät edelleen Kiisselinkeitto-postauksesta!

PS. Täälläkin päässä otetaan ilolla vastaan kirjasuosituksia!

Joulukalenterin luukuista avautuu ideoita ja inspiraatiota joulun odotukseen. Kaikki joulukalenterin postaukset löydät tunnisteella #meidänjoulu. 

Luukku 21: Lukuvinkkejä lomalle

Aineksia kiisselin keittelyyn

Ennen olin aina menossa, nykyisin keittelen kiisseliä (*).

Vielä muutama vuosi sitten täytin iltani vapaaehtoisesti kaikenlaisilla mieluisilla menoilla, ja useimmiten kalenteri tuntui hengästyttävän täydeltä. Jotain kuitenkin tapahtui, en tiedä mitä tai milloin, mutta nykyään tarvitsen sosiaalisten kohtaamisten vastapainoksi ainakin pari kotona vietettyä, ohjelmatonta iltaa viikossa. Rakastan kyllä edelleenkin nähdä ihmisiä, mutta kaipaan säännöllisesti myös yksinoloa.

Eräs ystäväni on lanseerannut loistavan selityksen meille yksinolosta latautuville: kiisselin keittäminen. Koska kiisselin keittelystä on tullut tärkeä osa jokapäiväistä arkeani, haluan avata kyseistä konseptia teillekin.

Tuntuuko joskus siltä, kun saat kutsun kahville/kylään/leffaan/lenkille, että olisit oikeastaan mieluummin kotona, mutta et kehtaa sanoa sitä? Ei ole tiedossa mitään varsinaista menoa tai tekemistä eikä kyse ole edes siitä ettet jaksa, mutta haluaisit vaan viettää illan kotona etkä tiedä miten sanoisit sen kysyjälle. ”Haluaisin vain loikoilla yksin kotona” ei ole sosiaalisesti kovin hyväksyttävä vastaus kyläilykutsuun.

Jos et tiedä miten kieltäytyä sosiaalisen elämän riennoista niinä hetkinä, kun oikeasti mieluummin kaivautuisit peiton alle sohvannurkkaan, voit tästedes vastata kyselijöille keitteleväsi kiisseliä. Kiisselin keittohan on ymmärtääkseni sellaista puuhaa, että täytyy olla kotona koko ajan. Voit siis huoletta käyttää kiisselin keittelyä synonyymina sille, että haluat vaan jäädä kotiin. Koska joskus on oikeasti pakko olla kotona.

Ensi alkuun kiisselin keittely voi tuntua vähän kummalliselta, etenkin jos edellisestä keittelykerrasta on aikaa. Täytyyhän siinä kuitenkin pysähtyä yhden asian ääreen. Tämän kirjoituksen lopuksi annan muutaman ilmaisen vinkin kokemattomille kiisselinkeittelijöille. Kun minä keittelen kiisseliä, se tarkoittaa että…

… luen kirjaa. Tämän vuoden suosikkeja tai eniten mietityttäneitä ovat:

  • M.L. Stedman: Valo valtameren yllä
  • Cheryl Strayed: Villi vaellus
  • Eve Hietamies: Hammaskeiju
  • Ina Westman: Syliin
  • Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
  • Mari Marttinen: Yhden lapsen kansa
  • Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
  • Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
  • Liane Moriarty: Nainen joka unohti

… kuuntelen musiikkia (tällä soittolistalla pääsee kiisselinkeittotunnelmaan ennen kuin ehtii kissaa sanoa).

… katson jotain hyvää sarjaa. Hyvä on melko laaja käsite, ruudulla voi pyöriä mm. joku näistä:

  • Downton Abbey
  • Junior MasterChef
  • Vain Elämää
  • Hakekaa kätilö
  • Vallan linnake
  • Syke

… juon teetä. Suosikin asemasta kilpailevat tällä hetkellä Pukka ja Clipper.

… kirjoitan listoja tai päiväkirjaa (joka sekin on kyllä lähestulkoon aina pelkkää listaa). Lähiseudun kauneimmat vihkot löydät Harjun Paperista.

Usein tietysti teen näistä useampia yhtä aikaa. Näillä aineksilla syntyy yleensä onnistunut kiisseli-ilta! Kokeile vaikka.

* Postaus ei liity mitenkään ruokalajiin nimeltä kiisseli.

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Aineksia kiisselin keittelyyn