Ole läsnä

Vanhempainillassa pohdittiin, miten näkisi lapsen pään sisälle. ”Aina kun kysyn pojaltani, miten koulupäivä meni, saan vastaukseksi: ihan hyvin”, tuskaili yksi isä. ”Kun yritän kysellä tarkemmin, lapsi ei tunnu joko muistavan mitään, tai ei halua jutella sen enempää. Mistä tiedän miten hänellä menee, kun hän ei puhu mitään?”

Minäkin olen kysynyt monta kertaa miten päivä meni, ja vastaus on aina sama, välinpitämätön ”Ihan hyvin”. Illalla nukkumaan mennessä sanotkin yhtäkkiä: ”Äiti, mä olin välitunnilla ihan yksin.” Hämmästyn, ethän ole sanonut mitään aiemmin. ”No en mä muistanut.”

läsnäolo

Kun on jo hämärää ja hiljaista, olen vierelläsi rauhassa ja tasaamme yhdessä hengitystä pitkän päivän jälkeen. Kurkotat kohti silloin, kun olet varma siitä, että olen lähellä.

Ensin tulee läsnäolo, sitten vasta sanat.

//Anna

Kainalossa

Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormesi päillä pehmeää kylkeäni.

Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.

perjantai 170120

Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.

Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.

Sinun jo noustessa uusiiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.

// Heini

Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Maailmankaikkeni

Olohuoneessa on menossa samaan aikaan villi autoleikki, vauhdikas tanssipeli ja sisarusten välinen nahistelu. Lueskelen kirjaa omiin ajatuksiini uppoutuneena, kun pehmeät kädet kiepsahtavat kaulani ympärille, ja pieni nenä ihan kiinni poskeani vasten hän kuiskaa: ”Äiti, sä oot mun maailmankaikkeni.

10.1.blogiin

Tätä toistelen, kun kiire on viedä mennessään ja huolet painavat alleen. Tämän painan sydämeeni sen päivän varalle, kun tuntuu, etten riitä, osaa tai pysty. Tämän muistan, vaikka olisin kaiken muun unohtanut. Voi rakas, niin sinäkin minun!

//Anna

Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.

Tupsahtakaamme toistemme tykö!

Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.

”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”

Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.

”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”

20200501

Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.

Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.

Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.

Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.

// Heini

19. luukku: Matkalla jouluun

Auto taittaa maantietä tasaiseen tahtiin. Sisällä on jo lämmin, mutta huurteisessa ikkunalasissa näkyvät yhä alkumatkasta piirtämäni sydämet. Vastaan ajaa autoja harvakseltaan, kenties hekin matkalla joulunviettoon niin kuin mekin. Lumisade on voimistunut matkan aikana ja taivaalta leijuvat lumihiutaleet kieppuvat kiihtyvään tahtiin kohti auton valoja. Hiutaleiden tanssi valokeilassa lumoaa lempeydellään.

Olemme kuunnelleet koko matkan samaa kasettia, välillä alkuun kääntäen. Tuota samaa kasettia kuuntelemme joka joulu ajaessamme mummolaan joulunviettoon, tietysti myös tänä vuonna. Osaamme jo ulkoa jokaisen sanan, alkusoiton ja triangelin kilahduksen. Tasaisin väliajoin joku meistä kolmesta takapenkkiläisestä huutaa: isommalle! Joko ollaan perillä? Kuinka pitkä matka vielä?

18.12

Tällä kertaa tunnelma takapenkillä on kuitenkin tiivistynyt muustakin kuin vähästä tilasta: jännityksestä, odotuksesta ja siitä kutkuttavasta tunteesta, että aattoon on enää yksi yö. Olemme matkalla mummolaan joulunviettoon. Tuntuu ihmeelliseltä, että joku on tehnyt laulun juuri tästä hetkestä, juuri tästä joulusta, juuri meille. Renkaiden tasainen hurina maantiellä säestää kasettisoittimesta kuuluvaa melodiaa.

Huomenna on joulu, huomenna on jouluaatto. Kääriydyn noiden sanojen lupaukseen ja uppoan levolliseen uneen poski huurteista ikkunaa vasten.

// Suvi

9. luukku: Meidän joulu

Kun menimme naimisiin, jaoimme mieheni kanssa kuin itsestäänselvästi joulut tasan. Joulua on vietetty joka toinen vuosi minun vanhempieni ja sisareni perheen kanssa, ja joka toinen vuosi mieheni lapsuudenkodissa. Vuorotellen olemme siis molemmat olleet aivan kuin vieraina toistemme joulussa. Perheidemme jouluperinteissä on eroja, mutta emme kumpikaan ole niin fanaattisia joulunviettäjiä, että tällä olisi ollut suurtakaan merkitystä. En muista, että olisin hänen kotonaan itkenyt jouluikävää tai kaivannut omieni pariin. Kuitenkin, mitä pidempään olemme olleet yhdessä, sitä useammin on mieleen tullut ajatus meidän yhteisestä joulusta. Millainen se olisi? Mitä perinteitä toisimme siihen omien perheidemme joulunvietosta, ja mitä jättäisimme ehdottomasti pois? Olisiko jo aika joulun olla meidän yhteinen?

joulukylä1

Aikaisempina vuosina lähdimme joulunviettoon jo hyvissä ajoin, ja viivyimme reissulla pitkään. Pikkuhiljaa olemme kuitenkin venyttäneet lähtöä aattoon saakka, ja nauttineet aattoaamun rauhasta ihan vain oman perheen kesken. Vaikka joulua on aivan ihana viettää suvun keskellä, huomaan, että samalla kaipaan tosi paljon pyhäpäivien suomaa rauhaa ja lepoa. Jouluna en jaksaisi edustaa, en kyläillä enkä harrastaa small talkia. Kaikkein mieluiten viettäisin päivät pyjamassa sohvalla uusi kirja kainalossa, lahjaksi saadun lautapelin kimpussa, tai lasten kanssa pulkkamäessä. Mielikuvissani kynttilät lepattavat hiljaa, joulumusiikki soi taustalla, pöydässä on vain perheemme lempijouluherkkuja, eikä kotoa tarvitse lähteä minnekään. Siihen unelmieni jouluun kutsuisin mielelläni lähimpäni mukaan, avaisin kotini oven, laittaisin pöydän koreaksi ja levittäisin yövieraille patjat lattialle. Ovesta astuvilta rakkailta riisuisin hartioilta kiireen ja velvollisuudet, antaisin jalkaan pehmoiset tossut, käteen glögimukin ja kehottaisin ottamaan rennosti.

joulukylä2

Yhden parhaista jouluista ikinä vietimme vuokramökissä Lapissa. Siellä ei ollut paineita joulun sujumisesta tietyn kaavan mukaan, kun puitteet olivat joka tapauksessa tavallisesta poikkeavat. Oli aikaa harrastaa, rentoutua, jutella ja leikkiä. Eikä lahjavuorikaan paisunut mahdottomaksi, kun kaikki paketit piti ensin autolla raahata perille, ja vielä sieltä takaisinkin. Jotain tuon joulun kiireettömyydestä ja mukavasta tunnelmasta toivoisin voivani siirtää jokaiseen jouluuni.

Tulevana jouluna pakkaamme taas kimpsut ja kampsut autoon, ja suuntaamme hyvillä mielin mummolaan. Ja voi hyvin olla, että tämä sama perinne tulee jatkumaan vielä pitkään. Onhan lasten riemu serkusten kokoontuessa myös tärkeä osa unelmieni joulua. Mutta entäpä jos ensi vuonna tapaisimmekin meillä?

//Anna

Lunastamattomia lupauksia

Hei, sitku muutat tänne niin sit kyllä alat käymään mun kanssa jumpassa!

No mut sitku nämä mun opinnot on valmiit niin lähetään yhdessä viikonlopuksi kylpylään!

Sitku me muutetaan isompaan asuntoon niin kutsun kyllä teidät kaikki meidän luo!

***

Lupauksia on helppo heitellä. Ehkä ne tuntuvat kivalta tavalta piristää toista tai viritellä yhteisiä unelmia. Kenties hetken huumassa itsekin uskoo sanomansa toteutuvan – jopa aivan itsestään ilman vaivaa, aikaa tai rahaa. Tai ehkä toisinaan lupauksilla tietoisestikin koitetaan kääntää kaverin katse pois nykyhetkestä, jossa ei jollakin syyllä järjestä aikaa toiselle.

Mutta entä sitten, kun sitku-aika onkin käsillä? Kun ystävä on muuttanut samalle paikkakunnalle, opinnot ovat valmiit tai koti on isompi – kuinka moni silloin muistaa aiemmin lausumansa lupaukset? Muistammeko kutsua ystävän jumppaan, kylpylään tai kylään? Lunastammeko lupaamamme?

Läheskään aina emme. Ehkä välillä jopa tietoisesti emme toimi aiempien puheidemme mukaisesti. Liikaa vaivaa, liikaa aikaa, liikaa rahaa, ajattelemme. Miltä silloin tuntuu toisesta, joka hänkin muistaa puheesi, lupauksesi ja sitku-unelmanne?

sitku

Päällimäinen tunne on usein pettymys: Miksi suunnittelit jotain, mutta teit toista? Emmekö olleetkaan ystäviä, jotka pitävät lupauksensa? Enkö ollutkaan sinulle niin tärkeä, että olisit järjestänyt aikaa meille? Enkö olekaan sopiva kaveri jumppaan, kylpylään tai kylään? Enkö minä kelpaakaan?

Pettymys puhaltaa ilmaa ihmissuhteen väleihin ja kylvää sydämeen epäluottamuksen siemeniä. Miksi uskoa seuraavankaan kerran, kun toinen heittää jotain kyläilystä joululomalla? Mitä useampia pettymyksiä ihmissuhteessa on, sitä innottomampi reaktio on uuteen ilmoille heitettyyn suunnitelmaan tai lupaukseen. Eihän kannata tarrautua sellaiseen, jonka toteutumisen todennäköisyys on lähellä nollaa.

Lunastamattomien lupausten ja pitämättömien puheiden sijaan kannattaisi enemmän toimia. Pyytää kylään niitä, jotka kyläilyetäisyyden päässä asuvat. Kysyä kaveriksi kylpylään niitä, jotka siitä nauttisivat. Hakea jumppaan niitä, jotka eivät yksin vielä uskalla tai saa aikaiseksi mennä. Älä lupaile, vaan toimi. Älä puhu, vaan palvele.

Ja jos päätätkin lausua lupauksen, niin paina se visusti mieleesi ja lunasta sanomasi, kun aika on.

// Heini