Saat anteeksi

Anteeksi pyytäminen on ihan hirveän vaikeaa.
Ärsyttävääkin usein.
Tuon yhden pienen sanan ääneen lausuminen
vaatii uskallusta ja halua kurottaa kohti.
Rohkeutta tunnustaa tehneensä väärin, sanoneensa rumasti,
käyttäytyneensä ajattelemattomasti.

Tuon pienen sanan lausuessaan anteeksi pyytäjä
tekee itsestään täysin paljaan.
Kaikki virheet levitettyinä toisen eteen,
vain odottaen noita kahta vapauttavaa sanaa.
Yhtäkkiä valta on anteeksi antajalla.

edf

”Saat anteeksi.”

Vain kaksi sanaa,
mutta kuinka suuri voima noissa sanoissa piileekään!
Vain kaksi sanaa,
mutta niihin kätkettynä niin paljon enemmän.
”En pidä kirjaa virheistäsi,
rakastan sinua loukkaavista sanoistasi huolimatta,
päätän antaa anteeksi ja unohtaa.”

Kunpa en ikinä vastaisi anteeksipyyntöön ”ei se mitään”.
Osaisinpa olla enää koskaan viivyttämättä anteeksiantoani.
Olisinpa aina valmis antamaan
ja pyytämään anteeksi niin usein kuin on tarpeen.

// Suvi

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka postilaatikko täyttyy lelukuvastoista, joista lapset ympyröivät kynä sauhuten suosikkejaan. Lahjatoiveiden lista kasvaa päivä päivältä. Samaan tahtiin kasvaa sinun unettomien öidesi määrä, kun lasket miten saada vähä riittämään kaikkeen. Pohdit, huomaisivatko lapset, jos lahjat olisi ostettu kirpputorilta. Eniten pelkäät kysyvää katsetta lastesi silmissä: miksi nuo saivat, mutta minä en? Haluaisin koskettaa olkapäätäsi ja sanoa, että sinä itse olet paras lahja lapsillesi.

Mietin sinua, jota tuleva joulu ahdistaa. Perhejuhla korostaa taas kerran tuskallisella tavalla sitä, mitä sinulla ei ole, ja mistä kaikkein eniten haaveilet. Kuvittelet pienet kädet kaulallasi, ilosta tuikkivat silmät jouluaattona. Nielet palaa kurkussasi alemmas, ettei kukaan vaan huomaisi, ettet tänäkään vuonna ole päässyt yli. Etkä ehkä vielä ensi joulunakaan pääse. Haluaisin ottaa kädestäsi kiinni ja sanoa, että tunnen tuskasi ja kannan kaipausta kanssasi.

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka sydän on särkynyt. Lupaukset eivät toteutuneetkaan, saapuvaksi odotettu ei tullutkaan. Elämä ei ottanut toivomaasi käännettä, mutka tiellä vei ihan eri suuntaan kuin olit ajatellut. Kosketusta kaipaava kätesi tavoittaa vain tyhjää. Haluaisin istahtaa viereesi, silittää syrjään ikävän ja puhua pois pettymyksen. Muistuttaa, että vielä löytyy sydän, joka kääntyy sinun puoleesi, käsi, joka löytää kätesi.

Mietin sinua, joka istut lapsesi sairaalavuoteen äärellä. Tarkkailet jokaista henkäystä, tulkitset nukkuvan ilmeitä peläten kipua ja toivoen parempaa huomista. Jokaisella oven avauksella sydän hypähtää kurkkuusi, kun jännität mitä uutisia lääkärit tällä kertaa tuovat mukanaan. Illalla nukkumaan mennessäsi annat kyyneleiden tulla, niiden, jotka visusti lapseltasi peität. Haluaisin halata sinua ja sanoa, että te kyllä selviätte. Minä istuin sinun paikallasi eilen.

Joulu koittaa kivunkin keskelle ja suurimmankin surun suojaksi sataa valkea lumi. Sinä riität, sinä selviät, sinä palaat vielä kotiin. Lähetän lohtua sydämeesi ja myötätuntoa mieleesi. Samalla rukoilen niitä myös itselleni.

//Anna

Toivoisitko puolestani?

Voisitko sä taas kertoa, mitä uskot mun puolesta, mitä toivot mulle.

Enkä uskalla enää hengittääkään, sillä pelkään, että olet sittenkin lakannut uskomasta ja toivomasta mun puolesta. Että kaikki mitä olet nähnyt, jakanut ja kestänyt mun vierellä on vienyt uskon ja toivon sinultakin. Pelkään, että en voi enää nojautua uskoosi enkä levähtää hetkeä toivossasi. Pelkään, että kaikki on mennyttä.

Mutta sinä kerrot. Uskot tulevaisuuteen joka on kirkastuva, iloon joka on koittava, apuun joka on saapuva. Uskot suunnitelmaan, siihenkin että en ole vahinko, kelvoton, hylätty tai lopullisesti unohdettu. Uskot, että olen rakastettu, haluttu ja hyväksytty.

ptr

Lopuksi toivot juuri niitä asioita, joista tiedät sydämeni joskus eniten haaveilleen. Ja minusta tuntuu, että sinä aina mietit uskaltaako sanoa niitä ääneen. Että kestänkö sen, että sinä vieläkin toivot, vaikka itse en uskalla enää ajatellakaan. Luulen, että pelkäät minun kääntyvän pois, jos sanoillasi annostelet toivoa vähänkään liikaa.

Mutta siksi mä juuri ja juuri kestänkin, että kuulen äänesi sävyissä aavistuksen emmintää ja sen ympärillä pelkästään lempeyttä ja pehmeyttä. Kestän, koska lasket toivoa sydämeeni varoen.

Kiitos kun vieläkin uskot ja toivot. Kiitos kun annat mun nojata ja levätä, vähän aikaa hengittää ihan rauhassa.

// Heini

Hyvissä käsissä

Leikkauskutsu saapui vihdoin, ja tällä viikolla lähdemme matkaan. Odotan jo kovasti sitä, että palaamme sairaalareissulta takaisin kotiin ja pääsemme keskittymään toipumiseen. Tiedän, että jos leikkaus onnistuu hyvin, tulee poikani vointi kohenemaan merkittävästi. Odotan sitä, että pääsemme leikkimään ja touhuamaan ilman, että hänen tarvitsee välillä pitää lepotaukoja. Eikä minun tarvitse koko ajan kysyä, onko huono olo. Samalla kuitenkin myös pelottaa.

Viimeiset puoli vuotta leikkausta odotellessa olen yrittänyt taistella pelkoa vastaan. Pelkään sitä, että poika on flunssassa ja leikkaus peruuntuu. Pelkään sitä, että joku kiireellisempi tapaus kiilaa jonossa edellemme, ja leikkaus peruuntuu. Kaikista eniten pelkään menettämistä. Pelko siitä, että synkin mahdollinen vaihtoehto toteutuu, kuristaa kurkkua ja saa ajatukset poukkoilemaan hätääntyneinä. Joudun antamaan pienen poikani käsiin, joita en tunne, enkä itse voi muuta kuin odottaa ja toivoa parasta. Oma sydämeni sykkii poikani vierellä leikkaussalissa, suojattomana, haavoitettavana. Jokaisen ikuisuudelta tuntuvan sekunnin olen kanssaan, vaikka en voi olla vierellään.

marraskuu

Sairaalassa elämä ja sen menettäminen kulkevat käsi kädessä. Sydänlapsen vanhempina olemme seuranneet vierestä niin monenlaisia kohtaloita, ja kuulleet sydäntäsärkeviä tarinoita, joissa sekä voimat että aika ovat loppuneet aivan liian aikaisin. Viimeksi meille kävi hyvin, mutta entä jos hyvä onnemme ei jatku?

Tälläkään kertaa en voi muuta kuin toivoa ja luottaa. On suljettava silmät ja uskottava siihen, että kaikki menee hyvin. On luotettava käsiin, jotka ovat vieraat mutta samalla uskomattoman taitavat korjaamaan pieniä sydämiä. On takerruttava Jumalan lupaukseen pitää meistä huolta.

Kuten niin monta kertaa ennenkin jätän poikani jälleen maailman turvallisimpiin käsiin. Ne samat kädet kannattelevat myös minua, tänään ja jokaisena vastaan tulevana hetkenä.

//Anna

Kaikki sinussa

Lauantaipäivämme hipoivat hieman toisiaan. Näimme teidät ensin lintutornilla, myöhemmin nuotiopaikalla ja kallioisilla rannoilla. Retkiemme päätteeksi kävelimme perässänne leveällä metsäpolulla.  

Katsoin käsiänne, jotka tarttuivat kiinni toisiinsa tottuneesti: läheisesti, vaistomaisesti, yhtään harkitsematta, kerta toisensa jälkeen. Vanhenevan miehen ahavoitunut, työtä tehnyt käsi. Nuoren miehen vaaleampi, sileämpi käsi.

Isän ja pojan kädet.

Mielessäni risteili kysymyksiä sinulle, isä: Mitä mietit, kun poikasi syntyi? Mitä ajattelit, kun katsoit omaasi ensimmäisiä kertoja kasvoihin ja löysitkin niistä jotain vierasta, erilaista? Päätitkö pitää poikasi heti vai harkitsitko hiljaa hylkäämistä? Miltä sinusta tuntui, kun omasi oli hitain hoksaamaan ja kömpelöin keinumaan? Pelkäsitkö, petyitkö, suritko, olitko vihainen? Pohditko miksi-alkuisia kysymyksiä? Mitä vastasit niille, jotka näkivät vain vamman?

edf

Jos olisin uskaltanut, olisin kysynyt tuon kaiken ja paljon muuta. Samaan aikaan olemuksesi, jutustelusi, lempeä hymysi, kasvojesi uurteet ja se miten pidit aikuista poikaasi kädestä olivat kuin vastaus kaikkeen pohtimaani.

Kaikki sinussa kertoi: tämä tässä on minun rakas poikani.

Ja taas poikasi käsi etsiytyi sormiesi lomaan, katse sinun kasvoihisi.

// Heini

Rakastan sinua

”Aamulla on kiva saada lämmintä leipää. Se on sama, kuin että joku sanoisi: rakastan sinua.” Sikke Sumari

syksy

Pakkasaamuna minä lähden töihin kun on vielä pimeää. Mieheni ei tarvitsisi näin aikaisin herätä, mutta silti autolle kävellessäni huomaan, että hän on käynyt raaputtamassa jään pois tuulilasista, eikä minun tarvitse kuin hypätä lämpimän auton rattiin. Tiedän, että hän rakastaa minua.

Kun oma työpäiväni on pitkä, äitini rientää apuun. Hän hakee lapset päiväkodista ja koulusta ja tarjoaa heille välipalaksi tuoreita sämpylöitä. Hän tarkistaa läksyt, leikkii pikkuautoilla, ja tekee illaksi lasten lempiruokaa. Tiedän, että lasteni lisäksi hän rakastaa myös minua.

”Mitäs siellä?” Näillä sanoilla isäni aloittaa puhelunsa lähes joka kerta. Useimmiten hänellä ei minulle soittaessaan ole mitään erityistä asiaa, hän soittaa ihan muuten vaan. Kuin varmistaakseen, että tiedän hänen rakastavan minua.

Minä leikin ja pelaan, rapsutan selkää ja silitän päätä. Luen sinulle ääneen otteita hyvistä kirjoista, katson kanssasi valitsemaasi elokuvaa. Painan mieleeni mistä pidät erityisesti, ja yllätän sinut syntymäpäivänäsi. Tarjoudun hoitamaan lapsiasi, pyydän sinua kahville. Laitan viestiä, ja kysyn mitä kuuluu. Itken surujasi ja iloitsen onnestasi.  Halaan kun tapaamme. Sanon sen ihan liian harvoin, mutta tiedäthän, että rakastan sinua.

//Anna

Silitä mun sydäntä

”Sano nyt edes jotain”,
kuiskaat kyynelsilmin.
Sydäntäni vihlaisee.
Tunnen tuskasi
ja kuulen kipusi,
joihin niin kipeästi kaipaat lohdutusta.

Ja minä haluaisin.
Haluaisin niin kovin asetella sanani oikein.
Tuoda toivoa,
lähettää lohtua,
silittää sanoillani,
varoa viiltämästä vielä vakavammin.

Mutta kun en osaa.
En tiedä mitä sanoisin.
Miten kohtaisin kipusi,
kuivaisin kyyneleesi,
loisin uskoa tulevaan ja
lupaisin parempaa huomista.

Siksi niin usein olen vain hiljaa,
ja tartun käteesi.

Toivoen, että kosketukseni kertoo,
kuinka oikeasti haluaisin
silittää myös sydäntäsi.

8.10.vol.3

// Suvi