Yksi sadasta

Keväisenä sunnuntai-iltana tasan neljä vuotta sitten huikkasimme viimeisinä sanoina ystävillemme, että huomenna selviää onko meille tulossa tyttö vai poika. Seuraava päivä muutti elämämme, ja ultrassa löytyikin jotain sellaista, että vauvan sukupuoli jäi lopulta selvittämättä. Seuraavat neljä kuukautta elimme pelon ja epätietoisuuden vallassa. Emme tarkkaan tienneet mitä on tulossa, ja jotenkin se myös antoi voimaa jaksaa päivästä toiseen. Poikamme syntymä, isot sydänleikkaukset muutaman tunnin ja muutaman viikon ikäisenä ja kaikki siitä seurannut huoli ja murhe tulivat eteemme päivä kerrallaan. Koko ajan puhuimme, että vaikka kaikki onkin sydäntä särkevän kamalaa, onneksi vauvamme ei kuitenkaan itse tiedä tästä mitään. Että pahinta olisi käydä tämä sama läpi 3-4 -vuotiaan kanssa, yrittää peitellä omaa pelkoaan ja vakuutella pienelle, ettei ole mitään hätää. Ja uskotella sitä samaa myös itselleen.

Aluksi elimme päivän kerrallaan, sitten päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Sanottiin, että uutta leikkausta ei ehkä koskaan tarvita. Sitten sanottiin että ei ainakaan ennen kouluikää.

Keväisenä sunnuntai-iltana muutama viikko sitten kirjoitin aavistuksesta, että jotain on tapahtumassa. Olin rauhallinen, mutta samaan aikaan levoton. Seuraava päivä sysäsi kaiken taas raiteiltaan. Ultraava lääkäri totesi, että poikamme sydän tarvitsee uuden leikkauksen neljän kuukauden sisällä. Edessä on taas pelkoa ja epätietoisuutta, kun odotamme kutsua sairaalaan. Joudun palaamaan pahimpaan painajaiseeni. Ainoa ero on, että tällä kertaa olen täysin hereillä.

IMG_20170720_172148_109

Tällä kertaa tiedämme suunnilleen, mitä on tulossa, ja jos mahdollista, niin se tekee kaikesta vielä pahempaa. Luvassa on unettomia öitä, musertavaa pelkoa ja omassa sydämessä kipuna tuntuvaa tuskaa. En haluaisi palata takaisin sinne, mistä kaiken jälkeen helpottuneina neljä vuotta sitten pääsimme kotiin. En halua ajatella lastani yksin sairaalavuoteellaan. Näen mielessäni vain leikkaussalin ovet, jotka sulkeutuivat edessämme jättäen meidät ulkopuolelle. Haluaisin suojella pientä poikaani kaikelta, ja sanoa, että olen aina lähellä, mutta tälläkään kertaa en voi.

Olimme niin toivoneet ja rukoilleet, ettei tämä päivä koskaan koittaisi. Tietysti järjellä tiedän, että kaikki tehdään, jotta poikani voisi elää mahdollisimman normaalia elämää. Juosta ja pelata sählyä niin kuin muutkin pikkupojat. Mutta juuri nyt en pysty ajattelemaan järkevästi. On vain tämä pelko, joka musertaa alleen, ja tämä rakkaus, joka kuristaa kurkkua niin, etten saa henkeä.

Yksi sadasta

Ole kokonaan siellä, missä olet

Olin kahvilla ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa mieleen juolahti, että onkohan mun äänettömään puhelimeeni tullut viestejä. Sillä kertaa en kaivanut puhelintani esille ja kahvihetkemme jatkui keskeytyksettä. Jälkeenpäin kotimatkalla vanha, puhutteleva ajatus suhahti mieleeni:

Wherever you are, be all there.
Jim Elliot

Kuinka vaikeaa se meille välillä onkaan! Kuinka monta kertaa keskeytämme hyviä hetkiä toinen toisemme kanssa aukaisemalla whatsappin, jossa ei silläkään kertaa ole mitään välitöntä reagointia vaativaa? Miten helposti annamme internetin selaamisen riistää aikaamme niiltä, joille juhlapuheissamme lupaamme parhaamme antaa? Miten voi olla, että katsomme tarkemmin kännykän näytöllä näkyvää puolitutun profiilikuvaa kuin läheistä ruokapöydän toisella puolen? Kuinka usein selaamme instagramia tai facebookia silkasta tottumuksesta, vaikka huomiotamme kaipaisi joku rakkaimmistamme?

Kukaan ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kenenkään huomio ei koskaan ole täydellisesti kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ole siis kokonaan siellä, missä olet, muistutan itselleni erityisesti silloin, kun keskittymiseni alkaa herpaantua. 

be all there blogi

Minulle puhelimen tarpeeton vilkuilu on helpointa välttää siten, että katkaisen mobiilidatayhteyden hetkeksi kokonaan. Ehkä on niin, että kun katkaisee hetkeksi yhteyden niihin, jotka eivät oikeasti ole paikalla, saa yhteyden niihin, jotka ovat. Sillä mikä olisikaan parempaa kuin tärkeän ihmisen läsnäolo ja täysi huomio?

Ole kokonaan siellä, missä olet

Alamäen kyydissä

En tiedä mistä pitäisi kirjoittaa. En jaksa puhua keväästä, kesäänkin on vielä liian pitkä aika. Lapset ovat sairastaneet paljon, niin kuin kai kaikkien muidenkin lapset. Olo on jotenkin tahmea ja väsynyt. Sisälläni räpyttelevät näkymättömät siivet, jotka pyristelevät lentoon pääsemättä kuitenkaan vapaaksi. Ne hipaisevat vatsani pohjaa, mutta pysähtyvät juuri kun meinaan saada niistä kiinni.

En osaa sanoa sitä ääneen, en kirjoittaa paperille. Se ehtii jokaisessa kadunkulmassa kääntyä näkymättömiin, hidastelee hetken ja pinkaisee sitten taas karkuun. Kiusoitellen antaa minun luulla, että onnistun tavoittamaan, mutta lipsahtaa kuin liukas saippuapala käsistä heti kun pääsen kosketusetäisyydelle.

Elämässäni on viimeisten vuosien aikana tapahtunut koko ajan isoja muutoksia säännöllisin väliajoin. Nyt tuntuu siltä, että on vaikea vain antaa alamäen viedä ja tottua kyytiin. Päässä kaihertaa pelko siitä, että kohta kuitenkin taas tapahtuu jotain. Ja samalla toive siitä, että kai kohta taas jotain tapahtuu.

vuoret

Koko nelihenkinen perheemme vietti viime viikonlopun vuorotellen sängyn pohjalla ja vessan lattialla. Koskaan emme ole olleet yhtä kipeitä. Eikä ehkä koskaan ole perheessämme vallinnut samanlainen yhteenkuuluvuuden tunne.  Pahimmalla hetkellä mieheni ojensi kätensä sängyn toiselta laidalta silittämään omaani, ja kuiskasi ”En olisi missään muualla mieluummin”. Minäkin rauhoitun, siivet lakkaavat räpyttelemästä, ja voin vihdoin pysähtyä aloilleni. Tässä on hyvä olla. Muuta ei tarvita.

Alamäen kyydissä

Minä muistan sinut

Voi, minä muistan kun olit pieni!” Miten turvalliselta tämä lause sydämessä tuntuukaan. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut ihan pienestä, ja joilla on tarinoita kerrottavanaan siitä, millainen silloin olin. Tarvitsen juuret, tarvitsen jaettuja muistoja. Niiden avulla voin asettaa itseni johonkin tiettyyn kohtaan aikaa, ja tiedän kuuluvani siihen. Ja sille samalle janalle on helppo asettaa kaikki menneet ja jokainen tuleva. Heidän jälkeensä olen tullut, ja heitä ennen.

Yritän painaa mieleeni lauseita, hassuja sanoja, tietyn tavan nyrpistää nenää. Niistä aion kertoa sinulle, kun tulee vuorosi kysellä vanhoja ja muistella menneitä. Toivottavasti aikaa on vielä paljon jäljellä, kaikilla meillä sen eri kohtiin asettuvilla. Haluan vielä monta kertaa istua tuvan pitkällä penkillä siinä kiireettömässä tunnelmassa, jonka vain pitkästi elämää nähneet osaavat ympärilleen luoda. Haluan tallettaa muistiin jokaisen käden liikkeen ja naurun helähdyksen, jotta osaan niistä myöhemmin oikein kertoa.

talvi

Minä muistan sinut

Minun kokoiseni paikka

Selkäsi on lämmin ja ihan siinä käteni ulottuvilla
on kaikki mitä koskaan pyysin
Suren sitä, että usein ohitan katseesi,
en tartu hetkiin enkä pysähdy päiviin
Verukkeiden varjolla kiirehdin eteenpäin,
enkä huomaa pieniä asioita,
kevyttä kosketusta, hiljaista huokausta

Kuin höyhenellä sipaisen sormellani olkapäätäsi
Käännyt ympäri ja pääni löytää tutun paikkansa kainalossasi
Juuri tähän minä sovin, juuri tässä haluan olla

IMG_2230

Minun kokoiseni paikka

Mä voin tulla sun luokse

Ollaan oltu aina yhdessä, minä ja pikkusiskoni. En muista elämää ilman sinua. Olemme jakaneet paljon, ensin yhteisen huoneen, ja myöhemmin opiskelija-asunnon. Vieretysten olemme leikkineet nukeilla, itkeneet sydänsuruja ja kertoneet ensimmäisenä toisillemme kaikki tärkeät jutut. Välillämme on toisinaan ollut valtameriä, mutta useimmiten käteni on yltänyt koskettamaan sinua.

”Sä voit lähtee mun luota ja muuttaa Meksikoon,
jos ne ei pidä susta huolta, mä luurin päässä oon
ja tuun kentälle vastaan jos haluut kotiin”

Tällaista koko elämän mittaista yhteistä taivalta on vaikea pukea sanoiksi. Elämäni haikeimpiin hetkiin on kuulunut se, kun muutin vuodeksi vieraaseen maahan ja sinä jäit lentokentälle vilkuttamaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakastuin ensi silmäyksellä, kun pidin sylissäni sinun muutaman tunnin ikäistä pientä poikaasi.

Toki varsinkin pahimpina kasvun vuosina on otettu rajusti yhteen, eikä edelleenkään sanoja säästellä. Olemme erilaisia ja monista asioista eri mieltä. Kaiken peittää kuitenkin niin vahva yhteenkuuluvuuden tunne, ettei sitä uhkaa mikään. Sinä pompit riemusta, kun kerroin, että olin vastannut myöntävästi kosintaan. Sinä ajoit minut sairaalaan, kun vasta viinirypäleen kokoisen vauvani sydän oli lakannut lyömästä. Tiedän, että kaiken sen kanssa, mitä näiden lauseiden väliin mahtuu, ja mitä elämäksi kutsutaan, voin tulla sun luokse.

IMG_2135

Kun tulit muutaman vuoden minun perässäni yläasteelle ja ensimmäisenä päivänä sinua vähän jännitti, lupasin, ettei ole mitään hätää. Minä pidän sinusta huolta. Ja pidän edelleen, aivan kuten sinäkin minusta.

Mä voin tulla sun luokse

Aina on aihetta juhlaan

Helmikuu on ollut hulinakuukausi. Takana on kolme vauhdikasta viikonloppua, kaikki erilaisten juhlien merkeissä vietettyjä. Ensin juhlittiin kolmekymppistä ystävää purevassa pakkasessa posket punaisina, seuraavaksi uunituoretta avioparia rennosti pelaillen ja viimeisimpänä viisikymppistä.

Teen paljastuksen: ennen en perustanut juhlista ollenkaan niin paljon kuin nykyään. Järjestelyjen, viestiketjujen ja vaivan vaakakuppi tuntui monesti painavan enemmän kuin juhlista jäävät muistot ja sankarin ilo. Kuulostaa vähän kyyniseltä, tiedän. Vähitellen olen kuitenkin alkanut tajuta juhlimisen ja yllätysten jujun. Parhaimpia muistoja viime vuodelta jäi niistä hetkistä, kun oltiin kokoonnuttu meidän tai jonkun ystävän ruokapöydän äärelle, sohvannurkkaan tai saunan lauteille. Juhlittiin valmistumista, pyöreitä (ja väli-) vuosia, nimipäiviä, kesäloman alkamista, milloin mitäkin. Vaikka järjestelyt jäivätkin välillä vähän viime tippaan, oli jokaisessa juhlassa mukana se tärkein: ihmiset, joiden kanssa haluan muistojani luoda. Olen myös saanut huomata, että juhlista jääneet muistot ovat kaiken etukäteisvaivan arvoisia. Lisäksi olen oppinut, ettei juhlimisen tarvitse tarkoittaa pönötysjuhlia, eikä muistojen luominen ihan aina vaadi niin valtavasti vaivaakaan.

19.2.

Olen siis kääntänyt kelkkani yllätysten ja juhlimisten suhteen. Kuten eräs viisas ystäväni on monesti sanonut, elämästä jäävät mieleen arjen toistuvat rutiinit ja arjesta poikkeavat kohokohdat. Rakastan rutiineja, mutta olen oppinut rakastamaan myös juhlahetkiä. Jokainen syntymäpäivä, valmistuminen, vauvan tulo ja uusi koti ansaitsee tulla juhlituksi ja muistetuksi. Sitä paitsi, jälkeenpäin muistellaan kuitenkin vaivan sijaan yhdessä vietettyjä hetkiä.

Aina on aihetta juhlaan