Pärjäätkö?

Siinä hetkessä hylkäsit minut. Istuimme vierekkäin autosi etupenkeillä pilkkopimeässä lokakuun illassa. Olin kertonut sinulle enemmän kuin koskaan ennen, paljastanut sellaista kipeää mitä et ennen ollut nähnyt. Ja kuin pisteeksi sille kaikelle kysyit: pärjäätkö?

Siinä hetkessä minulla ei ollut kuin yksi vaihtoehto: sulkea kaikki avaamani ja pakottaa itseni hymyilemään sinulle huolettomasti. Tietysti, vastasin niin että varmasti uskoit. Halasimme, avasin oven ja astuin ulos pimeään.

Myöhemmin mietin, mitä muuta minä muka olisin voinut vastata. Mitä vaihtoehtoja minulla oli? Mitä vastata kysymykseen, johon esittäjä tuntui jo etukäteen määritelleen oikean vastauksen? Mitä virkaa on kysymyksellä, jonka varjolla kysyjä hakee oikeutta jättää toinen yksin?

Enkä minä edes tiennyt, mikä olisi ollut oikea vastaus. Mistä minä tiesin, pärjäisinkö vai en? Sen tiesin, että en halunnut pärjätä. Ja että samaan aikaan tuo typerä kysymys alleviivasi, että oli vain yksi vaihtoehto: oli pärjättävä ja oli pärjättävä taas kerran yksin.

ptr

Paljon, niin paljon myöhemmin mieleeni juolahti, että saattoihan kysymyksesi olla aivan vilpitönkin. Ehkä olisit auttanut minua, jos olisin vastannut sinulle rehellisemmin. Jos näin olisi ollut, kunpa olisin osannut vastata sinulle toisin. En minä tiedä, mutta älä jätä minua vielä. Olen pärjännyt liian kauan osatakseni vastata sinulle, että ei, minä en pärjää, mutta älä anna minun pärjätä tänään.

Oliko se sittenkin minun vastaukseni, joka määritti meidän suhteemme suunnan? Olinko se minä, joka hylkäsin itseni?

Tulevassa aion vetää sinua vastauksellani likemmäksi. Ja itsellenikin tunnustaa, että apua ja olkapäätä tarvitsen useammin kuin itsekseni pärjäämistä.

// Heini

Sydän helpottunut huokaa

Sanoin jotain, mitä ei olisi pitänyt. Taas kerran menin liian pitkälle, enkä osannut lopettaa ajoissa. Osuin juuri siihen arkaan kohtaan, jonka tiedän niin hyvin. Unohdin hyvät tavat ja kaiken varovaisuuden rynnistäessäni tunteen vallassa tilanteeseen kuin elefantti posliinikauppaan. Katson sinuun säikähtäneenä, varmana siitä, että nyt meni jotain rikki. Kuitenkin suureksi helpotuksekseni olet vain hetken hiljaa, huokaiset syvään, mutta et jatka juttua etkä maksa takaisin samalla mitalla.

Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi. Lasi lipesi sormistasi, lensi kaaressa innokkaina selittävien käsiesi tieltä. Ihan tavallinen juttu, joka silti usein saa pinnan palamaan. Että pitikö nyt taas, olisi tässä ollut muutakin. Katsot minuun peloissasi, vesi jo silmissäsi pyörien, odottaen kuulevasi torumista. Sirpaleiden keskellä huuto jähmettyy huulilleni. Laskeudun viereesi, otan syliin ja sanon, että tiedän kyllä että se oli vahinko. Että ei se haittaa, niitä sattuu kaikille.

En ole soittanut sinulle pitkään aikaan, enkä tiedä millaista vastaanottoa odottaa. Laiminlyöntiäni ei selitä mikään, enkä voi itseäni puolustella. Näppäilen numerosi varovasti, mietin vastaatkohan ollenkaan, ja jos vastaat, mitä minulle sanot. Puhelin ei ehdi pirahtaa kuin yhden kerran, kun jo nappaat luurin käteesi ja omaan iloiseen tapaasi heläytät naurun heti alkuun. ”Voi miten mukava kun soitit, mitä sinulle kuuluu?” Kuukausien hiljaisuus kuroutuu umpeen hetkessä, ja pelkoni syytöksistä, vaivautuneisuudesta tai torjunnasta oli ihan turha. ”Milloin tulet kylään?”, kysyt.

armo2

Armoa on lempeys silloin, kun sitä vähiten ansaitsee. Armoa on anteeksianto ennen kuin edes ehtii sitä pyytää. Armoa on tulla hylkäämisen sijaan hyväksytyksi, luota työntämisen sijaan syleillyksi.

Armon kohdatessaan sydän huokaa helpottuneena ja löytää levon.

//Anna

Blogitekstin otsikko on lainattu Laura Sippolan sanoittamasta laulusta Kaunis mieli

Juhlitaan yhdessä!

Haluaisin oppia juhlimaan paremmin, sillä juhlat asemoivat meidät oikein. Ne asettavat sydämemme hyvään asentoon, rytmiin johon ne on luotu.

Sillä juhla on kiitos.
Kiitos uudesta kodista, vauvasta, tutkinnosta.
Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, sitoutumisesta.
Kiitos itsenäisyydestä, vapaudesta, armosta.
Kiitos eletyistä vuosista.

Ehkä se voisi useammin olla myös kiitos pienempinä pitämistämme asioista. Remontin valmistuminen, nimipäivät, uusi opiskelupaikka, loman alkaminen, työpaikan saaminen, mikä tahansa hyvä juttu.

Pienestäkin ilosta kannattaa iloita isosti. Pieni hyvä ansaitsee sekin tulla huomatuksi, juhlituksikin.

20052019 juhla

Ehkä on myös niin, että mitä kauemmin odotus on kestänyt, mitä ahtaammalla joku on ollut, sitä tärkeämpää olisi juhlia. Olemme yhden ystäväni rinnalla odottaneet kauan. Me odotamme oven aukeamista, uuden polun päätä. Emmekä odota tuon ystävän suhteen mitään niin hartaasti kuin sitä hetkeä, kun ennen kaikkea hänen odotuksensa päättyy, että hänen ahtautensa avartuu. Silloin olemme luvanneet leipoa hienoimman kakkumme, keittää parhaimmat kahvimme ja kokoontua yhteisen pöydän ääreen. Aiomme juhlia häntä ja uusia seikkailuja! Aiomme kiittää.

Siellä missä suru, ahdistus tai pettymys on ollut suurta, ilon tulee kasvaa suuremmaksi.

Tiedän, ettei iloitseminen aina ole helppoa tai yksinkertaista – erityisestikään silloin, kun elämä tuntuu viiltävän epäreilulta ja pettymykset ovat tulleet tutuiksi. Mutta juuri siksi haluaisin oppia juhlimaan myös rinnalla ja puolesta: menemään kylään kakku kainalossa, kun pienikin hyvä uutinen on vihdoin saavuttanut ystävän. Sillä toisinaan tarvitsemme toisiamme uskaltaaksemme iloita ja päästääksemme irti salakavalasta katkeruudesta. Ilo on lääke, joka voi parantaa särkyneen sydämen. Juhlitaan siis yhdessä sitä, mitä meillä milloinkin on!

Juhla, se on aina kiitos elämästä. Eikä elämää kannata jättää juhlimatta.

// Heini

Pieni lintuni

En osannut varautua siihen,
että päästäisit kädestäni irti
Tiesin kyllä koittavan hetken,
jona lentäisit minua korkeammalle,
mutta pitikö sen tulla näin pian

Odotin päivien kuluvan
tietämättä miten nopeasti ne lopulta kuluisivat
Ohikiitävissä hetkissä
kokonainen elämä

Silmät kirkkaina olet vielä siinä,
pysyt lähelläni,
ja vain harvoin kaipaat muualle
Minä painan katseesi syvälle sydämeeni,
talteen niiden päivien varalle
kun et vilkaisekaan minuun

Ja edelleen kävellessämme
käteni etsii kättäsi,
piirtää yhteistä tarinaamme
Vielä kuljet vierelläni,
jo omia siipiäsi etsien

Processed with VSCO with f2 preset

// Anna

Lapsuuden kotiteillä

Tätä kirjoittaessani olen viettänyt viikon talonvahtina lapsuudenkodissani, joka on vajaan vuoden sisällä käynyt läpi sukupolvenvaihdoksen sekä laajan remontin. Samaan aikaan olet ollut sekä turisti että tuttu täällä, minne joskus kuuluin. Täällä, missä lähes kaikki lapsuusmuistoni on tehty. Olen availlut ovia vääriin suuntiin ja vilkaissut vaistomaisesti peiliin paikoissa, joissa niitä ei enää ole. Ja sitten kuitenkin olen hakenut saunapuut samasta liiteristä kuin lapsenakin ja nostellut tuoreet pullat samoille leivinlaudoille kuin muutama sukupolvi ennen minuakin.

ptr

Lapsuuden kotiteitä kävellessäni, tuttuja hirsiseiniä katsellessani mieleeni on palaillut kaikenlaista.

Muistin keväiset taapelointitalkoot, jolloin vesi tippui räystäistä ja päälläni oli vaaleanpunainen haalari. Aurinko paistoi ja paikalla oli puoli sukua. Muistin keväthiekan rapinan, kun sisarusten kanssa kopittelimme tai juoksimme kilpaa koivulle ja takaisin. Muistin mummin paistamat juhannusletut koko serkusparvelle, heinäkuun tiiviinä hehkuvan ilman ja elokuussa kypsänä huojuvat viljapellot.

Muistin uudet koulureput ja syksyiset, pimeät koulumatkat milloin pyörällä polkaisten, toisinaan puolijuoksua ampaisten. Muistin kuinka olimme lähes aina myöhässä koulutaksista. Muistin joulukuun leipomiset, askartelut ja lepattavat kynttilät. Ja ne aattojen lukuisat lahjat. Muistin valtavat lumilinnamme, takapihan jäädytetyn rinteen, järvelle auratun luistinradan ja sen kun hanki vihdoin kantoi!

Senkin muistin kuinka yritin kuusivuotiaana nukuttaa pikkuveljet sunnuntaisin mahdollisimman nopeasti päikkäreille ja välttää samalla nukahtamasta itse. Sillä jos onnistuisin hiipimään alakertaan ajoissa, ehtisin iskän kanssa sohvalle katsomaan telkkarista Tarzania. Ja sitten muistin, kuinka kiihkeästi yläkouluikäisenä odotin aikuisuutta ja opiskeluaikaa, omaa kotia ja omia juttuja. Olin varma, että pärjäisin mainiosti.

ptr

Omat lapsuusmuistoni ovat muotoutuneet pääasiassa näiden kumpuilevien peltojen, pienen järven ja kuusimetsien laidoilla, tämän pikkuruisen mäen nyppylän laella. Ja nyt minulle lähes kolmevuosikymmentä aiemmin rakennettu huone on saanut pintaansa ihka uuden, hienon tapetin, sillä nyt siinä huoneessa lapsuusmuistojaan keräilee seuraavasta polvesta ensimmäinen.

Viikko on ollut niin ihana. Olen keräillyt muistojani, hellinyt niistä parhaita ja kerrostellut niistä osan tarinaani. Ja samaan aikaan olen huomannut, että tosiaan, olen elänyt jo kauemmin muualla kuin näissä erityisissä maisemissa. Näiden täällä mieleen nousseiden kerrosten päälle on tullut myös paljon uutta.

Näin on hyvä, ajattelen. Ja avaan ulko-ovenkin vihdoin oikeaan suuntaan.

// Heini

 

Kohti arjen tyyniä poukamia

Minulle tämän tekstin kirjoittaminen on ollut vähän hankalaa. Olen miettinyt, kuinka erilainen teksti tästä olisikaan tullut vielä reilut kaksi vuotta sitten. Silloin olisin kirjoittanut, kuinka rentoudun kun pääsen harrastamaan urheilua maksimisykkeillä, saan viettää sunnuntain tätin murusten keskellä ja lösähdän välillä katsomaan omia lempisarjoja. Mutta viimeiset vuodet ovat olleet niin erilaisia, etten ole juurikaan pystynyt raskaaseen liikuntaan, en aina ole jaksanut surujeni keskellä murusiakaan ja tv-sarjatkin ovat tuntuneet usein mitäänsanomattomalta viihteeltä.

Miten rentoutua kriisien keskellä? Mistä löytää tapoja hiljentyä ja latautua, kun mielessä myllertää? Kuinka päästä hetkeksi tyyneen poukamaan myrskyjä pakoon?

edf

Vaikeaa rentoutuminen on ollutkin, mutta jos jotain valitsen niin nämä:

  1. Kävelylenkki. Toisin kuin raskaamman liikunnan aikana kävellessä ehtii liikunnan hyötyjen keräämisen lisäksi ajatella ja jutella. Jos siis ajatukseni ovat aivan solmussa, niin usein minun kannattaakin suunnata metsäiselle lenkkipolulle ja jutella hänelle, jonka suojassa elämäni lepää.
  2. Kirjoittaminen. Tämän blogin yksi minulle arvokkaimmista jutuista on ollut se, että tämän myötä olen alkanut taas kirjoittaa enemmän. Ja näinä vuosina se on ollut hirveän tärkeää – niin moneen julkaistuun ja julkaisemattomaan tekstiin olen saanut purettua läpi käymääni.
  3. Musiikki. Välillä ajattelen soittolistojani ravintonani: haluan, että kuuntelen sellaisia sanoituksia, ajatuksia ja säveliä, jotka ruokkivat minussa uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuulostaa ehkä kliseiseltä ja kenties yliampuvaltakin, mutta minusta tuntuu, että välillä ei ole ollut varaa kuunnella mitään muuta.
  4. Lukeminen. Hyvä kirja avaa näkökulmia, antaa ajateltavaa ja avartaa omaa maailmaa. Ehkä parasta ovat rohkaisevat mutta samaistuttavat tarinat, jotka tuulettavat tehokkaasti omia ajatuksia.
  5. Niiden läheisten seura, jossa saa myllertää ja myrskytä. Tämä tietysti kaikkein kallisarvoisin.

// Heini

Tämä kirjoitus avaa kolmen perjantaisen tekstimme sarjan siitä, miten meistä kukin rentoutuu arjen keskellä.

Uudenlainen arkeni

Pinnasängystä alkaa kuulua vaativaa ääntelyä jo puoli kuudelta. Kahden kuukauden ikäinen herätyskellomme lienee samaa mieltä kuin isoisäni, jonka mielestä päivä on pilalla jos nukkuu yli kahdeksaan. Onneksi lapsi nukahtaa väliimme vielä hetkeksi ja saamme nousta vasta puoli kahdeksan aikaan.

Tämä viikko eroaa tavallisesta, sillä mieheni on kolmen viikon isyysvapaalla. Saamme siis köllötellä aamulla sängyssä ilman kiirettä. Vauvan jumppaillessa matolla syömme joka-aamuisen vakioaamupalamme: puuroa mustikoilla, banaanilla ja hunajalla. Aamukahvini ajoitan niin, että saan nauttia sen rauhassa vauvan ensimmäisten päiväunien aikaan.

Aamupäivällä ohjelmassa on neuvolakäynti. Liukastelen muutaman sata metriä neuvolaan ja palaan hyvillä mielin kotiin kuultuani, että vauva on kasvanut hyvää vauhtia ja kaikki on hyvin.

edf

En ole kovinkaan intohimoinen kokki, mutta äitiyslomalla ollessani olen laittanut ruokaa useamman kerran viikossa. Siksi mieheni tekemä lounas maistuukin neuvolan jälkeen erityisen hyvältä. Vauva nukahti uudelleen matkalla neuvolasta kotiin ja nukkuu sikeästi parvekkeella, joten lounaan jälkeen aloitan päivittäiset pyrkimykseni kohti pyykkikorin pohjaa. Kotitöistä vähiten pidän imuroimisesta ja eniten pyykinpesusta: pölypallot saavat pyöriä nurkissa kaikessa rauhassa, mutta tyhjä pyykkikori on ihana ja tavoittelemisen arvoinen asia. Pyykki- ja astianpesukoneen äänissä on sitä paitsi jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Tänään tyhjentelen laukkuja viikonlopun reissun jäljiltä ja pohdin, mitä kaikkea pitää olla pestynä tulevaa hiihtolomareissua varten.

Tämä päivä on poikkeuksellisen aktiivinen, sillä iltapäivällä on vuorossa jo päivän toinen meno. Suuntaan rattaat kohti kirkkoa ja seurakunnan ekavauvaryhmää, jossa vaihdamme kuulumisia jo tutuiksi tulleiden äitien kanssa. Olin alun alkaen vähän epäileväinen enkä ajatellut kaipaavani mamma-seuraa, mutta yllätyksekseni jokaviikkoisista kokoontumisista on tullut odotettu päivän piristys. Vauvaryhmän jälkeen lapsi nukahtaa rattaisiin. Hän nukkuu rattaissa mielellään ja yleensä pitkään, joten teen pikakierroksen lähikaupassa sekä käyn Postissa tehden samalla lyhyen kävelylenkin.

22.2.kuva2

Illalla jatkan pyykkikorin tyhjentämistä ja pääsen jo melko lähelle pohjaa. Pölypalloilta ummistan edelleen silmäni, ehkä huomenna. Mieheni kylvettäessä vauvaa syön rauhassa iltapalan ja luen samalla lempilehteäni. Laitamme vauvan iltaisin kahdeksan aikoihin yöunille, jotta saamme iltaan vähän omaa tai kahdenkeskistä aikaa. Aikaisen herätyksen ollessa taattu kymmenen on ehdoton takaraja nukkumaanmenolle, joten meillä on kaksi tuntia käytettävänämme. Tänään valitsemme katsoa yhden jakson lempisarjaamme. Edellispäivän myöhäinen kotiintulo painaa silmiä ja sänky kutsuu jo puoli kymmenen jälkeen.

edf

Välillä arkipäivien kulkua pohtiessani tekisi mieli lisätä joka lauseeseen sana ”vaan”. Olin vaan kotona, vaan luin, vaan siivosin, vaan kävin kävelyllä. Tuntuu, että päivissä ei juurikaan ole muille kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa vaan-ajattelun ja olla kiitollinen jokaisesta arkisestakin päivästä. Näistä päivistähän niin kauan haaveilin.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin.