Kaurapellon kupeessa

Istuin eilen kymmenen minuuttia iskän kanssa kahdestaan pölyisessä jeepissä vielä pölyisemmän kuivurin pihassa. Kummallakin puolella aukenivat keltaiset kaurapellot. Iskä jutteli syksyn töistä – viljan puimisesta ja sen kuivaamisesta. Lyhyiksi jääneistä öistä nyt ja jo silloin kolmekymmentä vuotta sitten, kaikista siihen väliin mahtuvista.

Minä kuuntelin vain puolella korvalla, sillä muistelin jotain mitä iskä näinä aikoina sanoi useampana vuonna yhden erityisen päivän aattona.

”Heini, mä en tiiä pääsenkö huomenna sun synttärijuhliin, mun on varmaan pakko puia. Viljat on pakko saada puitua ennen sateita.”

DSC_4196

Kyllä iskä tiesi, kuinka kovasti toivoin häntä pellolta paikalle. Että tärkeintä oli, että kaikki tulevat paikalle. Mutta kyllä minäkin tiesin jo pikkutyttönä, että vaihtoehtoja ei oikeasti ollut: viljat on puitava silloin kun ne on puitava. Sateet pilaisivat pahimmillaan paljon, ukkoskuurot vielä enemmän.

Mutta joka ikinen kerta iskä tuli. Mummi, joka saapui aina ennen varsinaista aloitusaikaa, ehti useamman kerran ensin. Muutamana vuonna varmaan ensimmäinen satsi serkkujakin. Mutta sitten jo näin tien pöllyävän iskän traktorin perässä.

Taakse jäi puoliksi puitu pelto, jonka laidalla nököttivät pysähtynyt puimuri ja tyhjennetty kärry. Matkalle jäivät toiveet tulevista poutaisista päivistä. Mukaan juhliin iskä otti vain loputtomat puujalkavitsinsä ja ne vain vähän työvaatteita paremmat shortsinsa.

Päättelin, että olen varmasti aika tärkeä tyttö.

Juuret ja siivet

Meillä on tänä kesänä opittu hurjan paljon uutta! Esikoinen oppi uimaan ja solmimaan kengännauhat. Kuopus oppi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä ja sanomaan r-kirjaimen. Molemmat ovat kasvaneet kohisten eikä maailma mahdu enää oman kodin seinien sisäpuolelle.

Vasta eilenhän maailman rajana oli lastenhuoneen lattia, ja nyt sen reunat uhkaavat karata ulottumattomiini. Yhtäkkiä meillä asuu ekaluokkalainen, eikä ensimmäistä kertaa koulumatkaa kävellessä tehnytkään enää mieli puristaa äidin kättä. Olen niin iloinen rohkeudesta uuden edessä. Vähintään yhtä iloinen olen koulupäivän jälkeen otetuista juoksuaskeleista tuttuun syliin.

”On vain kaksi kestävää perintöä, jotka kannattaa antaa lapsilleen: juuret ja siivet.” -Hodding Carter-

Tallinna

Lomamonsteri

Pitkään odotettu kesäloma alkoi vihdoin ja samalla yllätti elämän ensimmäinen lomastressi. Ei ollutkaan niin helppoa yhtäkkiä pitkän työputken jälkeen vaihtaa vapaalle ja päästä mukaan lomatunnelmaan, josta muu perhe oli nauttinut jo useamman viikon ajan. Minusta ei saman tien työpaikan oven suljettuani kuoriutunut rennon letkeää ja kaikenlaista hauskaa tekemistä keksivää kesämutsia, jollainen kyllä tosi mielelläni olisin. Sen sijaan tilalle tuli lomamonsteri, jonka kärsivällisyys lasten kanssa oli pyöreä nolla, enkä yhtään tiennyt mikä oli pielessä. Tiuskin lapsille, mökötin miehelle ja stressasin loman loppumista jo ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla edes alkaa.

Vasta muutaman päivän lomailun jälkeen suupielet vähitellen rentoutuivat ja takapenkiltä kuului: ”Ihanaa, vihdoin äiti hymyilee!”

Laitan siis muistiin seuraavia kesiä varten: varaa pari ensimmäistä lomapäivää siihen, että tajuat jääneesi lomalle, ja lähde reissuun vasta sen jälkeen. Olet huomattavasti parempaa matkaseuraa, kun työasiat eivät pyöri mielessä ja lomafiilis on päässyt valloilleen. Ja ennen kaikkea: muista hymyillä! Se tekee kaikesta, lomailustakin, paljon parempaa.

Lohikoski

Suurin saavutukseni

Lastenhuoneessa on hiljaista ja hämärää. Nuket ja pikkuautot ovat jääneet lattialle päivän leikkien jälkeen. Tasainen tuhina täyttää huoneen ja suunnaton kiitollisuus sydämen. En ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän.

Pian seitsemän vuotta olen saanut olla äiti. Olemme kasvaneet yhdessä, oppineet itsestämme ja toisistamme. Omilla teoillani en voi ylpeillä, mutta molemmista lapsistani olen aivan suunnattoman ylpeä. Heidät laskettiin syliini täydellisinä ja sellaisia he minulle edelleen ovat. He ovat koko maailmani.

Kunpa osaisin opettaa heille kaiken tärkeän. Kunpa he eivät koskaan epäilisi ehdotonta rakkauttani heitä kohtaan. Kunpa he olisivat aina turvassa.

Processed with VSCO with hb1 preset

”Your greatest contribution to the kingdom of God may not be something you do but someone you raise.” – Andy Stanley –

Rentoa matkantekoa

Lähdimme mieheni kanssa ensimmäiselle ulkomaanmatkalle kun olimme seurustelleet vain muutaman kuukauden. Usein sanotaan, että vasta matkustaessa jonkun kanssa todella näet millainen hän on. Mukavuusvyöhykkeen ulkopuolella, vieraissa paikoissa ja uusissa tilanteissa saattaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin kotona arjen keskellä. Huonot puolet voivat kärjistyä, ja hyvätkin puolet korostua. Jos onnistuu löytämään jonkun, jonka kanssa on matkustaminen on mukavaa, ei hänestä kannata ihan helpolla luopua.

Ensimmäinen kahdenkeskinen reissumme onnistui yli odotusten, ja vieläkin välillä palaan muistoissani noihin päiviin. Samoihin Normandian tuulisiin maisemiin haluan ehdottomasti vielä joskus viedä lapsemmekin. Lähdimme matkaan ennakkoluulottomasti, ilman täydellistä suunnitelmaa ja aikataulua, vain joitakin suuntaviivoja mielessämme. Ja huomasimme, että meidän ajatuksemme lomailusta ja matkustamisesta käyvätkin tosi hyvin yksiin. Meitä kiinnostavat samanlaiset asiat, eikä matkalla tarvitse kinastella ainakaan siitä, millaisessa ravintolassa syödään tai mitä seuraavaksi tehdään.

Ranska

Mieheni on minua huomattavasti ennakkoluulottomampi ja spontaanimpi ja nautin siitä, että hän saa minut tekemään asioita, joita en ehkä muuten tekisi. Yleensä tykkään asioiden huolellisesta etukäteissuunnittelusta, mutta mieheni suurpiirteisyys on tainnut tarttua minuunkin. Hänen avullaan olen huomannut, että lomalla ei tarvita minuuttiaikataulua ja että parhaat paikat löytyvät usein ihan sattumalta.

Toki lomalla fiilis on jo lähtökohtaisesti arkea rennompi. Ja luonnollisesti lapset ovat tuoneet matkustamiseen oman lisänsä. Enää ei ihan niin huolettomasti istuskella jyrkillä rantakallioilla piknikeväitä nautiskellen, tai kuljeskella tuntikausia tuntemattoman kaupungin kujilla. Silti toivon, että voisimme perheenäkin matkustaa vailla kiirettä ja kireyttä, ilman paineita onnistumisesta tai suorittamisesta. Loppujen lopuksi ei ole niin väliä mihin päädytään, kun matkaseura on maailman parasta.

Pidä musta kii

Sun täytyy pitää musta kiinni aina.
Silloinkin kun et jaksa,
kun en ymmärrä,
ja satutan.
Silloinkin kun sulkeudut,
kun vetäydyn,
ja teen virheitä.

Sun täytyy pysyä mun lähellä aina.
Vaikka kipu tuntuis liian suurelta,
matka liian raskaalta,
hiljaisuus liian syvältä.
Vaikka sanoja olis vähän,
kysymyksiä ihan liikaa,
eikä vastauksia ollenkaan.

Sillä mä aion pitää susta kiinni aina.
Aion pysyä sun lähellä aina.
Koska ei voi olla niin,
ettei sun käsi olis mun kädessä
eikä sun sydän mun sydämessä kiinni.

3.6._kuva_blogiin

Yksi sadasta

Keväisenä sunnuntai-iltana tasan neljä vuotta sitten huikkasimme viimeisinä sanoina ystävillemme, että huomenna selviää onko meille tulossa tyttö vai poika. Seuraava päivä muutti elämämme, ja ultrassa löytyikin jotain sellaista, että vauvan sukupuoli jäi lopulta selvittämättä. Seuraavat neljä kuukautta elimme pelon ja epätietoisuuden vallassa. Emme tarkkaan tienneet mitä on tulossa, ja jotenkin se myös antoi voimaa jaksaa päivästä toiseen. Poikamme syntymä, isot sydänleikkaukset muutaman tunnin ja muutaman viikon ikäisenä ja kaikki siitä seurannut huoli ja murhe tulivat eteemme päivä kerrallaan. Koko ajan puhuimme, että vaikka kaikki onkin sydäntä särkevän kamalaa, onneksi vauvamme ei kuitenkaan itse tiedä tästä mitään. Että pahinta olisi käydä tämä sama läpi 3-4 -vuotiaan kanssa, yrittää peitellä omaa pelkoaan ja vakuutella pienelle, ettei ole mitään hätää. Ja uskotella sitä samaa myös itselleen.

Aluksi elimme päivän kerrallaan, sitten päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Sanottiin, että uutta leikkausta ei ehkä koskaan tarvita. Sitten sanottiin että ei ainakaan ennen kouluikää.

Keväisenä sunnuntai-iltana muutama viikko sitten kirjoitin aavistuksesta, että jotain on tapahtumassa. Olin rauhallinen, mutta samaan aikaan levoton. Seuraava päivä sysäsi kaiken taas raiteiltaan. Ultraava lääkäri totesi, että poikamme sydän tarvitsee uuden leikkauksen neljän kuukauden sisällä. Edessä on taas pelkoa ja epätietoisuutta, kun odotamme kutsua sairaalaan. Joudun palaamaan pahimpaan painajaiseeni. Ainoa ero on, että tällä kertaa olen täysin hereillä.

IMG_20170720_172148_109

Tällä kertaa tiedämme suunnilleen, mitä on tulossa, ja jos mahdollista, niin se tekee kaikesta vielä pahempaa. Luvassa on unettomia öitä, musertavaa pelkoa ja omassa sydämessä kipuna tuntuvaa tuskaa. En haluaisi palata takaisin sinne, mistä kaiken jälkeen helpottuneina neljä vuotta sitten pääsimme kotiin. En halua ajatella lastani yksin sairaalavuoteellaan. Näen mielessäni vain leikkaussalin ovet, jotka sulkeutuivat edessämme jättäen meidät ulkopuolelle. Haluaisin suojella pientä poikaani kaikelta, ja sanoa, että olen aina lähellä, mutta tälläkään kertaa en voi.

Olimme niin toivoneet ja rukoilleet, ettei tämä päivä koskaan koittaisi. Tietysti järjellä tiedän, että kaikki tehdään, jotta poikani voisi elää mahdollisimman normaalia elämää. Juosta ja pelata sählyä niin kuin muutkin pikkupojat. Mutta juuri nyt en pysty ajattelemaan järkevästi. On vain tämä pelko, joka musertaa alleen, ja tämä rakkaus, joka kuristaa kurkkua niin, etten saa henkeä.