Lahjaa vain

Kun sinä tulit raskaaksi, se olinkin minä, joka aloin kantaa väliimme ennen kokematonta, sietämätöntä raskautta.

Sillä minä halusin olla se, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Mielestäni ansaitsin sen, mielestäni olin oikeutettu siihen, mielestäni olin odottanut kauemmin, mielestäni oli epäreilua että sinä sait senkin. Sanoin sinulle tuon kaiken ja paljon enemmän. Ja vaikka kuinka häpesin tunteitani ja ajatuksiani, kaduin niitä, puhuin itselleni järkeä sekä pyristelin ja rukoilin niistä eroon, useimpina päivinä pystyin vain joko suremaan tai raivoamaan. 

Kesti kuukausia ennen kuin pystyin kysymään sinulta, miltä raskaana oleminen sinusta tuntuu. Ja silloin itkit. Siksi, että vihdoinkin kysyin. Siksi, että kysymyksestäni huolimatta sinua pelotti vastata: kuinka paljon tänään kestäisin ennen kuin kilahtaisin?

bty

Kun vatsasi sitten alkoi kasvaa, kului lukuisia päiviä, joina en pystynyt vilkaisemaankaan pyöristyvää vatsaasi. Minusta tuntui, etten saisi henkeä jos tekisin sen. Samaan aikaan istuimme vierekkäin työmatkat, opetimme yhdessä samoja ryhmiä, ja vapaa-ajallakin meillä oli yhteisiä juttuja jokaiselle viikolle. Vatsasi väistely kävi välillä kokopäivätyöstä – luultavasti meille kummallekin. 

Toisinaan en tiennyt, voisinko olla sinun lähelläsi enää ollenkaan. Ehkä ystävyytemme ei vain selviäisi. Ehkä en kestäisi, että vain sinä sait sen, mitä minäkin toivoin. Sinun sisälläsi kasvoi ihmeistä suurin, minun sisälläni kumisi tyhjyys kovempana kuin koskaan.

Sinun onnesi nojasi koko ajan raskaampana minun suruani vasten.  

Ja sitten jokaisena vähän parempana päivänä odotin sinun vauvaasi. Toivoin enemmän kuin mitään, että sydämeni pahin kipu hellittäisi jo pysyvästi. Toivoin, ettei sydämessäni enää mellestäisi kateus, suru ja epäreiluus. Toivoin, että mahdollisimman pian voisin tuntea vain iloa ja rakkautta, joka peittäisi alleen kaiken tuskan. Rukoilimme yhdessä, rukoilimme erikseen.

12.8.kuva2

Olen rakastanut sinun vauvaasi siitä hetkestä alkaen, kun tapasin hänet vuorokauden ikäisenä. Oon niin kiitollinen, että se tapahtui niin nopeasti, sanoit minulle muutamia viikkoja myöhemmin. Itkin, että en ollut voinut luvata rakastaa vauvaasi jo etukäteen. Itkin, sillä sanomasi paljasti sinun olleen valmistautunut antamaan minulle yhä vain vieläkin aikaa. Itkin kaikkea sitä, mitä laitoin sinut kestämään.

Nyt kun hellin vauvaasi, toivoisin ympärillä olevien ihmisten tietävän koko tarinan. En siksi, että kaipaisin sääliä tai myötätuntoa. Päinvastoin! Haluaisin heidän tietävän koko tarinan siksi, että hekin voisivat iloita siitä, mitä saimme. Että he ymmärtäisivät, etten pidä itsestään selvänä sitä, että saan rakastaa sinun lastasi. Että sinä kestit, että me kestimme.

Että hekin tietäisivät, että Luojamme lahjaa tämä kaikki on vain. 

// Heini

Matkalla merkitykseen

Menetin alkukesästä ystävän sille pelottavalle s-kirjaimella alkavalle peikolle, joka tuntuu tätä nykyä heittelevän pesäkkeitään sinne sun tänne. Lainasin kirjastosta aiheesta kertovia kirjoja, selasin blogeja ja luin lehtijuttuja. En (tietenkään) ollut kysynyt tätä ystävältäni, mutta halusin tietää miltä tuntuu, kun tietää kohta kuolevansa.

”Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. (…) Me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen.” Astrid Swan: Viimeinen kirjani

”Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.” Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

matka

Lukiessani näiden rohkeiden naisten lauseita ajattelin, että ehkä kuoleman läheisyys tuntuukin siltä, että tietää todella elävänsä. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja tärkeysjärjestyksen. Kun tuttu ja turvallinen järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jäljelle jää vain se, millä on lopulta merkitystä.

Jospa meidän kaikkien ei tarvitsisi käydä läpi pahinta mahdollista oppiaksemme pitämään tavallista erityisenä ja arkista arvokkaana. Tänä syksynä lähden matkalle, jonka aikana aion ottaa selvää siitä, mitkä asiat juuri minulle ovat kaikkein merkityksellisimpiä, ja miten voisin niihin panostaa ja niitä vaalia. En halua menettää jotain, ja vasta sen jälkeen herätä huomaamaan, mikä aarre käsissäni olikaan.

Ajatus on vasta alussa, enkä tarkkaan tiedä mihin tämä matka johtaa. Todennäköisesti paljon lähemmäs, kuin luulinkaan.

//Anna

Huolletaan ihmissuhteitamme

”We put more energy into building relationships than into maintaining them.”
-Rick Warren

Ihmissuhteet eivät pysy hengissä itsestään. Kasvaakseen ja syventyäkseen ne vaativat aikaa, vaivannäköä ja huolenpitoa. Tiedostamme kyllä, kuinka tärkeitä nuo asiat ovat ihmissuhteiden syntymiselle, mutta ymmärrämmekö niiden merkityksen myös ihmissuhteidemme säilymisen kannalta? Miksi niin usein panostamme ihmissuhteisiin eniten niiden alkuvaiheessa?

Pidän alussa olevan sitaatin sanasta maintain ja sen merkityksistä huoltaa ja ylläpitää. Ihan kuten rakennuksetkin ajan saatossa kaipaavat korjaamista ja huoltoa, niin ihmissuhteetkin vaativat aktiivisia huoltotoimenpiteitä. Pysyäkseen kunnossa rakennuksia tulee huoltaa jatkuvasti ja säännöllisesti, mieluusti jo ennen kuin jotain menee rikki. Sama pätee ihmissuhteisiin. Ja aivan kuten talonkin rakentamiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa, niin on usein myös ihmissuhteiden laita. Talon valmistuttua ja ihmissuhteen synnyttyä huoltaminen saattaa kuitenkin jäädä vähemmälle ja ennen kuin huomaammekaan, on yksi jos toinenkin nurkka päässyt vähän rempalleen.

19.7.

Ihmissuhteen alkuvaiheessa vaivannäkö tulee useimmiten kuin itsestään. Toisen osapuolen kanssa haluaa viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, hänestä haluaa tietää kaiken mahdollisen ja häntä haluaa ilahduttaa sopivimmalla mahdollisella tavalla. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin liikaa yhteistä aikaa, sillä kaiken mahdollisen ajan haluaisi käyttää juuri hänen kanssaan. Uskon, että samankaltainen ihastumisen ja jopa rakastumisenkin vaihe käydään läpi niin pari- kuin ystävyyssuhteissa.

Jossain vaiheessa suhde kuin suhde kuitenkin arkipäiväistyy. Silloin mitataan myös se, kuinka paljon vaivaa olemme valmiita näkemään ihmissuhteidemme eteen. Olen pohtinut paljon, mistä se johtuu. Miksi panostamme ihmissuhteisiin niin hurjasti niiden alkuvaiheessa, mutta emme enää suhteen jo vakiinnuttua? Olen keksinyt sille vain yhden selityksen: pidämme tällaisia ihmissuhteita itsestäänselvinä, ja ajattelemme, ettei niihin tarvitse sen kummemmin panostaa, koska tuo ihminen ja ihmissuhde säilyy elämässäni joka tapauksessa. Ihan kuten saatamme olettaa, että talo pysyy hyvässä kunnossa ilman minkäänlaista vaivannäköä, erehdymme helposti luulemaan, että ihmissuhteetkin pysyvät kunnossa itsestään. Ja kyllähän ne varmasti jonkinlaisessa kunnossa pysyvätkin, niinkuin ne talotkin, joille ei tehdä mitään. Ainakin johonkin pisteeseen asti, kunnes niistä tulee asumiskelvottomia.

Sen sijaan että pitäisimme läheisiämme itsestäänselvinä, vaalitaan niitä ihmissuhteita, jotka meille on annettu. Pidetään niistä huolta. Annetaan aikaa, käytetään energiaa, nähdään vaivaa. Ei anneta ihmissuhteidemme ränsistyä.

// Suvi

Tämä postaus päättää perjantaisarjamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Mummu

katson ryppyisiä sormiasi
kun silität lapsen kapeaa selkää
ja mietin, miten moneen kätesi ovatkaan taipuneet
vuosiesi varrella

lämmintä leipää, pehmeää pullaa
niissä on syntynyt
naapureillekin jaettavaksi
lukuisia lapasia, satoja sukkia
sormesi ovat liukuneet puikoilla ulkomuistista

sylisi on ollut auki
ja kätesi kietoutuneet ympäri
jokaista ovesta astuvaa
”minulle käy kaikki”, sanot
ja vastaanotto on aina lämmin

kätesi ovat osanneet viedä huomion muualle
pois peloistasi, kauas surustasi
”ei tässä mitään”
ne ovat huiskineet iloisesti
kyynelten kuristaessa kurkkuasi

kukat

tiedän että usein
on kätesi ristitty
ja huokauksesi tavoittaneet taivaan
olet omiasi kantanut,
perheesi puolesta pyytänyt
seissyt myrskyn silmässä pelotta
tuulen pauhun yli korottanut äänesi,
laulanut kipua kauemmas, tuskaa tuonnemmas

nyt kädet lepäävät sylissäsi
usein toimettomina
paljosta väsyneinä
ja minä kiitän käsistä
jotka ovat pitäneet huolta
vaikka huolta on riittänyt

Ethän pelkää pimeää

Välillä naistenlehdistä voi lukea, kuinka energiasyöpöt ihmiset pitää siivota pois elämästä. Sanotaan, että on tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden seurassa latautuu.

Ajatus on ahdistava – varsinkin silloin kun itse ei pysty olemaan muita energisoiva ilopilkku. Silloin naistenlehtiä lukiessa tekisi mieli siivota itse itsensä läheisten elämästä.

edf

Välillä tarvitsemme tukea enemmän kuin meillä on sitä antaa, iloa enemmän kuin meillä itsellämme on sitä jakaa. Silloin tarvitsemme eniten ihmistä, joka ei pelkää pimeää. Uskon niinkin, että jotain suurta onkin kätketty siihen, kun jäämme toinen toisemme vierelle vaikka se vaatisi meiltä välillä enemmän. Ja ehkäpä jos minä jään ystävän vierelle tänään, hän on vierelläni, kun oma yöni koittaa?

Yksi pilkahdus pimeässä loistaa kirkkaammin kuin sata päivän paisteessa.

Everyone wants to be the sun to lighten up someone’s life. 
But why not be the moon to brighten in the darkest hour?
-Tuntematon

// Heini

Tämä postaus jatkaa perjantaisarjaamme, jossa jaamme mieleen jääneitä lainauksia, viisaita ajatuksia ja lohduttavia lauseita. Mikä on sinun paras mietelauseesi?

Kiitos ei kulu käytettäessä

Mielestäni sanomme ihmissuhteissamme kiitos aivan liian harvoin. Minä sanon ihmissuhteissani kiitos aivan liian harvoin. Meidän pitäisi kiittää toisiamme enemmän, sillä liian usein kiitos jää vain ajatuksen tasolle. Miksi kiittäminen on niin hankalaa, vaikka se on niin tärkeää? Miksi emme aina muista, tajua tai jaksa kiittää?

Kerta toisensa jälkeen mieheni vie automme huoltoon, käy ostamassa siihen uusia osia kuluneiden tilalle ja vaihtaa renkaat. Tajusin, etten ole koskaan kiittänyt häntä kaikesta siitä, mitä hän tekee pitääkseen automme kunnossa. Kenties en pidä noita asioita kuitenkaan niin tärkeinä. Ehkä pidän itsestäänselvänä, että mieheni hoitaa autoon liittyvät asiat, enkä siksi ymmärrä kiittää.

Luulen, että kiitämme helpommin sellaisista asioista, joista itse haluaisimme kuulla meitä kiitettävän. Asioista, joiden ymmärrämme vaativan aikaa ja vaivaa, koska itse teemme niitä usein. Meillä kotona minä useimmiten imuroin, joten muistan kyllä (toivottavasti!) kiittää, jos puolisoni tekee sen. Autoon kohdistuvista huoltotoimenpiteistä, joita puolisoni tekee jatkuvasti, sen sijaan tajuan harvemmin kiittää, koska en niitä itse yleensä tee. En osaa ajatella, kuinka paljon vaivaa ja aikaa auton ylläpitämiseen menee.

dav

Mielestäni kiittäminen on tärkeää, koska tuolla yhdellä pienellä sanalla voimme viestiä niin paljon. Kiitos tarkoittaa: huomaan vaivannäkösi ja arvostan sitä. Kiitos sanoo: olen iloinen, että käytit aikaa auttamiseeni. Kiitos osoittaa: en pidä tekoasi itsestäänselvänä. Kiitos kertoo: olen kiitollinen avustasi. Kiittämällä teemme näkyväksi toisen ihmisen vaivannäön.

Jos jätämme kiitoksen sanomatta liian monta kertaa, on olemassa riski, että jonain päivänä emme enää saa tilaisuutta sanoa sitä. Kiitoksen sanomatta jättämisestä ei nimittäin ole kiittämättömyys kovin kaukana, ja kiittämättömyys karkoittaa avuntarjoajat. Kiitoksen ääneen sanominen sen sijaan saa mitä todennäköisimmin avuntarjoajan tekemään saman uudelleen. Saattaapa olla niinkin, että kiittäminen lisää kiitollisuutta. Uskon myös, että tekisi hyvää ihmissuhteillemme tunnistaa ja tunnustaa käytännöllinen rakkaus, jota osoitamme arjen avuliailla teoilla. Kiittämällä huomioimme toisemme, ja mikä voisikaan olla ihmissuhteissa sen tärkeämpää.

Toki kiitämme asioista, jotka meille ovat tärkeitä. Kiitämme myös isoista asioista, sellaisista, jotka on helppo huomata. Mutta kiitämmekö pienistä teoista, jotka nekin puhuvat rakkautta? Kiitämmekö roskien viemisestä, ruoan tekemisestä, tarjotusta kyydistä, leivotusta piirakasta, keitetyistä kahveista? Toivoisin, että oppisin kiittämään teon mittaluokasta piittaamatta.

Meidän tulisi opetella kiittämään useammin. Kiitosta ei voi tuhlata loppuun, eikä se kulu käytettäessä.

// Suvi

Kukaan ei näe minua

Katsoin taustapeilistä kuusivuotiasta. Hänen tiheänruskeista silmistään virtasi kyyneleitä solkenaan. Selässäni tunsin, kuinka hänen jalkansa potkivat penkkiäni minkä ehtivät. Hän huusi ja raivosi. Ja hän osasi jo varsin taitavasti asetella sanojansa niin, etteivät ne olleet ketään kohtaan enää kovin kauniita.

Olin koittanut rauhoitella, sanoittaa tunteita, pysyä rauhallisena ja antaa pienelle tilaa. Mikään ei tuntunut auttavan tilannetta. Aloin pikkuhiljaa hermostua. 

Kuule, nyt sun pitäisi jo vähän alkaa miettiä, että miltä kaikki nuo sun sanat tuntuvat muista ihmisistä. Sä sanot aika rumasti, ja noista sun sanoista tulee meille muille tosi paha mieli. Sanoja sanoessani ajattelin odottavani todennäköisesti liikaa.

Huutoon tuli pieni katko. Sitten itkun sävy muuttui surullisemmaksi, lohduttomammaksi. Pieni sopersi:

Mutta kukaan tässä maailmassa ei ajattele yhtään miltä musta nyt tuntuu.

Yhtäkkiä ilma sakeni surustasi

Olinkin odottanut aivan liian vähän. Rakas kuusivuotiaani ymmärsikin koko viestini ja sen lisäksi tiivisti yhteen lauseeseen enemmän kuin osa meistä koskaan osaa sanoa: minusta tuntuu yksinäiseltä. Sinä olet siinä, minä tässä vieressä ja silti – ja etenkin siksi – minusta tuntuu niin kauhea yksinäiseltä. Et yllä minuun.

Olisihan minun pitänyt muistaa, että ympärillä olevien rakkaus lohduttaa vain rajallisesti silloin, kun ei ole aikaa, halua tai ymmärrystä koittaa käsittää mitä sydämessä oikeasti myllertää, mistä kaikki kumpuaa.

edf

Pieni rakkaani, seuraavan kerran kun raivoat, tiedän mitä tehdä. Pysäytän auton lähimmälle bussipysäkille, otan syliin tai annan tilaa tai kumpaakin vuorotellen, peräkkäin, ihan miten vain. Mitä ikinä niin kauan, että sinun sydämesi tietää, että minun sydämeni yrittää ymmärtää. Että tiedät, että et ole yksin vaan että minä olen sinua ihan liki.

// Heini