9. luukku: Meidän joulu

Kun menimme naimisiin, jaoimme mieheni kanssa kuin itsestäänselvästi joulut tasan. Joulua on vietetty joka toinen vuosi minun vanhempieni ja sisareni perheen kanssa, ja joka toinen vuosi mieheni lapsuudenkodissa. Vuorotellen olemme siis molemmat olleet aivan kuin vieraina toistemme joulussa. Perheidemme jouluperinteissä on eroja, mutta emme kumpikaan ole niin fanaattisia joulunviettäjiä, että tällä olisi ollut suurtakaan merkitystä. En muista, että olisin hänen kotonaan itkenyt jouluikävää tai kaivannut omieni pariin. Kuitenkin, mitä pidempään olemme olleet yhdessä, sitä useammin on mieleen tullut ajatus meidän yhteisestä joulusta. Millainen se olisi? Mitä perinteitä toisimme siihen omien perheidemme joulunvietosta, ja mitä jättäisimme ehdottomasti pois? Olisiko jo aika joulun olla meidän yhteinen?

joulukylä1

Aikaisempina vuosina lähdimme joulunviettoon jo hyvissä ajoin, ja viivyimme reissulla pitkään. Pikkuhiljaa olemme kuitenkin venyttäneet lähtöä aattoon saakka, ja nauttineet aattoaamun rauhasta ihan vain oman perheen kesken. Vaikka joulua on aivan ihana viettää suvun keskellä, huomaan, että samalla kaipaan tosi paljon pyhäpäivien suomaa rauhaa ja lepoa. Jouluna en jaksaisi edustaa, en kyläillä enkä harrastaa small talkia. Kaikkein mieluiten viettäisin päivät pyjamassa sohvalla uusi kirja kainalossa, lahjaksi saadun lautapelin kimpussa, tai lasten kanssa pulkkamäessä. Mielikuvissani kynttilät lepattavat hiljaa, joulumusiikki soi taustalla, pöydässä on vain perheemme lempijouluherkkuja, eikä kotoa tarvitse lähteä minnekään. Siihen unelmieni jouluun kutsuisin mielelläni lähimpäni mukaan, avaisin kotini oven, laittaisin pöydän koreaksi ja levittäisin yövieraille patjat lattialle. Ovesta astuvilta rakkailta riisuisin hartioilta kiireen ja velvollisuudet, antaisin jalkaan pehmoiset tossut, käteen glögimukin ja kehottaisin ottamaan rennosti.

joulukylä2

Yhden parhaista jouluista ikinä vietimme vuokramökissä Lapissa. Siellä ei ollut paineita joulun sujumisesta tietyn kaavan mukaan, kun puitteet olivat joka tapauksessa tavallisesta poikkeavat. Oli aikaa harrastaa, rentoutua, jutella ja leikkiä. Eikä lahjavuorikaan paisunut mahdottomaksi, kun kaikki paketit piti ensin autolla raahata perille, ja vielä sieltä takaisinkin. Jotain tuon joulun kiireettömyydestä ja mukavasta tunnelmasta toivoisin voivani siirtää jokaiseen jouluuni.

Tulevana jouluna pakkaamme taas kimpsut ja kampsut autoon, ja suuntaamme hyvillä mielin mummolaan. Ja voi hyvin olla, että tämä sama perinne tulee jatkumaan vielä pitkään. Onhan lasten riemu serkusten kokoontuessa myös tärkeä osa unelmieni joulua. Mutta entäpä jos ensi vuonna tapaisimmekin meillä?

//Anna

Lunastamattomia lupauksia

Hei, sitku muutat tänne niin sit kyllä alat käymään mun kanssa jumpassa!

No mut sitku nämä mun opinnot on valmiit niin lähetään yhdessä viikonlopuksi kylpylään!

Sitku me muutetaan isompaan asuntoon niin kutsun kyllä teidät kaikki meidän luo!

***

Lupauksia on helppo heitellä. Ehkä ne tuntuvat kivalta tavalta piristää toista tai viritellä yhteisiä unelmia. Kenties hetken huumassa itsekin uskoo sanomansa toteutuvan – jopa aivan itsestään ilman vaivaa, aikaa tai rahaa. Tai ehkä toisinaan lupauksilla tietoisestikin koitetaan kääntää kaverin katse pois nykyhetkestä, jossa ei jollakin syyllä järjestä aikaa toiselle.

Mutta entä sitten, kun sitku-aika onkin käsillä? Kun ystävä on muuttanut samalle paikkakunnalle, opinnot ovat valmiit tai koti on isompi – kuinka moni silloin muistaa aiemmin lausumansa lupaukset? Muistammeko kutsua ystävän jumppaan, kylpylään tai kylään? Lunastammeko lupaamamme?

Läheskään aina emme. Ehkä välillä jopa tietoisesti emme toimi aiempien puheidemme mukaisesti. Liikaa vaivaa, liikaa aikaa, liikaa rahaa, ajattelemme. Miltä silloin tuntuu toisesta, joka hänkin muistaa puheesi, lupauksesi ja sitku-unelmanne?

sitku

Päällimäinen tunne on usein pettymys: Miksi suunnittelit jotain, mutta teit toista? Emmekö olleetkaan ystäviä, jotka pitävät lupauksensa? Enkö ollutkaan sinulle niin tärkeä, että olisit järjestänyt aikaa meille? Enkö olekaan sopiva kaveri jumppaan, kylpylään tai kylään? Enkö minä kelpaakaan?

Pettymys puhaltaa ilmaa ihmissuhteen väleihin ja kylvää sydämeen epäluottamuksen siemeniä. Miksi uskoa seuraavankaan kerran, kun toinen heittää jotain kyläilystä joululomalla? Mitä useampia pettymyksiä ihmissuhteessa on, sitä innottomampi reaktio on uuteen ilmoille heitettyyn suunnitelmaan tai lupaukseen. Eihän kannata tarrautua sellaiseen, jonka toteutumisen todennäköisyys on lähellä nollaa.

Lunastamattomien lupausten ja pitämättömien puheiden sijaan kannattaisi enemmän toimia. Pyytää kylään niitä, jotka kyläilyetäisyyden päässä asuvat. Kysyä kaveriksi kylpylään niitä, jotka siitä nauttisivat. Hakea jumppaan niitä, jotka eivät yksin vielä uskalla tai saa aikaiseksi mennä. Älä lupaile, vaan toimi. Älä puhu, vaan palvele.

Ja jos päätätkin lausua lupauksen, niin paina se visusti mieleesi ja lunasta sanomasi, kun aika on.

// Heini

Toistuvuus tuo turvaa

Perinteet ovat murtuneet, tavat ovat harvenneet.

Ennen syötiin päivällistä joka päivä kello viisi, katsottiin lempisarjaa torstaisin, saunottiin lauantai-iltaisin, mentiin kirkkoon sunnuntaiaamuisin. Nykyään lämmitetään ruokaa kukin vuorollaan, katsotaan sarjoja milloin tykätään jokainen omalta laitteeltaan, kirkkoon mennään jos huvittaa. Saunatkin on muutettu varastoiksi.

Kärjistän, tiedän. Mutta en voi olla miettimättä, että samaa tahtia tuttujen tapojen ja perheen perinteiden kanssa on murentunut myös ihmisten mielenterveys. Kun arki muuttuu ennustamattomaksi eikä toistuvuus tuo turvaa, mieli kuormittuu. Päivittäin tehtäviä päätöksiä on vastassa enemmän, emmekä pääse välillä lepäämään tapojen luomassa automaattiohjauksessa. Omat rutiinit eivät enää juurruta kiinni tavallisena toistuvaan arkipäivään.

tavat

Ihmissuhteissakin tärkeinä pidetään lähinnä spontaaniutta, yllätyksellisyyttä, uutuutta. Kuitenkin juuri tavat kannattelevat ihmissuhteita, yhdessäoloa ja yhteyttä. Erityisesti silloin, kun arki on täyttä, tunteet aaltoilevat tai myrskyt iskevät, on turvallista nojautua tapoihin ja rutiineihin, jotka tuovat lähimmät lähelle.

Mennään juoksemaan perjantai-iltaisin. Syödään aamiaista yhdessä tiistaisin. Kysytään oliko treeneissä kivaa. Saunotaan kun tullaan kotiin. Halataan kun tavataan. Suukotetaan kun lähdetään. Sanotaan tärkein joka päivä.

Kun varjelet jotain tapaa, tapa varjelee sinua.”
Matti J. Kuronen

”Ihan yksi lysti, miten vietetään vuosipäivää. Tärkeää on se, mitä tehdään joka maanantai.
Maaret Kallio

// Heini

Tämä ja seuraavat kaksi perjantaita vietetään lempilainaustemme äärellä.

Avoimuus lisää ymmärrystä

Kirjoitin talvella siitä, kuinka avoimuus luo avoimuutta. Avoimuudella on ihmissuhteissa myös toinen, äärimmäisen tärkeä tehtävä: avoimuus luo tilaa ymmärrykselle.

Uskon, että yksi ihmissuhteita useimmin haastava tekijä on ymmärryksen puute. Vastaan tulee tilanne, jossa jompi kumpi (tai kumpikin) kokee tulleensa väärinymmärretyksi tai jääneensä kokonaan vaille ymmärrystä, eikä sitä solmua saada avattua niin, että ihmissuhde voisi jatkua. Mikä voisikaan olla ihmissuhteelle repivämpää kuin kokemus siitä, ettei ajatuksiani, valintojani tai tunteitani ymmärretä. Sen lisäksi, että on itse tullut väärinymmärretyksi, ihmissuhdetta voi toki haastaa myös se, jos toistuvasti kokee toisen osapuolen toimintatavat ja valinnat mahdottomiksi ymmärtää.

11.11

Ymmärrys on siis ihmissuhteiden elinehto. Mitkä asiat sitten asettuvat ymmärryksen tielle? Uskon, että ymmärtämistä hankaloittaa oleellisesti se, ettemme tiedä tarpeeksi. Kun emme tiedä, joudumme arvailemaan ja tekemään omia tulkintojamme, jotka eivät läheskään aina osu oikeaan. Sen sijaan, että yrittäisimme ymmärtää oikean tiedon perusteella, teemme omia päätelmiämme puutteellisten tietojen pohjalta.

Jos ystäväni kertoo minulle suuttumuksestaan, minun on vaikeaa ymmärtää häntä, jos hän ei halua avata tilannetta tunteensa taustalla. Saattaa jopa käydä niin, että ystäväni puhumattomuuden takia ymmärränkin paremmin toista osapuolta. Mitä enemmän välillämme leijuu puhumattomia asioita, sitä enemmän kysymyksiä jää vastaamatta ja vääriä tulkintoja korjaamatta. Mitä enemmän ystäväni tilannetta ja ennen kaikkea omia ajatuksiaan avaa, sitä helpompi minun on osoittaa ymmärrystä häntä kohtaan. Jos taas itse koen jääväni ymmärrystä vaille, on hyvä pohtia, olenko kertonut asian niinkuin se on, vai olenko jättänyt jotain oleellista kertomatta. Toki on hyvä pyrkiä pitämään avoimuus oikeilla raiteilla. Juoruaminen ei hyödytä ketään, mutta joskus on keskusteltava sellaisistakin tilanteista, jotka koskettavat myös muita ihmisiä. Tällöin on pyrittävä avoimuuden lisäksi myös rakentavaan keskusteluun.

Avoimuus on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää toisiamme. Vasta ollessamme perillä toistemme tunteista, ajatuksista ja kokemuksista voi syntyä ymmärrystä. Tämä asettaa meistä jokaiselle haasteen: voidaksemme tulla ymmärretyiksi meidän on itse uskallettava rohkeasti kertoa tunteistamme, ajatuksistamme ja valintoihimme johtaneista syistä.

// Suvi

Lämpöä aamuun

“Voi kun tässä talossa saisi edes joskus nukkua!”, huokaan turhautuneena. Viime yönä ainakin kolme meistä on vaihtanut nukkumapaikkaa kesken unien, on pyöritty levottomasti, kiskottu peittoa ja taisteltu tyynystä. Päivä on hädintuskin päässyt alkuun ja minä olen jo väsynyt ja kiukkuinen. Viimeisten vuosien valvotut yöt vaativat veronsa, peilistä katsovat vastaan sumuiset silmät ja kireät leukaperät.

varpu

Unen jäljiltä pehmoiset ja pörröiset lapset venyttelevät makeasti peittojensa alla ja siinä samassa sydämeni heltyy. Jätän sen, mitä olen tekemässä, hiivin hipsuttelemaan ja syöksyn suukottelemaan. Kutitan hellästi kerälle kiertynyttä kuopusta ja silitän esikoisen sekaista tukkaa.

Aamulla jaettu läheisyys ja korvaan kuiskatut suloiset sanat varustavat kohtaamaan tulevan päivän ja muistuttavat, että olemme yhdessä, vaikka arjessa kukin tahoillamme. Levottomista öistä huolimatta en vaihtaisi näitä aamuja mihinkään.

//Anna

Nukkumaanmenoaikaan

Sängyn reunalla nukkumaanmenoaikaan
silitän poskea ja suukotan unen hyväksi
Sanot, että päivällä oli ollut ikävä
mutta sitten muistit,
ettei se olekaan huono juttu,
vaan kertoo siitä, että rakastaa

Kiitän Luojaani sinusta ja toivon,
että osaisin olla sitä mitä tarvitset,
sitä mitä ansaitset

nukkumaanmeno

//Anna

Mökkipihalla

Paljaiden varpaideni alla tuntui pehmeä sammal, kun yhtäkkiä huomasin kaiken vähän terävämmin. 

Näin terassilla sikin sokin lojuvia crocseja, kaiteilla kuivavia uikkareita, siellä täällä puolimärkiä vaatemyttyjä. Nurmikolla viltin ja sen päällä kesken jääneitä kirjoja. Tunsin nenässäni hennon saunan piipusta tupruavan tuoksun ja kasvoillani kevyen etelätuulen. Kuulin rannalta vesileikkien loisketta, keittiöstä tiskauksen kolinaa, mökkitieltä vaunujen renkaiden rapinaa. Ihoani lämmitti pilvettömältä taivaalta loistava aurinko.

Jatkaessani matkaa kääräisin pihan pöydältä kainalooni valkoisen, vaan jo kovin tahraisen, pöytäliinan. Puristin sitä käsissäni, olihan se muisto täysistä hetkistä yhteisen pöydän äärellä. Se oli osoitus elämästä siellä, minne sitä monta vuotta pyysin. 

kesäpurkissa'

Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden heinäkuun paahteiset päivät kääriytyivät ympärilleni niin, etten toviin muistanut mitään muuta. Hetken ajan siinä mökkipihalla oli kaikki, mitä tiesin. Kaikki mitä tarvitsin.

Tästä kaikesta kiitän, minä kuiskasin. 

Sisään mennessäni hipaisin hellästi pukuhuoneen naulassa roikkuvaa, kaiken kirjavaa pyyherivistöä.

// Heini

Kerromme vuorotellen juuri siitä viime kesän hetkestä, jonka olisimme toivoneet voivamme säilöä purkkiin tulevan talven varalle.