Uudenlainen arkeni

Pinnasängystä alkaa kuulua vaativaa ääntelyä jo puoli kuudelta. Kahden kuukauden ikäinen herätyskellomme lienee samaa mieltä kuin isoisäni, jonka mielestä päivä on pilalla jos nukkuu yli kahdeksaan. Onneksi lapsi nukahtaa väliimme vielä hetkeksi ja saamme nousta vasta puoli kahdeksan aikaan.

Tämä viikko eroaa tavallisesta, sillä mieheni on kolmen viikon isyysvapaalla. Saamme siis köllötellä aamulla sängyssä ilman kiirettä. Vauvan jumppaillessa matolla syömme joka-aamuisen vakioaamupalamme: puuroa mustikoilla, banaanilla ja hunajalla. Aamukahvini ajoitan niin, että saan nauttia sen rauhassa vauvan ensimmäisten päiväunien aikaan.

Aamupäivällä ohjelmassa on neuvolakäynti. Liukastelen muutaman sata metriä neuvolaan ja palaan hyvillä mielin kotiin kuultuani, että vauva on kasvanut hyvää vauhtia ja kaikki on hyvin.

edf

En ole kovinkaan intohimoinen kokki, mutta äitiyslomalla ollessani olen laittanut ruokaa useamman kerran viikossa. Siksi mieheni tekemä lounas maistuukin neuvolan jälkeen erityisen hyvältä. Vauva nukahti uudelleen matkalla neuvolasta kotiin ja nukkuu sikeästi parvekkeella, joten lounaan jälkeen aloitan päivittäiset pyrkimykseni kohti pyykkikorin pohjaa. Kotitöistä vähiten pidän imuroimisesta ja eniten pyykinpesusta: pölypallot saavat pyöriä nurkissa kaikessa rauhassa, mutta tyhjä pyykkikori on ihana ja tavoittelemisen arvoinen asia. Pyykki- ja astianpesukoneen äänissä on sitä paitsi jotain äärimmäisen rauhoittavaa. Tänään tyhjentelen laukkuja viikonlopun reissun jäljiltä ja pohdin, mitä kaikkea pitää olla pestynä tulevaa hiihtolomareissua varten.

Tämä päivä on poikkeuksellisen aktiivinen, sillä iltapäivällä on vuorossa jo päivän toinen meno. Suuntaan rattaat kohti kirkkoa ja seurakunnan ekavauvaryhmää, jossa vaihdamme kuulumisia jo tutuiksi tulleiden äitien kanssa. Olin alun alkaen vähän epäileväinen enkä ajatellut kaipaavani mamma-seuraa, mutta yllätyksekseni jokaviikkoisista kokoontumisista on tullut odotettu päivän piristys. Vauvaryhmän jälkeen lapsi nukahtaa rattaisiin. Hän nukkuu rattaissa mielellään ja yleensä pitkään, joten teen pikakierroksen lähikaupassa sekä käyn Postissa tehden samalla lyhyen kävelylenkin.

22.2.kuva2

Illalla jatkan pyykkikorin tyhjentämistä ja pääsen jo melko lähelle pohjaa. Pölypalloilta ummistan edelleen silmäni, ehkä huomenna. Mieheni kylvettäessä vauvaa syön rauhassa iltapalan ja luen samalla lempilehteäni. Laitamme vauvan iltaisin kahdeksan aikoihin yöunille, jotta saamme iltaan vähän omaa tai kahdenkeskistä aikaa. Aikaisen herätyksen ollessa taattu kymmenen on ehdoton takaraja nukkumaanmenolle, joten meillä on kaksi tuntia käytettävänämme. Tänään valitsemme katsoa yhden jakson lempisarjaamme. Edellispäivän myöhäinen kotiintulo painaa silmiä ja sänky kutsuu jo puoli kymmenen jälkeen.

edf

Välillä arkipäivien kulkua pohtiessani tekisi mieli lisätä joka lauseeseen sana ”vaan”. Olin vaan kotona, vaan luin, vaan siivosin, vaan kävin kävelyllä. Tuntuu, että päivissä ei juurikaan ole muille kerrottavaa. Olen kuitenkin päättänyt lopettaa vaan-ajattelun ja olla kiitollinen jokaisesta arkisestakin päivästä. Näistä päivistähän niin kauan haaveilin.

// Suvi

Kolmena peräkkäisenä perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin.

Aamusta iltaan

Päivä ei ole vielä edes valjennut, kun suljen kotioven takanani. Tänään pääsen lähtemään aikaisin ja ihan rauhassa, kun muu perhe jää vielä nukkumaan. Saan auton kaivettua lumikerroksen alta, se käynnistyy hieman vastahakoisesti. Talvi koettelee sekä autoa, että minua.

Reilun puolen tunnin työmatkan aikana kovinkaan moni ajatus ei vielä päässäni pyöri. Usein havahdun vasta työpaikan pihassa, että täälläkös sitä taas ollaan, matkasta ei jäänyt mitään mieleen. Tänä talvena työmatkan varrella on sattunut jo useampi paha liikenneonnettomuus, se on ainakin hetkellisesti vaikuttanut omaan ajotapaani ja lisännyt varovaisuutta tien päällä.

Aamu

Työpaikalla minua on vastassa täpötäysi sähköpostikansio ja vastakeitetty aamukahvi. Valitsen ensin jälkimmäisen, ja vasta aamupalan syötyäni käyn töiden kimppuun. Suurimman osan työpäivästä istun tietokoneen äärellä. Taukojumppa muistuu mieleen valitettavan harvoin, joten selkä on kovilla. Sähköpöytä on kyllä aikeissa hankkia, mutta tilauslupa pyörii tällä hetkellä jossain suurten rattaiden uumenissa, kuten moni muukin asia isossa yrityksessä.

Lounaalla valitsen salaatin, vaikka muutakin hyvää olisi tarjolla. Työpaikkalounas on yksi niistä asioista, joita jaksoin vielä pitkään kotoa lasten parista töihin palattuani ihmetellä. Ettäkö ihan rauhassa saan keskittyä puolen tunnin ajan vain omaan syömiseeni?! Eikä tarvitse tuputtaa ruokaa kenellekään, ei syöttää ketään, eikä siivota jälkiä. Luksusta!

wheels

Iltapäivällä on pari palaveria tehtaalla. Tämä on toinen juttu, jota edelleen joka kerta tehtaan poikki kävellessäni ihmettelen. Kuka olisi uskonut, millaiseen ympäristöön päädyn työskentelemään ja  miten kauas mukavuusalueeltani joudunkaan! Tehtaan korviasärkevän kovat äänet ja voimakkaat hajut ovat kuitenkin jo tulleet tutuiksi, puikkelehdin trukkien välissä kuin ammattilainen.

Tehdaslueen pyöröporteissa käy aikamoinen vilske, kun samaan aikaan työpäivänsä lopettaa iso osa lähes 900 työntekijästä. Vaikka kuinka yritän lähteä töistä ajoissa, on muu perhe melkein joka ilta jo päivällispöydässä kun minä saavun kotiin. Päiväkodin portilla lapsia on vastassa lähes joka iltapäivä isi. Yhtenä poikkeuksellisena päivänä, kun siellä olinkin minä, kuulutti lapsi kovalla äänellä kavereilleen: ”Hei katsokaa, tuollainen se mun äiti on!”. Pieni pisto tuntui sydämessä.

iltakävelyllä

Illalla lähdemme kävellen kirjastoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että minä raahaan hiki päässä pulkassa kahta lasta ja isoa kasaa kirjoja. Saanpahan ainakin liikuntaa koko päivän istumisen vastapainoksi. Posket punaisina palaamme kotiin iltapalalle, samalla jutellaan vielä päivän tapahtumista. Kuopus kertoo nähneensä televisiossa mainoksen, jossa kerrottiin, että hänen suosikkiohjelmansa palaa takaisin ruutuun maaliskuussa. Hän on siitä aika innoissaan. ”Enää pitäisi vaan tietää mikä on maaliskuu”, hän toteaa. Iltapalan jälkeen on vuorossa sama laulu, kuin kaikkina muinakin iltoina: ”Äiti, saadaanko nukkua viikonlopun kunniaksi teidän vieressä? Edes tämän kerran?? Jooko??” Muuten hyvä, mutta ihan vielä ei valitettavasti ole viikonloppu.

Lapset nukkumaan, astiat koneeseen, pyykit kuivumaan ja seuraavan päivän vaatteet jokaiselle valmiisiin kasoihin.  Kun talo on lopulta hiljainen, varmistan vielä hämärässä lastenhuoneessa, että lapsilla on päällään peittoa juuri sopivasti. Ei liikaa, ettei tule hiki, eikä liian vähän, etteivät herää yöllä kylmissään. Sitten onkin aika jo suunnata itsekin peiton alle. Kello soi seuraavana aamuna taas aivan liian aikaisin, enkä todellakaan ole sitä tyyppiä, joka pärjää vain muutaman tunnin yöunilla.

//Anna

Tänään sekä kahtena tulevana perjantaina pääsette kurkistamaan meidän Kaleidoskoopin kirjoittajien arkipäiviin. 

Mitä jos juttelisimmekin sinusta ja minusta?

Mistä puhun, kun juttelen ystävieni kanssa? Mitkä ovat puheenaiheet, kun istumme perheen kesken ruokapöydässä? Minkälaisista kohtaamisista jää sellainen olo, että haluaisi nähdä mahdollisimman pian toistekin?

On lukuisia tunteja, joita olen viettänyt perheeni, ystävieni ja tuttujeni kanssa puhuen muista ihmisistä – sekä omasta että muiden aloitteesta. Luulen, että niin on lähinnä kahdesta syystä.

dav

Toisista ihmisistä puhumalla löytää helposti yhteistä äimisteltävää. Toisen ihmisen asioita, käyttäytymistä ja valintoja ruotiessa muodostuu usein vaivatta yhteinen ymmärrys – ja se yhdistää.

Se on oikein helppo tapa välttää puhumista itsestä. Kun jutun vie yhteisiin kavereihin, sisaruksiin tai niiden lapsiin, voi helposti istua kahvipöydässä puolitoista tuntia kertomatta juuri mitään itsestään ja omista kuulumisistaan.

Jälkeenpäin noiden hetkien jälkeen olo on kuitenkin valju, ehkä tunkkainenkin. Kun kohtaamisesta tulee pelkkää tietojen tai mutujen vaihtoa tai jopa juoruamista, mikään ihmissuhde ei rakennu.

En kuitenkaan usko, että toisista ihmisistä puhuminen on aina juoruamista. Joskus se on tarpeellista, jotta ymmärtäisi sitä toista, itseään ja tuota ihmissuhdetta paremmin. Joskus on pakko kysyä joltain ulkopuoliselta: olenko ihan hullu, kun musta tää juttu tuntuu tältä? Löytääkseen tapoja kulkea eteenpäin tarvitaan joskus jonkun kolmannen kuuntelevia korvia ja toisinaan myös viisaita sanoja. Viime kädessä motiivi puhumiselle ratkaissee aina sen, milloin kyse on juoruamisesta, milloin jostain aivan muusta.

edf

Ehkä kuitenkin on niin, että rakentaaksemme ihmissuhteitamme meidän tulisi kertoa enemmän itsestämme, kuunnella toista ja pohtia juuri meidän kahden välistä suhdetta. Kertoa oikeat kuulumiset, sanottaa miltä mikäkin tuntuu, loukata ja saada anteeksi, tulla satutetuksia ja antaa anteeksi. Kohdata ilman väliin vedettyjä ihmisiä.

Voiko olla niin, että mitä syvempi ihmissuhde, sitä vähemmän puhetta poissaolevista? Ja silti – tai ehkä juuri siksi – ei haluaisi yhteisen ajan loppuvan ikinä.

// Heini

Miltä tuntuu olla äiti?

Jouluna perhettämme siunattiin mitä kallisarvoisimmalla lahjalla, kun pitkään odotettu esikoisemme syntyi. Viime viikot ovatkin kuluneet uutta arkea opetellen ja tuoreeseen tulokkaaseen tutustuen.

Yksi yleinen minulle esitetty kysymys on ollut ”no, miltä nyt tuntuu olla äiti?”. Tietysti hurjalta, kummalliselta, ihanalta, ihmeelliseltä, jännittävältä.

Ja toisaalta taas ihan tavalliselta ja luonnolliselta. Vaikka arkemme tulee taatusti muuttamaan muotoaan lapsen myötä, elämä jatkuu monilta osin samanlaisena kuin aiemminkin, nyt meitä vain on kolme. Itse asiassa olen ollut hieman yllättynyt: jotenkin kai odotin, että tuntisin itseni aivan erilaiseksi tultuani äidiksi tai että päässäni pyörisi enemmän ”nyt näen koko maailman eri tavoin”-tyylisiä ajatuksia. Olen kuitenkin ihan sama ihminen kuin ennen lapsemme syntymää, enkä koe, että katselisin maailmaa nyt täysin uudesta näkövinkkelistä.

Mistä nuo odotukseni sitten oikein kumpusivat? Luulen, että ne juontavat juurensa muutamasta lausahduksesta, joita usein kuulee vanhemmaksi tulleiden suusta. Olen pohtinut näitä lausahduksia paljon ja ajattelinkin hieman jakaa ajatuksiani noista sanoista.

En tiennyt rakkaudesta mitään ennen kuin sain lapsen.

Mielestäni tämä ajatus on hieman ristiriitainen. Ajatellaan vaikka sitä, että olen ollut naimisissa kohta melkein kymmenen vuotta, ja sitten sanoisin ymmärtäneeni rakkauden syvimmän olemuksen vasta lapsen saatuani. Eikö se tunnu hieman kummalliselta? Toki näillä sanoilla varmaankin halutaan ilmaista sitä, että omaan lapseen kohdistuva rakkaus on jotain täysin erilaista, uutta ja ennenkokematonta, niinkuin se onkin. Mutta vaikka rakkaus lapseen voi lyödä tuoreen vanhemman ällikällä intensiivisyydellään ja lujuudellaan, toivoisin niin, ettei sitä pakahduttavaa tunnetta puettaisi sellaisiksi sanoiksi, jotka kovin helposti vähättelevät lapsettomien ihmisten osoittamaa ja kokemaa rakkautta. Rakkautta voi nimittäin osoittaa ja kokea ihan ilman lastakin, ja kuten Heini kerran kirjoitti, muillekin kuin omille lapsille. Kyllä minä ainakin rakastin miestäni, ystäviäni ja lapsuudenperhettäni jo ennen kuin lapsemme syntyi.

dav

Vasta synnytettyäni tunsin olevani kokonainen nainen. 

Tämä lause saa minut surulliseksi kaikkien niiden puolesta, jotka eivät syystä tai toisesta koskaan synnytä. Sanomattakin on selvää, että lapsen synnyttäminen oli järisyttävä ja unohtumaton kokemus, mutta en koe sen tehneen minusta yhtään enempää naista kuin olin ennen sitä. Jos jotain, se sai minut arvostamaan ja rakastamaan omaa kehoani, joka oli yhdeksän kuukauden ajan kotina pienelle kehittyvälle ihmiselle. Hyvin tehty, sanon muuttuneelle keholleni nyt katsellessani sitä peilistä. En kuitenkaan koe ollenkaan, että olisin synnyttämisen myötä löytänyt jonkin minusta puuttuneen palasen.

Lapsi toi elämälleni merkityksen.

Toki lapsi tuo elämään paljon sellaista sisältöä, mitä siinä ei aiemmin ole ollut, mutta jos elämän merkitys on ainoastaan lapsen varassa, lepää yksillä pienillä hartioilla aikamoiset paineet. Ja sitä paitsi, lapsi on vanhemmillaan lainassa vain häviävän lyhyen ajan ja suuntautuu kasvaessaan koko ajan enemmän pois vanhempiensa luota. Mitä sitten tapahtuu, kun elämän tarkoitus muuttaa pois kotoa? Mielestäni kenenkään elämän tarkoituksen ei tulisi levätä jonkun toisen ihmisen harteilla, oli se sitten lapsi, puoliso, ystävä tai kuka tahansa muu. On aika paljon vaadittu keneltä tahansa, että hänen vastuullaan olisi tehdä jonkun toisen elämästä merkityksellistä.

Summa summarum, ymmärrän ajatuksen jokaisen näiden lausahduksen takana, mutta ajatukset on mielestäni tuotu esiin sellaisilla sanoilla, jotka arvottavat äitiyden ja isyyden kaikkien muiden ihmissuhteiden yläpuolelle, vaikkei niin pitäisi olla. Toivoisin, että me äideiksi tulleet emme taitamattomasti asetelluilla sanoillamme pitäisi yllä sellaista puhetta, että vain lapsen saaneet tai synnyttäneet voivat olla ”todellisia” naisia, kokea aitoa rakkautta tai elää merkityksellistä elämää.

PS. Sinun kokemuksesi äitiydestä tai äidiksi tulemisesta ei tarvitse olla samanlainen, mutta kohtelethan silti minun kokemustani armollisesti.

// Suvi

Pienelle peikkopojalleni

Rakas pieni peikkopoikani,
olen rakastanut sinua siitä päivästä lähtien,
kun sain tietää sydämesi sykkivän sisälläni.

Olen ajatellut sinua päivittäin:
pohtinut, miltä näytät,
ketä muistutat,
millainen luonne sinulla on,
haaveillut kaikesta mitä voimme tehdä yhdessä kunhan kasvat.
Olen tuntenut potkusi sisälläni ja iloinnut niistä jokaisesta.

Ja siinä sinä nyt olet,
vielä aivan uunituoreena,
mutta kuitenkin niin tuttuna.
Tuhiset rauhallista unta sylissäni,
ja kaikki minussa rakastaa kaikkea sinussa.

Terävästi tarkkailevia silmiäsi,
pientä nykerönenääsi,
ilmeikästä suppusuutasi,
ihanaa vauvantuoksuasi,
joka suuntaan vispaavia käsiäsi,
tyytyväistä hymyäsi saatuasi mahan täyteen,
tummaa ja tuuheaa tukkaasi,
pitkiä korvakarvojasi,
suloista ääntelyäsi, kun yrität nukahtaa.
Minulle olet maailman täydellisin.

Tästä se alkaa:
saan opettaa sinulle elämästä.
Tiedän myös,
että tulet edelleen opettamaan minulle elämästä.
Opetellaan yhdessä.

Kiitän Luojaani sinusta.

edf

// Suvi

Saat anteeksi

Anteeksi pyytäminen on ihan hirveän vaikeaa.
Ärsyttävääkin usein.
Tuon yhden pienen sanan ääneen lausuminen
vaatii uskallusta ja halua kurottaa kohti.
Rohkeutta tunnustaa tehneensä väärin, sanoneensa rumasti,
käyttäytyneensä ajattelemattomasti.

Tuon pienen sanan lausuessaan anteeksi pyytäjä
tekee itsestään täysin paljaan.
Kaikki virheet levitettyinä toisen eteen,
vain odottaen noita kahta vapauttavaa sanaa.
Yhtäkkiä valta on anteeksi antajalla.

edf

”Saat anteeksi.”

Vain kaksi sanaa,
mutta kuinka suuri voima noissa sanoissa piileekään!
Vain kaksi sanaa,
mutta niihin kätkettynä niin paljon enemmän.
”En pidä kirjaa virheistäsi,
rakastan sinua loukkaavista sanoistasi huolimatta,
päätän antaa anteeksi ja unohtaa.”

Kunpa en ikinä vastaisi anteeksipyyntöön ”ei se mitään”.
Osaisinpa olla enää koskaan viivyttämättä anteeksiantoani.
Olisinpa aina valmis antamaan
ja pyytämään anteeksi niin usein kuin on tarpeen.

// Suvi

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka postilaatikko täyttyy lelukuvastoista, joista lapset ympyröivät kynä sauhuten suosikkejaan. Lahjatoiveiden lista kasvaa päivä päivältä. Samaan tahtiin kasvaa sinun unettomien öidesi määrä, kun lasket miten saada vähä riittämään kaikkeen. Pohdit, huomaisivatko lapset, jos lahjat olisi ostettu kirpputorilta. Eniten pelkäät kysyvää katsetta lastesi silmissä: miksi nuo saivat, mutta minä en? Haluaisin koskettaa olkapäätäsi ja sanoa, että sinä itse olet paras lahja lapsillesi.

Mietin sinua, jota tuleva joulu ahdistaa. Perhejuhla korostaa taas kerran tuskallisella tavalla sitä, mitä sinulla ei ole, ja mistä kaikkein eniten haaveilet. Kuvittelet pienet kädet kaulallasi, ilosta tuikkivat silmät jouluaattona. Nielet palaa kurkussasi alemmas, ettei kukaan vaan huomaisi, ettet tänäkään vuonna ole päässyt yli. Etkä ehkä vielä ensi joulunakaan pääse. Haluaisin ottaa kädestäsi kiinni ja sanoa, että tunnen tuskasi ja kannan kaipausta kanssasi.

Mietin sinua

Mietin sinua, jonka sydän on särkynyt. Lupaukset eivät toteutuneetkaan, saapuvaksi odotettu ei tullutkaan. Elämä ei ottanut toivomaasi käännettä, mutka tiellä vei ihan eri suuntaan kuin olit ajatellut. Kosketusta kaipaava kätesi tavoittaa vain tyhjää. Haluaisin istahtaa viereesi, silittää syrjään ikävän ja puhua pois pettymyksen. Muistuttaa, että vielä löytyy sydän, joka kääntyy sinun puoleesi, käsi, joka löytää kätesi.

Mietin sinua, joka istut lapsesi sairaalavuoteen äärellä. Tarkkailet jokaista henkäystä, tulkitset nukkuvan ilmeitä peläten kipua ja toivoen parempaa huomista. Jokaisella oven avauksella sydän hypähtää kurkkuusi, kun jännität mitä uutisia lääkärit tällä kertaa tuovat mukanaan. Illalla nukkumaan mennessäsi annat kyyneleiden tulla, niiden, jotka visusti lapseltasi peität. Haluaisin halata sinua ja sanoa, että te kyllä selviätte. Minä istuin sinun paikallasi eilen.

Joulu koittaa kivunkin keskelle ja suurimmankin surun suojaksi sataa valkea lumi. Sinä riität, sinä selviät, sinä palaat vielä kotiin. Lähetän lohtua sydämeesi ja myötätuntoa mieleesi. Samalla rukoilen niitä myös itselleni.

//Anna