Viisivuotiaani haluaa tietää kaikkea hurjaa.
Mikä on maailman vaarallisin eläin?
Mikä on maailman nopein eläin?
Mikä on maailman vahvin eläin?
Vastauksen olisi oltava jotain todella pelottavaa,
jotain ilmiselvän suurta ja mahtipontista
Hän ei ole uskoa korviaan,
kun vahvinta eläintä kysyessään
vastaukseksi ehdotetaan muurahaista.
Näen ihmetyksen silmissään.
Eikö sittenkin virtahepo?
Tai norsuthan ovat todella vahvoja?
Entäs dinosaurukset, ne vasta hurjia ovatkin?
Eihän muurahainen voi mitenkään olla
niitä vahvempi.
Kerron hänelle,
ettei kaikki aina ole sitä,
miltä näyttää.
Usein kaikkein suurin voima
piilee kaikkein pienimmässä,
eikä vahvin ole läheskään aina se,
joka pitää itsestään suurinta meteliä.
Ei ole sen suurempaa voimaa,
kuin kantaa jotain itseään isompaa
ja yhdessä toisten samanlaisten kanssa
rakentaa, rakentaa, rakentaa.
Vihdoin häämöttää loppu sille ennalta määrittelemättömälle ja omituiselle ajalle, jota viimeiset viikot olemme eläneet. Pian lapset pääsevät takaisin kouluun ja päiväkotiin, ja elämän voisi odottaa ainakin joiltain osin palaavan takaisin tuttuun rytmiinsä. Tiedän toki, ettei mikään vielä pitkään aikaan palaa ennalleen, mutta edessä on kuitenkin jonkinlainen käännekohta, uusi sivu ja uudenlainen arki. Siellä, missä joku loppuu, on aina myös jonkun uuden alku.
Seitsemän etätyö- ja kotikouluviikon jälkeen turnauskestävyys alkaa olla koetuksella. Päivät ovat seuranneet toisiaan toistensa kopioina, ja kuitenkin ihan erilaisina, kuin mitkään päivät koskaan tätä ennen. Välillä arki on sujunut sopuisissa ja mukavissa merkeissä, toisinaan taas olen ollut niin lopussa, etten olisi moista voinut kuvitella. Kaikenlaisten paineiden, epätietoisuuden ja huolen ristitulessa kukaan tuskin on parhaimmillaan, ja minä ainakin olen helpottunut siitä, että pian arjen rajat laajenevat edes hieman kotia kauemmas.
Kun tämä uusi arki alkoi, ja tiesin tulevina viikkoina viettäväni suurimman osan ajastani oman kodin seinien sisäpuolella, olivat tavoitteeni korkealla. Ajattelin, että nyt kun vihdoin on aikaa, kokeilen kaikki aiemmin testaamatta jääneet reseptit, aloitan kuntoilun ja laihdutuskuurin, konmaritan koko kodin, luen vähintään kirjan viikossa, panostan kaikenlaiseen kehon ja mielen hyvinvointiin, sekä tietysti yhdessä perheen kanssa vietettyyn aikaan. Tosiasiassa kahvakuula on saanut pölyttyä nurkassa, farkkujen nappi mahtuu hädintuskin kiinni, ja pöydässä on tarjolla viikosta toiseen ihan samoja ruokia, jotka eivät maistu enää kenellekään. Yhtään kirjaakaan en ole lukenut.
Perheen kanssa on toki aikaa vietetty. Vielä muutama viikko sitten lapset lähtivät innoissaan pyörillä mukaani lenkille. Nyt nuo samat lapset alkavat huutaa välittömästi kun vain mainitsenkin lenkille lähtemisestä. Kukaan ei jaksa enää lenkkeillä, metsäretkistä puhumattakaan. Niihin on tullut yliannostus, kun ei vaihtoehtoja tekemiselle ole ollut.
Yhä useammin kuulen jonkun miettivän, millaista on, kun elämä taas palautuu normaaleihin raameihinsa, ja mikä se uusi normaali mahtaa olla. Tällaista kevättä kukaan ei olisi voinut kuvitella, eikä kukaan sen paremmin osaa kuvitella millaiseen maailmaan kodeistamme tulemme ulos, kun sen aika koittaa.
Hannah kirjoitti viime viikolla osuvasti siitä, mitä kaikkea hyvää tämä erikoinen kevät on tuonut tullessaan. Ehkä yhden aikakauden lopussa ja uuden alussa onkin kyse siitä, miten onnistumme viemään menneestä mukanamme tulevaan kaiken sen, mitä pidämme arvokkaana ja tärkeänä. Ja toisaalta, miten opimme hyvästelemään sen, mikä on aika jättää taakse. Ja ennen kaikkea, miten voisimme suhtautua muuttuvaan tilanteeseen hyväksyen ja itsellemme armoa antaen. Ehkä kyse ei olekaan siitä, millainen maailma on, kun tämä kaikki on ohi, vaan siitä, millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen.
Toivon, että oppisit rakastamaan metsää ja sen rauhoittavia rytmejä. Että olisit kotonasi metsän äänekkäässä hiljaisuudessa ja turvassa sen sykkivässä syleilyssä. Että viihtyisit niin syksyisessä lepoon laskeutuvassa kuin keväisessä kohinalla heräävässä metsässä. Että nauttisit metsästä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että löytäisit aarteita yhtä lailla kotimetsän kätköistä kuin vierailta vaaroilta.
Metsä on turvapaikka, joka ottaa sinut aina vastaan. Metsässä voit rauhoittua, rentoutua ja rohkaistua. Metsässä voit jättää taaksesi hälyn ja löytää ajatustesi luo.
Haluaisin opettaa sinulle kyvyn nauttia pienistä ihmeistä, joita metsän mutkat ja mättäät ovat pullollaan. Kunpa oppisit luottamaan luontoon ja tunnistaisit tutuissa törmissä Luojasi liikkeet, Hänen hyvyytensä taivaan tuhansissa tummissa ja sammaleen syvissä sävyissä.
Kunpa osaisin ohjata sinua lepäämään luonnossa. Latautumaan ja loikoilemaan, ihmettelemään ja iloitsemaan, näkemään ja nauttimaan.
Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.
Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.
Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.
Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.
Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.
Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.
“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”
“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”
Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.
// Heini
PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.
PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.
Vanhempainillassa pohdittiin, miten näkisi lapsen pään sisälle. ”Aina kun kysyn pojaltani, miten koulupäivä meni, saan vastaukseksi: ihan hyvin”, tuskaili yksi isä. ”Kun yritän kysellä tarkemmin, lapsi ei tunnu joko muistavan mitään, tai ei halua jutella sen enempää. Mistä tiedän miten hänellä menee, kun hän ei puhu mitään?”
Minäkin olen kysynyt monta kertaa miten päivä meni, ja vastaus on aina sama, välinpitämätön ”Ihan hyvin”. Illalla nukkumaan mennessä sanotkin yhtäkkiä: ”Äiti, mä olin välitunnilla ihan yksin.” Hämmästyn, ethän ole sanonut mitään aiemmin. ”No en mä muistanut.”
Kun on jo hämärää ja hiljaista, olen vierelläsi rauhassa ja tasaamme yhdessä hengitystä pitkän päivän jälkeen. Kurkotat kohti silloin, kun olet varma siitä, että olen lähellä.
Pääsi painautuu leukani alle, etsii hetken hyvää kohtaa. Olkapääsi kaivautuu kainalooni, pieni kehosi asettuu omaani vasten. Sujautat kätesi vatsani yli, ja tunnen kuinka painelet sormiesi päillä pehmeää kylkeäni.
Kierrän oman käteni ympärillesi. Nuuhkin hiuksiesi tuoksua. Mietin, mitä muistat näistä yhteisistä päivistämme. Aamuista joina hipsutin sohvannurkassa pörröistä päätäsi, päivistä joina keinutin puistossa lisää vauhtia, illoista joina pupukirjan jälkeen peittelin sinut unille. Hetkistä joina tulit syliini ja minä kerta toisensa jälkeen kerroin kuinka ihana olet.
Silitän ja siunaan sinua, pikkuiseni. Elämääsi nyt ja aina. Unelmoin uutta, pyyhin pois pelkoja. Pyydän sinulle suurimman suojaa, taivaallista turvaa.
Sydäntäni pakahduttaa lämmin, ylitse läikkyvä rakkaus. Tietenkin tiedän, että sinä et ole minun. Mutta se ei estä minua vaalimasta sinua niin kuin olisit omani. Rakastamasta miten vain suinkin osaan.
Sinun jo noustessa uusiin touhuihisi painan vielä yhden suukon pääsi laelle. Muistaisitpa sen, että rakastan sinua.
// Heini
Näinä tammikuun perjantaina jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.
Olohuoneessa on menossa samaan aikaan villi autoleikki, vauhdikas tanssipeli ja sisarusten välinen nahistelu. Lueskelen kirjaa omiin ajatuksiini uppoutuneena, kun pehmeät kädet kiepsahtavat kaulani ympärille, ja pieni nenä ihan kiinni poskeani vasten hän kuiskaa: ”Äiti, sä oot mun maailmankaikkeni.”
Tätä toistelen, kun kiire on viedä mennessään ja huolet painavat alleen. Tämän painan sydämeeni sen päivän varalle, kun tuntuu, etten riitä, osaa tai pysty. Tämän muistan, vaikka olisin kaiken muun unohtanut. Voi rakas, niin sinäkin minun!
//Anna
Tänään, ja kahtena seuraavana perjantaina, jaamme jokainen vuorollamme muiston hetkestä, johon olisimme halunneet jäädä.
Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.
”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”
Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.
”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”
Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.
Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.
Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.
Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.
Auto taittaa maantietä tasaiseen tahtiin. Sisällä on jo lämmin, mutta huurteisessa ikkunalasissa näkyvät yhä alkumatkasta piirtämäni sydämet. Vastaan ajaa autoja harvakseltaan, kenties hekin matkalla joulunviettoon niin kuin mekin. Lumisade on voimistunut matkan aikana ja taivaalta leijuvat lumihiutaleet kieppuvat kiihtyvään tahtiin kohti auton valoja. Hiutaleiden tanssi valokeilassa lumoaa lempeydellään.
Olemme kuunnelleet koko matkan samaa kasettia, välillä alkuun kääntäen. Tuota samaa kasettia kuuntelemme joka joulu ajaessamme mummolaan joulunviettoon, tietysti myös tänä vuonna. Osaamme jo ulkoa jokaisen sanan, alkusoiton ja triangelin kilahduksen. Tasaisin väliajoin joku meistä kolmesta takapenkkiläisestä huutaa: isommalle! Joko ollaan perillä? Kuinka pitkä matka vielä?
Tällä kertaa tunnelma takapenkillä on kuitenkin tiivistynyt muustakin kuin vähästä tilasta: jännityksestä, odotuksesta ja siitä kutkuttavasta tunteesta, että aattoon on enää yksi yö. Olemme matkalla mummolaan joulunviettoon. Tuntuu ihmeelliseltä, että joku on tehnyt laulun juuri tästä hetkestä, juuri tästä joulusta, juuri meille. Renkaiden tasainen hurina maantiellä säestää kasettisoittimesta kuuluvaa melodiaa.
Huomenna on joulu, huomenna on jouluaatto. Kääriydyn noiden sanojen lupaukseen ja uppoan levolliseen uneen poski huurteista ikkunaa vasten.
Kun menimme naimisiin, jaoimme mieheni kanssa kuin itsestäänselvästi joulut tasan. Joulua on vietetty joka toinen vuosi minun vanhempieni ja sisareni perheen kanssa, ja joka toinen vuosi mieheni lapsuudenkodissa. Vuorotellen olemme siis molemmat olleet aivan kuin vieraina toistemme joulussa. Perheidemme jouluperinteissä on eroja, mutta emme kumpikaan ole niin fanaattisia joulunviettäjiä, että tällä olisi ollut suurtakaan merkitystä. En muista, että olisin hänen kotonaan itkenyt jouluikävää tai kaivannut omieni pariin. Kuitenkin, mitä pidempään olemme olleet yhdessä, sitä useammin on mieleen tullut ajatus meidän yhteisestä joulusta. Millainen se olisi? Mitä perinteitä toisimme siihen omien perheidemme joulunvietosta, ja mitä jättäisimme ehdottomasti pois? Olisiko jo aika joulun olla meidän yhteinen?
Aikaisempina vuosina lähdimme joulunviettoon jo hyvissä ajoin, ja viivyimme reissulla pitkään. Pikkuhiljaa olemme kuitenkin venyttäneet lähtöä aattoon saakka, ja nauttineet aattoaamun rauhasta ihan vain oman perheen kesken. Vaikka joulua on aivan ihana viettää suvun keskellä, huomaan, että samalla kaipaan tosi paljon pyhäpäivien suomaa rauhaa ja lepoa. Jouluna en jaksaisi edustaa, en kyläillä enkä harrastaa small talkia. Kaikkein mieluiten viettäisin päivät pyjamassa sohvalla uusi kirja kainalossa, lahjaksi saadun lautapelin kimpussa, tai lasten kanssa pulkkamäessä. Mielikuvissani kynttilät lepattavat hiljaa, joulumusiikki soi taustalla, pöydässä on vain perheemme lempijouluherkkuja, eikä kotoa tarvitse lähteä minnekään. Siihen unelmieni jouluun kutsuisin mielelläni lähimpäni mukaan, avaisin kotini oven, laittaisin pöydän koreaksi ja levittäisin yövieraille patjat lattialle. Ovesta astuvilta rakkailta riisuisin hartioilta kiireen ja velvollisuudet, antaisin jalkaan pehmoiset tossut, käteen glögimukin ja kehottaisin ottamaan rennosti.
Yhden parhaista jouluista ikinä vietimme vuokramökissä Lapissa. Siellä ei ollut paineita joulun sujumisesta tietyn kaavan mukaan, kun puitteet olivat joka tapauksessa tavallisesta poikkeavat. Oli aikaa harrastaa, rentoutua, jutella ja leikkiä. Eikä lahjavuorikaan paisunut mahdottomaksi, kun kaikki paketit piti ensin autolla raahata perille, ja vielä sieltä takaisinkin. Jotain tuon joulun kiireettömyydestä ja mukavasta tunnelmasta toivoisin voivani siirtää jokaiseen jouluuni.
Tulevana jouluna pakkaamme taas kimpsut ja kampsut autoon, ja suuntaamme hyvillä mielin mummolaan. Ja voi hyvin olla, että tämä sama perinne tulee jatkumaan vielä pitkään. Onhan lasten riemu serkusten kokoontuessa myös tärkeä osa unelmieni joulua. Mutta entäpä jos ensi vuonna tapaisimmekin meillä?
kaleidoskooppi.net 