Saavuin sinne, mistä tulen. Keittiön pöydällä oli korillinen kullanruskeita, rapeakuorisia, vastaleivottuja sämpylöitä. Kahvikupit odottivat saapujaa, minua.
”Juotko kahvit? Ois sämpylöitä.”
Jonkun verran myöhemmin sämpylöitä oli syöty puolitoista per pää, ja kahvia kupeissa oli enää vain tilkka. Veljeni kopisteli ovesta sisään, ei riisunut takkiaan, oli aikeissa jatkaa matkaa olohuoneeseen, jonne isänsä (, joka toki myös minun isäkseni tiedetään,) oli jo siirtynyt.
”Siinä ois vielä kahvia, jos maistuu.”
Siihen hetkeen minä toviksi pysähdyin, sillä tällaista arkea rakastan. Avoimia ovia, pihalle piipahtavia naapureita, vastaleivottuja sämpylöitä. Yhteisöjä, joissa nähdään tavallisten kotien keittiöissä. Perheitä, naapurustoja, ystävyksiä, jotka tupsahtavat toistensa tykö ja tietävät tarkkaan tiensä talon teekuppikaapille.
Nykyään voi olla vähän turhauttavaa odottaa kovin montaa täysin spontaania ovikellon soittoa. Niinpä tänäkin vuonna aion kutsua kotiini illalliselle ja iltateelle, brunssille ja päiväkahveille. Silloin kun uunissa on muhinut pulled pork koko iltapäivän, ja kun kotona tuoksuu tuore pulla. Ja myös silloin kun pöydässä on pakasteesta paahdettuja ruispaloja ja reunoilta kovettunut juusto.
Tänäkin vuonna lupaan olla kiitollinen niistä, jotka kutsuvat kahveille pannukakun tuoksuun. Tai toisinaan paistavat iltapalaksi kananmunia, kun mitään muuta ei kaapista löydy. Sekä erityisesti vaalia niitä koteja, joissa on lupa keittää teevesi itse ja tyhjentää tiskikone ohimennessään.
Omastaan antamisessa ja arjen jakamisessa asuu onni. Eikä sillä ole niinkään väliä, tupsahtaako toisen tykö spontaanisti vai suunnitellusti. Kunhan tupsahtaa.
// Heini
kaleidoskooppi.net 