Auttaisitko?

Avun pyytämisen vaikeus on aikamme vitsaus.

Suurin osa meistä on varmasti kuullut tai lukenut tarinan siitä, kuinka ympärillä ei ole ihmisiä, jotka auttaisivat. Olen surullinen ja pahoillani kaikkien niiden puolesta, joiden tarina on kaikista näkökulmista katsottuna sama. Että tilanne on kaikessa kaameudessaan aivan totta.

Olen kuitenkin varma, että tuota tarinaa kertovien joukossa on myös niitä, joiden kohdalla näkökulmia asiaan on useampia. Heille tukea ja apua ovat saattaneet tarjota naapuri, kummi, vanhempi, ystävä, sisko, veli, täti, setä, puolison serkku, kuka tahansa! He vain eivät ole osanneet tai halunneet tarttua tarjoukseen saati pyytää apua itse.

Välillä mietin näiden ihmisten ympärillä olevia ihmisiä. Miltä heistä tuntuu, kun he suoraan kuulevat tai somessa lukevat päivittelyjä, kuinka viikko sairastettiin oli hirveää kaupassa käyntikin ihan jäätävä suoritus lapset ei oo päässeet ulos moneen päivään.

Eikö me ollakaan sellaisia ystäviä, jotka auttavat toisiaan? Enkö ollut sopiva henkilö käymään kaupassa tai viemään lapsia ulos? Vielä pahempi tilanne on silloin, kun auttavia käsiä on kyllä ollut, mutta kerrottu tarina on yhä vain valitusvirsi siitä, että apua ei ole. Minusta ainakin on tuntunut välillä tosi pahalta.

Avun pyytämättä jättämisellä on myös kääntöpuolensa. Ihmiseltä, joka ei pyydä apua, on myös vaikea pyytää apua. Itsekseen pärjäämiseen saattaa sekoittua myös ripaus ylpeyttä: minä en tarvitse ketään.

Mutta nimenomaan toisiamme me tarvitsemme. Ja tarvitsemme enemmän kuin oman pienen ydinperheyksikkömme, jota tässä ajassa ja kulttuurissa korostetaan. Tarvitsemme elämän jakamista – silloinkin kun se näyttää varjopuoliaan. Osa onnellista elämää on auttaa ja tulla autetuksi.

“Muistatko, kun olit kipeä ja tulin teille ja lapset leikki olkkarissa ja sä makasit makkarissa sun sängyllä etkä sä edes avannut sun silmiä kun tulin?”

“Joo, oli ihan karmee olo. Aattelin et nythän just ei tarvii edes aukaista silmiä kun sä kerran tulit.”

Toivon, että kuulisin jatkossa enemmän tuon kaltaisia kiitoksia. Että osaisin auttaa ja olla tukena, missä tarvitaan. Päätin myös muuttaa asennettani sairastaessani, sillä yksin sairastaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Sen sijaan, että kuumehoureiden lisäksi vaivun itsesääliin kuristavassa yksinäisyydessä, aion jatkossa pyytää apua. Toteutin päätöstäni tällä muutama viikko sitten – ehkä siitäkin johtuen vatsatauti tuntui helpoimmalta koskaan.

// Heini

PS. Sinulle, joka olet tarjoutunut, tarjonnut, ehdottanut ja auttanut. Se, että ympärillä ei ollut auttavia ihmisiä, voi olla jonkun lähimpäsi tarinansa. Mutta se ei aina ole koko tarina. Teet hyvin, kun yhä yrität.

PPS. Sinulle, joka et jaksa pyytää apua tai joka olet jo pienestä oppinut pärjäämään mitään pyytämättä. Rukoilen, että ympärilläsi joku näkisi sinut ja tulisi luoksesi.