Uskalla, kokeile, opettele

Tajusin vähän aikaa sitten yhden asian: mä pelkään sitä, että en osaa.

Oon tottunut olemaan hyvä. Kuulostaa kehuskelulta, mutta se onnistuu kaikilta yhdellä helpolla keinolla: kun tekee vain niitä asioita, joissa on hyvä ja pysyttelee tiukasti oman mukavuusvyöhykkeensä rajojen sisäpuolella. Varsinkin aikuisena on sekä aika helppo vältellä että tosi vaikeaa kokeilla sellaisia asioita, joita ei osaa. Kukaan ei pakota neulomaan, tekemään kärrynpyöriä tai viheltämään.

Kaikki menee hyvin niin kauan kuin ne asiat, joita ei osaa, on myös niitä, jotka ei hirveästi kiinnosta. Kinkkiseksi tilanne muuttuu silloin, kun ei osaa sellaisia juttuja, joissa haluaisi olla hyvä. Se on vaikeaa. Kurkkua kuristaa, kun kaikki muut aina noin ja kukaan muu ei ikinä näin.

Koska en oo lapsena harrastanut aktiivisesti mitään urheilua, mun osaamattomuuden kokemukset liittyy useimmiten erilaisiin liikuntalajeihin. Alkuvuodesta tajusin kuitenkin sen, etten voi osata kaikkea heti täydellisesti. Osaan kirjoittaa, koska oon kirjoittanut tuhansia sivuja päiväkirjaa. Osaan soittaa pianoa, koska oon käynyt kymmenillä soittotunneilla. En osaa lumilautailla, koska en oo ikinä opetellut. Niinpä päätin alkaa opetella asioita ja juosta suoraan päin osaamattomuuden seinää.

Muutaman viime viikon aikana oon siis mm. kiristänyt hokkareita jalkaani elämäni ensimmäistä kertaa ja pitkän haaveilun jälkeen hapuillut hiphopin askelkuvioita muiden aloittelijoiden rinnalla. Kumpikin on ollut aluksi aika jännittävää ja kumpaankin kokeiluun on sisältynyt monta hetkeä, jolloin oon joutunut puremaan hammasta ja työntämään takaraivossa jyskyttävän ”en mä osaa, ei tästä tuu mitään” -äänen taka-alalle. Oon kuitenkin päättänyt, etten anna periksi. Jostain se on nimittäin aloitettava, jos aikoo jotain joskus osata. En tiedä ketään, kuka olisi heti ensimmäisellä kerralla sirklannut Selänteen tahtiin tai kirjoittanut kuin Kyrö.

Sitä paitsi, aika paljon jää kokematta jos ei koskaan uskalla tehdä asioita ensimmäistä kertaa.