Matkalla

Lentoa ostaessa mielessä pyörivät isot kysymykset ja jokaista klikkausta edeltää tietoinen ratkaisu kieltäytyä pelkäämästä nykymaailman uhkia. Matkan lähestyessä pää täyttyy kauhukuvista, mitä kaikkea yksin matkaavalle voikaan tapahtua. Viittä vaille ennen reissua päivät ovat täynnä muistettavia asioita ja kalenteri tulvii tehtävälistoja.

Vaikeinta matkalle lähtemisessä on sittenkin pakkaaminen. Edellisten reissujen hiomista pakkauslistauksista huolimatta istun viimeisenä iltana lamaantuneena avoimen laukun vieressä. Mistä voi tietää, mitä mukaansa tarvitsee, kun ei tiedä mitä matka tuo tullessaan. Kello kulkee ja samalla mieleen vyöryy lisää muistettavaa. Kukat pitää kastella, jääkaapin vihanneslaatikko tarkastaa, roskat viedä… ja se laukku pakata.

Vaikka matkalle lähtö on takkuista ja viimeisen yön unet jäävät liian lyhyiksi, viimeistään kotioven sulkeutuessa lähtöangsti antaa tilaa matkafiilikselle. Lähteminen irrottaa normaalista ja tuo eteen uusia näkymiä. Siinä missä toisille matka on vain pakollinen siirtymä kohteeseen pääsemiseksi, siirryn matkamoodiin heti, kun auto käynnistyy ja nokka kääntyy kohti ensimmäistä risteystä.

Lopputuloksena on yleensä mukava ja onnistunut reissu. Kilometrien ja lentomailien kertyessä mittariin korvien väli rentoutuu, huolet painuvat taka-alalle ja hymy kipuaa hiljalleen kohti korvia. Kohteeseen saavuttaessa kroppa voi olla uupunut, mutta mieli on valmis kohtaamaan vieraan paikan haasteet matkalaukun metsästyksestä hotellin hakemiseen.

Toisin oli silloin, kun ystävien kanssa etsimme erästä venerantaa. Ohjeista vahvimmin mieleemme oli jäänyt juuri sen tien nimi, jolle ei saanut kääntyä. Pitkähkön hiekkatierallin jälkeen totesimme, että on syytä palata takaisin ja valita uusi suunta. Voitte arvata, mitkä autossa olivat tunnelmat, kun ratin takana istui neljästä matkaajasta juuri se, jonka mielestä optimaalisinta olisi päästä kohteeseen teleportin kautta valoa nopeammin.

Tuolloinkin olisin jaksanut ihastella loputtomiin matkan eteen tuomia maalaismaisemia. Ymmärsin kuitenkin pysyä hiljaa ja naamioida iloni kireiden leukaperien taa.

k4minnn

Parasta matkoilla ovat kohtaamiset. Sekin sivistynyt iäkäs herrasmies, jonka kanssa äskettäin päädyin saman pöydän ääreen junassa. Hänen notkea mielensä haastoi syksyn kiinnostavimpaan keskusteluhetkeen, joka ylevöitti uupunutta kotimatkaa niin, että melkein hyppäsin perässään pois puolimatkan asemalla, jotta ehtisin vaihtaa vielä muutaman sanan. Olisin päässyt tapaamaan asemalla odottavan rouvansakin, josta olin jo ehtinyt muodostaa herttaisen kuvan tarinoidensa perusteella.

En kuitenkaan noussut junasta. Tyhmyyksissäni en ymmärtänyt edes esittäytyä ja kysyä keskustelutoverini nimeä. Kun matka oli merkityksellinen, määränpäähän olisi ehtinyt myöhemminkin.

Näiden virkkeiden myötä saavun yhdelle väliasemalle ja astun uuteen junaan. Jatkossa löydät ajatuksiani osoitteesta minna2k.com. Kiitos kuluneesta vuodesta jokaiselle juttujani täällä lukeneelle ja kommentoineelle! Toivottavasti seuraatte myös uuteen osoitteeseen.

Kaleidoskoopin naisille toivotan innostavaa ja antoisaa matkaa eteenpäin. On ollut inspiroivaa opetella jälleen sanoittamaan pään sisällä viliseviä ajatuksia niin, että muutkin saisivat niistä kiinni. Kiitos matkaseurasta!

 

Ilma(n)juuria

Kuka se on? Tunnetko ketään sen sukulaisia? Tietääkö kukaan siitä mitään?

Kasvoin pienessä perheessä pienessä kylässä, jossa kaikki kaverini olivat sukua jollekin toiselle kyläläiselle. Useimmilla oli ympärillään koko historiansa, pyörämatkan päässä liuta läheisiä ihmisiä monessa polvessa. Me olimme muuttaneet muualta, matka isovanhempien luo kesti tunteja ja serkkuja nähtiin kerran tai kaksi vuodessa.

Ympäristöni kirkastui, kun samalle kylälle muuttivat serkkujeni pikkuserkut, yhtä ulkopuoliset kuin minäkin. Siellä me sitten hehkuimme sen hetken, mitä asuivat ilonamme. Me sukulaistemme sukulaiset, lähes sukua siis toisillemmekin. Pienen tovin me pistokkaat juurruimme samaan maahan.

Pienessä yhteisössä irrallisuus oli riski. Et kuulunut mihinkään, et ollut perheesi ulkopuolella kenenkään mikään. Ilman tunnettuja juuria olit yksin. Muualta muuttaneen identiteetti kasvoi sen varaan, mitä muualla oli. Kasvatin ilmajuuria sukujeni suuntaan, satojen kilometrien päähän.

Kiinnityin kyllä kotiin ja maisemaan, mutta siteet yhteisöön jäivät ohuiksi.

**

Nuorelta saapuu viesti: Tässä on hän. Huomenna saatte kysyä lisää.

Huomiseen mennessä olemme tutkineet somen syöverit, jäljittäneet sukupuuta esi-isiin asti. Tunnistaneet tuttuja nimiä ja muistaneet muinaisia kohtaamisia. Hän ei ole enää joku jostain, vaan olemme kutoneet hänet hämähäkkimäisesti osaksi verkkoa ja alkaneet hahmottaa ääriviivojaan.

Luomalla yhteyksiä menneisyyteen muodostamme käsitystä tästä hetkestä. Tuttuuden ja turvallisuuden hakuisuudessamme viemme häneltä ehkä mahdollisuuden kävellä eteemme ihan vain omana itsenään, ilman edellisten sukupolvien hohdetta ja harhakuvia.

**

Kokonaisuus auttaa ymmärtämään yksilöä. Kiinnittymällä perheeseen, sukuun ja yhteisöön persoona saa tunnistettavat kehykset. Samankaltaisuus tuntuu tutulta ja vetää puoleensa, erilaisuus herättää mielenkiinnon tai ajaa etäämmäksi. Tausta hahmottaa kuin tehtävä, jossa piirrämme kuvan esiin etenemällä pisteestä pisteeseen numero kerrallaan.

Samalla se esiin piirretty toivoo, että saisi kasvaa ja elää omana itsenään, ilman mihinkään suuntaan ohjaavia raameja. Että saisi loistaa vailla menneisyyden luomia varjoja tai valokeiloja. Että olisi lupa hypätä luontaisten taipumustensa mukaisesti, nostaa itse rimat oikeisiin korkeuksiin.

Ja siinä missä hän toivoo saavansa olla vain minä itse, joku toinen kaipaa kuuluvansa. Kaipaa sitä enemmän kuin mitään muuta.

**

Kenen tyttöjä, kenen poikia? Mitä sun isä tekee, kuka sun äiti on? Onko sulla siskoja tai veljiä? Onko sulla puoliso? Entä lapsia?

Tai sittenkin vain: Kuka sinä olet? Mitä haluat kertoa itsestäsi?

Sanovat

Sanovat, että liian kiireinen.
Sanovat, että pitää levätä.
Eivät tiedä, että kalenterin varattu ilta
on pyhitetty minulle ja lempisarjalleni.

Kysyvät, miten ehdin.
Kysyvät, miten jaksan.
Eivät tiedä, että heräsin puoliltapäivin,
ja sitten katsoin elokuvan.

Huolehtivat, että kuormitun.
Huolehtivat, että murrun.
Eivät tiedä, että raskaampaa olisi
jättää nämä aivot tyhjäkäynnille.

Sanovat, että helppoahan lapsettoman.
Sanovat, että voi kun tietäisit.
Eivät tiedä, että voimia vie sekin
kun suree kaikkea sitä, mitä ei ole.

Muistuttavat, että elämässä on muutakin.
Muistuttavat, että pitäisi sitä ja tätä.
Eivät ymmärrä, että arjessa on paljon
mitä eivät koskaan saa tietää.

Varmaan sullakin?

 

Lokakuussa Kaleidoskoopin perjantait tarjoilevat tavallisia tarinoita neljästä erilaisesta arjesta. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänarki, kenties mukaasi tarttuu uusia juttuja omaan arkeesi vietäväksi!

Himmetä ei saa

Kaunialan sotavammasairaala. Vaatimaton, kulunut tienviitta pysäyttää ajatukset. Pieni kyltti, mutta suuria sanoja: sota, vamma, sairaala. Mieleen nousee tuttu sävel, joka itketti viimeksi presidentti Koiviston hautajaisia katsoessa.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!

Miten muistaa jotain, mitä ei ole itse kokenut. Jotain, mistä ei ole keltään saanut suoraan kysyä. Miten muodostaa ymmärrys Suomesta sodassa, kun oma käsitys pohjautuu lähinnä kirjoihin ja elokuviin.

Miten muistaa jotain, minkä mieluiten unohtaisi.

Syyrian Aleppon taistelujen tuho tuotiin silmiemme eteen kuvina, sanoina ja videoina. Silti se jäi etäiseksi, vaikeaksi tajuta, epätodelliseksi. Kaukaa oli helppo kauhistella. Miten tuollaista voi tapahtua. Miten kukaan selviää tuolla. Miten ihminen voi olla ihmiselle noin paha.

Todellisuus tarkentuu, kun tapahtumat siirretään tuttuihin maisemiin. Yle Kioski, Teatime Research ja Yle Beta loivat virtuaalikokemuksen, jossa taistelukenttänä oli Aleppon sijaan Helsingin keskusta (lue tästä ja tutustu tästä). Tutut patsaat palasina, keskustan julkisivut alas pommitettuina, pommien jyly ja sodan synkkä loimotus Mannerheimintien maisemissa hiljentää.

Voi jospa voisimme vain unohtaa. Jospa se ei enää koskaan tulisi noin lähelle.

Ammoin me marssimme kahden,
Tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
Kelle nyt kertoa saa?

Silloin Suomen nuoret marssivat puolustamaan isänmaataan. Pää pystyssä he lähtivät, ylpeinäkin ehkä. Kovin hiljaisina monet palasivat. Toiset laskettiin multiin lopullisesti vaienneina. Useilta meni fyysinen terveys, useammat haavoittuivat henkisesti. Seurauksia kantavat yhä mukanaan lukuisat heidän hiljaisuudessaan ja kivuissaan kasvaneet.

Laineissa Laatokan mahti,
Kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
Konsa on koittava koi.

Entä jos rantoja Suomenlahden, laineissa Saimaan tai Päijänteen. Jos ulkonaliikkumiskielto, tarkka-ampujat, pula polttoaineesta, ruoasta ja juomavedestä. Jos jokapäiväinen pelko rakkaiden puolesta, kaikki lähipiirin nuoret miehet siellä jossain, vihollinen kirjaimellisesti oven takana.

Rannalle himmeän lahden
Aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
Taakka jo laskettu on.

Veteraanien askel on jo lyhyt, rivit ovat harvat. He ansaitsevat kunnioituksemme loppuun asti ja sen jälkeenkin. Silti toivoisin, että olisivat viimeinen joukko kaltaisiaan. Ettei enää koskaan toistuisi.

Hymni soi holvissa hiljaa,
Tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
Sarka jo kynnetty on.

Ehkä siinä onkin viisaus. Että muistaisimme. Muistaisimme, ettemme toistaisi.

k4mim

Seuraa meitä myös Instagramissa ja Facebookissa.

Ihan oikeaa kaakaota

Joskus ikävä iskee olan takaa, hiipii kantapäillä, tai hyppää nurkan takaa. Siitä on jo toistakymmentä vuotta kun lähdit, enkä vieläkään ole täysin siihen tottunut. Silloin tällöin mieleeni livahtaa ajatus, että tästä pitäisi sinulle soittaa, vaan eipä taida älykkäimmätkään luurit yltää sinne asti, missä nyt olet. Pieni häivähdys viivähtää mielessä, mutta sitten järki muistuttaa sinun jo menneen.

Jos voisin soittaa, tai kirjoittaa kirjeen, jonka voisit siellä kultakadun varrella puutarhapenkille istahtaneena lukea, en tiedä mistä aloittaisin. Mihin tiivistäisin nämä vuodet, joiden aikana ei ole lopulta paljonkaan muuttunut – ja kuitenkin niin paljon on tapahtunut.

Ensimmäisenä varmasti kertoisin lähipiirin pienistä. Heistä, joita et koskaan ehtinyt nähdä, ja jotka nyt niin suuresti meidän elämäämme ilahduttavat. Kuvailisin hauskoja juttujaan ja sitä, kuinka olemuksessaan kantavat piirteitä isästään. Kuinka samanlaisia monella tapaa ovat kuin hän saman ikäisenä. Isänsä tuntien osaisit varmasti piirtää mielessäsi elävän kuvan pikkuiivareista.

Ehkä kertoisin, että se avioliitto johon sinäkin olit saattelemassa, kestää ja kantaa edelleen. Että läpi tuulen ja tuiskun on tultu, mutta ollaan onnellisia. Kertoisin senkin, miten tärkeää oli, että te ehditte tavata ja tutustua. Sitä en ehkä osaisi sinulle sanoiksi pukea, että olemme edelleen vain me kaksi, mutta taitaisit sen jo noista ekoista riveistä osata lukea. Sanotaan, että siellä missä sinä olet ei ole enää surua ja murhetta, mutta taitaisin silti tunnistaa sen voihkauksen, minkä tieto huuliltasi kirvoittaisi.

Muistaisin mainita senkin, että töitä on riittänyt, ja että tutkinnonkin lopulta sain valmiiksi. Kuinka katkerasti silloin itkinkään, ettet koskaan ehtinyt sitä paperia nähdä. Sinulle sillä olisi varmasti ollut isompi merkitys kuin kenellekään muulle. Kertoisin toisestakin perheeseemme urakoidusta tutkintopaperista ja siitä, miten se aukaisi uusia ovia. Nauraisit siellä, kun lukisit että meitä on täällä nyt kansankynttilöitä ihan tuplana. Vannoinhan lähes yhtä tiukasti kuin äitini, että niihin hommiin en koskaan, en koskaan.

Varmasti sanoisin jotain seurakunnastakin. Tiedän, että iloitsisit kuullessasi, että se on edelleen meille koti. Tärkein tieto sinulle olisi kuitenkin se, että samalla tiellä ollaan yhä ja jälleennäkemisen toivo on tallessa. Säästäisin ehkä sinut siltä tiedolta, että kaikki rakkaat eivät vieläkään ole tällä polulla, mutta senkin varmaan arvaisit rivien välistä.

Luulenpa, että jos alkaisin kirjoittaa, sanat juoksisivat paperille kilpaa ja lauseista muodostuisi maisemia, jotka piirtäisivät näkyviin menneiden vuosien huiput ja laaksot. Kirjain kirjaimelta kuitenkin muistaisin, että nämä sanat ovat sittenkin vain minulle ja yhteisen jakamisen aika on sekin vain yksi muisto lisää kirjoitettavaksi.

Vieläkin ajattelen sinua, kun kiskon irti vuorenkilpien kuivuneita kukkavarsia, keitän ihan oikeaa kaakaota pikkukattilassa liedellä ja paistan lettuja aamupalaksi. Vuosi vuodelta näen kuvissasi selkeämmin oman hahmoni. Hetki hetkeltä arvostan korkeammalle esimerkin, jonka annoit.

Sen kerron sinulle ensimmäisenä, kun kerran nähdään.

 

Vielä on

…kesää jäljellä.

Siinä se. Viimeisenä kesävinkkinäni muistutan, että kesä ei suinkaan lopu koulujen alkuun tai töihin paluuseen. Elokuisissa päivissä ja illoissa on erityistä taikaa. Aamut ovat raikkaita, illat parhaimmillaan lämpimiä ja hämäriä – melkein kuin olisi ulkomailla. Vaikka aurinko piileskelisi ja lämpötila jumittuisi tarvitaan takkia -asentoon, elokuu vasta aloittaa pehmeän laskun kohti syksyn kirpeyttä.

Arki palaa uomiinsa, rutiineja palautellaan mieliin, ehkä hiukan uusitaankin. Elämä saa vapaana kelluneen kesän jälkeen taas ryhtiä ja rytmiä. Työ ja vapaa erottuvat toisistaan, arki alleviivaa juhlahetkiä. Niille elokuu onkin mitä parhain aika – arjen hulina ei pyöri vielä täyttä vauhtia, lomalla levänneillä voimat riittävät, eikä yleinen hyväntuulisuus ole ehtinyt haihtua syystuuliin.

Käytä siis tarkkaan hyväksi vapaat hetket. Käy vielä kesäteatterissa, konsertissa, taidenäyttelyssä tai mökillä. Ui rohkeasti ulkovesissä, kävele metsässä ja hengaile puistoissa. Houkuttele kaverit eväsretkelle tai terassikahville, herkuttele tuoreilla marjoilla ja sienillä, kokkaa kalaa ja kasviksia. Tee kaikkea sitä, minkä loppuminen lopettaisi kesän.

Älä lopeta kesää kesken, nauti siitä viimeisen itikan ininään asti.

k4mikesa

Kaleidoskoopin kesäperjantait ovat värittyneet kesäisistä ajatuksista, kokemuksista ja ideoista. Tsekkaa teemapostaukset blogista tunnisteella #meidänkesä ja löydät ideoita, joilla suvitunnelmasi säilyy vielä arjenkin alettua.

Hahmoja

Ystävä toi terveisiä yhteisiltä tuttaviltamme toisesta maasta. Muistavat siellä kuulemma vieläkin nimeni hyvin – koska tietävät Minna Canthin. Hätkähdytti, että tuntevat kaimani saavutukset. Piti ihan pysähtyä miettimään, mitä itse muistan hänestä ja tuotannostaan.

Kesäretki kulki ohi rakennusten, joissa joskus tuli vietettyä paljon aikaa. Pieni vilkaisu pihaan palautti mieleen paljon muistoja. Jostain syystä ensimmäisten joukossa olivat paikkakunnalla syntyneen suurmiehen patsaalla vietetyt juhlalliset hetket, joiden merkitys jäi kouluvuosina todella etäiseksi. Automatkan jatkuessa etsin lisätietoa kyseisestä herrasta ja aloin ymmärtää, miksi edesmennyt rehtorimme halusi meidänkin kunnioittavan tuota 1700-luvulla syntynyttä monioppinutta, jota sittemmin on kutsuttu myös Suomen historian isäksi.

Kouluvuosina historia oli jotain, mitä opeteltiin kokeita varten. Yhtäkkiä huomaan olevani se, jota muu seurue odottaa museoiden eteisissä. Mennyt on saanut merkityksiä, jotka valaisevat tätä päivää ja luovat avauksia tulevaan. Kuluneesta on tullut kiinnostavaa.

Hukkaamme syvää ymmärrystä maailmasta, jos unohdamme historiamme ja ne, jotka sitä elivät ja tekivät. Yhteiskunta ei ole kehittynyt tähän tilaan itsekseen. On tarvittu yksilöitä, jotka ovat uskaltaneet ajatella ja toimia.

Ehkä olisikin aika palautella mieleen menneiden suurhahmojen saavutuksia. Kun seuraavan kerran maksat setelillä, tsekkaapa paperirahaan kasvonsa saaneen saavutukset netistä. Tai kun näet Suomen liput saloissa, kurkkaapa kalenterista kenen kunniaksi ne liehuvat ja miksi.

Saatat säästyä siltä häkellyttävältä hetkeltä, mistä eräs lähipiirin teini itsensä taannoin löysi.

– … Snellman.
Ai se jauhelihatyyppi?