Uskalla olla sinä

On kaksi asiaa, joita on syytä vaalia ja joita kohti kannattaa pyrkiä kaikissa ihmissuhteissa: anteliaisuus ja anteeksianto. Anna nopeasti anteeksi ja anna ilolla omastasi. Älä pidä kirjaa siitä, kuinka monesti olet antanut anteeksi tai kuinka usein olet antanut omastasi.

Kaikilla on jokin suru, kipu, ongelma, vaiettu asia tai hankala tilanne elämässä. Suurinta osaa niistä ei voi nähdä päällepäin, ja siksi et voi koskaan tuomita ihmisiä ja heidän tekojaan vain sen perusteella, mitä ulospäin näkyy. Jokainen tekee valintansa omasta taustastaan käsin, taustasta, joka on suurimmaksi osaksi muilta hämärän peitossa. 

Uskalla olla oma itsesi kaikkine puolinesi ja luota siihen, että tulet löytämään ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Pelkäät nyt, että sinulle ja ajatuksillesi nauretaan, mutta tulet huomaamaan, että ajatuksiasi ja mielipiteitäsi arvostetaan enemmän kuin uskotkaan. Ja ennen kaikkea, opit itse arvostamaan ajatuksiasi ja mielipiteitäsi. Älä siis huoli, vaikka olet vielä kovin epävarma itsestäsi. Kymmenen vuoden kuluttua pidät itsestäsi ja ajattelet jopa aika usein olevasi aika ihana. 

Kannattaa harjoitella rohkeasti uusien asioiden tekemistä, vaikkei se olekaan lempijuttujasi. Saatat yllättyä, mihin kaikkeen sinusta onkaan, kunhan vain kokeilet. 

10.7

Ole rohkeasti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, äläkä pelkää erilaisuutta. Voit oppia paljon ihmisiltä, joiden ajatusmaailmat eroavat omastasi. 

Puhuminen kannattaa aina, vaikka se ei läheskään aina tunnu mukavalta tai helpolta. Opettele kertomaan, mitä mieltä olet. Kukaan ei kykene lukemaan ajatuksiasi, etkä voi odottaa tulevasi ymmärretyksi ellet itse sanoita ajatuksiasi ja tunteitasi. Vaikeistakin asioista voi puhua ilman että tilanteesta täytyy paeta. 

Usko tai älä, mutta kymmenen vuoden päästä olet oppinut uudelleen nauttimaan luonnossa liikkumisesta ja vietät vapaaehtoisesti aikaasi metsissä, poluilla ja laavuilla. Tulevien vuosien aikana tulet löytämään monia muitakin uusia puolia itsestäsi. Alat  muun muassa pitää entistä enemmän yksinolosta, siitä tulee jopa jossain määrin tarpeellista. 

Lopuksi haluaisin sanoa, että elämä aikuisena on mukavaa, mukavampaa kuin luuletkaan. Älä pelkää aikuisuutta: olet paljon mieluummin kolmekymppinen kuin 18-vuotias. Tunnet itsesi jo paljon paremmin ja tiedät, mistä pidät ja miten ajattelet. Tajuat kuitenkin myös sen, että monesta asiasta (itsessäsi ja muissa) et tiedä vielä kovinkaan paljon. Aikuisuutta kannattaa odottaa innolla, ei peläten.

// Suvi

Ainakin tämän, ja paljon muuta, sanoisin 18-vuotiaalle itselleni, jos siihen olisi mahdollisuus. Mitä sinä sanoisit nuorelle itsellesi?

Voimme jakaa vain omastamme

Olimme kerran kokoontuneet porukalla ystäväni luokse katsomaan elokuvaa. Hän oli juuri muuttanut uuteen asuntoon ja pahoitteli puolitosissaan, ettei ollut vielä ostanut televisiota ja siitä johtuen katsoisimme elokuvan hänen työkoneeltaan. En koskaan unohda, millä sanoilla yksi paikalla olleista ystävistäni noihin pahoitteluihin vastasi:

we share what we have”, hän totesi lempeästi.

Kuinka oikeassa nuo sanat lausunut ystäväni olikaan. Näytön kokoa paljon arvokkaampaa oli se, että ystävämme oli valinnut kutsua meidät tuon ruudun ääreen, avannut kotinsa oven ja tarjonnut paikan ruokapöytänsä ympäriltä. Uskon myös, että mitä pikemmin opettelee ja aloittaa jakamaan omastaan, sen luonnollisempaa siitä tulee. Kun on jakanut kiikkerillä pinnatuoleilla nautitut nuudelit, on luontevampaa jakaa myös uutuuttaan kiiltävän ruokapöydän äärellä nautittu paisti.

29.6.

Voimme jakaa vain sen, mitä meillä on. Ja juuri se meidän tulisikin jakaa. Huolimatta siitä, että jollain toisella voi olla suurempi ruutu, uudempi sauna tai tyylikkäämpi sohva. Aina jollain on enemmän, isompaa, tilavampaa tai uudempaa. Sen tosiasian, että jollain on enemmän, ei kuitenkaan koskaan tulisi estää meitä jakamasta omastamme.

// Suvi

15 asiaa minusta: Suvi

Olen syntynyt Kokkolassa.

Pienenä olin varma, että isona minusta tulee ”tarhan täti” eli varhaiskasvatuksen opettaja.

Kolme parasta piirrettäni ovat avoimuus, luotettavuus ja järjestelmällisyys.

Suosikkijuomani on kahvi, Pepsi Max sekä Nokian Panimon Sun’n Ginger Beer.

Lempiruokani on tätä ohjetta mukaillen tehty bataatti-kikhernecurry.

Haluaisin matkustaa johonkin Suomen kansallispuistoon, jossa en ole vielä käynyt. Ei-vakavahenkinen tavoitteeni on käydä kaikissa neljässäkymmenessä.

15asiaa

Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat Juliaihminen, Aamukahvilla, Homevialaura sekä Sekunnit ja tunnit.

Kirja, jota olen lukemassa nyt, on Elena Ferranten Amalian rakkaus.

Lempilajini kirjallisuudessa on historialliset romaanit, joissa kirjan (yleensä fiktiivisten) henkilöiden elämäntarinat nivoutuvat todellisiin historian tapahtumiin. Pidin paljon esimerkiksi Satakielestä, Mirjamista sekä Rouva C.:stä

Suosikkisovellukseni kännykässä on Instagram. 

Kahvini juon reilulla kauramaidolla valkoisesta Taika-mukista.

Viikkorutiineihini kuuluu ruokalistan teko tulevalle viikolle.

Rentoutuakseni minun täytyy ensin saada olla hetki rauhassa yksin ja kirjoittaa ylös kaikki mielessä pyörivät ajatukset. Voin rentoutua monin eri tavoin, mutta en jos mieli on ajatuksista sykkyrällä.

Lempivuodenaikani on mahdoton valita! Keskitalven paukkuvat pakkaset, keväinen eloon heräävä luonto, loppukesän lämpö ja syksyn sävyt ovat kaikki yhtä ihania.

TV-sarjoista suosikkejani ovat Downton Abbey, The Crown, Suits ja Hakekaa kätilö.

// Suvi

Erilaisten blogihaasteiden inspiroimina kerromme 15 asiaa itsestämme. Annan ja Heinin lempisarjat, -blogit ja -juomat voit lukea täältä sekä täältä.

 

Ei enää laatuaikaa

Monissa kodeissa ja kaveriporukoissa tehdään tällä hetkellä kesäsuunnitelmia, vaikkakin ehkä hieman erilaisia kuin aiempina kesinä. Lomasuunnitelmia yhdistää kuitenkin usein yksi tekijä: haluamme viettää laatuaikaa läheistemme kanssa. 

Kun edellisen kerran kuulin jonkun käyttävän sanaa laatuaika, pysähdyin miettimään. Jos tietty osa elämästämme on laatuaikaa, mitä on kaikki muu aika? Mitä enemmän olen tuota sanaa mielessäni pyöritellyt, sitä varmempi olen siitä, että haluan lakata puhumasta laatuajasta omissa ihmissuhteissani.

Laatuaikaan liitetään usein hirveän paljon odotuksia. Odotuksia siitä, että yhdessä vietetyn (laatu)ajan tulisi olla jotenkin erityistä, kenties siihen tulisi sisältyä jotain erityisaktiviteetteja. Mitä laadukas määreenä edes tarkoittaa? Keskeytyksetöntä yhdessäoloa? Tapahtumarikasta viikonloppua? Jollain lailla arjesta poikkeavaa kohokohtaa?

8.6.

Parisuhteesta puhuttaessa laatuajalla tarkoitetaan usein sitä, että vanhemmat viettävät aikaa kaksin ilman lapsia. Se on minunkin mielestäni ehdottoman tärkeää. Itse asiassa, kahdestaan oleminen tekee hyvää ihan kaikille ihmissuhteille. Voitaisiinko tuossa(kin) yhteydessä kuitenkin puhua ihan vain kahdenkeskisestä ajasta, eikä laatuajasta. Ei kai lasten kanssa vietetty aika kuitenkaan ole laadutonta?

Mielestäni on tärkeää pyrkiä siihen, että kaikissa ihmissuhteissa yhdessä vietetty aika olisi aina mahdollisimman hyvää. Silloin tällöin vietetyllä ”laatuajalla” ei voi korvata poissaoloa arjessa. Laatuajan viettämisestä tulee myös helposti suoritus: kaikilla tulisi olla ilo ylimmillään, yhteisen ajanvieton mieleenpainuvaa ja mieluusti riidatonta. Yhteiseen hetkeen ladataan paljon odotuksia, ja mitä enemmän odotuksia, sitä suurempi todennäköisyys on, että edessä on pettymyksiä, kun kaikki ei menekään odotusten mukaisesti.

Olenkin sitä mieltä, että meidän tulisi pohtia tarkkaan, mitä tarkoitamme puhuessamme laatuajasta. Lisäksi haluan pyrkiä siihen, että läheisteni kanssa viettämäni hetket olisivat sellaisia, ettei laatuaikaa tarvitse erikseen järjestää.

// Suvi

Etäelämä ei ole normaalia

Peruskoulu palasi normaaliin arkeen viime torstaina, kun lähes kaksi kuukautta kestänyt poikkeuksellinen etäopetusjakso päättyi. Samalla meidänkin arkemme otti askeleen kohti normaalia mieheni palatessa oppilaidensa luo. Hänen sulkiessaan oven takanaan hätkähdin omia ajatuksiani: ”ai niin, tämähän on sitä normaalia arkea”. Viikkojen kuluessa poikkeustilasta ja etätyöarjesta oli tullut meille normaalia, ja uskon samoin käyneen monille muillekin.

Olen kuullut monta kertaa sanottavan, että tällainen etäelämä on uusi normaali. No, kenties joiltain osin niin onkin. Sekä Hannah että Anna ovat viimeisimmissä teksteissään pohtineet, mitä asioita meidän olisi hyvä ottaa mukaamme koronan jälkeiseen aikaan. Koronan takia olemme olleet pakotettuja muuttamaan joitain asioita (esimerkiksi palaverien järjestäminen etänä) suuntaan, joka onkin itse asiassa positiivinen ja tavoiteltava.

18.5

Meidän on kuitenkin oltava varuillamme, ettemme oikeasti ala pitää etänä elämistä normaalina. Viime kuukaudet olemme viettäneet päivämme pääasiassa oman perheen kesken oman kotimme seinien sisäpuolella. Olemme yrittäneet opiskella ja opettaa, kouluttautua ja kasvattaa milloin minkäkin sovelluksen syövereissä. Olemme tavanneet ystäviämme istumalla kukin omassa kodissamme oman ruutumme valossa, juoden kahvia kukin oman keittiönpöytämme ääressä. Olemme hioneet tanssikuvioita ja jumpanneet hiki hatussa olohuoneen matolla huonekaluihin törmäillen. Niihinkin harvoihin, joita ehkä olemme livenä nähneet, olemme pitäneet tarkoin varjellun kahden metrin turvavälin.

Se ei ole normaalia. Etäyhteys ei ole sama asia kuin läsnäolo. Monissa tilanteissa se voi olla melkein sama, mutta se ei kuitenkaan ole sama. Ja yhdestä asiasta olen varma: me ihmiset tarvitsemme läheisyyttä, läsnäoloa ja lempeää kosketusta.

Emme saa erehtyä ajattelemaan, että kaikki tämä on normaalia. Emme saa tuudittautua siihen, että elämä etänä on ihan yhtä hyvää kuin elämä lähellä ja läsnä. Meidän tulee edelleen haluta palata siihen normaaliin, jossa voimme istua saman pöydän ääressä, tarttua kädestä, halata tavattaessa ja elää toisiamme lähellä.

// Suvi

Minuuteni muistot

Teini-iän tuska,
lukuisat listat,
salatut suunnitelmat.

Sivu sivulta,
kappale kappaleelta,
sana sanalta
esiin piirtyvät ja iholleni pyrkivät.

Hädin tuskin kestän itsekään
aikamatkaa ajatuksiini.
Kasvoilleni valtoimenaan vyöryviä
tuhansia tunteita,
iloja ja itkuja.

8.5

Kätken kaiken
varmuuden vuoksi
piiloon, pois, piirongin perukoille.
Minulta, muilta, maailmalta.

Kuinka kamalaa olisikaan
jos joku pääsisi
kuohuihini käsiksi,
tuntojani tutkimaan.
Saisi silmillänsä syötäväksi
kaikki minuuteni muistot.

// Suvi

Lahjaksi luotu

Toivon, että oppisit rakastamaan metsää ja sen rauhoittavia rytmejä. Että olisit kotonasi metsän äänekkäässä hiljaisuudessa ja turvassa sen sykkivässä syleilyssä. Että viihtyisit niin syksyisessä lepoon laskeutuvassa kuin keväisessä kohinalla heräävässä metsässä. Että nauttisit metsästä kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina. Että löytäisit aarteita yhtä lailla kotimetsän kätköistä kuin vierailta vaaroilta.

Metsä on turvapaikka, joka ottaa sinut aina vastaan. Metsässä voit rauhoittua, rentoutua ja rohkaistua. Metsässä voit jättää taaksesi hälyn ja löytää ajatustesi luo.

Haluaisin opettaa sinulle kyvyn nauttia pienistä ihmeistä, joita metsän mutkat ja mättäät ovat pullollaan. Kunpa oppisit luottamaan luontoon ja tunnistaisit tutuissa törmissä Luojasi liikkeet, Hänen hyvyytensä taivaan tuhansissa tummissa ja sammaleen syvissä sävyissä.

Kunpa osaisin ohjata sinua lepäämään luonnossa. Latautumaan ja loikoilemaan, ihmettelemään ja iloitsemaan, näkemään ja nauttimaan.

Se kaikki luotiin sinullekin.

// Suvi

Viimeinen sana

Hän sanoo viimeisen sanan päällä maan. Tekee uudeksi kaiken kokonaan.*

Myönteisyys on mielestäni tavoittelemisen arvoinen elämänasenne. Haluan pyrkiä näkemään asiat positiivisessa valossa ja keskittyä hyvään silloinkin, kun se tuntuu hankalalta. Vaikka myönteisyys on minulle usein melko luontevaa, on viimeisen kuukauden aikana kuitenkin välillä ollut vaikeaa säilyttää myönteinen asenne.

Olen tuntenut ajoittain ainakin epäuskoa, ahdistusta, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, uupumusta ja surua. Epäuskoa tajutessani, kuinka erilaiselta elämä tällä hetkellä näyttää muutaman kuukauden takaiseen verrattuna. Ahdistusta, kun tilanne on tuntunut muuttuvan nopeassa tahdissa aina vain huonompaan suuntaan. Pelkoa siitä, sairastuuko joku läheisistäni vakavasti. Turhautumista päivien päättymättömään samankaltaisuuteen ja ihmiskontaktien vähyyteen. Kärsimättömyyttä, sillä poikkeustilan päättymiselle ei kukaan voi asettaa päivämäärää. Uupumusta niissä hetkissä, kun en vain jaksa enää yrittää löytää jotain hyvää tästä tilanteesta. Surua kaikkien niiden puolesta, joiden elämää maailmanlaajuinen kriisi on järkyttänyt paljon pahemmin kuin omaani.

Joinakin hetkinä negatiivisten uutisten ja tunteiden vyöry on tuntunut musertavalta. Kukaan ei voi ennustaa, milloin voimme palata takaisin normaaliin elämään. Kukaan ei osaa edes sanoa, mitä normaali tarkoittaa pandemian jälkeen. Siihen arkeen, jota vielä muutama kuukausi sitten elimme, tuskin on kuitenkaan paluuta.

Maailman myllertäessä ja ihmisten kärsiessä on välillä vaikea ymmärtää. Miksi et puutu tilanteeseen? Miksi annat kaiken tämän tapahtua? Etkö välitä? Uusia kysymyksiä nousee mieleen harva se päivä. Olisi niin helppo kuorruttaa kysymykset katkeruudella ja kääntyä pois. Lakata uskomasta, sillä kuka nyt tällaista sallisi. Ei ainakaan hyvä Jumala.

Kuitenkin sydämessäni tiedän: en ole yksin. Vaikken ymmärrä, luotan. Joka päivä valitsen uskoa: Hän sanoo viimeisen sanan.

*Lunastajani elää – Suhe Live

// Suvi

Maailma on kaunis

Katselen sisäpihalla, kuinka astelet ruokakasseinesi naapurimme oven taakse. Lasket kassit maahan ja kaivat repustasi vielä yhden maitotölkin, jonka asettelet kangaskassien viereen. Koputat oveen. Hetken kuluttua ovessa olevan ikkunan taakse ilmestyy nuori nainen, joka vilkuttaa sinulle hymyillen. Hyvä ystäväsi, oletan. Kaivat puhelimen taskustasi ja vaihdatte kuulumiset puhelimen avustuksella, ikkunan läpi elehtien. Lopulta toteat ystävällesi, että sinun täytyy lähteä jatkamaan etätöitä. Vilkutettuasi heipat poistut pihaltamme samaa reittiä kuin mistä tulitkin. Hetken kuluttua näen, kuinka tuo samainen ulko-ovi avautuu ja äsken kanssasi jutellut nuori nainen nostaa tuomasi ruokakassit ovenraosta sisään.

Lapsesi perhe on juuri palannut ulkomailta ja he ovat kotonaan kahden viikon karanteenissa. Saat viestin, että nuorimmainen kaipaisi seuraa sillä aikaa kun vanhemmat tekevät etätöitä ja isommat sisarukset ahkeroivat koulutehtäviensä parissa. Istahdat työpöytäsi ääreen, avaat tietokoneesi ja valitset pikaviestiohjelmasta tutun kuvakkeen, jota klikkaamalla niin monesti aiemminkin olet saanut yhteyden kaukana asuviin rakkaisiisi. Hetken kuluttua näytön ja koko huoneen valaisee lapsenlapsesi odottava hymy. Mitä tänään luetaan? Hymyilet, sillä olet varautunut kysymykseen. Vieressäsi odottaa vino pino kirpputorilta hamstraamiasi kirjoja, joiden parissa tiedät seuraavan parituntisen vierähtävän kuin siivillä.

Aloitat aamun työtehtävistäsi tärkeimmällä, kuten kaikki tähänastisetkin etätyöpäiväsi. Valitset puhelimesi yhteystiedoista tutun numeron ja kuuntelet puhelimen valintaääntä toivoen samaa kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla: kunpa tänäänkin vastattaisiin. Hymy leviää kasvoillesi ja kuuluu äänessäsi asti, kun toisessa päässä vastaa oppilaistasi ensimmäinen. Miten menee? Millä ajattelit aloittaa päivän? Katotaanko yhdessä sun lukujärjestystä? Toistat samat kysymykset päivittäin, sillä tiedät noiden muutaman lyhyen lauseen voiman. Tiedät myös sen, ettei kaikilla ole kotona aikuista, joka kysyisi nuo tuikitarpeelliset kysymykset. Kun olet varma, että etäkoulussa on päästy työn touhuun, toivotat mukavaa koulupäivää, lopetat puhelun ja valitset seuraavan numeron.

Tavallisia ihmisiä epätavallisessa ajassa. Pieniä tekoja, joilla on suuri merkitys.

Maailma on kaunis.

// Suvi

Kaksi tarinaa

Puin ihan liikaa päälle ja kirkkaalta taivaalta porottava aurinko saa hikinoron valumaan selkää pitkin. Pulkka kiihdyttää vauhtiaan alamäissä ja hakkaa kantapäille, eikä kyytiläinenkään meinaa pysyä pystyssä, saati sitten hereillä, vaikka mitä temppuja yrittäisi.

Ärsyttää.

Jo lähtiessä meni hermo, kun yritin asetella lasta pulkkaan niin, että hän olisi istuma-asennossa vielä viidenkymmenen metrin päästäkin. Sekin ärsyttää, että käytän tämän retken ja kauniin aamupäivän ärsyyntymällä kaikesta turhasta. En vain saa karistettua ärsytystä mielestäni, vaikka kuinka yritän, ja sekös vasta ärsyttääkin.

Aurinko paistaa pilvettömällä taivaalla saaden hangen kimmeltämään häikäisevästi. Oikealla puolella kohoavat lumiset tunturit, jotka kylpevät kauniissa aamupäivän valossa. Pakkanen puree poskia ja lumi narskuu kenkien alla astellessamme verkkaisesti suon poikki. Lapsikin nukahtaa pulkkaansa matkan aikana ja ottaa sopivasti pienet unet ennen kuin pääsemme perille. Kuinka ihmeellistä, että saamme tänäkin vuonna astella tällä samalla suolla ja nauttia talvesta näissä samoissa maisemissa. Kuinka ihanaa, että juuri täksi aamuksi annettiin näin kaunis sää ja kirkas taivas.

Yksi aamu, kaksi tarinaa. Voin valita kumpaa tarinaa kerron.

// Suvi