Maailma on kaunis

Katselen sisäpihalla, kuinka astelet ruokakasseinesi naapurimme oven taakse. Lasket kassit maahan ja kaivat repustasi vielä yhden maitotölkin, jonka asettelet kangaskassien viereen. Koputat oveen. Hetken kuluttua ovessa olevan ikkunan taakse ilmestyy nuori nainen, joka vilkuttaa sinulle hymyillen. Hyvä ystäväsi, oletan. Kaivat puhelimen taskustasi ja vaihdatte kuulumiset puhelimen avustuksella, ikkunan läpi elehtien. Lopulta toteat ystävällesi, että sinun täytyy lähteä jatkamaan etätöitä. Vilkutettuasi heipat poistut pihaltamme samaa reittiä kuin mistä tulitkin. Hetken kuluttua näen, kuinka tuo samainen ulko-ovi avautuu ja äsken kanssasi jutellut nuori nainen nostaa tuomasi ruokakassit ovenraosta sisään.

Lapsesi perhe on juuri palannut ulkomailta ja he ovat kotonaan kahden viikon karanteenissa. Saat viestin, että nuorimmainen kaipaisi seuraa sillä aikaa kun vanhemmat tekevät etätöitä ja isommat sisarukset ahkeroivat koulutehtäviensä parissa. Istahdat työpöytäsi ääreen, avaat tietokoneesi ja valitset pikaviestiohjelmasta tutun kuvakkeen, jota klikkaamalla niin monesti aiemminkin olet saanut yhteyden kaukana asuviin rakkaisiisi. Hetken kuluttua näytön ja koko huoneen valaisee lapsenlapsesi odottava hymy. Mitä tänään luetaan? Hymyilet, sillä olet varautunut kysymykseen. Vieressäsi odottaa vino pino kirpputorilta hamstraamiasi kirjoja, joiden parissa tiedät seuraavan parituntisen vierähtävän kuin siivillä.

Aloitat aamun työtehtävistäsi tärkeimmällä, kuten kaikki tähänastisetkin etätyöpäiväsi. Valitset puhelimesi yhteystiedoista tutun numeron ja kuuntelet puhelimen valintaääntä toivoen samaa kuin eilen, toissapäivänä ja viime viikolla: kunpa tänäänkin vastattaisiin. Hymy leviää kasvoillesi ja kuuluu äänessäsi asti, kun toisessa päässä vastaa oppilaistasi ensimmäinen. Miten menee? Millä ajattelit aloittaa päivän? Katotaanko yhdessä sun lukujärjestystä? Toistat samat kysymykset päivittäin, sillä tiedät noiden muutaman lyhyen lauseen voiman. Tiedät myös sen, ettei kaikilla ole kotona aikuista, joka kysyisi nuo tuikitarpeelliset kysymykset. Kun olet varma, että etäkoulussa on päästy työn touhuun, toivotat mukavaa koulupäivää, lopetat puhelun ja valitset seuraavan numeron.

Tavallisia ihmisiä epätavallisessa ajassa. Pieniä tekoja, joilla on suuri merkitys.

Maailma on kaunis.

// Suvi

Kaksi tarinaa

Puin ihan liikaa päälle ja kirkkaalta taivaalta porottava aurinko saa hikinoron valumaan selkää pitkin. Pulkka kiihdyttää vauhtiaan alamäissä ja hakkaa kantapäille, eikä kyytiläinenkään meinaa pysyä pystyssä, saati sitten hereillä, vaikka mitä temppuja yrittäisi.

Ärsyttää.

Jo lähtiessä meni hermo, kun yritin asetella lasta pulkkaan niin, että hän olisi istuma-asennossa vielä viidenkymmenen metrin päästäkin. Sekin ärsyttää, että käytän tämän retken ja kauniin aamupäivän ärsyyntymällä kaikesta turhasta. En vain saa karistettua ärsytystä mielestäni, vaikka kuinka yritän, ja sekös vasta ärsyttääkin.

Aurinko paistaa pilvettömällä taivaalla saaden hangen kimmeltämään häikäisevästi. Oikealla puolella kohoavat lumiset tunturit, jotka kylpevät kauniissa aamupäivän valossa. Pakkanen puree poskia ja lumi narskuu kenkien alla astellessamme verkkaisesti suon poikki. Lapsikin nukahtaa pulkkaansa matkan aikana ja ottaa sopivasti pienet unet ennen kuin pääsemme perille. Kuinka ihmeellistä, että saamme tänäkin vuonna astella tällä samalla suolla ja nauttia talvesta näissä samoissa maisemissa. Kuinka ihanaa, että juuri täksi aamuksi annettiin näin kaunis sää ja kirkas taivas.

Yksi aamu, kaksi tarinaa. Voin valita kumpaa tarinaa kerron.

// Suvi

Arjen ekotekoni

Tunnustan: olen laiska kierrättäjä. Biojätteen, lasin ja metallin olemme kierrättäneet jo useamman vuoden ajan, sillä niille on omat astiansa taloyhtiömme katoksessa. Laiskuuttani en ole viitsinyt viedä muovi- ja kartonkijätettä erillisiin keräyspisteisiin. Noin vuosi sitten tajusin kuitenkin, että myös pahville ja kartongille on taloyhtiössämme oma astia. Siitä lähtien olemme kierrättäneet pahvin ja kartongin ja olen huomannut, että suuri osa kotitalousjätteestä koostuu pahvisista pakkauksista. Toivon, että jossain vaiheessa taloyhtiöömme tulisi vielä oma keräysastia myös muoville, jolloin sekajätettä tulisi enää hyvin vähän.

Ymmärrän, että monet ympäristöystävälliset teot vaativat arjessa enemmän vaivannäköä kuin epäekologisempi toimintatapa. Kierrätys on siitä hyvä esimerkki. Joskus voi kuitenkin käydä niinkin, että on laiska mutta siinä sivussa samalla myös ympäristöystävällinen. En ole kovinkaan kiinnostunut vaatteista (enkä varsinkaan niiden ostamisesta), ja omistan aika vähän vaatteita. Nykyään puhutaan usein siitä, kuinka tulisi ostaa eettisesti valmistettuja vaatteita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkein ekologisinta ja eettisintä olisi vähentää vaatteiden ostamista ylipäätään. Oma vaatekaappini on hyvä osoitus siitä, että vähemmälläkin pärjää.

Kulutustottumuksiani analysoidessani mieleeni tuli heti yksi asia, joka aiheuttaa minulle huonoa omaatuntoa: liiallinen veden kulutus. Käyn suihkussa päivittäin – mikä on tietysti kanssaihmisiä ajatellen ihan suotavaa – ja vietän suihkussa usein melko kauan aikaa. Sen lisäksi pesen varmasti ihan liikaa sellaisia vaatteita, jotka eivät varsinaisesti edes ole likaisia ja joille riittäisi pelkkä tuuletus. Seuraava ekoaskeleeni voisikin olla se, että alan viettää vähemmän aikaa suihkussa ja pestä harvemmin pyykkiä.

// Suvi

Vieraskynäilijämme Hannahin inspiroimana pohdimme tänään ja tulevina perjantaina omia ekotekojamme.

Matkalla merkitykseen: läsnäolon lähteillä

Päätimme kaikki lähteä Annan tapaan ja mukaan Matkalle merkitykseen. Syksyllä kirjoitimme jokainen yhden tekstin meille tärkeistä arvoista. Heini kirjoitti sitoutumisesta, Suvi läsnäolosta ja Anna huomaavaisuudesta. Nyt keväällä jatkamme pohdintoja.

Suurin uhka läsnäololle on omat poissaolevat ajatukseni. En halua pitää mielessäni asioita, jotka eivät liity käsillä olevaan hetkeen tai kanssani oleviin ihmisiin. Olen havainnut, että voin olla paremmin läsnä, kun pidän kiinni kolmesta käytännön keinosta: listoista, lukujärjestyksestä ja luurittomuudesta.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka käteviä listat ovat elämänhallinnan kannalta. Teen listoja kaikesta: pakkauslistoja, ostoslistoja, siivouslistoja, lahjalistoja (en itselleni), to do -listoja… Uusin kokeiluni on pitää mieleenjuolahtavien asioiden listaa paperilla puhelimen sijaan. Kyllästyin nimittäin siihen, että aina uuden asian juolahtaessa mieleen jouduin ottamaan puhelimen esille kirjoittaakseni ajatuksen muistiin. Kun olen kirjoittanut ajatuksen vihkoon, voin huoletta lopettaa kyseisen asian ajattelemisen kunnes on aika hoitaa se (ks. seuraava kappale). Listat vapauttavat ajatuskapasiteettia, kun ei tarvitse pitää mielessä hoidettavia asioita. Sen sijaan voin olla läsnä sekä fyysisesti että henkisesti.

Kouluissa on lukujärjestys hyvästä syystä: se osoittaa, mihin aiheeseen kulloinkin keskitytään. Samasta syystä olen alkanut tehdä oman viikoittaisen lukujärjestyksen. Oma aikatauluni ei tosin ole aivan tunnintarkka, mutta luo kuitenkin sopivat raamit viikkooni. Toimin seuraavasti: viikon alussa hahmottelen vihkoni aukeamalle visuaalisesti joka päivän. Merkkaan kunkin päivän kohdalle kodin ulkopuoliset menot sekä ne ajankohdat, jolloin minulla on mahdollisuus hoitaa asioita joko kotona tai kaupungilla. Sitten mietin, mitä asioita tuon viikon aikana olisi saatava hoidetuksi ja merkkaan ne lukujärjestykseeni sopiviin kohtiin. Näin minun ei tarvitse miettiä hoidettavia hommia muulloin kuin silloin, kun on niiden aika.

Viimeinen vinkkini läsnäoloon on luurittomuus. Kun olen ystävieni kanssa, haluan olla heidän kanssaan. Silloin en ole kiinnostunut maailman menosta, muiden ystävieni kuulumisista tai somefeedini sisällöstä. Siksi päätän jättää puhelimeni pöydälle tai laukkuun sosiaalisissa tilanteissa. En pidä samalla yhteyttä muihin ihmisiin, vaan keskityn niihin, jotka istuvat nenäni edessä.

// Suvi

Kun emme kohtaa

Kuuntelet kiivaana kiehuvaa keskustelua. Tutkin kasvojasi ja mietin, mitä päässäsi liikkuu. Tarkastelen vaihtuvia ilmeitäsi ja yritän tulkita, mitä ne sisäisestä maailmastasi viestivät. Osallistut keskusteluun satunnaisesti osoittaaksesi olevasi paikalla, mutta huomaan, että sisäisesti olet jossain muualla. Tai ehkä oletkin tässä, mutta tarkkailet tilannetta muurin takaa. Olen varma, että sinulla olisi jotain sanottavaa aiheeseen, josta puhumme.

Missä olet? Mitä mietit? Mitä haluaisit sanoa, mikset kuitenkaan sano? Miksi olet niin huolella rakentanut ympärillesi korkean muurin, jota on lähes mahdoton ylittää?

Toivotko, että näkisimme halusi tulla ymmärretyksi ja kaipuusi kokea kohtaamista? Pelkäätkö, miten reagoimme siihen, mitä haluaisit sanoa? Arasteletko avata sydämesi, koska pelkäät sen joutuvan muiden arvioitavaksi, tallottavaksi, väheksyttäväksi? Ovatko aiemmat kokemukset jättäneet sydämeesi niin syviä haavoja, että uusien samanlaisten pelossa pysyttelet varmuuden vuoksi muurisi suojissa? Suretko sitä, että emme yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle?

Toivon, että näkisit haluni ymmärtää ja kohdata. Pelkään, miten reagoit, jos huolimattomuuksissani asettelen sanani vinoon. Arastelen avata sydäntäni, koska pelkään sinun ymmärtävän minut väärin. Aiemmat kokemukset ovat tehneet minusta varovaisen, joten uusien haavojen pelossa pysyttelen varmuuden vuoksi muuristasi kaukana.

Suren sitä, etten yritä lujemmin kiivetä muurisi toiselle puolelle.

// Suvi

Helmikuisina perjantaiaamuina julkaisemme kohtaamisista, jotka ovat jääneet mieliimme.

Rooliemme vankeja

Et tunne minua enää. Et ole enää pitkään aikaan tuntenut. Sinun silmissäsi olen yhä se, joka joskus kauan sitten olin. Katselet minua kuluneiden lasien läpi, jotka kaipaisivat kipeästi päivittämistä uuteen malliin, sillä linssisi piirtävät esiin väärän kuvan minusta. Kaikki se vanha on toki yhä osa minua, mutta sen lisäksi on niin paljon muuta, josta et tiedä mitään.

Haluaisitko tuntea minut paremmin? Tietää, mistä pidän, nautin ja iloitsen. Ymmärtää, mitä mietin, pohdin ja murehdin. Nähdä, millainen minusta on tullut.

En tiedä. Et koskaan kysy.

Tuntuu kuin olisimme jumissa vanhoissa rooleissamme, niissä vuosien takaisissa. Kanssasi taannun itsekin. Asetun tottuneesti samaan muottiin, jossa monta vuotta asustin. Muottiin, jossa silloin viihdyinkin. Nyt en kuitenkaan tuohon muottiin enää pystyisi itseäni puristamaan. Silti en uskalla olla edessäsi täysin sellaisenakaan, joka nyt olen. Piilottelen sitä, mitä vuodet ovat piirtäneet persoonaani, sillä pelkään, ettet ymmärtäisi. Että ymmärtämättömyydessäsi painaisit alas jotain minulle tärkeää.

Jotain minussa tärkeää.

Ehkä minun pitäisi olla armollisempi. Olethan sinäkin omalla tavallasi roolisi vanki. Tottunut tallaamaan niitä samoja uria, joille keskustelumme useimmiten ajautuvat. Ehkä sinäkin pelkäät astua tutulta tieltä pois ja kysyä aiemmin kysymättömiä kysymyksiä. Emmehän tiedä, mihin se kaikki tuntematon meidät veisi. Silti toivon, että vielä jonain päivänä meistä jompi kumpi uskaltaa uudelle uralle. Ravistelee rooleja, kysyy kiperiä, kertoo kokemastaan.

Tahtoo tutustua jo tuntemaansa.

// Suvi

Saman pöydän ääressä

Keskeytän puuhani ja keskityn painamaan tämän hetken mieleeni.

Keittiön pöytää on jatkettu ja pidennetyn pöydän ääreen katettu toistakymmentä paikkaa. Tuoleille ja penkeille on kokoontunut joukko meille rakkaita, enemmän ja vähemmän toisilleen tuttuja. Keittiö täyttyy kotoisasta puheensorinasta, kun kuulumisia vaihdetaan ja tarjoiluastioita kierrätetään pöydän ympäri.

Viereisestä huoneesta kuuluu lasten ääniä. He kuulostavat viihtyvän varsin hyvin ilman meitä aikuisiakin. Käyn kurkistamassa salaa ovelta ja hymyilen itsekseni, kun matolla sulassa sovussa värikynien kanssa askaroivat niin kyniä mutusteleva yksivuotias kuin värityskuvaansa uppoutunut eskarilainenkin.

24.1

Annan katseeni viipyä kengistä täyttyneessä eteisessä, lasten jumppatuokion jäljiltä rypistyneessä olohuoneen matossa ja pysähdyn lopulta tarkkailemaan keittiöön kokoontuneita. Huokaan hiljaisen kiitoksen tämän kaiken antajalle. Kiitän kodista, johon kutsua. Iloitsen ystävistä, jotka kutsua.

Tätä varten tämä koti meille annettiin: jaettavaksi.

// Suvi

Tämä kirjoitus päättää tammikuisen perjantaisarjamme hetkistä, joihin olisimme halunneet jäädä.

Samassa tahdissa

Kävelette reipasta tahtia, ilmiselvästi tietäen mihin olette matkalla. Tai ehkä vain haluatte päästä nopeasti ulos. Sinulla on päässäsi peruukki ja kädessäsi juomapullo. Puolisosi kävelee muutaman askeleen edelläsi. Otat kulauksen pullosta.

”Löytyi uus kyhmy. Joudun taas sädehoitoon”, toteat.
”Ai, mistä?”, puolisosi kysyy kääntämättä katsettaan puoleesi.
”Tästä”, vastaat ja hierot kohtaa hieman vasemman rintasi yläpuolella.

Puolisosi vastaa sanoihisi hiljaisuudella ilmeenkään värähtämättä. En tiedä mitä hänen mielessään tuona hetkenä liikkuu enkä mitä itse uutisesta ajattelet. En tiedä historiastanne enkä nykyhetkestänne mitään. Näen vain iäkkään pariskunnan kävelemässä sairaalan käytävää pitkin.

”Ei jaksa kävellä ihan näin nopeasti”, jatkat.

13.1.vol2.

Puolisosi ei vastaa vieläkään mitään, mutta hidastaa tahtiaan ja sovittaa askeleensa sinun askeleihisi. Tuossa lyhyessä hetkessä sydäntäni kivistää teidän molempien puolesta. ”Anna niiden hoitojen tepsiä”, huokaan ylöspäin.

Haluaisin sanoa teille niin paljon, kuitenkaan tietämättä yhtään mitkä sanat valitsisin. En tiedä tilanteestasi mitään. En tiedä, onko sydämesi toivoa täynnä vai jouduitko juuri luopumaan viimeisestäkin toivosta, monien pettymysten jälkeen seitinohueksi haurastuneesta. En tiedä, pälyiletkö pelokkaasti tulevaan vai hyväksytkö hiljaa sairautesi etenemisen. En tiedä, murehditko menneitä vai tarkasteletko elettyä elämää kiitollisin mielin.

Jokin puolisosi käytöksessä liikuttaa sisintäni. Toivon kai, että osaisin hänen laillaan sovittaa askeleeni niiden tahtiin, jotka eivät jaksa kulkea niin nopeasti. Hidastaa niiden viereen, jotka kärsivät. Pysähtyä vaikka paikoilleen, jos tarpeen on. Etten ainakaan kiihdyttäisi kulkuani päästäkseni pakoon kipua ja kärsimystä. 

// Suvi

24. luukku: Ensimmäinen joulu

Ensimmäinen joulu. Mitään ei ollut vielä tapahtunut. Kedolla oli rauhallista, seimi oli vielä tyhjä. Vain hetken kuluttua piskuiseen talliin syntyisi koko maailman toivo.

Viime päivinä olen pohtinut, miltä tuntui olla todistamassa ensimmäisen joulun tapahtumia. Mitä mietti Maria, mitä pohtivat paimenet? Tajusiko tallin omistaja tarjonneensa synnyinsijan Luojalleen? Olen kuullut kertomuksen ensimmäisestä joulusta kymmeniä kertoja ja nähnyt paimenet kedolla lampaineen lukuisissa joulukuvaelmissa. Tunnen juonenkäänteet eikä tarinan loppu ei ole enää yllätys, sillä tiedän jo kuinka kaikki päättyy.

Mikä muuttuisi, jos tämä joulu olisikin ensimmäinen? Jos suuri ilo ilmoitettaisiin juuri minulle. Jos juuri minä olisin mukana kuulemassa hyvät uutiset ensimmäisinä ja löytämässä lapsen seimestä. Jos tallin tapahtumat eivät olisikaan vain tuttu tarina, vaan täyttä totta. Ymmärtäisinkö silloin pysähtyä ikuisen äärelle vai kiiruhtaisinko ihmeen ohi?

Kunpa en koskaan tottuisi joulun ihmeeseen.

24.12.kuva.

// Suvi

Joulukalenterin viimeisen luukun myötä jäämme pienelle blogitauolle ja palaamme uusin tekstein taas loppiaisena! 

19. luukku: Matkalla jouluun

Auto taittaa maantietä tasaiseen tahtiin. Sisällä on jo lämmin, mutta huurteisessa ikkunalasissa näkyvät yhä alkumatkasta piirtämäni sydämet. Vastaan ajaa autoja harvakseltaan, kenties hekin matkalla joulunviettoon niin kuin mekin. Lumisade on voimistunut matkan aikana ja taivaalta leijuvat lumihiutaleet kieppuvat kiihtyvään tahtiin kohti auton valoja. Hiutaleiden tanssi valokeilassa lumoaa lempeydellään.

Olemme kuunnelleet koko matkan samaa kasettia, välillä alkuun kääntäen. Tuota samaa kasettia kuuntelemme joka joulu ajaessamme mummolaan joulunviettoon, tietysti myös tänä vuonna. Osaamme jo ulkoa jokaisen sanan, alkusoiton ja triangelin kilahduksen. Tasaisin väliajoin joku meistä kolmesta takapenkkiläisestä huutaa: isommalle! Joko ollaan perillä? Kuinka pitkä matka vielä?

18.12

Tällä kertaa tunnelma takapenkillä on kuitenkin tiivistynyt muustakin kuin vähästä tilasta: jännityksestä, odotuksesta ja siitä kutkuttavasta tunteesta, että aattoon on enää yksi yö. Olemme matkalla mummolaan joulunviettoon. Tuntuu ihmeelliseltä, että joku on tehnyt laulun juuri tästä hetkestä, juuri tästä joulusta, juuri meille. Renkaiden tasainen hurina maantiellä säestää kasettisoittimesta kuuluvaa melodiaa.

Huomenna on joulu, huomenna on jouluaatto. Kääriydyn noiden sanojen lupaukseen ja uppoan levolliseen uneen poski huurteista ikkunaa vasten.

// Suvi