Hän sanoo viimeisen sanan päällä maan. Tekee uudeksi kaiken kokonaan.*
Myönteisyys on mielestäni tavoittelemisen arvoinen elämänasenne. Haluan pyrkiä näkemään asiat positiivisessa valossa ja keskittyä hyvään silloinkin, kun se tuntuu hankalalta. Vaikka myönteisyys on minulle usein melko luontevaa, on viimeisen kuukauden aikana kuitenkin välillä ollut vaikeaa säilyttää myönteinen asenne.
Olen tuntenut ajoittain ainakin epäuskoa, ahdistusta, pelkoa, turhautumista, kärsimättömyyttä, uupumusta ja surua. Epäuskoa tajutessani, kuinka erilaiselta elämä tällä hetkellä näyttää muutaman kuukauden takaiseen verrattuna. Ahdistusta, kun tilanne on tuntunut muuttuvan nopeassa tahdissa aina vain huonompaan suuntaan. Pelkoa siitä, sairastuuko joku läheisistäni vakavasti. Turhautumista päivien päättymättömään samankaltaisuuteen ja ihmiskontaktien vähyyteen. Kärsimättömyyttä, sillä poikkeustilan päättymiselle ei kukaan voi asettaa päivämäärää. Uupumusta niissä hetkissä, kun en vain jaksa enää yrittää löytää jotain hyvää tästä tilanteesta. Surua kaikkien niiden puolesta, joiden elämää maailmanlaajuinen kriisi on järkyttänyt paljon pahemmin kuin omaani.
Joinakin hetkinä negatiivisten uutisten ja tunteiden vyöry on tuntunut musertavalta. Kukaan ei voi ennustaa, milloin voimme palata takaisin normaaliin elämään. Kukaan ei osaa edes sanoa, mitä normaali tarkoittaa pandemian jälkeen. Siihen arkeen, jota vielä muutama kuukausi sitten elimme, tuskin on kuitenkaan paluuta.
Maailman myllertäessä ja ihmisten kärsiessä on välillä vaikea ymmärtää. Miksi et puutu tilanteeseen? Miksi annat kaiken tämän tapahtua? Etkö välitä? Uusia kysymyksiä nousee mieleen harva se päivä. Olisi niin helppo kuorruttaa kysymykset katkeruudella ja kääntyä pois. Lakata uskomasta, sillä kuka nyt tällaista sallisi. Ei ainakaan hyvä Jumala.
Kuitenkin sydämessäni tiedän: en ole yksin. Vaikken ymmärrä, luotan. Joka päivä valitsen uskoa: Hän sanoo viimeisen sanan.
// Suvi
kaleidoskooppi.net 