Kävelen kosteassa metsässä ruskan vielä viipyillessä maisemassa. Kaikesta huomaa, että syksy on pikkuhiljaa antamassa periksi talvelle, värit eivät ole enää aivan yhtä kirkkaat kuin muutama viikko sitten, ja ilma on raskaampi, syksyn raikkaus on tehnyt tilaa alkavan talven painolle. Tuuli pyörittelee viimeisiä lehtiä alas puiden oksilta, jaloissani leviävä pehmeä matto on punaisen ja keltaisen sijaan muuttunut jo ruskeaksi. Lintuparvet tekevät muutaman ylimääräisen kierroksen ylläni, samalla haikeina huutaen jäähyväisiään. ”Nähdään taas, nähdäänhän?”
Pysähdyn mäen päälle ja annan katseeni levätä edessäni avautuvassa maisemassa. Harmaa taivas tihkuu kevyttä sadetta ja puiden välistä pilkottava vanha asfaltti korostaa sen harmautta entisestään. Tie tekee edessäni avautuvalla mäen nyppylällä mutkan, ja häviää sen toiselle puolelle. Mietin, miten usein on juuri näin: kun aloittaa matkan ei määränpäätä vielä näy.
Astelen hiljalleen eteenpäin, polku laskeutuu alas laaksoon, joka kietoo minutkin pehmeään hämärään. Linnut ovat jo menneet menojaan, mutta jos vielä voisin, jos puhuisin kieltään, vastaisin epäröimättä: ”Ensi kesään!”
//Anna
kaleidoskooppi.net 