Nämä sanat ovat paenneet kuin liukas, kulmista pyöristynyt saippuapala. Olen miettinyt, kuinka sanoittaa sitä mitä ei ollutkaan. Kuinka kuvata menetyksen kipua silloin, kun mitään menetettävää ei alunperin ollutkaan? Ja sittenkin haluaisin hahmotella sanoiksi kaiken tämän surun, menetyksen ja vihan ennen kuin se kovettuisi katkeruudeksi, jonka irrottamiseen tarvittaisiin joskus talttaa ja vasaraa eikä se välttämättä sittenkään antaisi periksi.
Tiesit sydämeni sykkivän kipua. Tunsit hatarat haaveeni, niin hauraat että osa oli murtunut reunoiltaan. Tiesit senkin, että osan olin jo haudannut, heittänyt ensimmäiset kouralliset multaa päälle.
Mutta sinä menit, aukaisit arkun kannen ja otit jotain omaksesi. Et varovasti kysynyt, et anteeksi pyytänyt. Otit vain – varmana siitä että sinulla on siihen oikeus. Maailman silmissä niin onkin.
Mutta viedessäsi haaveeni veit minulta palan toivomaani tulevaisuuttani. Eikä sen suurempaa rikosta olekaan. Minun silmissäni sinä ryöstit haudattujen haaveideni haudan.
Et tehnyt mitään väärin, ja samalla teit väärin aivan kaiken. Oikeutus ei tee tekoa oikeaksi. Oikeus ei ole synonyymi oikealle.
En ole koskaan aiemmin halunnut kostaa enemmän. Kuinka paljon halusinkaan viedä sinulta jotain, mitä et koskaan saisi takaisin. Että muistaisit ikuisesti tekosi seuraukset. Että sinuunkin sattuisi nyt ja aina.
Kuinka vaikealta ja niin kipeältä tuntuukaan se, että jätän tekosi rankaisematta ja käännyn siitä pois. Ja joku päivä seisot taas edessäni ja joudun kohtaamaan silmästä silmään sinut ja sen, minkä minulta veit.
Siihen en pysty yksin.
// Heini
kaleidoskooppi.net 