Matkalla merkitykseen

Menetin alkukesästä ystävän sille pelottavalle s-kirjaimella alkavalle peikolle, joka tuntuu tätä nykyä heittelevän pesäkkeitään sinne sun tänne. Lainasin kirjastosta aiheesta kertovia kirjoja, selasin blogeja ja luin lehtijuttuja. En (tietenkään) ollut kysynyt tätä ystävältäni, mutta halusin tietää miltä tuntuu, kun tietää kohta kuolevansa.

”Kirjoittaminen on surutyö. Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. (…) Me emme elä haudan reunalla tai makaa valmiina maanraossa. Elämme tietoisina siitä, että jokainen yhteinen hyvä ja tavallinen hetki on erityinen.” Astrid Swan: Viimeinen kirjani

”Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.” Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Lukiessani näiden rohkeiden naisten lauseita ajattelin, että ehkä kuoleman läheisyys tuntuukin siltä, että tietää todella elävänsä. Ehkä viimeistään siinä vaiheessa asiat saavat oikeat mittasuhteet ja tärkeysjärjestyksen. Kun tuttu ja turvallinen järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jäljelle jää vain se, millä on lopulta merkitystä.

Jospa meidän kaikkien ei tarvitsisi käydä läpi pahinta mahdollista oppiaksemme pitämään tavallista erityisenä ja arkista arvokkaana. Tänä syksynä lähden matkalle, jonka aikana aion ottaa selvää siitä, mitkä asiat juuri minulle ovat kaikkein merkityksellisimpiä, ja miten voisin niihin panostaa ja niitä vaalia. En halua menettää jotain, ja vasta sen jälkeen herätä huomaamaan, mikä aarre käsissäni olikaan.

Ajatus on vasta alussa, enkä tarkkaan tiedä mihin tämä matka johtaa. Todennäköisesti paljon lähemmäs, kuin luulinkaan.

//Anna