Tunnuit lujana jalkojeni alla. Annoin punertavan maan pusertua varpaideni väliin. Kumarruin koskemaan pintaasi kämmennelläni. Lopulta asetuin selälleni ja annoin pääni löytää hyvän asennon. Halusin tuntea voimasi jokaisella solullani. Toivoin elämän virtaavan kuolleisiin kohtiini, herättävän eloon sen, mikä oli jo mennyttä.
Tänään minä luotin sinuun kaikella, mitä minulla oli. Vaikka en tuntenut mitään muuta kuin lempeän tuulen kasvoillani, tiesin, että siinä sinä olit: juurruttamassa, ruokkimassa, kasvattamassa. Minua, jolla ei ole antaa takaisin muuta kuin reporanka, tyhjä itseni.
Enkä haluaisi olla missään muualla silloinkaan, kun tuuli ei ole lempeä ja kun myrsky käy. Etenkään silloin. Mikä tahansa muu upottaa, pakenee ja lopulta pettää.
Tunnut lujana jalkojeni alla. Ja erityisesti silloin kun riisun kenkäni – selitykseni, oikeuteni, perusteluni – muistan myös sen, että maa, jolla seison on pyhä.
// Heini
kaleidoskooppi.net 