Joulutoivoa

Ohut kerrostalon seinä erottaa toisistaan idyllisen perhejoulun ja naapurin koko vuoden surullisimmat päivät. Prismassa pyyhältävät rinnakkain jouluiloa ja -kiirettä tuoksuvat isät ja äidit sekä ne jotka antaisivat oikean kätensä jouluilosta, kiireestäkin. Kun pikkujouluissa jaetaan touhukkaita vinkkejä laatikoiden täydelliseen valmistamiseen, joku hiljenee joukossa: ei ole ketään kenelle laatikoita laittaa.

Joulu on vuoden ihaninta ja odotetuinta aikaa. Onnea uuteen kotiin ensimmäistä kertaa kokoontuvasta suvusta, pikkujouluista ja lasten joulujuhlista. Tunnelmaa, iloa ja yhteyttä.

Joulu on selviytymiskamppailu vailla vertaa. Riitoja, puutetta, ikävää ja yksinäisyyttä. Pettymyksiä ja suruja, jotka juuri joulu tuo esiin suurennuslasin tavoin.

Tänä jouluna oville ei koputakaan uupunut Maria tai pitkän matkan tehnyt Joosef. Oville koputtavat ne, joiden kyyneleet näemme, tuskan tunnemme ja avunpyynnöt kuulemme. Heille vastatessamme vastaamme joulun sankarille. Avaanko minä oveni tänään? Annanko sydämessäni, kodissani ja joulussani sijaa tarvitsevalle? Sanonko, että minun talossani on tilaa?

Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle vähimmistä, sen olette tehneet minulle.

Ja sinulle, joka koputit niin kauan kuin jaksoit eikä sittenkään kukaan avannut. Joka odotit kunnes kaikki sinussa pettyi. Joka surit menetyksiäsi ilman kenenkään käsivarsia ympärilläsi. Joka itkit ilman, että kukaan halusi huomata. Olen niin pahoillani puolestasi, enkä pyydä mitään niin kuin sitä, että takertuisit tiukasti joulun toivoon. Hän ei petä sinua, Hän saapui vuoksesi. Saapuu vuoksesi.

Joulupäiväsi, se koittaa vielä.

Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.

// Heini

Joulun myötä jäämme pienelle blogitauolle. Tavataan täällä taas loppiaisen jälkeen! Toivoa jouluusi!